TAISTELUPARIT I: KUISMA AALTO (MOKOMA) & TUOMO SAIKKONEN (MOKOMA)

Koska olette aloittaneet soittamisen ja millä instrumentilla?

Tuomo: – Aloitin soittoharrastuksen 22 vuotta sitten rock-rumpalina kunnostautuneen enoni tekemällä sähkökitaralla. Pian alkuinnostuksen jälkeen vanhempani hankkivat myös akustisen ja pistivät kitaratunneille. Ohjattua soittelua jaksoin vähän toista vuotta.

Kuisma: – Äiti vei minut pianotunneille ollessani 7-vuotias. Kiinnostus kurinalaiseen harjoitteluun lopahti joskus teini-ikäisenä, kun heavy metal, kaljan juonti ja tytöt alkoivat kiinnostamaan etydejä enemmän.

Mikä oli suurin motivaatio/syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?

Tuomo: – Kuulin rockia mummolan kellarista sylivauvasta lähtien edellä mainitun enoni bändien toimesta. Niitä tuli pelokkaana pikkupoikanan kuunneltua ja ihailtua turvallisen välimatkan päästä. Lopullisen sysäyksen omaan soittamiseen antoi Kiss, johon hurahdin totaalisesti 7-vuotiaana. Alive II:n sisäkannet nähtyäni oli selvää, että rokkitähdeksi täytyy päästä. Sille tielle jäin.

Kuisma: – Aluksi se oli äiti, mutta myöhemmin Metallica. Muutamat koulukaverini soittivat yläasteella suomirokkia musiikkiluokassa, ja tuli siinä itsekin kokeiltua erinäisten bändi-instrumenttien soittamista. Olin tuolloin tosin jo myynyt sieluni saatanalle, eikä Eppu Normaali juurikaan innostanut. Rumpujen hakkaaminen kiinnosti tuolloin kitarointia enemmän, mutta vanhempani eivät lämminneet ajatukselle. Ehkä parempi näin, sillä onhan kitara mukavampi ja musikaalisempi soitin yksin treenaamiseen.

Minkälainen soittohistoria teillä on takananne (bändit yms.)

Tuomo: – Ala-aste-ikäisenä soittelin heviä koulun bändikerhon kokoonpanoissa, kuudennella luokalla vedettiin koulun diskossa coverina Napalm Deathin Scum ja The Kill. Eivät lämmenneet tytöt, ei. Erinäisen välivaiheiden kautta noista porukoista muototui sitten Mind Riot -niminen yhtye, jossa lauloin ja soitin kitaraa. Sen bändin kanssa kului lähes vuosikymmen ja tehtiin pari levyäkin. Homman hyydyttyä liityinkin sitten Mokomaan. Mokoma on sittemmin vienyt lähes kaiken ajan ja energian, vaikka jokusen keikan pääsinkin soittamaan bassoa opiskelunpaikan bilebändissä. Se oli haastavaa ja mukavaa hommaa.

Kuisma: – 50 asukkaan maalaiskylässä ei jostain syystä asunut neljää muuta teiniä, jotka olisivat pitäneet Obituarystä ja Deicidesta, joten aika rauhassa sain kitaraa rämpytellä. Lukioaikana viriteltiin sitten kaupunkilaisnuorten kanssa jotain projekteja. Ensimmäisessä oikeassa bändissäni, The Siissidös -nimisessä orkesterissa, soitimme huumorihevifunkkia, tosin lähinnä omaksi iloksemme. Lisäksi soittelimme kaverini kellarissa Metallica-covereita kaljan juonnin ohessa. Mokoma oli minulle sitten ensimmäinen bändi, jonka kanssa pääsin oikein keikkailemaan.

Mikä tekee hyvän kitaristin ja mikä on kitaristin tärkein ominaisuus?

Tuomo: – Joku Miles Davisin bändin soittajista täräytti haastattelussaan lauseen, joka on jäänyt soimaan päähän ikuisesti: "Soita jokainen nuotti kuin se olisi viimeisesi." Jos tuosta pystyy soittaja pitämään kiinni edes kohtuullisesti, pitäisi pullien olla aika napakasti uunin puolella.

Kuisma: – Hyvä kitaristi osaa tulkita esittämiään kappaleita riittävän hyvin. Lisäksi hyvä kitaristi tietää mihin kykenee, eikä yliyritä muuten kuin treenatessaan. Lestissä pysymiseen auttaa musiikillinen yleissivistys, sillä se helpottaa tyylitajun hankkimisessa.

Kuinka usein ja millä tavallaan treenaatte?

Tuomo: – Kyllä kitara on kädessä likimain päivittäin, telkkaria katsoessa ja joskus sänkyssäkin. Kovin intensiiviseksi treenamiseksi tuota näpelöintiä ei tosin voi kutsua. Toisinaan intoudun treenaamaan tosissanikin. Viime aikoina olen keskittynyt timen ja grooven kehittämiseen tietokoneen klikkikomppien ja äänitysohjelman avulla. Parhaita ovat kuitenkin treenisessiot Kuisman kanssa. Me olemme yksilöinä tasan niin hyviä kuin miltä yhdessä kuulostamme.

Kuisma: – En ole koskaan oikeasti treenannut kitaran soittoa, sillä sain kurinalaisesta treenaamisesta tarpeekseni musiikkiopiston pianotunneilla. En siis nuorempanakaan jaksanut tehdä sormiharjotuksia, mutta sen sijaan soittelin todella paljon levyjen mukana bändejä diiggaillen. Kai siinä tuhannetta kertaa Stonen Coloursia ja Metallican ...And Justice for All'ia soittaessa ne metallikitaroinnin perusjutut tuli sitten opittua. Nykyään soitan kotona säännöllisesti ylläpitääkseni soittotatsia sekä testaillakseni uusia riffi-ideoita.

Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea nuotteja?  Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?

Tuomo: – Teoriaosaamiseni perustuu kouralliseen kitaratunteja sekä itseopiskeluun. Luen nuotteja auttavasti mutta hitaasti. Jos tähtäimenä on menestyminen rockissa, ei teorian tuntemuksesta välttämättä suoranaista haittakaan ole. Ilmankin ovat monet pärjänneet. Itselleni tuosta vähäisestäkin osaamisesta on ollut suurta hyötyä.

Kuisma: – Olin siis teininä musiikkiopistossa ja opiskelin pianon soiton lisäksi musiikin teoriaa 5 vuotta. Suurin osa teorioista on jo valitettavasti unohtunut, mutta perusasiat on edelleen hallussa. Teoriaosaaminen on kätevä työkalu erityisesti biisejä sovitettaessa. Länsimaisessa populaarimusiikissa on lisäksi sellainen kätevä ominaisuus, että suuri osa ihmiskorvassa mukavan kuuloisiksi koettavista melodioista ja sointukuluista on "standardoitu", joten ihan kaikkia sovitusratkaisuja ei tarvitse itse keksiä.

Mimmosta instrumenttia ja laitteistoa käytätte ja miksi? Mikä on kitaristin tärkein apuväline?

Tuomo: – Olen kitarafriikki. Kokoelmasta löytyy Gibsonin Flying V, PRS sekä kolme ESP:tä, joista juuri valmistunut meikäläiselle räätälöity custom on ykköskitarani. Ulkoisesti tämä kitara kumartaa syvään Gibson SG:n suuntaan, mutta on varustettu metalliin sopivilla teknisillä ominaisuuksilla. Luotettavuus on yksi tärkeimpiä ominaisuuksia kitarassa kun keikkatahti on näinkin tiivis. Siksi rakas, mutta oikutteleva Gibson vaihtui ESPiin. Vahvistimena käytän Peaveyn 5150:aa, jonka ostin entiseltä basistiltamme Hessulta, kun liityin Mokomaan. Sormien, kitaran ja vahvistimen lisäksi soundia muokkaa ainoastaan Bossin Super Overdrive -pedaali.

Kuisma: – Kitaroita on tullut ja mennyt, mutta toisin kun Tuomo, en ole mikään keräilijä. Tällä hetkellä minulla on työkaluina kaksi mahonkista ESP Eclipseä EMG:n aktiivimikeillä. Toinen kitaroista on ESP:n Custom Shopissa mittatilaustyönä teetetty 7-kielinen. Perussaundini on rakennettu siten, että kitarasta lähtee piuha, joka kulkee Bossin lavaviritysmittarin kautta Peavey 5150 fullstäkkiin. Yksinkertainen on sekä kaunista että luotettavaa. Välillä käytän Bossin SD-1 ja HM-2 säröpedaaleita maustamaan soundia.

Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon kitaraa hankkiessa?

Tuomo: – Multa ei kannata kysyä. Mä ostelisin niitä fiilispohjalta jatkuvalla syötöllä, jos vain talous sallisi. Mutta soveltaen: jos kaula on suora ja kitara tuntuu siltä oikealta, niin aika paljon asioita on jo kohdallaan.

Kuisma: – Ensiksi pitää hahmottaa budjetti, samalla muistaen että köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja että paskalla ja epävireisellä kitaralla soittaminen saattaa tappaa soittoharrastuksen. Kitaran pitää siis olla teknisesti kunnossa, hyvin säädetty ja väriltään musta.

Mitä neuvoja/vinkkejä antaisitte aloittelevalle kitaristeille?

Tuomo: – On vaikea nähdä itseään neuvomassa ketään missään asiassa, mutta nöyryys lienee ihan hyvä ominaisuus soittamisessa ja varmaan muussakin elämässä.

Kuisma: – Ehkä sitä voisi asettaa jotain tavotteita soittoharrastukselleen, ja yrittää sitten pyrkiä niitä kohti. Jos nauttii siitä, että soittelee omaksi ilokseen suosikkiorkestereidensa kappaleita, niin säännöllisellä treenaamisella pystyy teknisesti toistamaan vaikka mitä sormituksia. Jos paukut tiittävät niin bändi pystyyn ja omia biisejä tekemään. Kannattaa olla toki itselleen rehellinen, sillä uuden luominen vaatii kovan työn lisäksi ripauksen lahjakkuutta, ja sitä ei valitettavasti saa kaupasta.

Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi saanut kitaristin ominaisuudessa leukanne loksahtamaan?

Tuomo: – Metallikitaristit ovat nykyään niin perkeeleellisen taitavia, että leuat ovat sijoiltaan. Meshuggahin I:ta sai hämmästellä viimeksi. Taannoin kuulin sattumoisin Jonna Tervomaan uuden levyn, ja tuottaja/kitaristi Jaakonahon vähäeleinen kitarointi teki kyllä vaikutuksen. Mies soittaa vähän nuotteja, mutta kaikki niitä oikeita.

Kuisma: – Taitavia kitaristeja on todella paljon ja monella on vielä jotain mielenkiintoista sanottavanaan. Meshuggahin I:ta kuunnellessa meni hermo viimeksi. Täydellistä musiikkia.

Julkaistu Inferno #20/2004

PAIN CONFESSOR – DEBYYTIN TALLENNUS

Toukokuun alkupuolella hämeenlinnalainen Pain Confessor sulkeutui kotikaupungissaan sijaitsevan Sound Supreme studion syövereihin purkittamaan Turmoil nimeä kantavaa debyyttiään. Äänittäjän pallilla istui aiemmista nauhoituksistakin vastannut Janne Saksa. 

Raportti: Tuomas Kuusinen / Pain Confessor


7.5. Ensimmäinen studiopäivä - hommat heti täysillä 

Studiosessiot pyörähtävät rauhallisesti käyntiin. Rumpali Mikko Laihanen ja studion Grand Master Janne Saksa saapuivat aamutuimaan kasaamaan rumpusettiä ja testailemaan soundeja. Heti kättelyssä rumpusetti kasataan Laihasen järkytykseksi mattamustien pönttöjen sijaan kellertävistä Kumun tomeista ja omasta mustasta Taman basarista. Pellit ja muut häkkyrät löytävät paikkansa palapelistä, mutta entäs virveli? Jannelta löytyy perkeleellisiä vekottimia joista kaikista lähtee toinen toistaan mojovampia paukahduksia. Mikko toteaa Jannen kanssa yksissä tuumin niiden soveltuvan paremmin tanssimusiikkiin, joten on aika kaivaa Mokomankin suosima vanha Ludari, jossa on kireän napakka soundi. Toimii.

Puolelta päivin saapuu paikalle kitaristi Vesa "Weslayer Himonusauttaja" Säkkinen ja keikkamiksaaja/vierailijavokalisti Tommi Kurki mukanaan 2x Helvetin Perkeleitä eli Engl-merkkisiä grillejä sekä vastaava määrä (ei kannata nauraa) Behringerin kaappeja. Hommat alkavat olla hitusen isollaan, kun kitarakamat on pykätty kasaan ja odotellaan että toinen kitaristihulttio/ammattikaatuilija Tuomas "Turvat" Kuusinen saapuu paikalle näyttämään Vappuna tossujen sotkeuduttua asfalttiin pamahtanutta pärstävärkkiään. Rock, toteaa Janne, kun työn sankari vihdoin löytää studiolle.

Saksa potkii koltiaiset soittamaan pohjia. Helvetinmoisen polkemisen jälkeen ensimmäinen biisi saadaan purkkiin, eikä tässä prosessissa haaskattu tuskaa sillä biisihän on nimeltään Waste of Good Suffering. Kyllä tämä tästä vielä rupiseksi muuttuu.

8.5. Rumpali pallille 

Taas alettiin rutistamaan aamutuimaan soittamalla rumpupohjia. Myllytystä riitti neljän biisin verran, eli pakettiin saatiin Erased of Empathy, Soul Eraser, Just Names Remain ja Hollow Souls. Biisejä sovitettiin uuteen uskoon vielä äänitysten lomassa ja hyvää shittiä sieltä irtosi.

Vesa: – Biisithän ovat hyviä alun perinkin, mutta pohjia soittaessa hoksattiin rumpalin kanssa, että joku juttu voikin toimia hieman paremmin. Me olemme kuitenkin vielä sen verran nuori bändi, että meidän kappaleet elävät koko ajan, jopa studiossa.

Markku: – Mä olin aika rankasti noita muutoksia vastaan, koska studioon mentäessä biisien pitäisi olla valmiita ja sellaisia kuin niitä on kämpällä reenattu. Olin aika kiihtyneessä tilassa kun menin laulamaan Soul Eraser -kappaletta ja huomasin, että sen alkuhan on ihan erilainen kuin mitä oltiin treenattu.

