Inferno #38/2006

Ancara
The Dawn
DKS Music

4 Ancaran debyytti The Dawn on levy, josta varsinkin vanhemman hevihenkilön on vaikea olla pitämättä. Bändin 70- ja erityisesti 80-lukuun nojaava melodinen ja taidokas heavy rock on aitoa ja miellyttävän orgaanista kuunneltavaa modernissa yhteiskunnassa, jota usein leimaa hektisyys ja muovisuus. Orkesterin historian tuntien vaikutteet eivät varmasti tule yllätyksenä ja osaltaan tästä kertoo myös levyltä löytyvät kaksi yli kymmenen vuotat vanhaa kappaletta.

Vahvasti melodioille perustuva musiikki vaatii hyvän laulajan ja sellainen Sammy Aaltonen kieltämättä on. Suurin osa kappaleiden koukuista onkin rakennettu herran kantavan ja monipuolisen äänen ympärille mitä voidaankin pitää niin hyvänä kuin pahana asiana. Laulumelodiat ovatkin komeita ja äärimmäisen tarttuvia, mutta samaa toivoisi myös hieman ekstrapotkua kaipaavalle riffittelylle ja etenkin sen astetta liian taustalle hukuttavalle miksaukselle.

Pienestä kritiikistä huolimatta The Dawn on musiikillisesti hienoa alusta loppuun. Mielenkiintoista onkin huomata hieman yllättäviäkin yhtymäkohtia Charonin ja Machine Menin musiikkiin, ilman että esiintyisi tarvetta määritellä kuka kuulostaa keneltäkin. Hienoja orkestereita kaikki tyynni.

Elephant Bell
The Year Of The Elephant DVD
Omakustanne

3,5 Nykyisin yhä useampi bändi julkaisee ensimmäisen DVD:nsä jo siinä vaiheessa, kun takana on muutama hassu levytys. Kotimainen rock-retkue Elephant Bell pistää tästä vielä paremmaksi. The Year Of The Elephant DVD esittelee ytimekkäästi ja riittävän laaja-alaisesti neljä demoa ja EP:tä julkaisseen kokoonpanon reilun puolen tunnin livevedon, videon, minihaastattelun sekä tyypillisten taustatietojen keinoin.

Oletettavasti opinnäytteenä DIY-asenteella toteutettu paketti on sympaattinen, mutta resursseihin nähden laadukas ja tyylikkäästi toteutettu orkesterin itsensä näköinen paketti. Se toimii hyvänä käyntikorttina niin keikkajärjestäjille kuin tietämättömille kuuntelijoille saada vastaus kysymykseen mistä orkesterissa on oikein kysymys. Julkaisun kompakti noin 45 minuutin kokonaiskesto palvelee hyvin julkaisun tarkoitusta. Toisaalta se ei vaadi katselijaltaan liikaa, mutta tarjoaa kumminkin riittävästi infoa aistielimille. Silti Electric Shoes -EP:n lisääminen audio-muodossa kiekolle olisi täydentänyt kokonaisuutta entistä kattavammaksi.

Vaikka kokonaisuuden toteutuksessa käytetyt ratkaisut ovatkin yksinkertaisia, välittävät ne rehellisen kuvan aidosta ja itseensä uskovasta rock-bändistä, jonka biisit myös oikeasti rokkaavat. Sehän tämänkin julkaisun keskeinen ja tärkein sisältö kuitenkin on.

Mendeed
This War Will Last Forever
Nuclear Blast

2,5 Brittiläinen metallimedia on tunnettua omiensa hehkuttamisesta enkä yhtään ihmettelisi, mikäli Mendeedistä muodostuisi seuraava saarivaltion kriitikoiden lemmikki. Orkesterin pohjasoundi kun perustuu vahvasti amerikkalaiseen metalcoreen sekä perinteisempään heavy metaliin ala Iron Maiden, jota ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta etenkin kitarasoolojen yhteydessä.

Mendeedin repertuaarista käsittää kaikki metalcoren kliseet on kyse sitten laulusta, riffittelystä tai temponvaihdoksista eli jokaisesta kappaleesta löytyy niin huutoa, puhdasta laulua, täsmäriffittelyä, kaahausta kuin hitaampaa ja melodisempaakin tunnelmointia. Orkesterin pelastukseksi koituu kuitenkin omanlaisensa tapa sotkea sekaan ripaus vanhaa kunnon heavy metal melodiaa ja kiukkuisempaa thrashia, joita ilman This War Will Last Forever olisi levynä todellista amerikkalaista kakkosluokan ylijäämätavaraa.

Bändissä on havaittavissa kyllä potentiaalia, mutta etenkin sovituspuolella kokoonpano on vielä selkeä raakile. Ideoista ei onnistuta saamaan läheskään kaikkia irti, eri osuudet eivät solju saumattomasti tai kappaleen kantava idea perustuu yksinkertaisesti liian heppoisiin ja itsestään selviin ratkaisuihin. Liian paljon liian pian voi koitua Mendeedinkin kohtaloksi.

Moi Dix Mois
Beyond The Gate
Gan-Shin

3 Japanilaiset ovat outo kansa ja tätä käsitystä vahvistaa entisestään Moi Dix Mois. Orkesterin pääjehu herra Mana on kotomaassaan jonkin sortin tunnettu multilahjakkuus, joka kitaroi, säveltää, tekstittää, tuottaa, äänittää ja suunnittelee musiikkiinsa sopivan visuaalisen ilmeensä lisäksi myös omat vaatteensa. Kaikissa tekemisissä on tietty mukana omanlaisensa japanilaisille tyypillinen vinksahtaneisuus.

