Alcatrazz
Live In Japan 1984 Complete Edition 2CD
Ear Music
3,5
Parole Denied - Tokyo 2017 2CD+DVD
Frontiers
2,5
Vaikka tikulla tökkisittekin, kerron muutaman muinaisen musiikkimuiston. Yngwie J. Malmsteenin edelleen mestarilliseen Rising Force -debyyttiin (-84) tutustuttuani hyppysiini päätyi suurin piirtein samoihin aikoihin myös vuotta aiemmin ilmestyneen Alcatrazzin esikoisalbumi No Parole from Rock 'N' Roll. Yhtye tuntui tuolloin jollain lailla hieman pappamaiselta Whitesnaken tapaan, mutta kieltämättä muutama junnun mieleen jäänyt hyvä biisi levyllä oli.
Perustaessaan Alcatrazzia yhtyeen nokkamies Graham Bonnet oli konkariosastoa. Soolouran kautta herrasmiesmäisesti aina lavallakin pukeutuva laulaja oli jo ehtinyt tekemään levyt niin Rainbow’ssa kuin Michael Schenker Groupissakin ennen debyytin julkaisua. Ehkä tästä johtuen julkaisupolitiikka oli melko reteää, sillä vain vuotta myöhemmin seurasi japanilaisen yleisön edessä taltioitu Live Sentence, joka kuitenkin kuulosti jollain lailla sekä tuhnuiselta että typistetyltä. Arkistojen kätköistä vastikään löytyneet ja nykytekniikalla parannetut nauhat korjaavat kuitenkin molemmat ongelmat ja nyt selkeämmällä ja myyvemmällä nimellä Live In Japan 1984 Complete Edition ilmestynyt tuplasetti onkin nimensä mukaisesti koko 18 biisiä sisältävä keikka.
Livenä bändi vetää kappaleet läpi hyvällä draivilla ja kaikesta kuuluu selkeä näyttämisen halu ja ilo eikä vain Yngwien soitossa. Tuolloin vain parikymppinen kitarasankari esittelee auliisti ja juuri sopivan röyhkeästi taitojaan aina Evil Eye -instrumentaaliaan myöten. Muutenkin tallenne kuulostaa kaikin puolin ilahduttavan autenttiselta, virheitä tulee ja kaikkien nuottien lähimaastonkaan ei ihan aina osuta, mutta yleisö elää mukana ja se myös kuuluu lisäten tunnelmaa myös kotioloissa. Ja kun oman parhaimmiston lisäksi biisilistaa on ryyditetty MSG:n Desert Songilla sekä kolmella Bonnetin aikaisella Rainbow-hitillä, voi Live In Japan 1984:n todeta olevan joka suhteessa klassisen mallin hyvä livejulkaisu jota kuuntelee hyvin mielellään.
Alcatrazzin ura jäi aikoinaan vain neljän vuoden ja kolmen levyn mittaiseksi. Vuonna 2006 startannut paluu kesti peräti kahdeksan vuotta ilman uutta musiikkia eikä toissavuotinen kolmen Japanin illan mittainen comeback myöskään sellaista synnyttäne. Parole Denied - Tokyo 2017 -liveä kuunnellessa ja katsellessa voi vain todeta, että kyseessä on vähintäänkin puolittainen yritys kartuttaa kolmen orkesteria perustaneen eläkerahastoa.
Reilun 30 vuoden takaiseen liveen verrattuna meno on kaikin puolin hillitympää eikä aina sillä tyylikkäällä pappatavalla. Soitto kyllä soi kelvollisesti, mutta kuunteleepa kappaleita sitten CD:ltä tai katselee niitä kuvan kera, on jokainen osa-alue vaisuhko. Soundit ja etenkin DD 5.1 ääniraita eivät ole parhaassa mahdollisessa balanssissa kitaroiden ollessa turhan altavastaajina, ja vaikka kuvan laatu onkin ok, ovat sekä valaistus, värit että kuvakulmat hivenen liian köppäisen oloisia. Settilistoissa on sentään jonkun verran eroavaisuuksia mistä plussan voi jakaa.
Julkaisun täkynä etenkin paksuja fanilaseja käyttäville voi katsoa olevan paketin kakkoskiekko, joka koostuu pääasiassa aiemmin julkaisemattomista vuoden -85 Steve Vain laadukkaista studiodemoista, joista osa jopa päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle Dangerous Gamesille. Helmiä ei joukosta kuitenkaan löydy, joten kuriositeettiarvo on levyllä kovempi kuin musiikillinen tarpeellisuus.