Nähtiinpä studiolla kaksi krapulapeikkoakin. Vokalisti Make ja kiippari Pasi olivat kunnostautuneet venäläisen kulttuurijuoman kaatamisessa New Dawn Foundationin treeneissä, jotka hoidettiin Pain Confessorin luksustilavassa harjoitussalissa. Haisivat kuin rankkitynnyrit ja poistuivat onneksi suhteellisen pikaisesti jatkamaan nestetankkausta.

Vesa: – Meidän levynteko oli helvetin rattoisaa ja tämä raportti kertoo aika hyvin meidän orkesterin mentaliteetista. Me osataan ottaa huumoria siitäkin, kuinka alkeellisissa treenikämppäoloissa pystytään kumminkin saamaan aikaiseksi hyvää heviä. Metallia pitää tehdä omalla sydämellä ja näkemyksellä ja jos se ei kelpaa, niin läheppä meidän kanssa saunomaan ja katsotaan sitten mikä kelpaa.

9.-10.5. Pohjien otto loppuu 

Päivien aikana nauhoitettiin loput pohjat hyvällä tahdilla sen kummempia kompuroimatta. Erityisemmin ei tarvinnut edes kirjata ylös mitään idiotismia, mutta eräs Saksa-ismi tarttui haaviin vielä hetkeä ennen rumpuraitojen valmistumista. "Teidän musiikki on hyvällä tapaa sairasta. Eihän tällaista tervejärkinen kuuntele." Totta, näinhän se taitaa olla.

11.-13.5. Kitarointia 

Kitarasessiot alkoivat lupaavasti kun Jannen miksauspöytä "kaatui" heti kättelyssä. Ilmeisesti liian useita ruskeita nuotteja. Soundeja hämmästeltiin ja rukattiin uuteen uskoon, kunnes enkeleistä lähti vähemmän taivaallista mörinää. Tällä kertaa ei haluttu siloiteltua kitarasoundia, eikä sitä olisi näemmä saatukaan.

Biisien rytmikitaroita soiteltiin vuoroparein Wesleyer-Tuomas. Homma sujui, kunnes Saksa löi Wesken nupin mutelle. Soundien hienosäädön jälkeen W päätti soittaa "niin hevisti, et mä haluan panna itteeni." Samalla Tuomas veti pannullisen kahvia, hyppi seinille hetken ja valmistautui soittamaan Underworldin. Kesken kertosäkeen vitunmoisen sahauksen tapahtui jotain. "Mikä vittu toi toinen nuotti oli!?" No, sehän oli se toinen nuotti joka kertosäkeen riffissä ilmenee.

Kolmen kitarapäivän saldona molemmat rytmikitarat levyn biiseihin paikoillaan. Tekninen tietoisku: Yhdessäkään biisissä ei ole tuplauksia.

Lisäksi poliittinen keskustelu Irakin ja maailman tilanteesta ei-niin-diplomaattisessa työryhmässä J. Saksa, T. Kuusinen & W. Säkkinen tuli tulokseen: "Kaikki ovat väärässä."

14.5. Bassoilupäivä 

Kivistön Mikko saapui studiolle Diablon Aadolfilta lainaamansa Warwickin kanssa. Jotta saataisiin bassoonkin murinaa tarvittiin siis kyseinen kirves, Engl Fireball, kaksi eri bassovahvistinta, pari jotain muuta härveliä ja basisti. Pienen säädön jälkeen Mikko toteaakin, että "nyt on pörinää ja surinaa on, surinaa on juu." Janne varmisti vielä soundin toimivuuden omin sanoin "lisäämällä hieman bassoa tuohon bassoon." Näin se monesti toimii.

Wesleyer kiteyttää soundien etsinnän tuloksen ehkä parhaiten. "Bassosoundi saa herkemmällä suolen pidätyskontrollin katoamaan."

Päivän ehkä hauskin kommentti oli kuitenkin Mikon uusista sovituksista huolestunut "Mites mä nyt tiedän mitä mä soitan kun te muutitte näitä biisejä!?"

Markku: – Kun me lähdetään joskus kakkoslevyä tekemään, niin kyllähän silloin kappalemateriaalin pitää olla sen verran varmaa, ettei sitä tarvitse lähteä enää studiossa muuttelemaan. Jos tälle levylle tuutattiin, niin kakkoslevylle tuutataan kahta kauheammin.

19.-20.5. Laulupäivät 

Make aloitti laulusessiot asiaankuuluvasti kurlaamalla Jaloviinalla. Huutamisen ja kuulaamman ulosannin kanssa ei ollut ongelmia, vaan satakielen lailla Mr. Flesh luukutti biisin biisin perään valmiiksi asti. Eräässä vaiheessa vokalisti itse epäili hiukan räbäytystä eksyneen lauluosuuksiin, johon Saksa pettämättömällä vaistollaan totesi "kyllä mä tuosta rahat laittaisin likoon." Eikä siellä lopulta ollut mitään räppiin viittaavaakaan. Sen verran Makelta paloi hihat, että mies oli valmis radikaaleihin ratkaisuihin sanoitusten kanssa. "Mikä vittu toi oli toi OF tuolla välissä, se ei saa olla siellä!!!" mies kiihtyi Underworldiä äänitettäessä. Se OF on muuten siellä.

Vesa: – Eräs hyvä ystäväni, joka ei tykkää edes hevistä sanoi Markun laulusta, että "huonoimmillaankin Manowar häviää Markun laululle"

20.- 27.5. satunnaisia päiviä ennen miksausta 

Lauluosuuksien ohella soiteltiin syntikoita ja kitaraleadejä pitkin viikkoa. Pasin orkestraaliset syntsat saivat Pain Confessorin matkaamaan uusiin ulottuvuuksiin ykkösluokassa. Levyn vierailevat tähdet Ami (Corruption Inc.) ja Rane (Diablo) suorittivat miehekkäitä kuoro-osuuksia vielä hetkeä ennen miksausruljanssin alkua. Tässäkin meinattiin hieman horjua, sillä Diablon TV:stä tuttu holisti ei pystynyt kemiallisen epätasapainon vuoksi raahautumaan paikalle alun perin sovittuna ajankohtana. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Janne Saksa miksasi levyn omissa oloissaan toukokuun lopussa ja hyvän matkaa vielä kesäkuussakin. Masterointi tapahtui Cutting Roomissa Ruåtsissa. Hallittua sekasortoa tuli levyllinen, joten Turmoil tuli myös levyn nimeksi.

Vesa: – Helppohan meidän olisi ollut lähteä hakemaan In Flamesin tai Soilworkin kaltaisia saundeja, joihin meitä on useasti musiikillisesti verrattu.

Markku: – ... mutta me ei haluttu levylle mitään maailmanluokan saundeja. Vaikka jotkut ovatkin niitä haukkuneet tunkkaiseksi, niin ne ovat kuitenkin juuri sellaiset kun haluttiin.

Julkaistu Inferno #20/2004

ENTOMBED – ALAKERRAN HERRAN OPPIPOJAT

Pellavarockissa yhytettiin kitaristi Alex Hellid kertomaan Entombedin viimeaikaisia kuulumisia. Matalalla ja rauhallisella äänellä mies turisikin puoli tuntia kaikesta taivaan ja helvetin väliltä.

Entombed on uransa aikana kärsinyt lukuisista erilaisista ongelmista levy-yhtiöiden kanssa eikä sopimus Music for Nationsin kanssa päättynyt sekään hyvin. Orkesterin tuorein Inferno julkaistiin Euroopassa jo vuosi sitten mutta vasta kuluvan vuoden elokuussa Yhdysvalloissa.

– Itse asiassa kävimme neuvotteluja jenkkijakelusta alun perin Century Median kanssa ja sopimus alkoikin olla allekirjoituksia vailla. Yhtäkkiä Music for Nations, jolla muuten oli oikeudet levyihimme kaikkialla muualla paitsi juuri Pohjois-Amerikassa, päättikin julkaista levymme siellä Koch-lafkan kautta. Tästä johtuen neuvottelut Century Median kanssa kusivat ja levynjulkaisu viivästyi. Nyt meillä on Euroopan jakelusopimus Plasticheadin kanssa ja he puolestaan pystyivät järjestämään jakelun jenkkeihin Candlelight USA:n kautta. Kaikkeen tähän häslinkiin kului melkein vuosi ja tästä johtuen Infernon jenkkiversio tuleekin olemaan tuplalevy, jossa on mukana vähän ekstramateriaalia. Tosin saatamme kyllä saada takaisin oikeudet viiteen MFN:lle tekemään levyyn juuri heidän mokansa takia ja ne tullaan varmaankin julkaisemaan uudelleen.

Seitsemän biisin bonuslevy kantaa nimeä Averno ja levyltä löytyy mm. ennen julkaisematonta Inferno-sessioista ylijäänyttä materiaalia. Valitukseni moisesta huonosta kohtelusta meitä eurooppalaisia kohtaan saa Alexilta ymmärtävän vastaanoton ja mies lupaileekin tuplaversion saattamista myös vanhan mantereen asukkaiden saataville. Uusia lainavetoja ei bonuskiekolta kuitenkaan tällä kertaa löydy.

– Laskujeni mukaan olemme tehneet jonkun 26 coveria ja eiköhän vieläkin hyviä coveroitavia biisejä löydy. Yleensä biisien valinta menee siten, että joku tulee ehdottamaan meille jotain biisiä ja sitten me vain teemme sen. Näin kävi esimerkiksi Roky Eriksonin The Night of the Vampire -kappaleen kanssa jonka levytimme aikoinaan.

Kenen sitten haluaisit tekevän Entombed coverin ja mistä kappaleesta?

– Olisi aika mielenkiintoista kuulla esimerkiksi Nine Inch Nailin versio vaikkapa Out of Hand -kipaleesta, vähän industrial biittiä mukaan ja sellaista.

Kovat oppitunnit 

 Kun kerran uusimmasta levystä on jo kulunut yli vuosi, niin missä vaiheessa uuden levyn tekeminen on tällä hetkellä?

– Meillä on roppakaupalla uusia ideoita, mutta emme vielä ole ehtineet aloittaa biisien treenamista levyä varten. Jahka nyt saamme nämä jäljellä olevat keikat pois alta, pääsemme hiomaan biisejä. Tarkoituksena olisi mennä studioon joskus marras-joulukuussa ja saada äänitykset valmiiksi ennen vuoden loppua ja ehkäpä jopa levyn miksauksenkin. Tavoitteena olisi saada levy julkaistua lafkamme kautta joskus maaliskuun tienoilla.

– Nykyisin levyjen tekeminen on meille aika helppoa, mutta parin ensimmäisen levyn jälkeen tuntui, kuin jokainen levy tulisi olemaan viimeisemme. Kolmannen levyn jälkeiset pari vuotta olivat meille aika vaikeaa aikaa, kun jouduimme tappelemaan joka asiasta Earachen kanssa, yrittäessämme päästä irti sopimuksesta ja olemalla yhteyksissä lakimiehiin. Kaikki nuo vaikeudet opettivat meille kuitenkin aika paljon musiikkibisneksestä ja itse asiassa olen ylpeä siitä, että selvisimme noiden vaikeuksien läpi pistämättä pillejä pussiin.

Kuinka sitten kiteyttäisit tärkeimmän oppituntinne jonka olette kantapään kautta joutuneet oppimaan musiikkibisneksestä?

– Jos soitat jossain bändissä ja joudut taistelemaan levy-yhtiötäsi vastaan, sinulla ei juuri ole käytännön mahdollisuuksia voittaa, vaikka olisitkin oikeassa. Kaikessa on kyse rahasta, jota pienimilläkin lafkoilla on yleensä enemmän kuin bändeillä. Esimerkiksi meidän kohdalla olisi ollut paljon helpompaa ja halvempaa tehdä vielä neljäs levymme Earachelle, koska jouduimme maksamaan heille aika ison summan rahaa päästäksemme irti sopimuksesta.

Entombedilla on aina ollut suhteellisen suoria viittauksia alankerran kuuman paikan herraan niin albumien kuin biisien nimissä unohtamatta kuitenkaan huumoria. Kysymykseen bändin ideologista vastaus kiteyttää edellä mainitun näkemyksen.

– Me olemme joukko iloisia satanisteja, naurahtaa Alex. Meillä on tietynlainen imago, jota käytämme metaforana kertomaan ihmisille, että heidän tulisi ajatella omilla aivoillaan. Oma henkilökohtainen näkemykseni on, että uskonnon käyttäminen erilaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi on naurettavaa. Ainahan maailmassa on tehty niin, että jos haluat jonkun tekevän jotain eikä hän halua tehdä sitä, on helpompaa saada hänet uskomaan ensiksi jotakin ja käyttää sitten uskoa motiivina asioiden tekemiselle. Monet asiat maailmassa perustuvat uskomuksiin eikä tosiasioihin ja tuohan on vähän sama kuin haistattaisi uskomuksilla pitkät. Käyttämällä erilaisia satanistisia viitteitä tahdomme itse asiassa sanoa, että emme ole em. kaltaisten ihmisten puolella. Toki ihmisten tarvitsee uskoa aina johonkin, niin myös minun.

Hassun hauskaa 

 Entombedin huumori tulee ehkä helpoiten esille erilaisten T-paitojen kuvista ja sloganeista ja juuri huumoria Alex korostaakin.

– Jos olet liian vakavissasi, sinusta tulee helposti mahtaileva joka puolestaan helposti kääntyy huvittavuuden puolelle. Itselleen pitää oppia nauramaan, mutta samalla säilyttää tietynlainen vakavuus ja se on aikamoista tasapainottelua.

Vaikka herra Hellid ottaakin sanoitukset vakavasti, löytyy niistäkin huumoria.

– Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä ja otan ne vakavasti, mutta kyllähän sielläkin pitää hieman huumorin kukkaa viljellä. Pidän sanoista ja niiden kanssa leikkimisestä. Jos kuulen jonkin hyvän lausahduksen, kirjoitan sen itselleni muistiin jotta voin mahdollisesti käyttää sitä kappaleiden tai levyjen nimissä tai paitoihin painettuna.

Paidoista puheen olleen löysin nettisivuiltanne muutaman paitamallin, joissa Entombed-teksti oli taivutettu Suspiria ja Kummisetä-leffojen logon muotoon.

– Leffat on aika isossa roolissa elämässäni. En itse asiassa näe mitään eroa leffojen, musiikin ja kirjojen välillä ja filmithän ovat tavallaan sanojen, musiikin ja kuvien yhdistelmä. Voin esimerkiksi katsoa jonkun hyvän leffan yhtä monta kertaa kuin kuunnella läpi jonkin hyvän biisin. Erityisesti leffat joissa on satanistinen pohjavire kuten Paholaisen asianajassa tai Ennustuksessa saavat sympatiani puolelleen. Paholaisen asianajaja on muuten eräs suurista suosikeistani, koska siinä pahaa ei tapeta lopussa vaan se jatkaa olemassaoloaan ja koen sen eräänlaisen totuutena.

