Éva Polgár und Sándor Vály
Die Toteninsel
Ektro
Unkarilaisten Sándor Vályn ja pianisti Éva Polgárin luoma ja soittama Die Toteninsel on jopa julkaisija Ektron mittapuulla puhdasveristä taidemusiikkia. Siis arkkityyppi sellaisesta musiikista, jonka kuuntelu ärsyttää suunnattomasti tavallista sukankuluttajaa, joka ei ymmärrä sisällöstä höykäsen pölähdystä. En toki itsekään väitä ymmärtäväni levyn hienoudesta paljoakaan, mutta en anna sen haitata teoksen kuuntelua.
Oopperan taustatarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja onkin hienoa, että levyn mukana tulevassa muhkeassa kirjasessa sen taustat on käyty kattavasti läpi. Lyhyesti referoituna teos perustuu tunnettuun Die Toteninsel (Kuolleiden saari) maalauksesta viime vuosisadan alkupuolella tehtyyn ja ainoastaan kerran esitettyyn oopperaan, jonka libretto löytyi sattumalta pienestä antikvariaatista.
Koska itse partituuri oli kadonnut jäljettömiin, ei tekstistä ja maalauksesta suuresti innostuneella Sándor Válylla jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kuvitella millaista musiikki olisi voinut olla. Ratkaisu toteuttamiseen oli improvisaatio yhdessä Éva Polgárin kanssa. Täysin luonnollista siis kaikin puolin, kun ottaa huomioon lähtökohdat ja kokonaisuuden.
Satunnaiselta vaikuttava pianonpimputus yhdistettynä tönkösti lausuttuun saksan kieleen kuulostaa juuri niin kummalliselta kuin olettaa saattaa. Samalla yhdistelmän luomassa dramaattisessa, modernissa ja tummanpuhuvassa ilmapiirissä on kuitenkin jotain sen verran häiriintynyttä ja kieroa, että se onnistuu riittävissä määrin väkisinkin kiehtomaan yli paikoin ylittyvän ärsytyskynnyksenkin.
Sanotaan, että musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Kaksi vasenta jalkaa omaavana ja selvä mies ei tanssi -opin sisäistäneenä Die Toteninselin arkkitehtuurin arvottaminen on minulle kuin vesiselvänä tanssiparketilla pyörähtely. Mielenkiintoista, mutta mahdotonta kuvailla numeroin.
Jussi Lehtisalo
Maisteri LP
Full Contact
4
Kolmanteen soololevyynsä ja ties kuinka monenteen kymmeneensä julkaisuun kokonaismäärällisesti laskettuna ehtinyt Jussi Lehtisalo on itse ehtinyt leikkisästi kehumaan Maisterin sävellyksiä ja sanoituksia loistaviksi sekä soundimaailmaa upeaksi. Eikä mies väärässä olekaan, levyn nimi kun voisi aivan yhtä hyvin olla Mestari tai Tohtori viitaten muusikon ansioihin ja kokonaisvaltaiseen paneutumiseen kaikenlaisen musiikkihörhöilyn saralla.
Älpyn kappalekolmikko on porilainen näkemys lounge-musiikista. Kaikessa hypnoottisuudessaan se vaikuttaa päällisin puolin kepeältä sisältäen kuitenkin Lehtisalolle tyypillistä outoa monitasoisuutta ja syvällisyyttä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. Kaiken yllä leijuva taiteellisuuskin on saatu kuulostamaan täysin arkiselta ja maanläheiseltä, mikä kuvaakin rumpuja luukunottamatta kaikesta levyn musiikista ja soitosta vastuussa olevaa artistia itseäänkin hyvin.
Napakka puolituntinen on muihin tekijöihin verrattuna erilainen, mutta Jussille taas tyypilliseen tapaan herkullinen ja taitava akateeminen annos musiikkia. Siinä missä A-puoliskon Yli järvien tai Journalismin ehdoilla -kappaleet ovat B-puolen yksin täyttävää Tuntematonta helpompia ja tarttuvampia, on jälkimmäisen valtteina melankolisuus ja korkeammalle viety yksinkertainen ja tenhoava kosmisuus.