Sedät jaksaa heilua, mutta ketä nostalgialle piut paut antavaa jaksaa kiinnostaa?
Devil Master
Satan Spits on Children of Light
Relapse
3
Pimeyden syövereistä parrasvaloihin nousua tekevä Devil Master omaa pirullista svengiä heti kättelyssä. Parit pikkujulkaisut alle ensin omakustanteisesti, sitten samoissa kansissa pihalle Relapsen kautta ja seuraavaksi kuilusta kuuluukin kaikuja täyspitkän muodossa. Piru tuntuu todellakin pitävän huolen omistaan.
Sotisopana Devil Masterilla on punk, aseenaan proto black metal ja kilpenään goottirock. Nämä kaikki esineet ovat käytössä kolhiintuneita ja ruosteisia, mutta silti yksinkertaisen tehokkaita. Tässä varustuksessa yhtye näyttääkin lähinnä Tribulationin rumemmalta velipuolelta, joka ei missään tanssiaisissa viihdy, vaan vetäytyy illan päätteeksi mieluummin kotiluolaansa.
Ruumiita ei mestarimme kuitenkaan vielä tällä tasolla synnytä laaki ja vainaa -periaatteella, vaan päätyy ainoastaan ruhjomaan yltympäriinsä uhrejaan. Läpi levyn kulkevasta vimmaisesta draivistaan huolimatta sen temppuvalikoima on kovin yksipuolinen, joka tulee selväksi varovaisen alkuihastuksen jälkeen jo heti alkukolmanneksen aikana. Sama pätee myös hivenen vankityrmämäiseen tuotantoon, joka sekin alkaa pian latistua korvissa menettäen iskevyyttään.
Klassisen vinyylimitan pituinen kokonaisuus on nasevahko, mutta introsta ja outrosta huolimatta siltikin liian pitkä. Tällaisenaan Devil Master tuntuu saavuttaneen liian paljon liian nopeasti. Noustakseen tasoa ylemmäksi sen on syytä kerryttää lisäkokemusta erilaisia taisteluita ja tehtäviä läpikäymällä.
Hero Dishonest
Maailma palaa taas
If Society
4
Kun ruuhkavuosiaan läpikahlaavat miehet vapauttavat supermarkettien ruuhkaisissa kassajonoissa, jälkikasvun sairauskierteiden aiheuttamien ylitöiden kerryttämän ja salakavalasti kertyneen huono kunnon aiheuttaman ahdistuksensa, on jälki aidosti vihaista. Juuri näin tekee inhorealistisia havaintoja maailmasta tekevä Hero Dishonest, jonka juuri oikean mittainen 20 minuuttia kestävä Maailmaa palaa taas -täyspitkä läväytetään päin pläsiä ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä.
Suurempi kiemurointi tuntuu tällä kertaa jätetyn musiikissa taakse ja nyt biiseissä mennään suoraan ja erittäin räväkästi asiaan niin että umpihämäläiset tuskin huomaavat ennen levyn loppua mistä koko hommassa oikein onkaan kysymys. Kun näin purskeiseen hardcoreen yhdistyy Vellun maanisuuden ja hulluuden rajamailla harhaileva laulu- ja sanoitustyyli, on jälki hienolla tavalla väkisinkin mukaansa tempaavaa räävitöntä riekkumista.
Maailman monissa eri kolkissa palaa tälläkin hetkellä jos vaikka minkälaista roihua ja omalta osaltaan Hero Dishonest lyö vain lisää bensaa liekkeihin. Perimmäiset motiivinsa musiikkinsa ja tekemisiensä takana lienevät kuitenkin enemmänkin tulipalojen sammuttamisessa. Maailmantuskan musertaessa alleen ei pelkkä tofun mussutus enää lunasta hyvää omatuntoa. Pitäis tehdä paljon enemmän hyvää kuten lähes samannimisessä kappaleessa huudetaan.
The Milestones
Beautiful Light LP
Turenki
4,5
The Milestonesin edeltävään Higher Mountain - Closer Sun -kiekkoon tuli ihastuttua aika lailla eikä alkuhuuma ole mihinkään kaikonnut viidessä vuodessa. Beautiful Light vaikuttaa vain syventävän suhdettamme ja alkaapa vaikuttaa melkein jopa siltä, että ei enää niin hamassa tulevaisuudessa istutaan vielä vierekkäin kiikkustuolissa muutamaa julkaisua ja kokemusta rikkaampana.