Loppukevennyksenä kysyn Alexilta mitä tapahtui sille kilolle perunoita, jotka lehtemme edustaja lahjoitti edellisenä iltana Tavastian keikan jälkeen.

– Perunat ovat yhä tallessa. Olihan se hemmetin hauskaa kun LG tulee selittämään minulle, että vain Suomessa on mahdollista saada lahjaksi kilo pottuja.

Julkaistu Inferno #20/2004

DEATH ANGEL – ARVOKKAAT HETKET

Vanhan kaartin henkilöille Tuska festivaalin pääesiintyjiä oli Dion lisäksi ehdottomasti Death Angel, jonka edellisestä levystä ja Suomen visiitistä oli ehtinyt kulua 14 vuotta. Tuskan backstagen nurmikolle istahti toviksi haastelemaan vokalisti Mark Osegueda.

Markille Death Angelin kasaaminen uudestaan ei olisi voinut sattua parempaan aikaan.

– Kun kasasimme bändin uudestaan, elämässäni oli juuri menossa eräänlainen siirtymäkausi, joten voisi jopa sanoa että tämä juttu pelasti minut.

Perhe-elämältä?

– Ei minulla ole perhettä, Mark purskahtaa nauruun. Arvostan tällä hetkellä kaikkea asioita bändin ympärillä paljon enemmän kuin uramme alkuvaiheessa. Tuohon aikaan olimme niin nuoria ja otimme monet asiat itsestäänselvyyksinä. Nyt tunnen itseni paljon onnekkaammaksi ja viisaammaksi. Arvostan jokaista sekuntia ja olemme todella onnellisessa asemassa juuri nyt.

Keikkailu siis maistuu yhä orkesterille ja Markilla on tähän vastaus valmiina.

– Minusta meidän biisimme vai paranevat livenä ja jokaisen kiertueen jälkeen tekisi melkein mieli mennä studioon tekemään levy uusiksi, jotta niihin saisi vangittua livevetojen energian. Viimeisin levymme on ehdottomasti elävimmän kuuloisin levy mitä olemme tehneet ja ehkä juuri tästä johtuen se on saanut hyvän vastaanoton faneilta. Olemme ehdottomasti livebändi ja sen homman me osaamme parhaiten.

Tuoreimmalta The Art of Dying -levyltä myös selkeästi kuulee, että bändi on hitsaantunut hyvin yhteen.

– Hajottuamme jokainen meistä ajautui omille teilleen soittamaan itsensäkuuloista musiikkia. Juuri tuon takia me kaikki ymmärsimme, että jokaisella on jotain tärkeää sanottavaa ja annettavaa bändille. Nyt olemme löytäneet uudestaan keskinäisen kunnioituksen ja arvostamme jokaisen mielipidettä. Jokaisella orkesterin jäsenellä on nykyisin suuri vaikutus siihen mitä studiossa oikein tapahtuu.

Vaikka Death Angelin tuorein levy kuulostaakin siltä, että välissä ei ole 14 vuoden taukoa edelliseen levyyn, ei Markin mukaan The Art of Dyingin kaltaista levyä olisi voitu julkaista heti Act III:n jälkeen.

– Tähän on hieman hankala vastata, mutta en jaksa uskoa, että olisimme tuolloin voineet julkaista The Art of Dying:in kaltaisen levyn, koska nykyisin tulemme keskenämme paljon paremmin toimeen. Tai ainakin minä tulen heidän kanssaan paremmin toimeen, rähättää Mark.

Mutta muiden mielestä olet persreikä?

– Juuri niin! Purskahtaa Mark nauruun. Rehellisesti sanottuna olisimme ehkä pystyneet julkaisemaan vielä yhden levyn heti Act III:n jälkeen, mutta jos en olisi hajottanut bändiä tuolloin, joku muu olisi tehnyt sen. Uskon vakaasti, että jokaisen täytyi tehdä omia juttujaan jonkin aikaa päätyäksemme takaisin yhteen.

Keikkakone 

Vaikka tärkeintä keikkailussa onkin uuden levyn promoaminen, ei Markia kyllästytä vanhojen klassikkojen veivaaminenkaan. Enää.

– Act III kiertueen aikoihin olin aika kyllästynyt laulamaan klassikoita, mutta en enää. Me kaikki arvostamme koko tätä touhua paljon enemmän kuin ennen. Festareilla tietty kaikkien suosikkien soittaminen on hieman hankalaa, koska setit ovat yleensä aika lyhyitä. Jos olemme kiertueen pääesiintyjiä, saatamme soittaa jopa 2,5 tunnin settejä!

Löytyykö uudelta levyltä sitten jotain erikoista suosikkiasi?

– Vaikea kysymys, koska levy on vielä niin tuore ja emme ole oikein osanneet ottaa siihen vielä tarvittavaa etäisyyttä. The Devil Incarnate on tällä hetkellä suosikkini, mutta kaikkien aikojen suosikkini on kyllä debyyttimme nimi biisi vaikka en edes itse laula siinä! Tuohan vain tosin todistaa sen kuinka epäitsekäs olen ja se on aika harvinaista nokkamiehissä, hekottaa Mark. Olemme muuten soittaneetkin sen muutamaan kertaan tällä kiertueella.

Tuskan keikan perusteella oli helppo havaita, että herra Oseguedan ääni on vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen vanhaa ellei jopa paremmassa.

– Olen todella onnekas, sillä ääneni on todella kestävä. Otin aikanani laulutunteja noin seitsemän vuoden ajan, joten niistä on varmasti ollut paljon apua. Toisaalta taas rääkkään ääntäni tavoilla, joista monet laulunopettajat olisivat kauhuissaan.

Kun kiertueet on ohi, on aika alkaa miettimään uutta levyä.

– Vielä on turhan aikaista sanoa koska alamme tekemään uutta levyä. Perimmäinen tavoitteemme kuitenkin on tehdä uramme paras levy. Se tulee tietysti olemaan vaikeaa, koska monet fanimme pitävät The Ultra-Violencea tai Act III:sta meidän parhaana levynämme. Black Sabbath-vertauksia käyttääkseni haluan tulevan levymme olevan meidän Sabotage, koska Act III on minusta meidän Sabbath Bloody Sabbath, naureskelee Mark.

– Levylle tulee varmastikin joitain yllätyksiä, sillä emme halua toistaa itseämme ja kaikki levymme on hieman erilaisia edeltäjiin verrattuna. Vaikka olemmekin metallibändi, haluamme puskea rajoja aina hieman eteenpäin.

Hyvään uuteen alkuun päästyään ei bändille näy loppua ihan välittömässä tulevaisuudessa.

– Vaikka olenkin nyt 35-vuotias, niin en tunne itseäni vanhaksi. Tiedä sitten onko minua siunattu vai kirottu, mutta minulla on melkein ongelma korkeasta energiatasosta, joten kaikki tämä homma on minulle helppoa. Ja kyllähän tämä touhu pitää meidät nuorina ja ainakin minä tulen jatkamaan niin kauan kun voin olla mukana rehellisin mielin.

Julkaistu Inferno #20/2004

Inferno #19/2004

CHUCK SCHULDINER
Zero Tolerance
Karmageddon Media

Hulluille ei pitäisi koskaan näyttää keskeneräisiä töitä, varsinkaan nerojen. Chuck Schuldinerin luotsaamaan Control Deniedin keskeneräiseksi jääneestä toisesta levystä on käyty jo pidemmän aikaa kädenvääntöä oikeudet omistavan levy-yhtiön ja Chuckin perikunnan kesken. Koska yksimielisyyteen levyn valmiiksi saattamisesta ei olla päästy, on Karmageddon Media päätynyt julkaisemaan suuressa viisaudessaan neljän kappaleen treeninauhat varustettuna kahdella Deathin ensimmäisellä demolla.

Treenivedot ovat kaukana valmiista, sillä niillä kuullaan ainoastaan Chuckin soittamat komppi- ja soolokitarat sekä Richard Christyn rumpalointia. Lopullisista versioista ei siis voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä, sillä sen verran useista pienistä hienoista osuuksista herra Schuldinerin teokset rakentuivat. Jotta julkaisulle on saatu edes hieman lihaa luiden ympärille, on mukaan päätetty suht käsittämättömästi tällätä suhinalaatuiset Deathin demot vuosilta -85 ja -86. vaikka demot osoittavatkin Chuckin alkuaikojen rujon luomisvoiman, alkuaikojen Chuckin tuotoksilla ole mitään yhteistä loppuaikojen ja varsinkaan Control Deniedin materiaalin kanssa.

Vaikka levy-yhtiöllä olisi kuinka laillinen oikeus herra Schuldinerin viimeisinä elinvuosinaan tekemään musiikkiin, on tämän levyn julkaisu täysin moraaliton ja eräs härskeimpiä yrityksiä rahastaa kuolleen mieheen maineella. Levy-yhtiön näkemystä yritetään puolustella vuolaasti yksinkertaisessa vihkosessa, mutta kylmä tosiasia on, että levyn tarkoituksena on yritys kerätä edes osa maksetuista ennakoista takaisin. Ei pisteitä 

ESOTERIC
Subconscious Dissolution into the Continuum
Season of Mist

Levyn avaus Morphia on tyypillisintä Esotericia, vaikka musertavan raskas kaoottinen ahdistus loistaakin poissaolollaan. Levyn kakkosraidan The Blood of the Eyes alku yllättää eteerisellä hempeydellään ja loppupuoli säväyttää erikoisen ahdistavalla ja psykedeelisellä rytmiikallaan. Bändille tyypillisissä 17 minuutin mitoissa mateleva Grey Day n minimalistiset melodiat ovat vahvasti läsnä, mutta piilotettuna salakavalasti mielipuolisesti vellovan musiikin taakse. Levyn viisiminuuttinen instrumentaali päätösraita Arcane Dissolution maalailee hienosti pään sisään soimaan jääviä apokalyptisiä visioita. 8/10

THE ETERNAL
The Sombre Light of Isolation
Firebox

Aikaisemmin Cryptal Darkness –nimellä kulkenut australialais-kokoonpano uudistui musiikillisesti ja samalla prosessissa vaihtui myös orkesterin nimi The Eternaliksi. Siinä missä Cryptal Darkness soitti varsin perinteistä doom-deathia kuulostaen vahvasti My Dying Brideltä, on The Eternalin konsepti laaja-alaisempi lainaten vaikutteita uudemmalta Paradise Lostilta.

Musiikillisesti bändi liikkuu yhä edelleen doom metallin parissa, mutta on puskenut genren useaan eri suuntaan. Laulut ovat vaihtuneet murinasta puhtaiksi ja mukaan on tullut kevyempää ja melodisempaa otetta sekä runsaasti goottivaikutteita. Tummasävytteinen tunnelma on kauttaaltaan vallitseva ja useimmiten varsin tyylikkäästi toteutettu. Kuitenkin merkillisellä tavalla yhtye on parhaimmillaan silloin, kun kappaleissa lauleta. Laulun aikana tunnelma muuttuu vahvasti yksinkertaiseksi goottitunnelmoinniksi, joka tuntuu jostain syystä töksähtävältä ja liian simppeliltä ratkaisulta. Vahvoja mielikuvia syntyy myös Paradise Lostin suuntaan eikä vähiten laulajan samankaltaisesti äänestä Nick Holmesin kanssa. Kappaleiden aloitukset ja väliosat ovat puolestaan kauniita ja synkkiä, mutta yhdistettynä lauluosuuksiin kokonaisuus muodostuu hieman ristiriitaiseksi. Aivan kuin bändi olisi yrittänyt väkisin tunkea hieman liikaa erilaisia elementtejä musiikkiinsa sovitusten kustannuksella.

The Eternalin debyytti on hyvin lupaava osoitus bändin kyvyistä, mutta herättää väkisinkin mielessä kysymyksen olisiko kappalemateriaalia ja tyyliä sittenkin pitänyt hieroa hieman kauemmin ennen ensilevyn julkaisua. 6/10 

NECARE
Ruin
Firebox
 
 
Debyytillään doom duo Necare haikailee 90-luvun alkuun jolloin kolme kovaa brittiläistä teki arvokasta pioneerityötä doom-death genressä. Saatekirjelmässä mainitut vaikuttajat tuodaan esille ja ensitahdeista lähtien jokainen genreä vähänkään seurannut ne myös helposti kuulee.
Laulajan ulosanti on asiaankuuluvasti karheata murinaa ja raskaiden laahaavien komppikitaroiden päällä kulkee kevyemmät ja puhtaan melodiset leadit. Vähäeleiset koskettimet värittävät ja syventävät tunnelmaa osuvissa kohdissa ja kokonaisuus on harkittua ja pitkälti bändin esikuvien mukaista. Pääosin levyn kappaleet ovat yksinkertaisen toimivia ja sitä ovat myös levyn saundit. Tuotannollisesti albumi on viety äärimmäisen yksinkertaiseksi ja kaikissa instrumenteissa on mukavan karhea ote mukana. Valitettavasti levylle on päässyt mukaan kuitenkin muutama tylsempi raita ja paria poikkeusta lukuun ottamatta tunnelma tuppaa jäämään hieman hailakaksi.
Kokonaisuutena levy on sympaattisella ja positiivisella tavalla aikamatka reilun kymmenen vuoden taakse, jolloin genren julkaisut olivat harvassa, mutta sitäkin laadukkaampia. Ruin -levyllä Necare ei yllä hyvää keskikastia korkeammalle, mutta osoittaa lupaavaa potentiaalia tulevaisuutta silmälläpitäen. 7/10

OFFICIUM TRISTE
Reason
Displeased

Pitkä ja kivinen tie on kuljettava, että doom metal kuulostaa vakuuttavalta. Kaikilla menee elämässään joskus huonosti, mutta tunteiden paloa, menetyksen tuskaa ja ylipääsemätöntä surua on vaikea ilmentää sanoissa ja musiikissa todentuntuisesti. Officium Triste osaa tämän varsin vakuuttavasti kolmannella täyspitkällään.