Kukapa porilaisen selkään taputtaisi kuin tämä itse. Ja toimittajat. Sekä fanit. Maisteri tämän ansaitsee.
Lowburn
Doomsayer
Argonauta
3
Jos haluaa yhtyeensä menestyvän edes pienessä mittakaavassa, on kaikenlainen pitkäjänteinen ja vankka pohjatyö demoineen/pienjulkaisuineen sekä keikkoineen ensiarvoisessa asemassa ennen varsinaisen esikoistäyspitkän julkaisua. Suunta pitäisi olla myös kokoajan ylöspäin, sillä nykyajan armoton ilmapiiri ei juurikaan anna notkahduksia anteeksi.
Lappeenrantalaisen stoneria mäiskivän Lowburnin kohdalla kehityskäyrä Doomsayer-debyytin kohdalla ei ikävä kyllä ole nousussa, vaan yhtye tuntuu parhaimmillaankin tarpovan paikallaan. Kahden vuoden takaisella Soaring High EP:llä biisimateriaali vielä rokkasi väkisinkin kaikessa tanakkuudessaan huolimatta siitä, että se oli mallia perus-perus-perus. Samaa ei kuitenkaan voinut enää sanoa vuotta myöhemmin Church of Voidin kanssa splitti-seiskalla julkaisusta Dope Is a Pope -biisistä, joka muuten on päätynyt Doomsayerin loppuun bonuksena.
Edellä mainitulta EP:ltä on mukaan albumille kelpuutettu kolme neljäsosaa kappaleista ja yhdessä jytät mallikkaasti käyntiin potkaisevan avausraita The Last Onen kanssa nämä ovatkin levyn parasta antia. Uudemmasta materiaalista koostuva loppupuolisko sisältää selkeästi enemmän keskitempoisempaa huuruilua, joka näkyy myös kasvaneina pituuksina. Kokonaisuutta ajatellen monimuotoisuutta on kyllä enemmän, mutta yksilöinä niistä yksikään ei tahdo kohota riittävän kiinnostaviin ja korkeisiin sfääreihin.
Kokeneen koplan hyppysistä irti laskettuna Doomsayer vaikuttaa hieman yllättäenkin vielä linjaansa haeskelevan orkesterin julkaisulta.
Lynch Mob
Rebel
Frontiers
3
Dokken oli ja on edelleen kova bändi, kun puhutaan heidän neljästä 80-luvun studioalbumistaan. Väheksymättä mitenkään rytmiryhmän Jeff Pilsonin basisimia & Mick Brownin rumpalointia, Don Dokkenin ääni yhdistettynä George Lynchin kitarointiin on kuitenkin se juttu, minkä ansiosta jo muutenkin tasokkaat ja tarttuvat biisit ovat selvästi persoonallisempia kuin monella muulla tukkahevin kultakauden aikalaisellaan.
Lynchin lähdettyä lätkimään Dokkenista, kiinnostukseni perustamaansa Lynch Mobin Wicked Sensation -debyyttiä (1990) kohtaan oli suurehko ja pettymys tismalleen yhtä iso. Kappaleet olivat tympeitä ja taantuneita samalle keskinkertaiselle tasolle kuin niin monella muullakin yrittäjällä eikä tilanne tunnu juurikaan parantuneen 25 vuodessa. Albumeita on julkaistu useita tälläkin nimellä soololevyistä puhumattakaan, mutta sen verran suuri pettymykseni on näemmä ollut, että jääräpäisyyttäni olen ne kaikki sivuuttanut.