Ei Moi Dix Moiskaan sieltä normaaleimmasta päästä musiikkia ole. Musiikki poukkoilee erilaisten melankolisten ja synkkien tunnelmien ja niitä ilmaisevien tyylilajien välillä varsin avantgardistisen progressiivisessa hengessä. Rumpukoneen tympeä käyttö ja soundimaailma yhdessä kitaran kanssa syövät tunnelmaa ikävällä tavalla, vaikka sitä erityisesti on yritetty korostaa vielä erilaisilla japanin kielellä suoritetuilla lauluosuuksilla. Vahvasti pintaan miksatut oopperahenkisyyttä huokuvat kosketinkuviot ovat usein kappaleissa hyvällä tavalla keskeisessä asemassa.

Beyond The Gate ei ole lintu eikä kala, ei metallia eikä poppia, vaan epämääräinen mutaatio näiden väliltä. Vahvan näkemyksensä varassa Mana onnistuu luomaan 25 minuutista musiikiltaan oudon kiehtovan seitsemän kappaleen temaattisen kokonaisuuden, jonka suurimpia heikkouksia on valju tuotanto. Lisämystisyyttä levylle tuo tieto rajoitetun painoksen olemassaolosta, jossa bonuksena on levyn viisi keskimmäistä raitaa instrumenttiversioina. Jos koko ikänsä syö pelkkää riisiä ja kalaa, alkaa nupissa ilmeisesti väkisinkin viirata.


Node
As God Kills
Massacre Records

3 Parin vuoden takaiseen Das Kapital –levyyn verrattuna Node on päättänyt pieksää itsensä astetta raivokkaampaan ulosantiin ja mallia on haettu erityisesti Ruotsin uusio-thrashista. 20. vuosisata saa edelleen kyytiä teksteissä joskin entistä lohduttomammissa ja tarkemmin kohdistetuissa merkeissä.
Teknisesti tarkasteltuna italialainen Node hoitaa hommansa mallikkaasti. Ärhäkkäästi irtoavassa huutolaulussa on juuri oikeanlainen määrä HC-henkeä, riffit repivät viiltävän tarkasti ja kappaleissa on riittävästi mielenkiintoa ylläpitäviä elementtejä sekä vaihtelevuutta. Kun tuotantopuolikin on onnistunutta aggression selkeästi esille tuovassa kirkkaudessaan, on kasassa kaikki onnistuneen rytinä-albumin ainekset. Mutta…

Niin räväkästi kuin As God Kills potkaistaankin käyntiin nostattaen odotukset keskitasoa huomattavasti ylemmäksi, alkaa musiikin taantuminen ja kuuntelijan korvien puutuminen puolen välin tienoilla. Ei astetta hitaampi ja melodisempi loppupuolisko sinällään huonoa ole, mutta paljastaa vain selkeästi kuinka kappaleista kuitenkin puuttuu se lopullinen niitti ja henki, joiden avulla musiikki heräisi aidosti henkiin. Ison pahan suden tavoin musiikki riittää kyllä puhkumaan nurin risumajan, mutta tiilitalon nurkkia Node ei saa edes natisemaan.


Peer Günt
Live At Rockperry DualDisc
Spinefarm

3,5 Peer Güntin kaltaisen vanhoihin ja hyviin perusarvoihin nojaavan orkesterin tapauksessa on hieman hassua, että se hyödyntää ensimmäisten joukossa uutta ja modernia DualDisc-tekniikkaa. Sinälläänhän kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin mahdollisuudesta toistaa levyn audio-osuus tavallisessa CD-soittimessa ja kuvallinen osuus DVD-soittimessa kääntämällä levyn toinen puoli. Sisältö kun Live At Rockperryn –tallenteen tapauksessa on vielä ekstrana löytyvää Motorcycle Woman –videota lähes sama.

Keikkarepäisy vain vahvistaa PG:n mainetta äärimmäisen tiukkana livebändinä, sillä bändin hurjasti svengaava boogie-rock tempaa väkisinkin mukaansa jopa selvin päin kotioloissa tarkasteltuna. Rivakassa tahdissa ilman turhia löpinöitä taotut kymmenen kappaletta ovat ohi turhankin nopeasti, sillä touhuun ei saada kulutettua kuin rapia 35 minuuttia. Tätä herkkua kun olisi helpostikin nauttinut tuplasti enemmän eikä Teijojen repertuaarista olisi rokki loppunut. Nyt settiin ei uusimman levyn kolmen raidan lisäksi mahdu kuin murto-osa Suomirockin historiaan tiensä raivanneista viisuista.

Teknisesti tarkasteltuna 4:3 kuvasuhteella tallennettu telttakeikka ajaa täysin asiansa, vaikka ohjaaja sortuukin muutamaan otteeseen turhaan kikkailuun joutavanpäiväisten kuvakulmien kanssa. 5.1 ääniraita laajentaa elämyksen mallikkaasti vastaamaan lähes aitoa keikkatilannetta, mutta on tarjolla normaalia stereo-ääntäkin

Trendkiller
Interesting View Of Strange Things
Edgerunner Music

2 Kaupallista hetken huumaa nimellään kritisoivia Trendkilliä ja Trendkilleriä ei sovi sekoittaa toisiinsa, vaikka molemmat tulevatkin pohjoismaista ja soittavat särön läpi soitettua sähkökitaravetoista musiikkia. Siinä missä ensin mainitun tyylilaji on aggressiivinen ja groovaava death metal tyytyy jälkimmäinen juurevan ja raskaan rockin esittämiseen.