Reason illa kuultava musiikki kumartaa orkesterien aiempien tuotoksien tavoin varsin vahvasti Brittein saarten pioneerien suuntaan. Surumielinen ja kadotettujen rakkauksien perään haikaileva romanttinen doom-death soljuu tyylikkäästi viiden kappaleen edestä noin 44 minuuttia. Biisit ovat rauhallisia ja vaikka kitarat möyrivätkin raskaassa alavireessä, keventävät runsaasti käytetyt koskettimet kokonaisuutta eikä kuuntelijaa ajeta itsemurhan partaalle liiallisen musertavalla tunnelmalla. Levyn vahvuutena onkin varsin yksinkertainen mutta sitäkin paremmin toimiva kappalemateriaali, joka ei ylimääräistä turhaa kikkailua kaipaa. Laulaja Pimin karhea murina sointuu kitaroihin hyvin ja ilmentää osuvasti haikeiden melodioiden ohella erilaisia tunnetiloja.
Siinä missä Officium Tristen aiemmat tuotokset ovat lupailleet paljon, mutta antaneet vähemmän, onnistuu uusin täyspitkä edeltäjiään paljon paremmin. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, jos vanhan saan kulkemaan näinkin sulavasti. 8/10 

ORODRUIN
Claw Tower And Other Tales of Terror
Psychedoomelic

Alan harrastajien piireissä tunnetun ja kehutun Orodruinin uusin julkaisu niputtaa yhteen uutta ja vanhaa demojen muodossa. Perinteisen doomin ja heavy metallin välimaastossa edestakaisin seilaava bändi muistuttaakin paljon doom veljiään Revelationia. Suoraviivainen ja kursailematon ulosanti on tasapainossa karun yksinkertaisen tuotannon kanssa. Orkesterin kappaleet osaavat olla oudolla tavalla kiehtovia mutta samaan aikaan sovituksiltaan myös hieman töksähteleviä. Vuosien 99-04 välisenä aikana tallennettu materiaali on luonnollisesti hieman hajanaista, mutta kertoo hyvin mistä ollaan tultu ja minne ollaan menty. 6/10

WOLF – SUDEN HETKI

Kevään kynnyksellä julkaistu Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star tuli puskista ja iski kuin metrinen koivuhalko allekirjoittaneeseen. Järjestetyssä rupattelutuokiossa bändin kitaristi-vokalisti Niklas Olssonilta oli kysyttävä mikä on ajanut aikuiset miehet soittamaan wanhaa kunnon heavy metallia.

Wolfin musiikki on erittäin vahvasti kiinni 80-luvun aidossa heavy metallissa, eikä Niklas edes yritä kiistää tätä. Erityisesti Paul Di'Annon aikaisen Iron Maidenin ja Mercyful Faten vaikutteet paistavat läpi, mutta Niklaksen mukaan suuren vaikutukset ovat tehneet myös Judas Priest, Accept, Black Sabbath, Ozzy Osbourne ja Dio.

Vaikka Wolf onkin erittäin helppo leimata retrometalliyhtyeeksi, onnistuu bändi kuitenkin hyvillä ideoilla ja pistämättömällä tyylitajulla varustettuna kuulostamaan omalaatuiselta ja ennen kaikkea tuoreelta.

– Kyllähän minä ymmärrän miksi ihmiset saattavat kutsua meitä retrobändiksi eikä meillä ole mitään sitä vastaan. Uskoakseni monet ihmiset ovat meitä kuultuaan yllättyneet, kuinka voi soittaa näinkin vanhakantaista musiikkia ja kuulostaa silti tuoreelta. Minun korvissani Iron Maidenin Killers tai Powerslave kuulostaa yhä tuoreelta siinä missä Judas Priestin vanha kamakin ja juuri tästä syystä uskon, että mekin kuulostamme tuoreelta. Me todella rakastamme hyvin paljon juuri tällaista musiikkia.

– Juuri tästä samaisesta syystä aloimme soittamaan vanhan koulukunnan metallia, koska sellaista me itsekin kuuntelemme. Voikin sanoa, että musiikkimakumme ei ole kehittynyt yhtään sen jälkeen, kun täytimme 16. Pistäessämme pystyyn bändiä vuonna -95, en edes tiennyt uudemmasta metallista juuri yhtään mitään. Tuohon aikaan Örebron lähiympäristössä ei myöskään ollut yhtään metallibändiä ja koska halusimme kuulla hyvää vanhaa kunnon heviä, meidän täytyi alkaa soittamaan sitä itse.

Vaikka keikoilla orkesterissa onkin sessiojäsenenä toinen kitaristi, työskentelee bändi mieluiten triona.

– Työstämme kaiken uuden materiaalin treenitilassamme ja tuolloin trio on ideaalinen kokoonpano. Olemme soittaneet yhdessä jo varsin pitkään, eikä meidän tarvitse enää paljoakaan kommunikoida keskenämme, koska kaikki tuntevat toisensa ja tietävät miltä Wolfin pitää kuulostaa. Jos bändissä olisi enemmän jäseniä, ideoita saattaisi tulla enemmän, ehkä jopa liiaksi asti, joten kyllä kolmikkona oleminen on paras mahdollinen vaihtoehto meille.

Peruselementit 

Useissa eri musiikkigenreissä on helposti löydettävissä tietyt musiikilliset peruselementit, jotka omalta osaltaan määrittelevät genren. Näitä elementtejä löytyy myös Wolfista.

– Tuplakitarat, väkevät rumpu- ja bassotaustat sekä korkealta vedetyt laulut, niistä meidät tunnistaa. Useimmiten basistimme Mike tai rumpalimme Dale keksii riffin tai pari, joista muodostuu biisin perusta. Minun tehtäväni on nitoa riffejä yhteen, täyttää puuttuvat aukot ja lisätä mukaan kaikenlaisia mausteita. Yleensä magia löytyy treeneissä, jossa alamme jammailemaan jonkun tuoman idean tai riffin pohjalta. Yritämme löytää yhdessä hyvän grooven jonka ympärille biisi sitten rakentuu, mutta tärkeintä kaikessa on aina hyvä riffipohja, joka tempaa mukaansa. Sanoituksia mietimme aina vasta kaikkein viimeisimpänä asiana.

– Sanoituksistamme puheen ollen, niitä ei kannata ottaa turhan vakavasti. Tavallaan ne ovat vanhan koulukunnan hevirunoutta. Tärkeintä sanoituksissa on, että ne kuulostavat hyvältä ja sopivat musiikkiin.

Evil Star -levyn avausraitana toimii erinomaisen tehokkaasti nimikappale, joka oli ensimmäinen kuulemani Wolf-biisi. Tarttuvan kertosäkeen lisäksi huomiota kiinnitti kappaleen keskivaiheilla alkava kitarariffi, joka on selkeästi pienoinen muunnelma klassisen Twilight Zone TV-sarjan tunnusmelodiasta. 

– Joo, olet ihan oikeassa. Rumpalimme ehdotti, että ehkä ensimmäisen säkeen jälkeen voisi kokeilla jotain Twilight Zonen tunnusmelodian tapausta ja kokeiltuamme sitä huomasimme sen erittäin toimivaksi. Tarkoitus onkin saada ihmiset ihmettelemään, että hei, tässähän on tuttu melodia! 

– Tuo nimibiisi on muuten yksi levyn suosikeistani ja se on täydellinen biisi, josta en lähtisi muuttamaan yhtään mitään. Pidän myös paljon Black Wing Rider -kappaleesta, koska se muistuttaa minusta hieman Iron Maidenin suosikkiani To Tame a Land. Teimme muuten tuo kappaleen kokonaan studiossa huomattuamme, että tarvitsemme levylle vielä yhden biisin. Tuskailimme ensin pari päivää saamatta mitään aikaiseksi, mutta sitten se vain yhtäkkiä syntyi itsekseen. 

Bändi on kaikilla kolmella täyspitkillään päätynyt käyttämään Abyss-studion ja Peter Tägtgrenin palveluksia. 

– Hyvä ystävämme Dan Swanö suositteli häntä ensimmäiselle levyllemme. En usko että Peter on äänittänyt paljoakaan heavy metal -bändejä, joten kait meidän kanssamme työskentely on hauskaa vaihtelua ainaisen death ja black metallin äänittämisen sijaan. Hän on varsinainen työnarkomaani, mikä on samalla hyvä että huono asia, koska useimmiten hän on todella kiireinen. Hänellä on aina tosi hyviä ideoita, mutta hän antaa kuitenkin aina bändin itsensä tehdä päätökset asioiden suhteen. Nykyään hän tuntee bändin todella hyvin ja tietää mitä me haluamme, joten olemme oppineet turvautumaan häneen ja luottamaan hänen harkintakykyynsä. 

Evil Star -levy saa kuuntelijan väkisinkin hyvälle tuulelle ja samaa mieltä on myös Niklas. 

– Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa ilta kuin istua fiiliksissä sohvalla kalja kädessä ja kuunnella Wolfia? 

Noinko tyypilliset Wolfin fanit tekevät? 

– Joo, heillä on nahkatakit, kuluneet farkut, Judas Priestin tai Iron Maidenin t-paita, pitkä tukka ja viikset. Hei, mutta nythän minä päädyin kuvailemaan meidän ulkonäköä! Onneksi nykypäivänä ihminen saa näyttää miltä haluaa, mutta on yhä vaikeampaa näyttää kapinalliselta. Nykyään ollaan paljon suvaitsevaisempia kuin ennen, mutta olihan ne hauskoja aikoja, kun kersana vanhemmat yrittivät varoitella minua hevin vaaroista. 

Mietteitä 

Käydessäni läpi Wolfin WWW-sivuja mieleen jäi muutama sivuilla esiintyvä slogan, kuten ”If it weren't for heavy metal I would be a fucking punk”. Elämää ilman heavy metallia ei ilmeisesti siis ole?

– Heh, joo ei olisi. Rumpalimme keksii näitä sloganeita tuon tuosta. Mitä me yritämme tuolla sanoa on, että me olemme heavy metal -bändi, jonka juuret ovat likaisessa rockissa ja metallissa eikä missään germaanisessa power metallissa tai kiillotetussa AOR:ssä. Punkhan on musiikkina ihan perseestä.

Webbisivujenne kautta on saatavilla myös muutama täysimittainen mp3:nen jokaiselta levyltä ja juuri niiden ansioista tutustuinkin ensi kertaa bändiin. Levyn kansivihosta löytyy kuitenkin teksti, jossa vetoatte ihmisten rehellisyyteen ja pyydätte heitä ostamaan levyjänne verkosta lataamisen sijasta. Ilman tuloja kun pienenkin artistin on vaikeata jatkaa musiikin tekemistä ja keikkailua.

– Uskon kyllä hevihenkisten ihmisten rehellisyyteen koska he ovat useimmiten varsin omistautuneita asialle ja ostavat levyjä kuullessaan uutta hyvää musiikkia. On kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla ei käy edes mielessä, että jokaisen levyn takana on artisti ja että levyjen tekeminen maksaa oikeasti rahaa. Ihmisten on tärkeä tajuta, ettei mikään maailmassa ole ilmaista.

– Emmehän me tietenkään musiikilla elä, koska pitäisi myydä ihan älytön määrä levyjä, että se olisi mahdollista. Minä opiskelen psykologiaa, rumpalillamme on firma joka suunnittelee muun muassa Intranet-verkkoja ja muuta sellaista ja basistimme taas opettaa lapsille rokkia, matematiikkaa ja ruotsin kieltä. Keikkakitaristimme on ainoa, jolla on oikea duuni. Hän on töissä tehtaassa, joka valmistaa erilaisia kalajalosteita.

Kun bändin nimi nyt on susi, niin oletko koskaan kuullut termistä ”Suden hetki”, joka muinaisten roomalaisten mukaan on aamuyön tunteina, jolloin suurin osa ihmisistä syntyy ja kuolee ja jolloin unet ovat kaikista voimakkaimpia. Mitä sinä itse teet tuollaisena hetkenä?

– Toivottavasti olen tuolloin nukuksissa uneksimassa kaikenlaisista oudoista asioista, joista voi tehdä sanoituksia.

Julkaistu Inferno #19/2004

OCCULT – MAAILMA HEIKKOJEN HARTEILLA

Useista miehistön ja levy-yhtiön vaihdoksista huolimatta pidemmän linjan veteraani Occult on jaksanut veivata äkäistä black/death metal vaikutteista thrashiaan. Lopussa kiitos kumminkin seisoo ja tuorein Elegy for the Weak -albumi on ehdottomasti parasta mitä orkesteri on saanut aikaan. Sähköpostin välityksellä selvittelin kuulumisia vokalisti Mauricen ja bändin ulkopuolisen sanoittajan Tonyn kanssa.

Occultin edellisestä Rage to Revenge lätystä on ehtinyt kulua jo kolmisen vuotta ja levy-yhtiökin on ehtinyt taas kertaalleen vaihtua. Bändi itsessään ei kuitenkaan ole syypää pitkähköksi venyneeseen taukoon levyjen välillä.

– Uuden levymme biisit äänitettiin jo vuosi sitten ja albumin piti ilmestyä viime vuoden syyskuussa. Itse asiassa ehdimme jo promotoimaankin sitä kiertelemällä Exoduksen kanssa, mutta ikävä kyllä tuolloinen levy-yhtiömme ajautui taloudellisiin vaikeuksiin eikä pystynytkään laittamaan levyä pihalle. Tästä johtuen päätimme solmia uuden sopimuksen Karmageddon Median kanssa ja ainahan levy-yhtiön vaihdoksista aiheutuu pientä viivettä. Tähän mennessä asiat ovat luistaneet hyvin levy-yhtiön kanssa ja meillä on sopimus heidän kanssaan kahdesta levystä. Voinkin kertoa, että he ovat satsanneet levymme promotoimiseksi enemmän kuin kaikki aikaisemmat lafkamme yhteensä!

Tuoreimmalla täyspitkällään orkesteri on siirtynyt astetta kauemmaksi alkuaikojen vahvasti black/death sävytteisestä metallista kohti tiukempaa thrash-ilmaisua. Lopputulos onkin erittäin onnistunut tuoden mm. lisää ilmeikkyyttä ja omaperäisyyttä.

– Olemme aina pitäneet itseämme thrashiin suuntautuneena orkesterina, jolla on black ja death metal vaikutteita. Kehittyessämme ihmisinä ja muusikkoina musiikkimme on muuttunut meidän kanssamme, vaikkeivät nuo muutokset ole koskaan olleetkaan radikaaleja. Eikä meidän kokoonpanommekaan ole muuttunut loppujen lopuksi kovinkaan paljoa, sillä minä, Eric ja Richard muodostamme yhä Occultin ytimen. Vanhan liiton thrashin kuuntelustahan tämäkin bändi on saanut alkunsa ja diggaamme yhä vanhasta thrashista. Ymmärrän kyllä, että jotkut saattavat yhä pitää meitä black metal bändinä, koska uramme alkuvaiheessa käytin corpsepainttia. Minulle corpsepaint edustaa ikään kuin oman sielun synkkää demonista puolta: yhtäkkiä olet vain täynnä pimeää ja alkukantaista voimaa. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä tätä puolta kun puhutaan kasvomaskin käytöstä, sillä he yhdistävät maskit automaattisesti black metalliin. Minä ja muut orkesterimme jäsenet emme ole koskaan oikein hyväksyneet tätä.

