Inferno #208/2022

Arche
Transitions
Transcending Obscurity
4

Aivan kuten musiikissaan, Archella ei ole ollut mikään kiire julkaista sitä. Vajaan kymmen vuoden olemassaolon jälkeen vasta nyt on ensilevyn paikka heti seitsemän vuotta esikois-EP:n jälkeen, onhan kasaan saatu koko diskografian mitassa yhteensä viisi kappaletta.

Hitaasti kiiruhtaminen sopii kuitenkin tamperelaiskaksikolle erittäin hyvin. Onhan duolla riittämiin aiempaa kokemusta bänditoiminnasta ja rumpuja lukuun ottamatta kaikesta muusta vastuussa olevan E. Kuisminin aiempi osallistuminen Profetusin funeral doomailuun on selkeästi kuultavissa. Transitionsin hienous onkin sen kaunis ja koskettava yksinkertaisuus. Mittava biisikaksikko kun on jylhää ja surumielistä, mutta sitä ei ole turhaan lähdetty kuorruttamaan naislauluilla, kosketinmatoilla tai muilla sokeroinneilla. Tätä vaikutelmaa korostaa oivasti kappaleet yhteen naittava lyhyehkö akustinen instrumentaali, jonka jälkeen raskas on vieläkin lyijyisempää.

Varttidoomiin sopii myös mustan syysmaan tuoksuiset soundit, joissa on juuri sopiva määrä orgaanista lämpöä ja elävyyttä ilman minkäänlaista pompöösiä paisuttelua aivan kuten lähemmäs 30 vuotta sitten kukkeimmillaan olevassa genressä oli tapana. Transitions onkin onnistunut muuttamaan kaiken perinnetietoisuutensa ajattoman kuuloiseksi.

Hekatoxen
Utter Darkness EP
Headsplit
3,5

Jos Hekatoxen onkin tuore lisäys pullataikinan lailla paisuneeseen suomalaiseen death metal -skeneen, on sen tyyli monen muun lailla vanhakantainen muttei kuitenkaan tuttusäröisen ruotsalainen. Vaikutteet tuntuvatkin juontavan lähinnä kotimaisiin pioneereihin Abhorrence etunenässä.

Utter Darkness on tuotannollisesti ja sävellyksellisesti jännän selkeä että ilmava, mikä korostaa  tavanomaisemmasta tummasävyisestä paukutuksesta esiin ponnahtavia osia ja yksityiskohtia. Näkemyksellisyyttä löyhkäävissä pitkähköissä biiseissä tämä tekeekin niistä keskinkertaista kiinnostavampia, mutta ehkä ajan myötä trio oppii saamaan musiikillisesta konseptistaan vieläkin enemmän irti.

Necrodeath
Singin' in the Pain
Time To Kill
3

Necrodeathin leipälaji on perustamisestaan vuodesta -85 saakka ollut ilkeäkuuloinen ja mustasävytteinen thrash metal, joka oli terävimmillään paluulevyllä Mater of All Evil (2000).  Tyyli on sittemmin pysytellyt koko lailla samana säännölliseen tahtiin pihalle pukatuilla albumeilla. Vanhoilla päivillään yhtye on tosin useamman kerran mieltynyt konseptilevyihin, mikä on tuonut kokonaiskuvaan mukaan himpun verran lisää vaihtelua. Näin on myös Singin' in the Painin kanssa.

Kellopeliappelsiiniin pohjautuva albumi on erikoinen, jos sitä vertaa vaikka Draculeaan tai The 7 Deadly Sinsiin. Vaikutelmaa korostaa kappaleet leffaan viittaavat lyhyet puhepätkät, jotka naittavat kappaleet toisiinsa. Etenkin, kun äänensä on niihin lainannut mainiosti peribrittiläiseltä kuulostava Venom Inc. -mies Tony Dolan. Muuten minkäänlaista varsinaista eroa ei musiikista löydy otetaan verrokiksi sitten vaikka edellinen The Age of Dead Christ (2018).