Väitänpä, että Suomessa yksikään toinen bändi ei tee näin tyylikästä lunkia rokkia, jossa vahvana perusraaka-aineena on klassinen rock ja mausteina sekä etelää että hippusellinen blues rockin sävyjä. Melko paljon saa suuren maailman tarjontaakin tiheällä kammalla läpikäydä, että vastaavantasoisia verrokkeja löytyy. Viime vuosituhannella orkesterilla oli jo jalka tukevasti oven välissä Amerikkaa myöten, mutta onni ei ollut myötä.
Musiikin tyylin saati tason puolesta pienimuotoiseenkin läpimurtoon olisi edelleenkin edellytykset, mutta todennäköisesti kaverit ovat tyytyneet kohtaloonsa ja tekevät nykyään musiikkia kaikessa rauhassa suoraan sydämestä ja omaksi ilokseen. Tämä kuuluu kaikesta ja uskonkin, että juuri siksi se tavoittaa taatusti ehkä pienehkön, mutta sitäkin uskollisemman kuulijakunnan kuluu levyjen tai harvalukuisten keikkojen välillä aikaa kuinka paljon tahansa.
Aiempiin tuotoksiin verrattuna kappaleet ovat entistäkin rauhallisempia ja suurelta osin melkeinpä balladinomaisia. Verkkaisesta etenemisestään ja tunnelmastaan huolimatta soitossa on niin suuri määrä svengaavaa rock’n’rollia, että kaikenlaisen tilulilun oikein- ja väärinpäin unissaankin hallitsevilta nöösipojilta ei moinen taivu sitten mitenkään. Hyvin pitkälti juuri siksi levyä kuunnellessa tulee aina väkisinkin hyvälle tuulelle, on mielentila ennestään mikä tahansa. Näin sydäntalvella ihminen näkee ehkä kauneutta mutta vähemmän valoa ja juuri sitä albumi tarjoaa aina nimeään myöten.
The Milestones esittää setämiesmusiikkia setämiehille sekä pikkuvanhoille, jotka ikääntyvät tyylikkäästi, mutta eivät koskaan kasva täysin aikuisiksi. Eipä ole mikään ihme, että Beautiful Light julkaistaan pelkästään vinyylinä ja vieläpä kahdella eri kannella, vaikka nykyaika pakottaneekin tämän myös striimipalveluihin tuuppaamaan.
Phlebotomized
Deformation of Humanity
Hammerheart
3,5
Lähemmäs neljännesvuosisata sitten hauskan hankalahkosti nimetyn Phlebotomizedin esikoisalbumia Immense Intense Suspense tuli kasetilta kuunneltua ja diggailtua lyhyen aikaa, mutta lopulta pikkutason klassikkostatuskin jäi omissa kirjoissa saavuttamatta. Mieleen jäi kuitenkin hollantilaisten tuohon aikaan tyypillisen ennakkoluuloton tapa värittää death metaliaan doomista tutuilla elementeillä aina hidastelusta tunnelmaa syventävään viuluviikarointiin.
Deformation of Humanity on useamman vuoden aikana sävelletty paluu, yhtyeen urahan loppui heti kakkoslevyn Skycontact julkaisuun vuonna 1997. On melkoisen hämmentävää ja sitä myöten myös ilahduttavaa huomata kuinka uskollisena Phlebotomized on tyylilleen pysynyt. Musiikkinsa on edelleen kevyen äkkiväärää death-doom -hybridiä, jossa melankolian maalareina ovat edelleen koskettimet ja viulu. Kaikessa aina soundeja, sovituksia ja tunnelmaa myöten on vahvasti läsnä 90-lukulainen tunnelma, joka näin vuonna 2019 kuulostaa ummehtuneen sijaan yllättävänkin raikkaalta.
Lähes jokaisessa kappaleessa on jokin hieno osuus tai yksityiskohta, mutta hieman ikävästi harva niistä kuitenkaan on aivan loppuun asti saatettu tuotos klassismallisia introa ja outroa lukuun ottamatta. Albumin majakoihin kuuluvat bändin koko tyylirepertuaarin esittelevä Descend to Deviance sekä rauhallisemmin murheen alhoa reunoja myöten luotaava My Dear,… muiden loistaessa himmeämmin horisontissa.