Kypsästi ja letkeästi soiva Rebel on kauttaaltaan ammattimaista jälkeä eikä sävellyksinä ollenkaan kehnoimmasta päästä, mutta hard rockiin kuuluvaa rehvakkuuden ja sielukkuuden yhdistelmää siltä löytyy vain pienenä väläyksinä ja liian harvasti. Löysähkösti starttavan Rebelin parhaat onnistumiset löytyvät sen loppupuolelta, joista The Hollow Queenia ja The Ledgeä voi pienin varauksin jopa kehua. Loput yhdeksän tsibaletta ovatkin sitten kelvollisia joskin turhan rutiininomaisia vetäisyjä.
Kuunnellessa laiskanpullean avauskappaleen Automatic Fixin kertosäettä This is my rock'n'roll, this is my love and all I need ei voi kuin vähän hymähtää kyynisesti. Kapinallisuuttakaan kun eläkeikää uhkaavasti hätyyttävien herrojen toiminnasta ei tämän perusteella juurikaan löydy, vaikka rakkautta itse musiikkiin en lähdekään kyseenalaistamaan.
Murder Hollow
Titan
Omakustanne
2,5
Manselainen möyrintäjoukkio Murder Hollow hamajaa esikoisdemonsa jälkeen nousua seuraavalle tasolle julkaisemalla ihan oikeassa ammattistudiossa, joskin livenä, taltioidun Titan-täyspitkänsä. Oikeanlaisesta kunnianhimoisuudesta ja määrätietoisuudesta on nostettava yhtyeelle peukkua, mutta näiden itse musiikin perusteella taas ei, vaikka sormea ei myöskään voi alaspäin kääntää.
Debyytillään bändi kyntää häivähdyksellä sludgea värjättyä doom metaliaan hitaasti, syvälle ja paikoitellen kovaakin. Ovelalla kotimaisella leffasamplella starttaava ja mainiosti junttaava instrumentaalinen The Witch -intro lupailee kuitenkin enemmän kuin mitä perässä seuraava kappalekolmikko pystyy tarjoamaan. Biiseissä kun on yhä edelleen liikaa demomaista epävarmuutta omasta tyylistä jättäen käteen pelkkiä, lähes kasvottomia järkäleitä.
Demona Titan olisi kelvollinen ja kohtalaisen lupaava suoritus, mutta albumilta vaaditaan enemmän. Murder Hollow vaikuttaakin turhaan kiirehtineensä levyn julkaisun kanssa, kun lisäkeikkojen ja materiaalin jauhamisen myötä lopputulos olisi varmisti muotoutunut vakuuttavammaksi. Hitaasti kun hyvä tulee niin musiikissa kuin sen tekemisessäkin.
Praying Mantis
Legacy
Frontiers
4
Praying Mantis on yksi niistä lukuisista uuden aallon brittihevibändeistä, joka lupaavasta Time Tells No Lies -startista (1981) huolimatta jäi osin epäonnisuuttaankin ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Osaltaan tämä johtunee jopa Demoniakin kepeämmästä ja melodisemmasta lähestymistavasta heavy metaliin, jolle samoihin aikoihin rapakon toisella puolella olisi varmasti löytynyt huomattavasti enemmän AOR-kuumetartunnan saaneita ymmärtäjiä.
Vaan sinnikkäästi yhtyeen yli 40 vuotta sitten perustaneet Troyn-veljekset ovat jaksaneet vuonna -90 tapahtuneen paluun jälkeen levyjä julkaista, vaikka suosio epäilemättä pysytteleekin pienehkön mutta sitäkin innokkaamman piirin parissa. Tosin päätyminen jo edellisellä Sanctuary-lätyskällä klassiseen (hard) rockiin ja AOR:ään erikoistuneelle Frontiers-lafkalle on bändille vähintäänkin neljä oikein ja lisänumero -tyyppinen lottovoitto, koska sitä kautta jos mistä nämä veteraanit voisivat uusia korvapareja tavoittaa.