– Emme siis koskaan ole yrittäneet muuttaa musiikkityyliämme. Olemme pikemminkin yrittäneet etsitä erilaisia saundeja ja keinoja, jotka integroituisivat syvälle musiikkiimme. Musiikin soittaminen on meille siis puhdas harrastus eikä mikään työkalu erinäisten uskonkappaleiden tai oppien levittämiseen.

Albumin osa-alueet 

Hienoisen tyylillisen muutoksen lisäksi korviin levyllä pistää erittäin jämäkkä ja tuhti äänimaailma kiitos Andy Classenin ja Studio One -pajan. Yllättävää kuitenkin on, että koko komeus äänitystä ja masterointia myöten on hoidettu vain 11:sta päivässä.

– Ennen studioon menoa haluamme aina olla aivan varmoja siitä, että uudet kappaleet ovat täysin hanskassa. Tämän takia meidän tarvitsee viettää studiossa aikaa mahdollisimman vähän. Uusi levy nauhoitettiin viikossa ja loppu aika kului sitten miksaukseen ja masterointiin. Asiaan kyllä vaikutti tietysti myös se, että Andy on rento kaveri ja hänen kanssaan on helppo paiskia hommia.

Kaikki levyn kappaleet on pistetty bändin nimiin ja näin myös käytännössä biisit kuulemma syntyvät.

– Tämän levyn kappaleet ovat aika pitkälti tehty samalla tavalla kuin aiempienkin levyjen kappaleet. Richard tekee suurimman osan riffeistä, mutta kokoontuessamme yhteen muokkaamme niistä kokonaisuuksia. Jokaisella jäsenellä on aina sanavaltaa musiikkimme suhteen.

Täyspitkältä löytyy myös kaksi hieman erilaista biisiä, lyhyt instrumentaali Expire joka on kreditoitu Ian Goulstonin tekemäksi ja levyn päättävä bonus raita Until the Battle. Maurice valottaa näiden kahden kappaleen taustaa.

– Until the Battle on vanha raita joka on alunperin julkaistu meidän toisella levyllämme The Enemy Within. Tuo veisu on aina ollut fanien suosikki ja koska meillä sattui jäämään ylimääräistä studioaikaa, päätimme tehdä siitä uuden version huippuluokan saundeilla. Expire-biisin tekijä Ian on vanha ystäväni, joka luo hienoa kokeellista ja usein aika synkkääkin musiikkia tai äänimaailmoja. Olimme myös kyllästyneet käyttämään jotain puhkisoitettua soundtrack-kipaletta keikkojen alkunauhana, joten halusimme saada meitä varten tehdyn sopivan kappaleen joka toimisi tuossa tarkoituksessa ja Ian teki mitä pyydettiin.

Levyn nimi Elegy for the Weak, Valitusvirsiä heikoille kätkee sisäänsä myös hieman syvällisemmän idean.

– Maailmassa on hyvin paljon sairautta ja kärsimystä ja ei voi kuin ihmetellä kuinka kauan tällainen meininki voi jatkua. On selvää, että tämä maailman taakka lepää heikkojen ja selkärangattomien ihmisten harteilla ja haluamme heidän kokevan sellaista kärsimystä, mistä edes kuolema ei voi heitä vapauttaa. Meidän sanoituksemme ovat aika yksinkertaisia heijastuksia maailmanlaajuisesta hulluudesta ja jokainen levyllä oleva kappale on valitusvirsi heikoille.

Rupiset runsaat riimit 

Jokaisessa kappaleessa tuntuu olevan paljon sanottavaa, sillä ne kaikki sisältävät riimejä enemmän kuin keskiverto thrash bändillä on kolmessa biisissä yhteensä. Lyriikoista on vastuussa bändin ulkopuolinen henkilö Tony.

Tony: – Niistä tuli niin pitkiä, koska Occultin kappaleet eivät useimmiten noudata perinteistä A-osa, kertosäe, B-osa, kertosäe, A-osa kaavaa. Joskus taas asian selvittäminen vaati hieman enemmän sanoja kuin normaalisti. Seuraavan levyn sanoitukset ovat kuitenkin hieman lyhyempiä, koska esimerkiksi jonkun Obsessed by the Grave esittäminen keikoilla on aika vaikeaa.

Kun kyselen onko levyn kauhufantasia aihepiireissä liikkuvilla sanoituksilla minkäänlaisia yhteyksiä reaalimaailmaan, asettautuu sanoittaja pienoiselle puolustuskannalle.

Tony: – En nyt aivan kutsuisi tekstejäni puhtaaksi kauhufantasiaksi, koska olen saanut innoitusta niihin todellisista kauheuksista kuten murhista, sodista, kostoista ja itsetuhoisista ajatuksista. Kappaleet kuten Nocturnal Predator,Obsessed by the Grave ja Slaughtering the Pigs pohjautuvat todellisiin pirullisiin sarjamurhaajiin. Toki osa sanoituksista on hieman enemmän fantasiaa kuten esimerkiksi Nuclear Torment, joka on apokalyptinen visio ydinsodan jälkeisestä maailmasta, jossa ihminen on taantunut alkukantaiseen ja väkivaltaiseen tilaan. Slut of Sodom on puolestaan yhdistelmä mystiikkaa ja erotiikkaa, himoa ja kuolemaa. Sanoitukseni ovat karskeja, synkkiä ja väkivaltaisia mutta eivät kuitenkaan liian pinnallisia. Toisaalta taas haluan saavuttaa lyriikoillani saman ilmapiirin kuin klassisessa 80-luvun thrashissa kuten vanha Slayer, Kreator, Sodom, VoiVod tai Carnivore, sillä mielestäni sellaiset sanoitukset sopivat myös Occultille.

Occult julkaisi myös vähän aikaa sitten aika mielenkiintoinen To Be Thrashed DVD:n, jota voidaan pitää eräänlaisena rockumentaryna. Minusta oli vain hieman outoa, että DVD:ltä ei löytynyt paljoakaan musiikkia, ainoastaan pari promovideota.

– Olemme kyllä suunnitelleet toisen DVD:n julkaisemista, jossa olisi livemateriaalia. Emme kuitenkaan halunneet tehdä mitään kompromisseja, jossa faneille olisi tarjottu puolivillaista tuotetta, joten siksi päätimme julkaista ensiksi historiikkimme DVD-formaatissa.

Mitäs muita suunnitelmia teillä sitten on tulevaisuudessa kuin DVD:n kasaamista, ensi vuonnahan bändi täyttää jo 15 vuotta?

– Tänä vuonna tulemme viettämään hiljaiseloa, aiomme tehdä muutaman keikan ja äänittää kuudennen täyspitkämme. Eipä me paljoa meinata juhlistaa 15-vuotista olemassaoloamme, meidän kannalta se on luku siinä missä 10 tai 16:kin.

Hollannin kielihän kuulostaa kuin yrittäisi kakoa kurkkuun takertunutta limaa ja kirjoitusasultaankin varsinaista sekamelskaa, niin sanohan Maurice terveiset lukijoille omalle kielelläsi.

– Mensen moeten eens niet zozeer kankeren op muziek, maar gewoon genieten wat mensen creeren and daar met plezier naar luisteren.

Julkaistu Inferno #19/2004

MOKOMA – KARJALAN LAULUMAILLA

Toukokuun puolessa välissä rankan klubikiertueen ennen rankempaa festarikesää startannut Mokoma ei liiemmin ehdi levätä laakereillaan. Lappeenrannan ja Kouvolan keikkojen väliin Helatorstaiksi sattunut vapaa mahdollisti Infernon koko poppoolle järjestämän aktiviteettipäivän.

Keskeisessä roolissa päivän agendassa oli ruokailun ja saunan lisäksi myös Mokoman remupetterien tutustuttaminen vanhaan karjalaiseen liikunta- ja leikkimuotoon nimeltä kyykkä. Eri aktiviteettien välissä oli tarkoitus myös puhua uudesta Tämän maailman ruhtinaan hovi -levystä, menneestä sekä tulevasta.

Ruokailun jälkeen siirryimme läheiselle Fartwall-kyykkäareenalle, jossa talvisin toimii maailman kovimman kyykkäliigan NKL:n peliareenana. Lyhyen lajiin perehdyttämisen jälkeen joukkueiden muodostaminen sujui ilman suurempaa arpomista rytmisektion Janne Hyrkäs (rummut) ja Santtu Hämäläinen (basso) pitäessä yhtä ja halutessa allekirjoittaneen vahvistukseksi. Toinen joukkue muodostettiin jäljellejääneistä Mokomalaisista Marko Annala (laulu), Tuomo Saikkonen (kitara/laulu) sekä Kuisma Aalto (kitara/laulu). Kilpailuhenki valtasi heti joukkueiden jäsenet ja taisto oli valmis alkamaan. Vaikka laji olikin tuntematon lähes kaikille orkesterin jäsenille, osoittivat kaikki heti lähes ilmiömäistä luontaista lahjakkuutta lajia kohtaan. Epäonnistuneiden suoritusten jälkeen manaukset kumpusivat itsestään ilmoille ja onnistumiset kirvoittivat kannustushuutoja joukkuetovereista. Ottelu jatkuikin tasaisissa merkeissä ja pistelaskun jälkeen todettiin kamppailun päättyneen tasapeliin. Oli aika ottaa revanssi ja ratkaista Mokoman sisäinen paremmuus. Toinen ottelu jatkui hyvin pitkälti ensimmäisen kaltaisena ja ratkaisu siirtyikin viimeisten heittäjien varaan. Viimeiselle heittäjälle Markolle tarjottiin ottelun sankarin viittaa, mutta hyvistä yrityksistä huolimatta heitot eivät onnistuneet aivan parhaalla mahdollisella tavalla taaten voiton basso- ja rumputaitelijoista koostuneelle joukkueelle kahdella pisteellä.

Vapaasti monipuolista
Tiukan urheilusuorituksen päätteeksi hionneiden pelimiesten kropat janosivat saunaa, mutta kiukaan lämpiämistä odotellessa oli syytä puhua hieman uudesta levystä ja varsinkin usein esiin nostetusta entistä monipuolisemmasta musiikillisesta ilmaisusta. Äänessä Marko (M), Tuomo (T), Kuisma (K) ja Santtu (S).

K: – Uudelta levyltä löytyy paljon vanhempia riffejä kuin mitä esimerkiksi Kurimuksella on. Tästä johtuen Tämän maailman ruhtinaan hovi on hieman kahtiajakoinen levy, koska siellä on mukana todella vanhoja riffejä ja sitten taas todella uusia Kurimuksen jälkeisiä riffejä, mutta siltä väliltä ei kauheasti ole. Esimerkiksi joku Hyisen Sylin kertosäkeen esittelin Markolle joskus vuonna -99.

M: – Mie tykkäsin siitä jo silloin, mutta en vaan osannut tehdä sille silloin mitään. Kyllähän tämä nyt saattaa kuulostaa ehkä vähän siltä, että oltaisiin muka kaiveltu kaikkien jätöksiä tälle levylle, mutta joskus ideat vaan vaatii aikaa kypsyäkseen. Tämä on vähän sama asia, kuin Houkka kappaleen riffi pyöri meidän mukana jo kun tehtiin videota Valu-albumin Kasvan-biisistä. Videon kuvauksessa soiteltiin sitä riffiä ja makusteltiin siihen sellaista tuka-tuka komppia taustalle. Tuohon aikaan se vaan tuntui hieman liian extreme-idealta, että eihän myö voida tällaista tehdä. Kurimuksen aikaan meillä kypsyi ajatus, että mehän voidaan oikeasti tehdä mitä vaan ja sama ajatus kypsyi edelleen TMRH:lle. Päätettiin kuunnella kaikki vanhatkin jutut läpi ja yhtäkkiä ne kuuli sitten ihan toisin korvin.

K: – Jos mennään niinkin kauan taaksepäin kuin Mokoman 120 päivää -levylle, niin kyllähän sitä piti silloin oikeasti miettiä, että ollaanko me muka joku radio bändi. Silloin pelattiin asioita aika varman päälle, kun ei oikein uskaltanut tehdä muuta.

T: – Mietittiin väärässä vaiheessa vähän liikaa.

M: – Ongelmallista oli juuri se, että mietittiin minkälainen bändi myö ollaan.

K: – Eikä niin, että minkälainen bändi meistä tulee jos myö tehdään tällaisia juttuja. Nyt me ollaan päästy sen yli, ollaan tehty pari demoa, pari levyä ja löydetty se juttu mitä me halutaan tehdä. Musiikillinen itsevarmuus on kasvanut ja nyt voi helposti heitellä ideoita kavereille, tietäen että ne varmaan saattaisivat myös niille toimia.

Jotain entisestä monipuolisemmasta ilmaisusta kertoo myös se, että siinä missä Kurimukselta tuntui löytyvän muutama selkeä kaikkiin vetoava hitti, jakautuu TMRH:n kuuntelijoiden suosikit tasaisesti kaikkien biisien kesken.

K: – Arvaa kuinka vaikea meille oli valita sinkkubiisiä, jota ei kumminkaan oikein löytynyt.

M: – Jokaisella oli studiossa omat suosikkinsa...

K: – ...ja ne muuttuivat joka päivä.

M: – Mietittiin biisijärjestystä tosi paljon ja se oli todella vaikeaa. Jossain vaiheessa myös tuumittiin, että onko tämä levy tasaisesti paska vai tasaisesti hyvä ja oltiin sen kanssa aika hukassa. Vasta kun masteroitu levy oli käsissämme tajuttiin, että tämähän on tasaisesti hyvä. Jotkuthan ovat sitä mieltä, että levyllä pitäisi olla huonoja biisejä, että hyvät tulisivat paremmin esille. Mutta jos taas itse mietin klassikkolevyjä, niin eihän niillä ole huonoja biisejä. Kyllähän me keskusteltiin aiheesta, että eiköhän me tehdä kokonaisuudessaan hyvä levy ja materiaalin tasalaatuisuus johtuu varmaan juuri tästä. Siksi varmaan myös eri ihmisille kolahtaa eri biisit. K: – Levyn lähtökohta oli kyllä, että sen pystyy kuuntelemaan läpi yhdeltä istumalta mutta että levyn tekee myös mieli kuunnella läpi yhdeltä istumalta.