Siinä missä osa Trendkillerin kappaleista muistuttaa läheisesti letkeää Corrosion Of Conformityn tai Downin raskasta southern rockia, on osa kappaleista lähellä Black Sabbathin tummempia tunnelmia. Tämän valossa hieman mukavaa lisämaustetta saanut Children Of The Grave –lainan kuuleminen levyn viimeisenä kappaleena ei yllätäkään. Kaikista kappaleista löytyy kyllä omat riittävän hyvin toimivat koukkunsa, mutta ne ovat joko liian perusasioihin nojaavia, ponnettomia tai pahimmillaan molempia. Musiikissa ei löyhkää bensan ja testosteronin katku, jota kaikissa hyvissä rokkilevyjen ympärillä pitää leijua.

Interesting View Of Strange Things –levyllä bändi osoittaa hallitsevansa edustamansa genren peruskonseptin, mutta vastoin nimeään mielenkiintoista näkemystä levy ei edusta outoudesta puhumattakaan. Jokaisesta keskikokoisesta tai suuremmasta kaupungista löytyy vähintään yksi rokkipubin parhaimmillaan täyteen vetävä Trendkiller.

KALMAH -VALSSAAJA SUOLLA

Useiden bändien ura alkaa neljännen albumin kohdalla muistuttaa suossa tarpomista, mutta toisin on helmikuun lopussa The Black Waltzin -albumin julkaisseen Kalmahin laita. Kitaristi Antti Kokon mielestä orkesterista ei kuitenkaan ole tullut aiempaa salonkikelpoisempi.

Aikaisempiin levyihin verrattuna moni asia tuntuu Kalmahissa kokeneen pieniä muutoksia. Uutukaisellaan bändi pyörähtelee uudistuneena säveltämänsä mustan valssin tahtiin.

– Itse asiassa The Black Waltz on Ancestorin aikainen biisinnimi vuodelta -96, ajateltiin käyttää se vaan uudestaan hyödyksi. Uusi kosketinsoittajamme Marco Sneck teki levylle kolme kappaletta, joten musiikissa on tapahtunut muutoksia. Laulukin vaihdettiin takaisin örinäksi aivan kuten Ancestorin aikana. Tuolloin vokaaleissa kuului ehkä enemmän se nuoruuden into, nyt örinä lähtee hiukan matalammalta. Ja vähän veikkaan, että seuraavalla levyllä vedetään vielä alempaa.

Uudistuminen näkyy myös levyn kannessa, sillä Juha Vuorman maalaukset ovat saaneet väistyä valokuvaaja Vesa Rannan näkemyksen edessä.

– Suoherrahan levyn kannessa taas kuitenkin on, mutta vain hieman eri tavalla kuvattuna kuin aikaisemmin. Ei se varmaan mihinkään tule ikinä kuolemaan, Antti naurahtaa.

Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Antti yhtyy osittain näkemykseeni.

– Kyllähän synat ehkä vähän syö pohjaa riffittelyltä, johon meidän musiikki kumminkin perustuu. Studiossa oli vain niin vähän aikaa, että kokonaisuus piti riipiä kasaan aika lyhyessä ajassa ja viimeiset muokkaukset jäivät osittain tekemättä. Olisihan sieltä saattanut jotain koskettimia tippuakin pois, mutta tätähän ei Marco onneksi tiedä, Antti naureskelee.

– Kun edellinen kosketinsoittajamme Pasi Hiltula lähti 2004, vedettiin yksi keikka Oulussa ilman koskettimia, ja meidän kannalta se oli aika erikoista. Koskettimet ovat kumminkin aika suuri osa meidän musiikkia ja luovat tietynlaista tunnelmaa, vaikka ilman niitä musiikin varmasti tunnistaisikin Kalmahiksi.

Antti tunnustaa Pekan tavoin olevansa vanha jäärä, jota uusi musiikki ei jaksa kiinnostaa. Tämä myös kuuluu Kalmahissa, vaikka musiikki ei olekaan jämähtänyt vanhoihin hyviin aikoihin.

– Itse näkisin, että meidän musiikki on aika reippaastikin kallellaan 90-lukuun, vaikkakin jollain tapaa modernisoituna. Ei 90-luvun jälkeen ole tullut yhtään hyvää metallilevyä ainakaan minun korviini. Vuosikausiin en ole löytynyt yhtään mielenkiintoista uutta artistia. Tiedä mistä tuo sitten johtuu, ehkä pitäisi alkaa kuuntelemaan jotain klassista, Antti naurahtaa.

VANHAN KIERRÄTYSTÄ

Edellä mainittu Ancestor on Antin vanhemman velipojan Pekka Kokon jo vuonna 1991 perustama bändi, johon Anttikin hiukan myöhemmin liittyi. Viiden melodista thrash-, speed- ja death metalia sisältäneen demon julkaisemisen jälkeen orkesterin ura päättyi vuonna -98 ja tuhkista syntyi Kalmah.