Italiaanot osaavat räksyttää edelleen räväkästi sekä hidastella että maalailla tarpeen mukaan teemaan sopivin tavoin. Tasalaatuista joskin myös vähän liian tasapaksua toimintaa, jotta näistä uusista tuotoksista jaksaisi tosissaan innostua toisin kuin aina toimivista kolmesta ensimmäisestä.

Rampage
Veil of Mourn (reissue)
Relics from the Crypt
2,5

Ainoaksi albumiksi jäänyt omakustanteinen Veil of Mourn on uusion julkaisijan nimen mukainen todellinen reliikki, elihän aussibändi vain kolmen vuoden ajan 80-luvun lopussa. Geneerisempiä levyjä tuohon aikaan ilmestyi, mutta maapallon tuolta puolen kuten ei Suomestakaan edes maailmanlaajuisia UG-hevipiirejä valloitettu helposti.

Rampagen kireyttä, kiharuutta ja kiekumista sisältävä debyytti on ilmestyessään kuulostanut  varmasti kiehtovalta, onhan se sitä osin yhä nytkin. Kuitenkin tässä ajassa ilman henkilökohtaista  aikalaiskytköstä levy jää lähinnä hyvin uudestaan paketoiduksi kuriositeetiksi, jonka bonus-demomatskut viehättävät virallisempia versioita hitusen enemmän.

Sépulcre
Cursed Ways of Sheol EP
Invictus
3

Nykyisen Deströyer 666:n rumpalin Kev Desecratorin soittohistoriaan kuuluu myös Sépulcre, joka aiemmin tunnettiin nimellä Demonic Oath. Lahjakkaasta ja monipuolisesta kaverista voidaan puhua, sillä itse käskyttämässään bändissä on hoitunut niin basso, kitara, murina kuin death metal.

Debyytti EP sisältää etenkin äänen käytön puolesta syvyyksistä kumpuavaa mustemman puoleista death metalia, jossa vauhdin pidon vastapainona hitaampaa ja keskitempoista vyörytystä. Kymmenminuuttinen Foul Divinity Enthronation -päätösraita haastaa sopivasti kuulijaa, muissa kolmessa kappaleessa julmuus ja vaikuttavuus jää kuplimaan pinnan alle.

Sonja
Loud Arriver
Cruz Del Sur
3

Vis Cromin muuntautuminen Absun kitaristista oman soolobändinsä Sonjan laulaja-kitaristiksi nimellä Melissa Moore on epäilemättä ollut suuri artistille itselleen. Musiikillinen muutos okkultis-mytologisesta black-thrashista nipusissa veikeää kutkutusta aiheuttavaan heavy-sävytteiseen goottirockiin on sekin aikamoinen eikä edes hullumpi.

Useasti vertailukohtana mainitun Unto Othersin (ex-Idle Hands) nousu tunnetummaksi nimeksi on ollut viiden vuoden aikana nopea. Tästä hyötyy taatusti myös Sonja, vaikka onhan hällä myös omat avunsa, joita ei juurikaan peitellä kuvissa saati teksteissä. Täysin piiloon ei jää vaikutteetkaan, sillä kappaleita dominoivan perinteisen metallin alta pilkahtelee ajoittain niin The Sisters of Mercy kuin Fields of the Nephilim.

Loud Arriver on kiehtova ja hyväkin esikoinen, joka kumminkin lopulta lupailee enemmän kuin antaa. Musiikin identiteetti ei vielä tunnu aivan täysin kirkastuneen ja yhtyeen transformaatio täysiveriseksi erotiikkaa tihkuvaksi vampiksi vaikuttaakin olevan vasta alussa. Nimi kannattaa kuitenkin jo painaa mieleen ja varoa tulevaisuudessa, sillä kun pikkusormi on jo nyt annettu, voi lopulta lähteä koko käsi.