"Jossain vaiheessa myös tuumittiin, että onko tämä levy tasaisesti paska vai tasaisesti hyvä ja oltiin sen kanssa aika hukassa.” – Marko  Annala

Ulkopuolisten merkitys 

Kaikki Mokoman kolme viimeisintä julkaisua on Janne Saksan äänittämiä ja osittain myös tuottamia. Miehen suurta panosta levyjen tekoprosessissa ei kukaan kiistä.

M: – Jannella on ollut vapaus puuttua biiseihin, vaikkei hän sitä olekaan kamalasti käyttänyt. Meillä oli sellainen tavoite, että kaikki syttyisivät kaikista biiseistä. Uskottiin, että tekemisen mielekkyys säilyy, jos niin koko bändi kuin Saksakin ovat tyytyväisiä materiaaliin. Kyllä me Saksaa kuunneltiin tuollaisissa tuotannollisissa asioissa, jos hän sanoi että tämä biisi nyt ei oikein nappaa
.
T: – Ei muuten kuunneltu. Eihän Janne tykännyt esimerkiksi Nämä kolme ovat yhtä ja Minä elän! -biiseistä ja silti ne ovat levyllä. Ei me Jannea pidettykään vastaavana tuottajana vaan miusta Saksan rooli oli enemmänkin sellainen musiikillinen tuottaja, joka auttoi meitä harmonisissa asioissa. Saksaa ei voi kuitenkaan pitää missään nimessä pelkästään äänittäjänä, kyllähän hän piti paljon koko hommaa nipussa ja muutatti yksityiskohtia eikä suuria linjoja.

M: – Ja kyllähän Saksan sai meistä paljon parempia suorituksia irti, kun keskenämme oltaisiin varmaan monesti tyydytty vähempään. Varsinkin laulutuotannossa Janne piiskasi ihan hulluna.

T: – Silloin kun meillä oli heikko hetki ja näytettiin Heikille ovea, olimme studiossa lähes hysteerisiä. Janne ei yleensä puhu paljoa, mutta silloin hän sanoi pari kovaa lausetta ja pisti rauhallisella olemuksellaan pakan läjään. Janne ei hyöki liikaa päälle, mutta ei myöskään ammu ohi ikinä.

Mokoma on uutukaisen levyn julkaisun myötä siinä merkillisessä asemassa, että niin kuuntelijoiden keskuudessa kuin medioissa ei juurikaan poikkipuolista sanaa ole bändistä ja levystä sanottu.

K: – Onhan se aika outoa. Silmiin ei ole tullut kuin yksi uuden levyn arvio, jossa levyä on haukuttu. Uutislehti 100:n taisi sanoa, että biisit kuulostavat keskeneräisiltä.

M: – Tottakai sitä toivoisi, että kehut johtuisivat siitä, että levy on oikeasti hyvä. Onhan niitä sen suuntaisiakin kommentteja tullut, että eihän se Mokoma kummoinen ole, mutta kun levyä on kuunneltu, niin on huomattu että tämähän on oikeasti hyvä.

T: – Kyllähän meillä on kaikki auringonpilkut kohdallaan tällä hetkellä. Lähdetään siitä, että meillä täytyy olla ihan hyviä levyjä ja ihmiset tuntee meitä kohtaan sympatiaa, kun iso levy-yhtiö on kohdellut meitä kaltoin. Kaikki nämä asiat yhdessä ovat varmasti vaikuttaneet tähän.

M: – Kyllähän musiikissa on aina kyse aika monista seikoista. Hyvä levy riittää aina aika pitkälle, mutta kyllä sen päälle tulee aina sellaiset asiat, jos ihmiset tykkäävät keikkojen hyvästä meiningistä ja lukevat haastatteluista mielestään hyvää läppää. Eikä tässä ole minusta mitään pahaa.

S: – Mie olen saanut paljon kommentteja ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä hevistä yhtään mitään, mutta ovat silti tulleet kattomaan keikkoja, että "kiva kattoa kun äijät heiluu ja näyttävät tykkäävään siitä hommasta". Semmoinen viestittyy yleisöönkin.

T: – Siitä voi olla tosi ylpeä, että vaikka uusimalla levyllä ei olekaan sellaisia koko kansan Takatalvi tyyppisiä hittejä, ja jos se silti tulisi myymään hyvin ja ihmiset siitä tykkäisivät.

K: – Jokuhan lähetti meille sellaista palautetta, että onko se hyvä asia jos 2-vuotias laulaa Takatalvea. Onhan se ihan ok, mutta tällä levyllä ei sitten enää olekaan sellaisia lastenlauluja joka ehkä tavallaan leimasi Kurimusta.

S: – Levyltähän ei pysty erottamaan yhtään sellaista biisiä, joka kuvastaisi sitä kokonaisuutta millään muotoa. Kaikki on niin omanlaisiaan.

M: – Kurimukselta pystyi juuri ottamaan tuon Takatalven referenssiksi ja sanomaan, että tätä tämä levy suurin piirtein on.

K: – Vaikka joku Takatalvi ei kerro esimerkiksi Silmäterästä yhtään mitään, niin se kumminkin oli sen levyn "se juttu". Voikohan tästä päätellä, että TMRH:lla ei siis ole mitään juttua?
T: – Toivotaan, että se levy on "se juttu".

Normaalit ihmiset

Niin Mokoman kuin monen muunkin suomeksi laulavan raskaamman rokin ja metallin edustajien yleisöpohja on laajentunut huomattavasti myös em. genren ulkopuolella oleviin ihmisiin. Mokoman miehet ovat tätäkin asiaa ehtineet keskuudessaan pohtia.

K: – Meidän musiikissa on sellainen flirtti, jonkinlainen lämpimän länsimaalainen musikaalisuus, jota monet hevibändit vieroksuu. Biiseissämme on kumminkin selkeät pop-rakenteet ja sellaisia länsimaalaiseen harmoniakäsitykseen uppoavia melodioita, joita ihmisten on helppo lähestyä. M: – Parastahan tässä on se, ettei tuota ole suunniteltu millään tavoin, vaan nyt voidaan vaan analysoida asiaa jälkikäteen. K: – Niin se on vaan tullut, kun ei me muuta osata tehdä. Jostainhan se vaan tulee, koska kaverit diggaa tosi paljon jotain Alice in Chainsia ja toisessa ääripäässä esimerkiksi Napalm Death kolisee tosi kovaa. T: – Jotenkin me ollaan rikottu tuota kuvioita, koska metallihan on vakiintunut sellaiseksi, että siellä on turvallista rikkoa ja monimutkaiset rakenteet ovat peruskamaa. Me tehdään pop-rakenteilla monimutkaista metallia. M: – Siinä on varmaan myös sitäkin, että esimerkiksi jotkut Giantin Robotin äijät, ovat joskus aikanaan kuunnelleet metallia mutta kuuntelevat nyt jotain ihan muuta. Ne saattavat kuitenkin yhä tykätä hevistä, koska ovat joskus tykänneet vaikka siitä metallista on niille ehkä tullutkin joskus huvittavaa. Me saatetaan taas edustaa niille sellaista orkesteria, joka ei olekaan niin huvittava vaan saatetaan jostain syystä olla vakavasti otettava. Vaikka toisaaltahan me ollaan ehkä maailman huvittavampia, naurahtaa Marko.

Varsinaisia musiikillisia raja-aitoja bändi ei siis ole itselleen asettanut eikä rajat ole ihan heti tulossa vastaan.

T: – Jos näissä puitteissa mennään erilaisilla painotuksilla, niin ollaan aika laaja-alaisessa tulkinnassa.

K: – Ja onhan meillä toisaalta tällaisia hevi eepoksia kuten joku Väsynyt Atlas tai Punainen kukko, joissa on vitisti osia. Ja taas vastaavasti joku Haudan takaa, jossa on niin perinteinen Max Martin pop-rakenne kuin olla ja voi. Vaihtoehtoja on kumminkin aika paljon vielä jäljellä.

T: – Yksi asia mistä ollaan eniten ylpeitä on se, että olemme saaneet ikään kuin myytyä ihmisille meidän mielipuolisen ilmaisumme. Samalla levyllä voi olla Uni saa tulla ja Vade retro, satana! ja silti jengi voi pitää levystä. On aika harvinaislaatuinen tilanne, kun ihmiset voivat pitää noinkin erilaatuisten biisien olemassaoloa täysin luontevana asiana.

K: – Ei meidän tarvitse lähteä edes hakemaan mitään konetaustoja seuraavalle levylle, että sinne saataisiin jotain uusia jippoja.

M: – Ei tarvitse tehdä kuin uusia hyviä sävellyksiä ja tehdä pari juttua vähän eri tavalla. Sekä niin metalli- kuin perus rockmusiikissakin on niin paljon ammennettavaa, että ei pitäisi olla mikään ongelma.

K: – Vaikka on olemassa vaan 12 eri säveltä ja ei hirveän montaa eri tahtikuvioita, niin kyllä niistä aika monta erilaista sävelmää on saatu historian saatossa.

Ostavan yleisön monipuolistumisen ovat herrat havainneet myös ihan käytännössä. M: – Portsari tuli miulle eilen Lappeenrannan keikan jälkeen sanomaan, että hän oikein ihmetteli kun yleisössä oli ihan normaaleja ihmisiä. Oli odottanut enemmän tämmöistä mustiin pukeutuvaa heviyleisöä. T: – Kyllähän niitä jotain kavereita on, jotka ovat just kuunnelleet aikanaan heviä ja menneet töihin ottamaan homman haltuun. Sitten ne ovat kolmekymppisinä taas tajunneet, että eihän näitä töitä jaksa, miekin rupeen soittamaan heviä kun kavereistakin hevin soittaminen on hauskaa. Kyllä sellainen tuntuu vähän pahalta ja tulee huono omatunto, että eihän tämän nyt pitänyt näin mennä. Ei tämä oikeasti nyt niin kadehdittavaa ole ja usein sitä tuntee itsensä aika jälkijättöiseksi, jonka kehitys on jäänyt johonkin 17-vuotiaan tasolle.

”Ei tämä oikeasti nyt niin kadehdittavaa ole ja usein sitä tuntee itsensä aika jälkijättöiseksi, jonka kehitys on jäänyt johonkin 17-vuotiaan tasolle” – Tuomo Saikkonen

Sanojen takana 

Markon sanoituksia on moneen kertaan ehditty ihmetellä ja tulkita analysoinnista puhumattakaan. Ne ovatkin alusta asti olleet miehen käsialaa alusta loppuun ja näin herra Annala tunnustaa haluavansa myös jatkaa.

M: – Vähän pahahan tätä on kavereiden edessä sanoa, mutta kyllä on tunnustettava, että en mie kyllä haluaisi että äijät alkaisi kirjoittamaan tekstejä.

T: – Eihän Markon kanssa kukaan edes haluaisi lähteä viivalle tekstien tekemisen suhteen.

M: – Sanoituksia tulee tehtyä kaikista mitä ympärillään näkee ja kuulee. Ihan hyvin kenen tahansa bändin jäsenenkin suusta voi tulla hyvä sanoitusidea jotka mie sitten omin omiin nimiini, naurahtaa Marko.

T: – Kyllähän meillä on bändin sisällä kunnioitus toisiamme kohtaan kasvanut niin musiikin kuin sanoitustenkin suhteen. Alkuaikoina ei paljoa uskaltanut sanoa esimerkiksi Markon tekemisistä, mutta nykyään kaikesta voi keskustella ja tehdä ehdotuksia joidenka perusteella sitten muutoksia tehdään tai ei tehdä.

Jos bändi muutti musiikillista tyyliään Kurimuksella, muuttuivat myös sanoitukset.

M: – Kyllähän mie sanoitustyyliäni muutin Kurimukselle, mutta se johtui ihan muista kuin musiikillisista syistä. Mokoman 120 päivää -levyn jälkeen oli aikamoinen ahdistus, kun kukaan ei tuntunut ymmärtävän miun teksteistä yhtään mitään. Jossakin arvostelussa Koiruoho-kappaleesta, joka on muuten selkeä maailmanlopun kuvaus sanottiin, että tässä kappaleessa on kivaa maalaistunnelmaa. Voiko pahemmin enää mennä väärin? Muutos oli niin bändin sisäisen kuin ulkopuolisen kritiikin ohjaamaa, koska tekstit tuntui voivan ymmärtää aivan totaalisen väärin tai sitten ei ollenkaan. Siitä tuli sellainen ajatus, että haluan tehdä vähän helpompaa ja suorempaa tekstiä. Tosin edelliselle levylle en sitä ehkä ihan vielä täysin hallinnut enkä kyllä tiedä hallitsenko vieläkään täysin. Mutta ainakin miusta tuntuu, että otin taas yhden askeleen eteenpäin siihen ymmärrettävyyden puolelle.

K: – Tulkintahan kertoo aina enemmän tulkitsijasta kuin tulkittavasti taideteoksesta.

M: – Kysymys tässähän on siitä, että tekeekö kuulija jonkun järkevän tulkinnan kappaleen sisällöstä vai ymmärtääkö vaan lauseen sieltä ja toisen täältä, jolloin se kokonaisuus jää hämäräksi. Tulkinta saa olla mikä tahansa, kunhan se olisi vaan niin yhtenäinen että kuulija pääsee jonkun asian äärelle. Siihen mie oon pyrkinyt, enkä siihen, että kuulija tulisi tulkintansa kanssa sen asian äärelle, mikä miulla on ollu se ajatus tekstien takana.

Onko olemassa mitään sellaisia aihepiirejä, joista olisi liian vaikeata tai josta ei voisi kirjoittaa?

M: – Ainakin kaikki sellaiset aihepiirit, jotka tarvitsisivat tiukasti tähän päivään sidottua sanastoa. Ja kun sitä empatiaa tarvitaan aina tekstien synnyttämisessä, niin olisi vaikea kirjoittaa asiasta mistä ei tiedä mitään.

T: – Liian raskaita aiheita ei ainakaan toistaiseksi ole ollut. Jos jokin aihepiiri olisi liian lähellä itseä, se pitäisi varmaan itse käsitellä ensiksi ennen kuin sen pystyy pistämään paperille.

M: – En mie esimerkiksi ole koskaan kokenut itseäni toisinajattelijaksi, mutta silti mie pystyn tekemään Toista maata tyylisen tekstin.

Sanoitusten merkitystä kuuntelijoille on Markokin joutunut pohtimaan.

M: – Kyllähän niin kotona kuin itsellekin on usein aika vaikea perustella, että miksi mie taas lähden keikoille. Mutta jos joskus esimerkiksi fanilta kuulee, että joku kappale on antanut voimaan selvitä vaikeista asioista, niin se on sellainen asia joka antaa miulle toivoa, että koko hommassa on olemassa oman navan ulkopuolinen aspekti. Sellaisen ajatuksen mie haluan kieltää, että miulla olisi jotain annettavaa muille. Kaikki tekevät itse omat päätöksensä kuinka elävät ja tekevät, mutta jos mie jollain tapaa pystyn jonkun elämää edes millin verran jeesaamaan, niin hyvä niin.

M: – Täytyy sanoa niin, että nyt kun asioita on tapahtunut vauhdilla, niin onneksi ne on tapahtunut tämän musiikkitouhun rinnalla. Jos olisin kirjoittanut nämä tekstit vaikka runokirjaan, niin mie saattaisin ehkä oikeasti kuvitella olevani hyvä sanoittaja. Nyt mie kumminkin olen laulaja, muusikko, sovittaja, säveltäjä ja tuotantopäällikkö, niin mie en uppoudu liikaa mihinkään yhteen osa-alueeseen. Pitää aina potkia itseään eteenpäin, että voi tulla paremmaksi. Jos rupeaa uskomaan omaan tekemisensä hyvyyteen, siitä muodostuu useasti kehityksen jarru.

Yllättäviä käänteitä Hevisaunan lämmettyä riittävän kuumaksi on aika lepuuttaa äänijänteitä ja tunkea viisi miestä lauteille. Saunomisen taustamusiikiksi DJ:ksi päätynyt Tuomo valitsee Morbid Angelin liki klassisen Blessed Are the Sick -levyn. Valinta herättääkin pienimuotoista keskustelua saunassa niin David Vincentin jumalallisesta asemasta sekä musiikin kaoottisuudesta, jota Meshuggah fanina tunnettu Kuisma ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän. Tunnelma ei kuitenkaan nouse tästä liian hiostavaksi ja riittävien vilvoittelu- ja saunasessioiden jälkeen on aika jatkaa puhtaiden miesten kanssa haastattelua.

Heikki Kärkkäisen basson varressa korvanneen Santtu Hämäläisen pestiä bändissä ei toistaiseksi ole vakinaistettu. Tuoreimmissa haastatteluissa Marko on kuitenkin ilmoittanut, että tällä hetkellä asia on hyvin pitkälti Santusta itsestään kiinni ja niin haastattelu saakin hieman yllättävän käänteen.

S: – Jaa se on miusta kiinni?

M: – Etkös sie oo muka yhdessäkään haastattelussa nähnyt sellaista kommenttia?

S: – Miun luetunymmärtäminen on aika huono ja niin taitaa olla puhutun ymmärtäminenkin. Miun mielestä ymmärtäminen on semmoista hippien hommaa, ymmärretään maailmaa jne., hekottaa Santtu. Mutta jos tämä kerran kavereille passaa, niin ihan milloin vaan.

M: – No sittenhän tämä on melkein sovittu.

S: – Milloinkas mie tuon uusia riffejä teille?

Minkälaisia fiiliksiä sinussa herätti, kun sait kuulla että kaverit haluaisi sinut soittamaan bassoa aluksi nyt ainakin keikoille?

S: – Ei sen nyt oikein tuntunut miltään. Mie siteeraan tässä meidän hienoa miksaajaa, joka osaa kiteyttää nämä jutut osuvasti: Otetaan asiat asioina eikä anneta tunteille valtaa. Kun kaverit soittelivat ja kysyivät asiaa, niin sitä oltiin vaan, että jep jep soitetaan sitten bassoa.

Kappaleiden opetteleminen ei kuitenkaan tuottanut suurempia vaikeuksia.

S: – Kaikista vaikeintahan on pyörittää tukkaa ja soittaa, kun miulla on päässä nää pampulat ja ne eivät meinaa pyöriä oikein kunnolla. Pitää vatkata tuota päätä niin, että se meinaa irrota. Pitäähän biisejä harjoitella, mutta ei niissä nyt mitään erityisen vaikeata ole. Kaikki biisit ovat yhtä vaikeita tai yhtä helppoja, koska niissä on omat juttunsa. Kun kaiken aikaa pyrkii aina parempaan suoritukseen, niin mitään biisiä ei voi pitää helppona, koska jos niin tekisi, niin ne alkaisivat heti menemään pieleen.

Sävellysten tuolla puolen 

Jos aikaisemmilla levyillä sävellysvastuu on ollut pääosin Markolla, on tilanne Kurimuksen jälkeen entisestään muuttunut.

M: – Mie tykkään ihan älyttömästi siitä, jos äijiltä tulee riffejä. Nyt meillä on kolme äijää jotka tekevät riffejä ja koska kaikki tekevät vähän erilaisia, niin se laajentaa meidän ilmaisua erittäin paljon. Nyt kun Santtu kerran tuli bändiin, niin ehkä hän jo seuraavalla levyllä pystyy omalla panoksellaan laajentamaan entisestäänkin meidän ilmaisua. Jos mie tekisin yksinäni nipullisen biisejä levylle, niin kyllähän siitä väkisinkin tulisi hieman yksipuolista. Vaikka toisaalta ovathan Uni saa tulla ja Vade retro, satana! miun tekemiä biisejä.

T: – Mutta on noissakin kahdessa biisissä joku sellainen tunnistettava siun juttu. Marko ei ikinä esimerkiksi olisi voinut tehdä jotain Toista maata riffiä yksin, koska se kuulostaa selkeästi Kuisman tekosilta.

Muitten kasvaneesta panoksesta huolimatta nimi Annala löytyy kaikista biiseistä säveltäjän paikalta Minä elän! kappaletta lukuun ottamatta.

M: – Kurimuksellahan taisi lukea jokaisen kappaleen kohdalla Annala/Aalto/Saikkonen koska en jaksanut selittää miten nuo menee. Mutta Ruhtinaalla miulla oli sellainen olo, että pojat ovat tehneet enemmän ja siksi mie halusin, että siellä lukee ne tiedot nyt noin. Mutta kyllähän esimerkiksi joku Hiljaisuuden julistaja on täysin Kuisman käsialaa, miehän olen tehnyt sinne vaan jonkun C-osan rytmiikan ja senkin vaan suulla suhisemalla.

K: – Mulle noita riffejä tulee aika usein sellaisissa tilanteissa, joilla ei ole mitään tekemistä hevaamisen kanssa kuten esimerkiksi vaikka kauppajonossa. Ensimmäisenä on kyllä aina mietittävä, että onkohan tämä miun juttu vaiko jonkun muun.

Vaikka kaikilta kolmelta biisintekijältä riffejä tuleekin, ovat molemmat kitaristit yhtä mieltä Markon ansioista.

T: – Kyllä Markon riffit ovat mukavia soittaa, ne ovat jollain tapaa hirveän ergonomisia. Marko tekee kuitenkin jollain tapaa lihaksilla ne riffit, niissä ei yleensä ole paljoa mitään kikkailuja tai sormiharjoituksia. Niitä on kamalan mukava soittaa ja niissä on sellainen hyvä meininki.

K: – Siksi myö ollaan tässä bändissä, koska Marko on Lappeenrannan riffikeisari. Markohan meitä pyysi tähän bändiin, koska se halusi jonkun soittamaan kitaraa niin kuin se itse soittaa. Meidän kaikkien kolmen soittotyyli on hirveän lähellä toisiaan.

Kitaristien keskinäistä paremmuutta ei kumpikaan pidä millään muotoa tärkeänä seikkana vaikka säveltäjinä eroja löytyykin.

T: – Viime aikoinahan on esille noussut kysymys, kumpi soittaa mitäkin ja kuka on se sankari. Meillähän se on niin, että mitä lähempänä me olemme toisiamme soittajina, sitä parempi se on. Kun soitetaan tämmöistä nopeata rässiä, niin on huono asia jos me ei olla yhtä.

K: – Kurimusta vartenhan me harjoiteltiin Tuomon kanssa todella paljon soittamista kahdestaan. Oltiin treenikämpällä naamat vastakkain, soitettiin niitä riffejä kyllästymiseen asti ja opeteltiin toistemme soittotyylejä. Sen jälkeen ei siihen asiaa ole enää tarvinnut palata.

T: – Kyllähän me toisistamme säveltäjinä erotaan paljonkin, koska Kuisma on koulutetumpi ja ymmärtää harmonioiden päälle kun minä taas lähestyn säveltämistä enemmän fiilispohjalta. Kuisma vaan osaa yhdistää sävellykseen länsimaisen popmusiikin esteettiset arvot. Meidän bändissähän on vain yksi oikea säveltäjä tuo Marko, meiltä muilta tulee vaan nippu riffejä peräkkäin. Biisejä niistä syntyy vasta kun Marko on ottanut niihin kantaa. Soittajinahan meidän bändissä kaikkien pitäisi olla yhtä huonoja tai yhtä hyviä. Tämän tyyppisessä musiikissa esille nouseville hahmoille ei ole tilaa.
Mokoman thrash-viisuissa genren kaikki kikat ja tehokeinot tulevat erittäin puhtaasti esille eikä bändi edes yritä niitä piilotella.

M: – Silloin kun me alettiin noita klassisia kikkoja käyttää, niin miusta tuntui että ne olivat ihan täysin pannassa kaikkien muiden paitsi alan harrastajien keskuudessa.

T: – Kyllähän me naureskellaan niille ja pidetään hauskaa niiden kanssa. Kaikki meidän biisien rakenteet noudattavat ihan tällaista perinteistä Abba-kaavaa, mutta sovituksissa ja yhteiskohdissa on kyllä paljon kliseitä.

M: – Ne ovat vaan asioita jotka kuulostavat hyvältä ja jotka on todennut hyviksi. Lasse Lehtistä lainatakseni "hyvät asiat otetaan ja huonot heitetään pois". Se vaan kuulostaa hyvälle, jos kaksi kitaristia ovat eri laidoilla. Voi kuunnella kumpi vetää riffiä ja huomata, että keikoilla se on ihan samalla lailla.

Raakaa bisnestä

EMIhän antoi aikanaan Mokomalla kenkää huono levymyynnin takia ja tuntuukin ironiselta kuulla EMIn olevan taas kiinnostunut julkaisemaan Mokoman kaksi ensimmäistä levyä uudestaan.

T: – Onhan se toki ironista, että EMI on taas meistä kiinnostunut, mutta ei niitä oikeasti kiinnosta siellä mikään kuu kuin bisnes. M: – Rajummin tähän asiaan ovat kaikki ulkopuoliset suhtautuneet kuin me. Tuntuu, että jotkut ovat tosin närkästyneitä asiasta. T: – Kyllähän se aika nappikauppaa on, vaikka kyllä EMI niistä omansa pois saa. Sinällään niistä on ihan mukava fiilis, jos ne nyt julkaisevat nuo levyt bonuskappaleilla varustettuna. Valu-levyltä jäi Toinen kohtu niminen kappale aikanaan pois ja siitä olisi tullut mahdollisesti jopa ykkössinkku. Silloin siihen ei vaan saatu lauluja äänitettyä ja Mokoman 120 päivää -levyllä se ei olisi sopinut konseptiin. Tuo biisi on miulle jäänyt jotenkin takaraivoon, että olisi kiva saada se joskus julkaistua. Jos nuo levyt tulevat ulos bonuksineen, niin kyllä siinä vähän on kuitenkin sellaista kulttuuriteon meininkiä.

Kahden ensimmäisen täyspitkän heikko menestys ei enää harmita bändiä.

M: – Ei se nyt enää harmita yhtään, koska koko asiaa voi katsoa kasvamisen kannalta.

K: – Aina voi tietysti pohtia, että oltaisiinko me koskaan päädytty soittamaan grindiä ja thrashia, jos nuo kaksi ensimmäistä levyä olisivat menestyneet todella hyvin. Tuskinpa soitettaisiin ainakaan tämmöisellä hartaudella ja näin useasti.

Oman levy-yhtiön Sakara Recordsin perustaminen on opettanut kaikille tärkeitä asioita kovasta musiikkibisneksestä.

T: – Suurin opetus tässä on ollut, että kuuntelijoita ei pysty kusettamaan. Aikanaan ajattelin, että kun on suurella levy-yhtiöllä, niin ne saavat helposti kappaleet soimaan radioon ja levyt alkavat myymään. Mutta ei asiat oikeasti mene niin. Ei ostava yleisö oikeasti ole niin tyhmää kuin yleensä luullaan. Kyllä ihmiset aistivat onko musiikissa sydän mukana, varsinkin tällaisessa hevin soittamisessa, koska muuten siitä ei tule mitään.

M: – Nimiä mainitsematta voin sanoa, että radiossa soi paljon sellaisia bändejä, joiden levyt ja keikat eivät oikeasti kiinnosta ketään. Radio soittaa ja buustaa, mutta silti mitään ei tapahdu. Ihmiset ihmettelevät ja jopa närkästyvät siitä, kun joku kappale soi radiossa jatkuvasti.

T: – Ei Mokoma aikanaan soinut radiossa, mutta Silmäterästähän tuli Yle X:n viikon tehobiisi ja sitä soitettiin paljon.

M: – Meille oli ihan täysi yllätys, että radioihmiset olivat keskenään päättäneet ottaa Silmäterän soitettavaksi, kun luultiin, että ilman sellaista hyvä veli verkosta ei pääse esille. Tuosta johtuen miulle on palautunut semmoinen usko, että myös muita mahdollisuuksia on olemassa eli se taide itsessäänkin voi riittää.

Oman levy-yhtiön keskeinen bisnesidea on lähtenyt liikkeelle varsin pienistä lähtökohdista ja terveen järjen käytöstä.

K: – Alussahan meidän bisnesidea oli, että myydään joku 600-1000 levyä ja toivottiin, ettei meidän harrastus maksaisi sen enempää kuin joku laskettelu Lapissa.

T: – Bisneslähtökohtahan meillä oli, että haluttiin jatkaa harrastusta, vaikka levy-yhtiö ei enää sitä maksaisikaan.

M: – Ja sitten tuntui hirvittävältä riskiltä, kun tajuttiin että meillä on mennyt levyyn niin paljon rahaa, että meidän pitäisikin myydä sitä joku 800 kappaletta.

