Consciousness Removal Project
Do You Ever Think It's the End of the World?
Omakustanne
3,5 Ei maailma tähän julkaisuun lopu,
mutta kaikin puolin hyvää jälkeä CRP silti tekee myös tällä laillisesti
ilmaiseksi netistä ladattavissa olevalla julkaisullaan. Post-metalin
raja-aitoja bändi ei yritä edes kaataa, vaan noudattaa genren
pioneerien ja näiden perässähiihtäjien latuja varsin uskollisesti.
Onneksi kaikista sävellyksistä ja tuotannosta vastuussa olevalla ja
kollektiivin ainoalla varsinaisella jäsenellä Antti Loposella on
kuitenkin riittänyt näkemystä, tyylitajua sekä osaamista tehdä viidestä
lähemmäs 10 minuuttisesta ja ylikin menevästä kappaleesta vahva ja
ehjä kokonaisuus.
Sellon ja puhtaiden vokaalisuoritusten värittämä Hibernate on levyn
tarttuvinta ja monipuolisinta antia noussen päätä korkeammalla muista.
Herra Loposella on selkeästi jo nyt käytössään mittava arsenaali tehdä
haastavampaakin jälkimetallista laahustelua, jos halua vain löytyy. Nyt
ääripäät ovat kuitenkin vielä hiukan liian lähellä toisiaan samoin kun
eri instrumentit ja osiot turhan tasapäiseksi latistava tuotanto. Ehkä
jo seuraavalla julkaisulla maan järähtelyn voimakkuutta voidaan alkaa
mitata toden teolla Richterin asteikolla.
Dimmu Borgir
Abrahadabra
Nuclear Blast
3,5 Suolaa, suolaa enemmän suolaa! Sitä
kolmen vuoden takaiseen etenkin monen kriitikon parjaamaan mutta
itse tykästyneeseen In Sorte Diaboliin verrattuna on tullut runsaasti
lisää tällä uudella teoksella. Musiikkinsa on siirtynyt entistäkin
lähemmäksi mahtipontista elokuvamusiikkia runsaasti käytettyine
kuoroineen ja kosketinkuvioineen ja tätä soundtrackmäisyyttä korostaa
myöskin se seikka, että levy kuulostaa paremmalta kokonaisuutena kuin
yksittäisinä kappaleina.
Shagrathin tuttu kärinä ja Silenoz-Galder kaksikon sahaukset ovat
toki kappaleissa yhä läsnä, mutta etenkin kielisoitinten osalta yhä
enemmän taka-alalla eikä vain pelkästään miksauksesta johtuen. Aika
ajoin tuntuukin että ylenpalttisilla kuorrutuksilla on ainakin osittain
peitetty keskinkertaisempien sävellysten ja riffien puutteita, mutta
sen verran taitavasti joskin bändille hyvin tyypillisellä tavalla tämä
kuitenkin on tehty, ettei se suuremmin ala ärsyttää missään vaiheessa.
Abrahadalla Dimmu Borgir on vienyt äärisinfonisen metallinsa niin
pitkälle ja mahtipontiseksi kuin sen ylipäätään vain voi viedä.
Ääripäiden suurempaa eroa siltä kuitenkin jää kaipaamaan ja ennen
kaikkea jämäkämpää ja tummempaa metallisuutta joka edeltäjällä oli
hyvin läsnä. Eihän norjalaisista ole tälläkään kertaa haastamaan
oikeita elokuvasäveltäjiä millään osa-alueella, mutta kyllä levyä
helposti kuuntelee kevyesti keskellä päivää tyyppisenä tapauksena.
Gozu
Locust Season
Small Stone
3,5 Letkeän raskaasti ja erittäin
hyvällä boogiella rokkaavan Gozun ensitäyspitkä on miellyttävää
kuunneltavaa alusta loppuun. Korvia hivelevän jämäkillä ja luonnollisen
pehmeillä soundeilla varustetusta musiikista löytyy viittauksia niin
stoner kuin syvän etelän rockiin, vaikka se molemmista genreistä yhtä
kaukana onkin. Kun vokalisti-kitaristi Marc Gaffneyn äänestä löytyy
vielä hienoisia Chris Cornell etiäisiä ja biiseistä kauttaaltaan
tarttuvuutta, on bändin paketti hyvin ja tiukasti kasassa. Locust
Seasonin laittaa soittimeen toistekin, vaikka se pelkistä perusasioista
koostuukin.
