Inferno #232/2025

Mean Mistreater
Do or Die
Dying Victims
3,5

Vain vuosi Razor Wire -debyytistä ja amerikkalaiset arkihevarit julkaisevat uutta. Konseptia ei ole lähdetty muuttamaan piiruakaan mitä nyt rytmiryhmä on vaihdettu. Jo edelliseltä levyltä tutun kalloteemaisen kansitaiteen suojista rullataan ehtaa heavy metalia kerrassaan mainion jämäkällä otteella ilman turhia kikkailuja tai moderneja hömpötyksiä.

Viisikon musiikin ehdottomasti suurin vahvuus on konstailemattomuus ja ytimekkyys. Alle puoleen tuntiin se rullauttaa kahdeksan biisiä, joissa on äärimmäisen korvia miellyttävää rosoisuutta aina tuotantoa sekä laulajattaren tulkintaa myöten. On melkoinen taito jo sinällään saada näinkin perusmallisista tuttuakin tutummista elementeistä aikaan näinkin toimiva lopputulos, jossa ei töki mikään vastaan. Ei edes juurikaan haittaa selkeiden kohokohtien tai vastustamattoman tarttuvuuden puute. Maistuuhan kunnon ruislimppukin voin kera vaikka joka päivä.

Edeltäjäänsä verrattuna yhtye kuulostaa samaan aikaan sekä rennommalta että tiukemmilta niin otteeltaan kuin asenteeltaankin. Matka terävimpään kärkeen kaventuu toivotusti, ja vaikka materiaali ei vielä tapakkaan, toimittaa se jo mallikelpoisesti asiansa farkkuliivikansalle.

Throne
Ossarium
Dusktone
4

Kovin on jylhää, painavaa ja tummaa Thronen ulosanti kolmannella kiekollaan. Sen sisältämästä kappalekuusikosta voi löytää sludgemaista raahustamista ilman nihilististä räävittömyyttä, synkkyyttä mustan metallin tapaan vailla raastavaa kylmyyttä kuin brutaaliutta kaihtavaa death metalin tanakkuuttakin. Väljästi sanottuna doom-deathia siis, jossa melankolia on vaihdettu ahdistukseen.

Vakuuttavasti yhtye musiikkiaan vyöryttää läpi levyn 45 minuutin keston antamatta armoa tai toivoa missään kohtaa. Torturan puolivälin vähäeleinen fiilistely on sekin kaukana herkistelystä toimien lähinnä valmisteluna entistäkin painostavampaa jyräykseen. Italialaisilla ei selvästikään ole edes halua hyödyntää dynamiikkaa musiikissaan mahdollisimman laaja-alaisesti, vaan ainoastaan pyrkiä musertamaan kuulijansa musiikin alla mahdollisimman tehokkaasti.

Ossarium on levykokonaisuus, joka koostuu lähes merkityksettömistä yksilöistä. Eroavaisuudet biisien välillä eivät ole kovinkaan suuria, mutta juuri tässä piilee sen viehätys ja vahvuus. Tunnelma pysyy väkevänä alusta loppuun ja tätä vaikutelmaa järkälemäisyys korostaa vain entisestään. Kun helppous ja kauneus puuttuvat musiikista, jää jäljelle vain nautittava painostavuus.

Year Of The Cobra
Year of the Cobra
Prophecy
4

Duona toimiva yhtye ei tänä päivänä ole mikään harvinaisuus kuten ei sekään, että instrumentteina on laulun lisäksi vain basso ja rummut. Näinkin yksinkertaisella kokoonpanolla voi luoda hyvinkin erilaisiin lokeroihin uppoavaa musiikkia ja amerikkalaiskaksikon kohdalla genren on löyhästi määriteltynä doom.

Nelikieliseen soittimeen varaan rakentuvat kappaleet ovat jo lähtökohtaisestikin tummasävytteisiä ja lämpimän tanakoita, mutteivät mitenkään erityisen painostavia. Tämä lähestymistapa musiikkiin onkin erityisen toimiva, etenkin kun levyn pelkistetty tuotanto on todella miellyttävän ilmavaa antaen tilaa herkälle ja haikealle hyvin tekijältä kuulijalle välittyvälle tunnelmalle. Tässä laulajattaren tulkinnalla on iso rooli, jota sitäkin voi hyvin kuvata edellä mainituin adjektiivein.

Amerikkalaiskaksikon musiikissa viehättää myös se, ettei se ole pelkkää hidastelua ja kurjuudessa vellomista, vaan musiikillisessa viitekehyksessään paikoin jopa menevää. Oman sävynsä biiseihin tuo vielä etäisesti havaittavissa olevat vaikutteet niin huuruisemman psyken kuin räkäisen sludgen puolelta.

Year Of The Cobran eponyymin kolmosalbumin tenho piileekin sen hitaasti tajuntaan uppoavassa salakavaluudessa, jonka hienoutta ei tajua muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella.