Alchemist
Austral Alien
Relapse
3/5
Toispuolelt palloa dekadin ajan taivaltanut orkesteri ei koskaan ole hötkyillyt
liikoja julkaisujensa kanssa. Levy per pari-kolme vuotta julkaisutahdilla on
kuitenkin saatu aikaiseksi viisi tasaisen laadukasta täyspitkää,
joissa musiikillinen kehitys on ollut hyvin havaittavissa. Alkuaikojen teknillinenkin
death metal henkinen rymistely on havaittavissa enää vain vaimeasti
taka-alalla uudemman leijuvamman materiaalin vallatessa elintilaa jo parin
levyn alan.
Orkesterin luoma transsimainen tunnelma on mielenkiintoista, mutta ehdotonta
syventymistä vaativa kokemus. Kitarat työskentelevät taukoamatta
merkillisesti taustalla kutoen monisäikeisiä äänimattoja
rumpalin vaivuttaessa hieman tavallisuudesta poikkeavilla biiteillään
kuuntelijaa hypnoosiin. Sanoja tulkitaan vaihtelevasti laulun ja puolihuudon
keinoin. Vaikka vokalistin ääni ei herätäkkään
suurempaa ihastusta tai ihmetystä, niin yhdessä rumpalin kanssa juuri
laulut muodostavat kappaleiden perustat muiden instrumenttien koristellessa
ja täydentäessä kokonaisuutta.
Alchemistin tapa lähestyä ja luoda musiikkia on kieltämättä originelli.
Biisejä rakennetaan kerrosmaisesti ja ne rönsyilevätkin eteenpäin
kontrolloidusti kieltäytyen noudattamasta perinteisiä kappalerakenteita.
Kappaleet tahtovat kuitenkin sulautua yhdeksi tasapaksuksi massaksi, joka valuu
tasaisen varmasti aivoihin sisään mutta ei tunnu jättävän
jälkeensä minkäänlaisia jälkiä. Itsepintaisella
toistolla valaistuksen kokeminen saattaisi kuitenkin olla hyvinkin mahdollista.
Destruction
Metal Discharge
Nuclear Blast
4/5
Vanha ei löysty eikä pehmene, vaan tykittää ehkä tiukempana
kuin koskaan suoraan päin pläsiä. Albumin Slayerin malliin avaava ”The
Ravenous Beast” käskyttää thrash-tykkiä siihen malliin,
että puikkoihin istutettu kuuntelija on pelkkä kyyditettävä.
Vähintään 120 km/h lasissa alusta loppuun saakka etenevä paahto
ei hengähdystaukoja tarjoa eikä niitä edes kaipaa. Levyn 39
minuuttia tarjoilevat jämäkintä ja teknisintä Destructionia
koskaan. Uuden rumpalin Marcin mukaantulon myötä trion ulosannista
on tullut entistäkin kompaktimpaa. Schmierin ääni on yhä hienossa
kuosissa ja herra onnistuu ilkeällä ja repivällä tavalla
sylkemään ulos kiukkuisia riimejä, joita Miken klassinen thrash-riffittely
tukee loistavasti. Bändin ei todellakaan tarvitse yrittää kuulostaa
aggressiiviselta, sillä se on sitä aidosti koko ajan.
Destruction ei yllätä. Mutta jos näin tasalaatuisen tiukkaa
materiaalia pystyy levy levyltä tekemään, ei sen tarvitsekaan.
Vaikka ”Metal Discharge”:lla ei löydykään varsinaisia
todellisia hittejä ”The Antichrist”:in malliin, on se aiempiin
levyihin verrattuna hitusen monipuolisempi ja tasaisempi kokonaisuus. Jälleen
erittäin vahva näyttö saksalaisesta jäljittelemättömästä osaamisesta,
joka pistää jauhot suuhun monelle uusio thrashin soittoniekalle.
Fu Manchu
Go For It…Live!
Steamhammer
4/5
Fu Manchun letkeän raskas mutta tarttuva poljento ei ole hyytynyt missään
vaiheessa, vaikka suurimmat rosot ovatkin tasoitettu kokolailla sileiksi. Tuoreimman
California Crossing –äänitteen kappalemateriaali oli tasaisen
varmaa, mutta tuotantopuolella lopputulos oli jo liiankin kliininen ja sliipattu.
Asia on helppo todentaa kuuntelemalla viime vuonna erinäisissä paikoissa äänitettyä tuplaliveä.
Bändi svengaa läpi setin kuin se kuuluisa kolmijalkainen hirvi.