Yksi Sakaran keskeisempiä ja tärkeimpiä ideoita on ollut singlejen julkaiseminen ainoastaan mp3-formaatissa.

T: – Jonkun CD-singlen julkaiseminenhan maksaa levy-yhtiölle rahaa, sinkut ovat osa levyn promootiota ja mainoskampanjaa. Mietittiin siinä, että miksi meidän pitäisi siitä maksaa, kun se voidaan tehdä ilmaiseksikin.

M: – Kyllä meihin on nyt ottanut yhteyttä muutama vähän isompikin orkesteri jotka ovat kysyneet, että kuinka se homma oikein toimii käytännössä.

T: – Soitettiin Teostoon ja kysyttiin asiasta ja aluksi siellä oltiin sitä mieltä, että ei tuommoinen onnistu. Joku laki siinä kumminkin juuri silloin muuttui ja meille sanottiin, että kyllä se onnistuukin jos te kerran itse kustannatte ja julkaisette sen.

M: – Eli ollaan itse edunsaajia ja maksajia, niin silloin se onnistuu. Mutta jos meillä olisi ollut firmassa yksinkin tyyppi, joka ei olisi ollut tekemässä ja soittamassa niitä biisejä, niin hommat olisivat menneet hankaliksi.

Pitkä kuuma keikkakesä 

Toukokuun yhdeksän klubikeikan lisäksi bändi soittaa useimmilla kesäfestareilla yhteensä 15 keikkaa. Turhaan ei kesän kiertuetta ole nimetty "Kesä on hullu 2004".

T: – Suurin ero klubi ja festarikeikkojen välillä on, että klubikeikat saattavat olla joskus jopa puolitoistatuntisia, kun festareilla me yleensä soitetaan vain kaikki "hitit" 40:ssä minuutissa.

M: – Keikkahommien suolahan juuri on, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

T: – Kyllähän me klubeilla soitetaan jotain tosi vaikeitakin juttuja, mitä jengi ei usein tule kuulemaan. Jos todetaan jostain biisistä, että sen soittaminen ei ollut kauhean helppoa eikä mukavaa, niin me ei välttämättä soiteta sitä ikinä enää uudestaan.

K: – Keikkakunto on sellainen, että sitä ei saa kuin keikkailemalla ja kyllähän se ehti vähän tuossa talven aikana rapistua. Nyt on taas lähdetty tekemään sitä hommaa ja kyllä myö kesäkuussa ollaan varmaan jo ihan hyvässä vireessä.

M: – Siitä myö ollaan pidetty huoli, että niitä keikkoja on just sopivasti mutta ei yhtään liikaa. Kyllähän harrastuksen aika rakas pitää olla, jos haluaa viettää kesästä kolmasosan keikoilla.
Eikö väsymys sitten koskaan haittaa bändiä?

M: – Kyllähän tuossa tunti ennen eilistä Lappeenrannan keikkaakin väsytti ja tuntui, ettei haluaisi lavalle mennä. Siinä kumminkin puoli tuntia ennen keikkaa rupeisi olemaan ihan mukava kutina ja varttia ennen vielä kovempi kutina.

T: – Meillähän on siinä mielessä moneen bändiin verrattuna hieman poikkeava systeemi, että me vaihdetaan keikkasettiä joka ilta. Porukassa aina kasataan setti ja se pitää aina vähän sellaista jännitystä yllä ja sama homma toimii sitten parin kuukauden aikana monta kymmentä kertaa.

M: – Tällä hetkellä meillä on sellainen 25 kappaleen joukko, mistä se setti koostetaan.

T: – Eli kaksi uusinta levyä ja vanhoilta vähän. Meillä on kumminkin sellainen kahdeksan biisiä jotka on pakko soittaa joten liikkumavaraa on sitten joku kuutisen kappaletta ja festareilla vielä vähemmän.

K: – Kyllähän nyt on tulossa aivan huikea festarikesä, kun on paljon noita esikuviakin liikkeellä. Kun niitä on seinällä olevista julisteista koko ikänsä katsellut, niin kyllä niitä isonmaailman ihmeitä jollain tapaa kunnioittaa.

M: – Mie kunnioitan kaikkia niitä, jotka tekevät jonkun jutun hyvin.

S: – Mie olen samaa mieltä, se on ihan sama oletko Pyhäjärveltä vai New Yorkista. Vuoden päästä ollaan kumminkin Wackenissa päälavalla, toteaa Santtu lopuksi ja räjähtää nauruun.

Julkaistu Inferno #19/2004

CENTINEX – MAAILMANLOPUN MEININKIÄ

Neljätoista vuotta sitten perustettu Centinex on jaksanut pakertaa vuodesta toiseen ruotsalaismallisen death metallin parissa, vaikka niin miehistö kuin levy-yhtiötkin ovat vaihtuneet useaan kertaan. Ainut jäljellä oleva perustajajäsen ja basisti Martin Schulman vaikuttaa kuitenkin erittäin tyytyväiseltä tällä hetkellä bändissä vallitsevaan tilanteeseen.

Centinexin kaksi viimeisintä täyspitkää on julkaistu Candlelight Recordsin toimesta ja laittoipa lafka viime vuonna pihalle useita uusintajulkaisujakin vanhoista levyistä. Martin vaikuttaa varsin tyytyväiseltä nykyiseen tilanteeseen.

– Kyllä meillä on Candlelightin kanssa hyvät välit ja sopimuksen mukaan pari levyä pitäisi vielä niiden kautta julkaista. En tosin koskaan ole kuullut yhdestäkään bändistä joka olisi 100% tyytyväinen levylafkan toimintaan ja sama pätee toki meihinkin. Candlelight on kuitenkin selkeästi paras levy-yhtiö, jonka kanssa me ollaan oltu yhteistyössä ja kyllä minä luulen ja toivon, että he ovat myös meihin tyytyväisiä. Onhan ne meille sanoneetkin, että ne pitää siitä kun me paiskitaan kovasti töitä bändin eteen.

Levy-yhtiö todella tuntuu uskovan bändiin, sillä rahaa on annettu myös vähän aikaa sitten kuvattuun ja paraikaa editoitavaan videoon uuden levyn avausbiisistä Arrival Of The Spectrum Obscure.

– Videosta tullee aika perinteinen, pistettiin soittokamat pystyyn erääseen vanhaan tehdasrakennukseen ja saatiin Tukholmasta meidän ympärille pyörimään eräs hyvännäköinen ja vähäpukeinen nainen. Kait siitä ihan mielenkiintoinen video tulee.

Eihän tuollaisella konseptilla voi saada huonoa jälkeä aikaiseksi.

Maaliskuun lopussa julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos esittelee hieman uudistunutta Centinexia. Alkuaikojen brutaalista ja suoraviivaisesti ruotsalaisesta death metallista ei paljoa ole enää jäljellä.

– Kyllähän me vieläkin ollaan death metallia, mutta tänä päivänä meidän musiikki on sekoitus muitakin metallin alalajeja. En periaatteessa tykkää siitä, että musiikkia pitää pistää eri lokeroihin, mutta mitä musiikkia soitan vastaisin yhä että death metallia.

Tuorein kiekkohan äänitettiin jo viime kesänä heinä- ja elokuussa, mutta julkaistiin siis vasta puolisen vuotta myöhemmin. Vaikka levyn julkaisemisen odottaminen onkin tuttua Martinille, on se silti aina yhtä turhauttavaa.

– Vaikein osuushan koko hommasta on juuri tuo odottelu, kun on äänittänyt hyvän levyn, niin tietysti sen haluaa pihalle niin nopeasti kuin mahdollista. Julkaisuaikataulut ovat kuitenkin lafkoista riippuvaisia ja Candlelight yleensä julkaisee kaikki levyt noin puoli vuotta niiden valmistumisesta. Tosin kyllähän meillä koko syksy menikin kansien ja layoutin tekemisen ja pitihän siinä uusi rumpalikin etsiä, kun edellinen lähti bändistä heti äänitysten jälkeen.

Tunnetustihan kaikki orkesterit kehuvat uusinta tuotostaan eikä Martin ole poikkeus. Kehuihin on tällä kertaa kuitenkin helppo yhtyä ja perustelut levyn hyvyyteen tulee kuin apteekin hyllyltä.

– Koska se on monipuolinen levy. Jos esimerkiksi vertaa uusinta edelliseen Diabolical Desolation -levyyn, niin sillä kaikki biisit olivat aika samantapaisia ja kokonaisuus oli pelkkää mättöä. Uudella levyllä biisien välillä on kuitenkin aika paljon vaihtelua. Vaikka aloitusbiisi onkin aika nopea ja ruotsalaistyylinen, niin kyllä levyltä löytyy myös paljon keskitempoisempaa tavaraa. Levyä kyllä työstettiinkin levyä paljon enemmän kuin aikaisempia, oltiin paljon tarkempia studiossa mm. kitarahommien kanssa.

Jos on Centinexin musiikki muuttunut uudella levyllä, on sitä tehneet myös orkesterin sanoitukset.

– Vaikka levyä ei voi varsinaiseksi teemalevyksi kutsuakkaan, niin kyllähän biisejä yhdistää tietty futuristinen aspekti. Aikaisemmilla levyillämme oli paljon varsinkin toiseen maailmansotaan liittyviä sanoituksia, mutta tällä levyllä heitimme tuon brutaalin sotateeman parisataa vuotta ajassa eteenpäin.

Erään hevimiehen historia

Martinin kuten niin monen muunkin vanhan liiton hevimiehen innostus metallia kohtaan on lähtenyt Kissistä ja tarkemmin sanottuna Creatures of the Night -levystä aivan kuten allekirjoittaneellakin. Hevin kuuntelun luonnollisena jatkumona oli tietysti instrumentin valinta ja oman bändin perustaminen.

– Minähän olen syntynyt Tampereella ja muuttanut Ruotsiin vasta –89. Ennen muuttoa soiteltiin kaverin kanssa kitaraa kahdestaan ja meidän oli tarkoitus pistää pystyyn bändi. Kaveri vaan oli parempi kitaristi kuin minä, niin klassisesti sitten huonommasta kitaristista eli minusta tulikin sitten basisti.

Mikä siinä muuten on, että jokaisessa ruotsalaisessa bändissä tuntuu olevan vähintäänkin yksi suomalainen jäsen, eikö ne hurrit osaa soittaa kunnon heviä ilman suomalaisia?

– Ei varmaankaan, eihän ne ruotsalaiset oikein itsekseen osaa vaan tarvitsevat aina mukaan vähän kunnon suomalaista sisua.

– Silloin kun Centinex perustettiin, meitä oli viiden kaverin porukka joka päätti ryyppäämisen ohessa soittaa myös vähän musiikkia. Vuosien varrella homma rupesi kuitenkin vakavoitumaan ja samalla miehiä rupesi lähtemään bändistä.

Niin, alkuperäisistä jäsenistähän ei jäljellä ole enää kuin Martin. Herra Schulman ei kuitenkaan tunnustaudu erityisen tiukaksi johtajaksi.

– En kait minä nyt niin kauhean tiukka johtaja ole, mutta tietysti olen ollut tässä bändissä alusta asti ja tämä on iso osa minun elämääni. Muitakin intressejä elämässä saa toki olla, mutta jos tulosta haluaa tehdä, niin kyllä silloin ihmisiltä pitää vaatia hiukan uhrautumista.

– Ainahan nämä miehistönvaihdokset tulevat joka paikassa esille ja minusta asiaa jopa hieman liioitellaan. Onhan niitä ukkoja toki bändissä vaihtunut, mutta niinhän se on vähän kaikissa bändeissä jotka ovat tehneet tätä hommaa yhtä kauan kuin me.

Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan ole miestä lannistaneet.

– Kyllähän bändin hautaaminen ja kokonaan uudella nimellä aloittaminen on joskus käynyt mielessä, kun on ollut ongelmia levy-yhtiön kanssa tai muuten vaan hommat eivät ole oikein luistaneet halutulla tavalla. Mutta kyllä tässä ainakin toistaiseksi ollaan vielä elossa enkä minä varmaan koskaan tule musiikin tekoa täysin lopettamaan.

Centinexin vanhemmissa julkaisuissa kappaleet on merkitty Martinin nimiin, mutta uudemmilla levyillä biisien tekijöiksi on merkitty koko bändi. Kuinka paljon miehistön vaihtuminen on loppujen lopuksi vaikuttanut Centinexin soundiin?

– Kyllähän asialla on varmasti merkitystä ollut, varsinkin meidän kahden viimeisimmän kitaristin Jonas Kjellgrenin ja Johan Ahlbergin mukaantulolla. Kumpikin on koulutettuja ja erittäin hyviä kitaristeja, joten heidän vaikutuksensa kuuluu taatusti myös musiikissa.

LP vs CD

Centinexiltä on vuosien saatossa ilmestynyt lukuisa joukko erilaisia vinyylijulkaisuja aina 7”:sta täyspitkien vinyyliversioihin. Jos Martin saisi päättää, niin CD:t pitäisi hävittää maailmasta kokonaan ja palata vanhaan kunnon vinyyliin.

– Kaikki CD:t helvettiin ja vinyylit takaisin!, naurahtaa Martin. Onhan CD:n käyttömukavuus hyvä, mutta kyllä kannet ja soundit on LP:ssä paremmat. Mutta eihän nämä nykyiset 15-vuotiaat mitään vinyylin päälle ymmärrä, kyllä ne on näitä kolmekymppisiä ukkoja jotka vinyyleitä ostaa.

– Vaikka vinyyleille löytyykin undeground piireistä yhä vähän kysyntää, niin esimerkiksi Candlelightin mielestä niille ei löydy tarpeeksi isoja markkinoita. Siksi halusimmekin levysopimukseemme kohdan, joka antaa meille vapaat kädet julkaista vinyyliversioita levyistämme muiden lafkojen kautta. Haluamme säilyttää vinyylin elossa omalta osaltamme ja siksi haluamme ulevaisuudessa julkaista kaikki täyspitkämme myös LP:nä ja tietysti erilaisia 7” yms. erikoisjulkaisuja.

Vinyyleistä puheen ollen Nunslaughterin kanssa julkaistulla Hail Germania split 7”/10” coveroitte Sodomin Enchanted Land veisun, mutta jos saisit valita, niin minkä bändin haluaisit coveroivan Centinexiä?

– Coverinhan pitää olla joko ihan erilainen tai sitten jollain tapaa parempi kuin alkuperäinen kappale. En kyllä osaa sanoa, kuka voisi tehdä paremman version meidän biisistä kuin me itse!

Julkaistu Inferno #19/2004