Vaikka Ancestor ei koskaan levytyssopimusta napannutkaan, ei sen materiaalia voi varsinaisesti huonoudesta syyttää. Antti kun on avoimesti myöntänyt jo pitkään käyttäneensä vanhoja biisejä ja ideoita Kalmahin kappaleissa.

– Kyllähän uuttakin materiaalia syntyy koko ajan, mutta me vaan haluamme aina kaivella niitä vanhoja demoja. Periaatteessahan tässä on kyseessä myös eräänlainen vastaisku, koska aikoinaan Ancestor ei levy-yhtiöitä kiinnostanut. Nyt naureskellen kierrätämme vanhoja ideoita ja katsotaan kelpaavatko ne nytkään. Demot alkavat kyllä olemaan jo aika loppuun koluttuja.

Miten tulevan viidennen levyn kappaleet sitten synnytetään, kun demoilta ei enää apua saa?

– Pitää varmaan ruveta kaivelemaan pöytälaatikoista materiaalia, mikä ei Ancestorin demoille päätynyt, Antti hekottaa. – Kyllähän uusia biisejäkin on jo syntynyt niin, että päästään ensi vuonna paukkaamaan studioon. Bändin sisällä on nyt hyvä henki ja uutta materiaalia syntyy vähän joka tyypiltä.

Edellisestä Swampsong-levystä ehti kulua jo kolme vuotta ja osasyynä pitkään taukoon oli Antin mukaan oman ideasammion ehtyminen. Paniikkia ei kuitenkaan päässyt syntymään ja tilanteesta selvittiin ilman kallispalkkaisten terapeuttien apua.

– Täytyy kyllä myöntää, että muutamaan kertaan kävi mielessä, että perkele, mitäs jos tässä ei enää synnykään mitään kunnollista. Pariin kuukauteen en koskenutkaan kitaraan, vaan kun vähän ajan päästä alkoi taas soitella, niin huomasi, että saattaahan sitä sittenkin jotain olla tulollaan.
Pääasiassa Antin käsialaa olevat Kalmah-biisit syntyvät ehkä hieman yllättäenkin akustisella kitaralla. Jos melodia toimii akustisella soitettuna, toimii se myös sähkökitaralla, perustelee mies sävellysmenetelmäänsä.

– Nytkään en ole kahteen viikkoon koskenut sähkökitaraan. Aikoinaan tuli aika paljonkin soiteltua akustisella, ja silloin se vaikutti myös soittotekniikkaani paljon. Yhden talven verran opiskelin oikein klassista kitaransoittoa kansanopistossa, mutta sitten se jäi, kun totesin että soittamisen pitää kumminkin lähteä ihan harrastuspohjalta. Lystiä hommaahan opiskelu tosin oli, ja varsinkin siihen aikaan löytyi kiinnostusta etenkin flamenco-kitaransoittoa kohtaan.

– Nimikappaleen introssahan on akustista kitaraa, ja on se sen verran hyvän kuuloista settiä, että on tullut mietittyä sen käyttämistä lisääkin.

Vaikka sävellykset syntyvätkin yksinkertaisissa olosuhteissa, pyörivät kokonaisuuteen vaikuttavat elementit samanaikaisesti tekijänsä päässä.

– Kosketinmelodioita tulee mietittyä jo tekovaiheessa, ja joitain harmonioita taas sitten katsellaan kahdestaan Marcon kanssa. Kyllä kun riffiä alkaa tulla, niin samalla siinä miettii myös rumpukomppeja ja muita asioita.

Kuulostaisiko Kalmah Kalmahilta, jos ette olisi Pudasjärveltä kotoisin?

– Ei välttämättä, koska silloin sitä olisi saattanut altistua jollekin muille vaikutteille. Täällä sitä on kumminkin ollut lestadiolaismafian jyrättävänä, ja väkisinkin sillä on jotain vaikutusta meihin ollut. Velipoikahan aikoinaan kuunteli myös näitä legendaarisia Mengeleitä sun muita, ja varmaan nekin 6–7-vuotiaana omaan takaraivoon iskostui.

Musiikillisen kasvatuksen lisäksi Pekan vastuulla ovat täysin myös Kalmahin sanoitukset.

– Treenikämpillä, ennen studioon menoa Pekka testailee erilaisia tekstillisiä juttuja, ja vasta siellä ne alkavat sitten kokonaisuutena hahmottumaan. Sovitusvaiheessa lyriikoihin saatetaan puuttua jonkin verran, mutta hyvin vähän kumminkin. Siihen mistä Pekka laulaa ei meillä ole sanomista. Vasta levyn julkaisemisen jälkeen aletaan keskenämme ruotia ja naureskella tekstien sisältöä.

HALVALLA EI HYVÄÄ SAA

Vaan pysyy se sähkökitarakin Kokon veljesten käsissä. Jopa siihen malliin, että herrat satsasivat uusiin käsintehtyihin Amfisoundin Routa-malliin perustuviin kustomoituihin soittopeleihin.

– Pekalla nyt on aika huono Jackson ja minulla hitusen parempi, mutta päätettiin kuitenkin hommata kunnon kepit itsellemme. On kyllä mahtava ja hyvin käteen istuva kitara, ja voi oikeastaan sanoa, että tämä on ensimmäinen oikea kitara mitä minulla on ikinä ollut. Tyylillisestihän ne sopivat vielä toisiinsa ja onhan se hienoa esimerkiksi keikoilla, jos kumpikin veivaa samantyylisillä kepeillä.