Soitossa on mukana aimo annos hyvien livelevyjen perusaineksiin kuuluvaa energiaa
ja rentoutta. Bändi selvästi nauttii yleisönsä kera tuottamastaan
melusta ja osa tuosta keikkatilanteen maagisesta ilmapiiristä on myös
onnistuttu siirtämään levylle. Vaikka livestä puolet koostuukin
kahden uusimman levyn ralleista, on ilahduttavaa huomata toisen puoliskon koostuvan
varsin tasapuolisesti vanhemmista vedoista. Hitit vedetään hikisen
lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa eikä setistä jaa
kaipaamaan mitään yksittäistä veisua. Jokaiselle jotakin –periaate
täyttyy levyn kohdalla hyvin ja niin uudet kuin vanhemmatkin fanit saavat
rahoilleen varmasti vastinetta.
Vaikka aavistuksen verran rosoisemmat ja tuhdimmat saundit olisivat olleet
paikallaan, riittävällä volyymillä tykitettynä löytyy
levystä potkua terveen pollen verran. Tuhti tuplasetti ameriikan stoner
rokkia keikkataltiointina suorastaan huutaa seurakseen kylmää ja
virkistävää keskiolutta. On se suriseva sähkökitara
vaan hieno asia.
Graveworm
Engraved In Black
Nuclear Blast
3/5
Melodisen black metallin tavallisimmat ansakuopat tyylillä välttänyt
Graveworm tyrkkäsi ulos parin vuoden tauon jälkeen jatkoa hienolle
Scourge of Malice –lätylle. Sama hyväksi havaittu resepti on
käytössä yhä. Mallikasta raastavaa örinää ja
räkäisempää rääkynää vedetään
kitaroiden ja koskettimien maalailemien ja sahaavien riffien päälle.
Siinä missä useat alan yrittäjät luottavat liiaksi yksinkertaisen
tarttuviin melodioihin biisin kantavana voimana, on Graveworm poikkeus. Biiseissä on
aidosti hyvä ideoita ja monipuolisia melodioita, jotka kantavat omillaan
kevyesti kyllästymispisteen yli. Vaikka sävellyskynää ei
olekaan erityisesti teroitettu tätä julkaisua varten, on bändi
kyky ja taito yhä tallella. Kokonaisuutena levyä tuntuu kuitenkin
vaivaavan hienoinen kasvottomuuden ja tasapaksuuden suo. Tasalaatuisesta materiaalista
ei tunnu löytyvän niitä huippuhetkiä, mutta silmäkkeisiinkään
ei myöskään vajota. Edellisen levyn hyvällä tyylitajulla
tehty Iron Maiden –tulkinta Fear of the Dark:ista on yksi hienoimmista
omaperäisimmistä Maiden covereista ikinä. Tällä kertaa
tulkittavaksi on valittu yllättävä REM:in Losing My Religion,
joka kuitenkin osoittautuu liiankin uskolliseksi alkuperäiselle versioille.
Engraved in Black hämmentää silti mukavasti lähes seisahtunutta
meloblack genreä ja kelluu sen pintavesissä. Vaikka bändi onkin
pystynyt parempaan, voidaan uutukainen lukea yhdeksi loogiseksi etapiksi pitkän
matkan varrella. Ei ollenkaan huono, muttei myöskään hieno.
Kotiteollisuus
Helvetistä itään
Megamania
4/5
Kotiteollisuuden viides täyspitkä on hämmentävä ja
ristiriitainen levy. Vaikka Etelä-Karjalan karjutrio olisikin helposti
voinut jatkaa tutuksi luomallaan junttauslinjalla, on se uskaltanut tarttua
haasteisiin ja tuoda mukaan selkeitä popmusiikista tuttua tarttuvuutta
ja herkkyyttä. Helvetistä itään –levyllä bändi
ei kuitenkaan ole laittanut itseään kontilleen markkinavoimien eteen,
vaan on kasvanut ja kehittynyt luonnollisesti seesteisempään suuntaan.
Hynynen kun ei perkele vieköön taivu.
Uudet maltillisemmat ja jopa iloiset ja herkät kappaleet esittelevät
uutta Kotiteollisuutta, jota ei aikaisemmin ole kuultu. Hynynen laulaa niissä paremmin
kuin koskaan aikaisemmin ja onnistuu itsekin kuulostamaan jopa iloiselta ellei
peräti rakastuneelta. Tällaisten kappaleiden kavereina on kuitenkin
ralleja, joissa bändi on rankempi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin. Herkistelyn
ja kovistelun vaihtelu luo hämmentävän ilmapiirin, jonka hahmottaminen
ja sisäistäminen vaatii paljon kuuntelemista.
Hynysen sanoitukset ovat levyllä yhtä ristiriitaisia kuin itse musiikki.