Horn of the Rhino
Weight of Coronation
Doomentia
2,5 Nomen est omen fraasi pätee enemmän
kuin hyvin aiemmin pelkällä Rhino nimellä kulkeneeseen ja pari levyä
pukanneeseen trioon, sillä sen kulku on rauhaisaa, suoraviivaista ja
jyräävää. Kokonaisuus onkin suoraan Kuinka soitetaan sludge metallia
-oppikirjasta, sillä niin laulut, riffit kuin biisitkin ovat mallia
perus ja yllätyksettömämpiä kuin suolaton kaurapuuro ilman voisilmää.
Ainoastaan hieman Alice in Chains -henkinen Sovereign erottuu massasta
edukseen ja samaa vokalisointityyliä ja tunnelmaa soisi kuulevan
huomattavasti enemmänkin. Grooven ja monipuoliseen puutteen takia
Weight of Coronation jää uhittelemaan ja polkemaan paikoillaan.
Sasquatch
III
Small Stone
3 Sasquatchin kolmannen albumin
kohdalla mielikuvista alkuaikojen Monster Magnetin esittämään stoner
rockiin ei täysin voi välttyä ja kappas vain, MM-kitaristi Ed Mundell
löytyykin yhdeltä kappaleelta vierailemasta. Mielikuva ei kuitenkaan
ole missään mielessä negatiivinen, sillä paljon paskemmiltakin
bändeiltä vaikutteita voisi imeä ja kauempana mainstreamista vaeltava
Sasquatch osaa hoitaa tonttinsa tyylillä vaikkakaan ei kaikista
innovatiivisimmalla tavalla.
Toki biiseistä löytyy muutakin kuin silkkaa Wyndorfia, sen verran
utuisesti ne paikoitellen fiilistelevät 70-luvun psykedeelisissä
sfääreissä niin suoremman kuin hitaammankin rouhinnan vastapainona.
Biiseissä on paljon hyvää, mutta paljon myös selkeää keskinkertaisuutta
puhumattakaan kiekon tuntia lähestyvästä kokonaiskestosta. Vähemmän
olisi enemmän.
Sodom
In War And Pieces
SPV
3 Tokkopa Sodom on koskaan kuulostanut
näin rennolta, rokkaavalta ja monipuoliselta kuin Waldemar Sorychtan
tuottamalla soundeiltaankin mukavalla In War And Pieces -kiekolla.
Yhtyeen musiikki kuulostaa pitkään aikaan yllättävänkin tuoreelta ja
pirteältä, etenkin verrattuna möhkälemäiseen ja tympeän oloiseen vuonna
2006 ilmestyneeseen studioalbumiin. Huoli pois, tuttua teutoonirässiä
levyllä silti on ja erityisen hienoa onkin että orkka osaa kääntää
uuden lehden diskografiassaan lähes 30 vuotta perustamisensa
jälkeenkin.
Onkin surku ja sääli, että kun mielenkiintoisiin ja onnistuneisiin
sävellyksiin on selkeästi kulutettu paljon aikaa ja vaivaa, loistaa
Sodomille tyypilliset nasevat ja tarttuvat kertosäkeet poissaolollaan
täydellisesti. Lopputulos onkin varsin hämmentävää kuunneltavaa, sillä
jokaisen hyvin rullaavaan kappaleen kohdalla huomaa odottavansa
lopullista niittiä hokemanomaisen kertsin muodossa jota ei koskaan
päähän iskeydykään.
Myönnettävä tosin on, että Thomas ”Angelripper” Suchin ratkaisuun
voin ajan myötä tottuakin toisin kuin jääpuikkoon ahterissa. Nyt
jälkimaku on ärsyttävänkin ristiriitainen, mutta kaukana mauttomasta.