– Nimesin oman kitarani muuten Atraimeksi, jollaisen kuva löytyykin toisesta siivekkeestä. Kaikenlaista hienoa taidettahan kepistä myös löytyy, muun muassa otelaudasta lisää atraimia ja kuva miehestä tuulastamassa järvellä. Tuollaista meille sopivaa erähenkistä teemaa instrumenttiin haettiin.

Jatkuuko sama erähenkinen teema The Groan Of Windistä vastikään tehdyssä videossakin?

– Video on kyllä tyylikäs, studioon oli rakennettu suohauta ja päivä me sitten turpeessa seisottiin ja soitettiin. Teemanahan on tietenkin ”suoherran seikkailut osa yksi”, Antti naureskelee.

– Eräs joensuulainen koulu oli ottanut Spinefarmiin yhteyttä ja tarjonnut mahdollisuutta tehdä heille video. Spikefarmin Tenetz oli käskenyt niiden valita vapaasti pari bändiä, ja porukka oli päätynyt sitten meihin.

Sama periaate kuin videon kanssa toimii myös keikkarintamalla. Ilman keikkamyyjää oleva bändi kun ei ahkerasti itseään kauppaile, tulevat keikkapyynnöt yleensä järjestäjien suunnasta. Siksipä tämän hetken keikkakalenterissa ei ole sovittu kuin yksi keikka Tuska-festivaaleille ja toinen marraskuulle Skotlantiin.

– Kaikenlaiset perhetapahtumat estivät vähän kevään keikkailua, mutta kyllä syksyllä on tarkoitus tehdä soitellessa Suomessa vähän useamminkin. Kanadan-kiertueestakin on jotain neuvotteluja käyty, mutta mitään varmaa ei vielä ole sovittu. Tarjontaa on kumminkin Suomen maassa jo niin paljon, että ei pelkkä musiikki itsessään enää myy, sitä pitää kyllä jonkun myydä.

Kalmahin yhteydessä on usein mainittu herrojen hillapoimintaharrastus, jota ei kovin miehisenä toiminta yleensä pidetä. Miehiä vai marjanpoimijoita -kysymykseen Antilla on selkeä vastaus perusteluineen.

– Kyllähän me olemme miehisiä marjanpoimijoita. Meillä onkin sellainen toistaiseksi vielä toteuttamaton idea, että tehdään paita jossa edessä lukee bändin nimi ja selässä ”Marjanpoimija”. Monet uhoavat, etteivät ole mitään marjanpoimijoita, vaan lähtekääpäs minun mukaani suolle hillaretkelle 25 asteen kelillä paarmojen ja sääskien syötäväksi. Joutuisi aika varmasti moni toteamaan, että se marjanpoimija onkin aika kova jätkä.

– Onhan minulla sellainenkin haave, että jos joskus ollaan vähän isompi nimi, niin pistetään suolle omat festivaalit pystyyn kuten suojalkapalloturnaus konsanaan. Voisi keikat jäädä vaan aika lyhyiksi, kun polvia myöten joutuisi suossa moshaamaan.

Julkaistu Inferno #38/2006

Inferno #37/2006

Ancient Rites
Rvbicon
Season Of Mist

3 Black metal piireistä lähtenyt ja evrooppalaisen kvlttvvrin vaalimiseen siirtynyt belgi-jyrä on aina ollvt mielenkiintoinen orkesteri. Rankempi, svoraviivaisempi ja synkempi ilmaisv on menneen talven lvmia ja tilalle on astvnvt sinfonisempi ja melankolisempi tyyli, joka kiteytyi hienosti edelliseen viisi vvotta sitten jvlkaistvvn Dim Carcosaan. Kappaleiden nimistä päätellen antiikin historia tvntvv kiinnostavan entisestään.

Rvbiconilla melodioiden ja koskettimien osvvs on kasvanvt entisestään ja nyt kappaleet etenevätkin rennon rivakasti lähes täysin niiden ehdoilla lavlv-osvvksien johdattelemana. Näin kappaleista onkin saatv varsin kepeästi rvllaavia ja mieleenpainvvia, mvtta rankkvvden kvstannvksella. Onkin perin harmillista, että sekavassa miksavksessa kavas tavstalle tvngetvt kitarat ja etenkin rvmmvt kvvlostavat hitvsen mvovisilta ja yleissovndi tvrhankin kepeältä. Raskaampi ja jyräävämpi ote olisi syventänyt kokonaisvvtta enemmän ja saanvt kappaleisiin enemmän mystisempää kontrastia aikaiseksi.

Ancient Rites osaa edelleen lvoda omalaatvisen haikean ja historiallisen tvnnelman, mvtta totevtvs jää tällä kertaa hieman keskeneräiseksi. Tästäkin hvolimatta Rvbiconin pariin on helppo palata kerta toisensa jälkeen, vaikkei se minään mestariteoksena lvnastakaan paikkaansa historian kirjoissa.