Päänsisäisten ajatusten ja demonien karkoitus on osittain vaihtanut
arkirealistiseksi havainnoinniksi ja pohdinnaksi. Ensimmäistä kertaa
luulen osittain ymmärtäväni mistä Hynynen laulaa.. Parhaimmillaan
lyriikat on pelottavan koskettavia ja omaa ajatusmaailmaa lähellä olevia
huomioita, jotka yhdistettynä musiikkiin saavat kropan lisäksi mukaan
myös sielun. Heikoimmillaan tekstit ovat hieman hampaattomasti ajan henkeä kuvailevia
ivallisia riimejä, joita on muidenkin kuultu veistelevän.
Muutaman todellisen helmen lisäksi levylle on päätynyt kappaleita,
jotka ovat hieman liiankin tasapaksuja ja tyypillisiä orkesterille. ”Helvetistä Itään” on
levynä monipuolisinta hyvää muttei loistavaa Kotiteollisuutta,
joka onnistuu taatusti yllättämään muttei pettämään
kuulijansa. Nämä ääripäät muodostavat levystä tasaisen
vahvan kokonaisuuden, joka olisi kuitenkin voinut olla enemmän
Negative Reaction
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two
2/5
Puhdasta ja yksinkertaista sludgea/doomia vääntävä kokoonpano
laahaa lopen uupuneen matkanmiehen lailla eteenpäin aina ensimmäisestä biisistä alkaen
kohti matkan ja levyn väistämätöntä loppua. Tanssiaskelia
ei musiikin tahdissa tee mieli juurikaan ottaa, sillä lähes virkamiesmäisellä harmaudella
ja tylsyydellä pumppu musisoi. Vire niin kitaroissa kuin laulajan keuhkoissa
on asiaankuuluvasti matala ja räyhäävä, mutta levystä tuntuu
uupuvan kokonaan vaikeasti määriteltävissä oleva groove.
Genreen kuuluvat elementit löytyvät kyllä varsin kohtalaisesti
toteutettuina, mutta paikkapaikoin biisejä tuntuu vaivaavan yleinen sekavuus
sekä sovitusten onnahtelu. Innolla ja voimalla saadaan aikaiseksi siedettävä paketti,
mutta paljon on hikeä vuodatettava ennen kuin lopputulos alkaa todella
potkimaan.
Rage
Soundchaser
Steamhammer
2/5
Niin metallissa kuin sodassakin kokeneet jermut pystyvät nuorempia useammin
urotekoihin ja yllätyksiin, mutta ”Unity” –levyllä aloitettu
perusmetallihyökkäys tuntuu jämähtänee uudella ”Soundchaser” –lätyllä ei-kenenkään
maalle. Levyn nimen mukaisesti bändi jahtaa ääntä joita
levyn kappaleista löytyykin runsaasti, mutta saalistuksen tulos jää varsin
laihaksi. Poissa ovat bändit tavaramerkkeinä toimivat raskaat riffittelyt
ja rullaava meno ja tilalle on tuotu keskinkertaisen tylsä ja mitäänsanomaton
tilutus ja pilitys, josta ei tahdo edes valmista kunnolla syntyä. Levyn
onkin kuin väljähtänyt keskiolut, periaatteessa tuttu ja turvallinen,
mutta sisällöltään laimea ja ponneton.
Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen alkaa tunnelin päässä näkymään
kuitenkin hieman valoa, joka vielä muutaman kuuntelun lähestymisellä osoittautuu
ainoastaan levyn nimikkobiisiksi. Siinä yhdistyy niin levyn hyvät
kuin huonotkin puolet eli kohtuullisesti mieleenpainuvat kertosäkeet,
mutta täysin ideaköyhät ja tuttuakin tutummat biisien rungot.
Sen verran samasta puusta on levyn biisit vielä veistetty, että mikäli
CD-soitin menisi vahingossa satunnaissoitolle, ei eroa normaali kuunteluun
verrattuna aivan heti huomaisi.
Metallin nykytilaan verrattuna arvosana on hieman alakanttiin, mutta rikosoikeuden
periaatteiden mukaisesti vanhojen konkarien kohdalla tuomiota on syytä koventaa.
Siinä missä edeltävä levy palautti uskoa orkesteriin pitkän
kuuntelutauon ja heikon ”Trapped!” –levyn jälkeen, vaivuttaa ”Soundchaser” taas
bändiä keskinkertaisuuden suohon Väinämöisen tavoin.
Toivottavasti tällä kertaa ei vain kulu kymmentä vuotta, kun
seuraavan kerran vaivaudun saksalaistrion tuotoksia kuuntelemaan.
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.