Legacylla debytoiva solisti John Cuijpers on mies paikallaan, sillä häneltä löytyy niin asiaankuuluvan miellyttävän ja riittävän laaja-alaisen äänen lisäksi myös kykyä sekä sävellysten että sanoituksien värkkäämiseen. Kun tähän ynnätään vielä varsinaisten biisinikkarien pitkä kokemus nättien melodioiden ja vahva näkemys toimivien sovitusten tekemisestä, on mallikkaasti toimivilla laululinjoilla varustettu levy täynnä oikealla lailla siloteltua ja korvista liukkaasti kaaliin sujahtavaa kevyt heavyä.
Jos korvamadot ovatkin levittäytyneet levylle tasaisesti, eivät ne sentään loppuiäksi jää pipodiskoa pyörittämään. Ilahduttavan perusvahva suoritus albumi silti on, setämiesten musiikkia setämiehiltä setämiehille.
Regarde Les Hommes Tomber
Exile
Les Acteurs de l'ombre
4
Vuonna 2013 ilmestynyttä Regarde Les Hommes Tomberin eponyymiä esikoista tuli kehuttua niin kunnianhimosta kuin osaamisestakin, vaikka sinällään kelpo lopputulos vielä toivomisen varaa jättikin. Vaan niinhän siinä kävi kuten ounastelinkin, että kahdessa vuodessa yhtyeen visio on fokusoitunut entisestään kohti ominta ydinosaamistaan.
Jos aiemmin pyrkimys murheellisille ja synkille vesille jäi vielä kurkotteluksi, ollaan nyt hyvää vauhtia sukeltamassa kohti syvää ja tuntematonta päätä. Kohti pohjaa painavat yhä edelleen hitaat ja painavat doom-osiot siinä missään vauhtia taas lykkii hypnoottinen ja yllättävänkin raa'asti lauluja myöten repivä black metal. Elementit ovat toki tismalleen samoja kuin debyytilläkin, mutta nyt näiden vieläkin mielenkiintoisemmin toteutettujen ääripäiden sisältö vahvistaa jyrkemmin toisiaan onnistuen koskettamaan syvemmältä entistäkin isommalla kouralla.
Exilen ranskalaista taiteellisuutta huokuva genresikermä työntänee pois luotaan puritaaneimmat, mutta vetänee taas puoleensa hieman haastavampaa äärimmäisyyttä etsiviä. Helpoksi sen kaaostakin syleilevä moniulotteinen ulosanti ei lähestymistä kuitenkaan tee sisäistämisestä puhumattakaan.
Seal of Beleth
Seal of Beleth
Patologian Laboratorio
3,5
Seal of Belethin täyspitkä pelinavaus Slow Music for Dead People kahden vuoden takaa ilahdutti minimalistisen nihilistisellä jyräämisellään. Kaikenlaiset monimuotoisuuden valopilkut olivat tehokeinoina säästeliäästi käytettyjä, mutta hypnoottisen painostavuuden puristuksissa niitä ei edes osannut kaivata.
Jo pelkästään kansikuvia vertaillessa käy ilmi, että entinen lähes pikimusta sisältö on saanut lisäsävyjä rinnalleen. Musiikissa tämä kuuluu karskina ja pörisevänä groovena, joka puhaltaakin ilmaa sävellyksiin vähentämättä kuitenkaan yhtään raskaan poljennon tehoista. Kun kappaleiden lukumäärää on leikattu kolmanneksella neljään, on kokonaiskesto myös tippunut minuuttimääräisesti saman verran reiluun kolmeen varttiin. Tästäkin syystä nimetön kakkonen on edellistä ilmavampi ja sitä myötä hitusen helpommin sulateltavissa.
Hyvinkääläiset ovat onnistuneesti luoneet sekä nahkaansa että osin myös sisälmyksiään uusiksi. Aluksi uudistunut linjaus tuntui kuitenkin hieman tasapaksulta, mutta lisätahkoamisen myötä vähäisen kevyesti sävytetyt Statue of Failure ja Amon Unbound avasivat tietä myös suoremmin polkeville Nightmaresille ja Black Toadille. Yhtyeen tie, totuus ja elämä ovat hahmottuneet aiempaa selkeämmiksi.