Doro
Warrior Soul
AFM Records

2 Saksan pieni suuri nainen Doro Pesch voisi olla tuleva vaimoni. Naiselle, jolla on sielu mukana kaikissa tekemisissään, ikäisekseen hyvin säilynyt ulkoinen olemus sekä upea ääni seksikkäällä saksalaisella korostuksella ei voi olla menettämättä sydäntään. Harmi vain, että neiti Peschin Warlockin jälkeinen soolotuotanto on ollut laadultaan erittäin epätasaista eikä mukaan mahdu yhtään todellista täysosumaa.

Vuonna 2002 julkaistu edellinen varsinainen rock-kiekko Fight yritti olla tymäkkä live-henkisine soundeineen, mutta lopputulos oli nimekkeistä vierailijoista huolimatta umpitylsä ja mielikuvitukseton.  Pari vuotta sitten julkaistu Classic Diamonds toimi yllättävänkin hyvin, vaikka orkesteritaustojen sotkeminen heavy metaliin on aina aikamoista veitsenterällä tasapainoilua korniuden ja mahtipontisuuden välillä. Tuorein studioalbumi Warrior Soul on jännällä tavalla jostain näiden kahden levytyksen välimaastosta. Kappalevalikoimaan kuuluu niin rokkia kuin balladiosastoakin, joista jälkimmäinen ainoastaan todella toimii.

Doron upea ja voimakas ääni on tungettu miksauksessa etualalle, mikä osuvasti paikkaa muuten keskinkertaisten biisien pahimmat puutteet. Ärsytyskynnys ylittyy silti helposti erittäin heppoisen ja ponnettoman tuotannon kanssa, josta löytyy yhtä paljon potkua kuin vastasyntyneeltä jäniksenpojalta. Balladeissa tämä ratkaisu toimii vielä kelvollisesti, mutta hipelöinniltä kuulostava soitto vie kaiken pohjan pois materiaalilta, jossa instrumenttien pitäisi revitellä yhdessä Doron äänen kanssa.
Warrior Soul on kukonpojan askel parempaan suuntaan Doron uralla, mutta laadukas Doron täyden äänipotentiaalin hyödyntävä materiaali loistaa edelleen poissaolollaan. Levyn kansikuvassa miekkaa heiluttavaksi fantasiasoturimisuksi piirretty Doro saa hymynkareen suupieleen ja olon kiimaiseksi teinipojaksi. On se vaan kissa.

Funeral
Tragedies | Tristesse
Firebox Records

3 Musiikin puolella kulttuuriteot eli vähäiselle huomiolle jääneiden ja vaikeasti saatavien levyjen uudelleenjulkaisu on aina arvostettavaa, vaikka itse musiikillinen anti ei olisikaan vuosien saatossa kypsynyt yhtään. Funeral ansaitsee niin ikään tulla kuulluksi reilut kymmenen vuotta alkuperäisten julkaisujen jälkeen, vaikka armottoman hidas synkistely ei edelleenkään yllä juuri kulttistatusta korkeammalle.

Tragedies-debyytti sekä ensidemo bonuksineen kellottavat yhteismittaa massiiviset 140 minuuttia eli raskaita hetkiä on rutosti tiedossa. Nimistäkin on sokeankin helppo nähdä jo otsallaan, että musiikki kulkee todella laahaavissa ja raskaissa tunnelmissa kaikessa rauhassa turhia hätäilemättä. Enkelimäisen naislaulun parina on genrelle tyypillistä matalaa miesörinää, joka elävöittää vähän mutta riittävästi muuten äärettömän yksinkertaisten elementtien riffien rakennettuja kappaleita. Uudelleen masterointi on toki selkeyttänyt hitusen soundeja, mutta hieman harmittavan ohuilla soundeilla etenkin kitarat surisevat murisemisen sijaan.

Paketin kahdesta kiekosta Tristesse-demon sisältävä on astetta ahdistavampaa osittain pelkistä örinälauluista johtuen. Musiikki on ehkä hieman yllättäen myös dynaamisempaa ja soundeiltaan astetta parempaa. Yhtäkaikki tuplasetti masentaa mielen mainosti paistaa kevätaurinko kuinka lämpimästi tahansa.

Keikkaraportti: Anthrax, Pain Confessor & Beyond Fear, Pakkahuone, Tampere 22.4.2006

20 vuotta sitten, aikana jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut kiristivät pohkeita, Anthrax oli yksi kovimmista fanituksen kohteista. Muiden musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ilmaantuessa 1990-luvun alussa into orkesteria kohtaan alkoi hiipua, vaikka laulajaksi pestatun herra Bushin debyytti Sound Of White Noise olikin vielä hyvä levy. Vuoden takaiset uutiset klassisen kokoonpanon uudelleenkasaamisesta tuli otettua ristiriitaisesti vastaan. Vaikka orkesteri onkin tehnyt kelvollisia levyjä ja hyviä biisejä 90- ja 00-luvuilla, on se kovin materiaali ehdottomasti yhä peräisin 80-luvun Joey Belladonna -ajoilta. Silti kyynisen vanhan miehen mieleen hiipi väkisinkin ajatus rahastuksesta ja vanhojen hyvien aikojen väkinäisestä henkiin herättämisestä. Varsinkin kun Music Of Mass Destruction -dvd ja The Greater Of Two Evils -cd osoittivat kokoonpanon potkivan todella tiukasti niin livenä kuin vanhojen kappaleiden osalta myös John Bushin kanssa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Pakkahuoneen liput olivat kuuleman mukaan myyneet ennakkoon enemmän kuin hyvin, mutta silti Beyond Fearin aloitellessa 40-minuuttista settiään salissa ei ollut kuin murto-osa sen kapasiteetista. Allekirjoittanutta onkin aina ihmetyttänyt, että vaikka monia paikalle saapuvia ymmärrettävästi kiinnostaa ainoastaan pääbändi, luulisi sitä silti haluavan mahdollisimman paljon vastinetta rahoilleen tutustumalla myös uusiin tuttavuuksiin lämppäribändien ominaisuudessa. Pohjienoton kun voi aloittaa hieman aikaisemminkin ja kurkunkostuketta myydään myös paikan päällä heti ovien avaamisen jälkeen.

Beyond Fear ei ehkä nimenä sano monellakaan mitään, mutta Tim ”Ripper” Owensin monet tunnistavat ainakin komennuksestaan metallijumala Rob Halfordin seuraajana Jugulator- ja Demolition-studioalbumeilla sekä nykyisenä Iced Earth -nokkamiehenä. Kiertuepaikka Anthraxin lämmittelijänä tarjosi hyvän mahdollisuuden promota toukokuun alussa julkaistavaa debyyttiä, vaikka julkaisupäivästä johtuen materiaali olikin tuiki tuntematonta osalle kiertueen yleisöstä.
Tästä seikasta huolimatta pikkuhiljaa paikalle valuva yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, ja saipa Ripper jopa jonkinlaista vastakaikua. Herran ääni on kyllä livenäkin enemmän kuin kohdallaan, ja ylärekisterikiljunta lähti puhtaasti ja voimalla. Varsin keskitempoisesti etenevät, hieman Nevermorea muistuttavat biisit eivät kummemmin jaksaneet kuitenkaan innostaa, sen verran samankaltaisten ideoiden ja rakenteiden varaan ne perustuivat. Kappaleet tuntuivatkin karttavan lähes tietoisesti tarttuvia kertosäkeitä sekä laulumelodioita, joiden puuttuessa anti jäi hieman tasapaksuksi, joskaan ei umpitylsäksi.

Klubin puolella kakkoslämppärin pestin hieman vahingossakin tienannut Pain Confessor täräytti myllyn pyörimään viitisen minuuttia Beyond Fearin viimeisten sävelten jälkeen. Hämeenlinnan kuusikon meininkiä olikin ihmettelemässä lähes täysi tuvallinen, ja reaktioista päätellen kakkoskiekko Fearragen vastikään julkaissut kokoonpano oli monelle täysin uusi tuttavuus. Vaikka meininki jäikin varsin vaisuksi yleisön keskuudessa, kiinnostusta tuntui riittävän eikä paikalta poistuttukaan massoittain ennen setin loppua. Kahden levyn parhaista paloista koostunut setti oli 35-minuuttisena hieman tynkä ja soundeista puuttui kummallisesti alapääpotku, mutta Pain Confessor veti silti mallikkaasti asenteella ja liikkeellä, kuten on totuttu odottamaan. Hieman ennen vetoa varmistunut HPK:n SM-liigan voitto toi hymyä herrojen kasvoille ja taatusti hitusen extraenergiaa.
Napakka aikataulu ei jättänyt paljoa luppoaikaa, ja Anthraxin alkamiseen oli vain kymmenen minuuttia. Kalja-alue oli jo tuppaantunut täyteen, mutta salin puolella tilaa löytyi vielä sen verran, että tietä miksauspöydän eteen ei tarvinnut alkaa raivaamaan. Yleisön innostunut taputus ja Anthrax-huudot kaikuivat jo tässä vaiheessa, mikä hämmensi ainakin allekirjoittanutta. Tasan klo 22 ämyreistä alkoi kajahtaa tutuksi tullut Blues Brothers -tunnari, ja bändi potkaisi Among The Livingillä myllyn hyvällä intensiteetillä käyntiin.

Setti olikin sitten alusta loppuun yhtä hittipotpuria, lähinnä Among The Living- ja Spreading the Disease -levyiltä tuttua sellaista, poikkeuksina biisit Metal Thrashing Mad, Be All, End All, Antisocial, Got The Time sekä rap-sekoilu I’m The Man. Setin viimeiseksi säästetty Indians sai oletetusti yleisössä aikaan suurimman liikkeen, mutta hedelmälliseen maaperään lankesivat myös A.I.R., Madhouse, Medusa, Efilnikufesin (N.F.L.), A Skeleton In The Closet sekä neljän biisin encoren päätökseksi säästetty I Am The Law, joka ei Scott Ianin kehotuksesta huolimatta saanut circle pitiä aikaiseksi. Jos olisin ollut pienessä mäyräkoiran sihneessä, allekirjoittaneen 100+ kilon miesenergiaa ei olisi saanut millään pideltyä poissa Caught In A Moshin aikaisista musiikkiliikunta-aktiviteeteista.

Niin orkesterin kuin yleisön toiminta veti suupielet hymyyn heti ensitahdeista lähtien. Porukka jaksoi koko setin ajan laulaa, mylviä ja taputtaa kappaleiden mukana, ja tästähän orkesteri sai lisäenergiaa silminnähden. Frank Bello kirmaili lavalla kuin kiimainen, ensi kertaa kevätlaitumelle päästetty ori, ja samaa voi sanoa myös yhä komean etutukan omaavasta Joey Belladonnasta. Mieshän on kuin suoraan 80-luvulta repäisty kaikkine maneereineen, liekö säilytetty jossain sellofaanissa varaston perillä? Vaikka Dan Spitz ei juurikaan eläytynyt musiikkiin kropallaan, miehen naamalla välkehtinyt hymy ilmaisi aitoa soittamisen riemua. Tyypilliseen jenkkimalliin bändi jaksoi kiitellä vuolaasti hyvin mukana ollutta yleisöä, mutta tällä kertaa sanat vaikuttivat aidosti vilpittömiltä.

Vaikka puolentoista tunnin mittainen setti tuntuikin hieman liian lyhyeltä, alkoi jatkuva hitti hitin jälkeen -meininki hieman puuduttaa. State Of Euphorialta tai Persistence Of Timeltä kun olisi voinut napata jonkun vähemmänkin tunnetun mutta kovan rallin yleisön lepuuttajaksi. Kaikki paikalle saapuneet saivat silti varmasti mitä halusivat. Anthrax yllätti skeptisimmänkin vanhan liiton heviparran vetämällä helposti alkuvuoden kovimman keikan. 

Keikkaraportti: King Diamond, Pakkahuone, Tampere 29.4.2006

Horror-maestro King Diamondin keikka oli mukava nähdä pitkästä aikaa uudelleen, edellisestä kerrasta kun oli vierähtänyt vaatimattomat 16 vuotta. Tuolloin Helsingin Kulttuuritalolla Conspiracy-kiertueella piipahtanut mestari teki lähtemättömän vaikutuksen show’llaan huomattavasti nykyistä nuorempaan ja kevyempään hevijulliin, vaikka soundit olivatkin aikamoista puuroa. Kuudentoista vuoden aikana herran ääni ja musiikillinen linja on pitänyt ja meriitit vain kasvaneet, sen verran tyylikkäitä pari edellistä Abigail II- ja The Pupper Master -albumia ovat olleet.

Jännitystä iltaa kohtaan lisäsi entisestään Helsingin- ja Oulun-keikoilta kantautunut tieto, että Kim Bendix Petersenin äänen kanssa on ollut sairaudesta aiheutuneita ongelmia. Illan kaksi tuntematonta lämmittelyaktia tuli korvattua saunomisella ja KD:n musiikilla, niin yhdessä kuin erikseen. Kumijalalla paikan päälle ennen kymmentä, ja kukapa muu lavalla vielä kiekuikaan kuin Secret Sphere. Orkesteri edusti kaikessa kliseisyydessään juuri sitä pahinta laatua olevaa power metalia, jossa laulaja kiekuu ylärekisteriin henkensä hädässä ja toisiinsa nähden täysin identtiset kappaleet tuntuvat kestävän loputtomasti, vailla minkäänlaista heavy metaliin kuuluvaa raskautta. Osa yleisöstä tuntui kumma kyllä pitävän, liekö kohteliaisuudesta vaiko vappusiman vaikutuksesta johtuen.

Pimennetyn lavan etuosaan pikaisesti kasattu korkea aitarivi alkoi nostattaa tunnelmaa, jota suomenkielinen, King Diamondin kurkkuongelmista kertova kuuluttaja hitusen laski. Vaan niin oli lähes täpötäysi Pakkahuone liekeissä mystisen, pitkähkön intron vaiennuttua ja tutun Abigail-albumin aloittajan Funeralin saattaessa musikantit lavalle. Tästä alkoikin Abigail-levyihin keskittyvä, lähes puolet setistä haukannut intensiivinen hittikimara, jota ei voinut olla seuraamatta silmät tapilla.
Herra Petersenin ääni kuulosti kaikesta varoittelusta huolimatta yllättävän hyvältä, vaikka aivan totutun puhtaasti ja voimalla ylärekisterilaulu ei irronnutkaan. Apua tarjosikin runsaasti lavan sivustaan sijoitettu rouva King Diamond eli Livia Zita, joka tuplasi ja lauloi stemmoja lähes jokaisessa kappaleessa.

Pakollinen Mercyful Fate -hitti Come To The Sabbat kaatoi aidat ja käynnisti setin loppupuoliskon, jolla laulaa luikauteltiin suurimmat hitit Themiltä, Conspiracyltä ja The Eyeltä (yksi kustakin) sekä luonnollisesti useampi raita toistaiseksi uusimmalta The Pupper Master -albumilta.

Show’hun kuului odotetusti isoäidin kärrääminen lavalle rullatuolissa, mutta tällä kertaa Kingiä ei ikävä kyllä ruumisarkussa poltettu, kuten silloin ennen. Setin viimeisenä kappaleena tarjoiltu Melissan avausraita Evil rikkoi odotettujen biisien kaavaa sopivasti, ja niin vajaa puolitoistatuntinen spektaakkeli oli ohi aivan ennen aikojaan. Hyvin koko keikan ajan mukana elänyt yleisö janosi lisää, mutta makeaa ei mahan täydeltä enää tarjoiltu.

Vaikka King Diamondin oheistoiminta lavalla olisikin voinut olla astetta näyttävämpää ja vanhojen hittien sijasta olisi voitu kuulla muutama kappale enemmän tuoreempaa materiaalia, ei kokonaisuutta voi missään nimessä lähteä moittimaan. Vanha parta osoitti jälleen kerran soittavansa nuoremmat suohon.