Occultation

Kun bändi nimeää itsensä Occultationiksi, uusimman levynsä Silence in the Ancestral Houseksi ja päällystää tämän vielä monitulkintaiseen ja tummanpuhuvaan maalaukseen, tulvii mieleen nippu kysymyksiä. Pelkkä musiikkikaan ei niihin vastaa, vaikka em. ulkoiset tekijät sisältöä hyvin kuvaavatkin. Orkesterin laulaja ja levyille myös rumpuja mätkivä Viveca aka V.B. tyydytti uteliaisuudenhalua vastauksillaan.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #121/2014

Avatarium

All I Want EP

Nuclear Blast

3

Melko tarkalleen vuosi sitten ilmestynyt Avatariumin eponyymi debyytti kiinnosti muttei kuitenkaan kiihottanut. Candlemassissa kannuksensa keränneen Leif Edlingin uuden porukan luoma musiikki oli toki kaikin puolin laadukasta ihan levymitassakin, mutta jollain tapaa vieläkin eeppisempiä ja vahvempia tunnetiloja jäi kaipaamaan.

Nyt ainoastaan diginä ja vinyylinä julkaistava All I Want on selkeä välityö, jolla bändi selvästi testaa hieman uudistunutta linjaansa. Vaikka nimikappalesoikin tymäkästi, on varsinainen tuomionjulistus aiempaa pienemmässä osassa ja tilalle on astunut aiempaa letkeämpää ja jopa huuruisempaa menoa. Vielä selvemmin tämä tulee esille pienjulkaisun toisessa uudessa biisissä Deep Well, jossa ihanaääninen solisti Jennie-Ann Smith pääsee esittelemään sulojaan entistäkin paremmin.

EP:n tämän vuoden Roadburn-festareilla taltioidut kolme liveraitaa ovat silkkaa levyn täytettä, vaikka itse esityksestä tai sen taltioinnista ei mitään varsinaista vikaa löydykään. Erot täyspitkän versioihin eivät vain ole kovinkaan suuria varsinaisen vahvan livefiiliksen jäädessä lähinnä yleisön hurrausten varaan.

All I Wantin perusteella ei Avatariumin tulevasta musiikillisesti linjasta tarvitse olla huolissaan, vaikka riman toivoisikin nousevan entistäkin korkeammalle ja myös pysyvän kannattimillaan seuraavallakin julkaisulla. Tämmöisenään EP jää kuitenkin pelkäksi nälkää siirtäväksi välipalaksi.

Foreseen

Helsinki Savagery

20 Buck Spin

4,5

Foreseen teki juuri niin kovan ja täysrukiisen rieskan kuin mistä männä vuotinen Structural Oppression seiskatuumainen jo antoi osviittaa. Ja nyt päälle on vielä ladottu sitä kaipaamaani hevosmetukkaa sekä venäläistä suolakurkkua ja voi veljet kun pörähtää housuun melkeinpä varren kanssa heti kiekon korkkaavan Slam Savageryn tiristäessä miehestä lämmintä ilmaa väkisin pihalle.

Helsinki Savagery on nimensä mukaista raakaa ja intensiivistä ajoa alusta loppuun. Erona aiempaan vain on, että Nuclear Assaultista on siirrytty piirun jos toisenkin verran kohti vanhan Dark Angelin ja Vio-lencen kaltaista tykitystä, jossa enemmän on todellakin enemmän kuitenkin ilman minkäänlaista ähkyä. Nämä miehet kun eivät tunne säästöliekin käsitettä on kyse sitten tempoista, sooloista, isoissakin ruhoissa erinäisisiä pakkoliikkeitä aiheuttavista hitaammista jauhamiskohdista tai ylipäätään sanojen sylkemisestä mikkiin.

Hienointa kaikessa kuitenkin on, että vaikka eri osioiden mittarien neulat hakkaavatkin lähes jatkuvasti rajoitintappia, on klassisen vinyylimitan eli 37 minuuttia kestävä kokonaisuus sellaisessa balanssissa, että kuuntelun jälkeen totaalisen piestynä haluaa ottaa uuden erän entistäkin kovemmalla volyymillä. Ja luukuttaa albumia todellakin kelpaa, sillä soundillisesti levy on yhtä säälimätön mutta silti hengittävä kuin sisältönsäkin.

Foreseen hyökkää esikoistäyspitkällään päälle Rangerin tavoin, vaikka kenttä ja keinot hieman toisenlaisia ovatkin. Hienoa, että Helsingistä alkaa vihdoin ja viimein tulla hyviä alan orkestereita, joista kehtaa aidosti olla tohkeissaan.

Mausoleum Gate

Mausoleum Gate

Cruz Del Sur

4

Jos kuopiolaisten ensidemo vuodelta 2010 ja vuosi sitten ilmestynyt 7” olivatkin kiehtovia mutta vielä varsin raakilemaisia käppähevijulkaisuja, ollaan täyspitkällä petrattu selkeästi joka osa-alueella köpöistä, joskin tavallaan täysin asiaan kuuluvaa tuotantoa lukuun ottamatta. Ja mitä enemmän debyyttiä kuuntelee, sitä paremmin alkavat niin korvat erottelemaan kuin aivot tottumaan autenttisen tuhnuisiin soundeihin etenkin rumpujen osalta. Tavaramerkiksi asiaa tosin voisi jo kait alkaa kutsua tämän yhtyeen kohdalla.

Kitaratyöskentelyä tuli kehuttua jo Obsessed by Metal seiskan arvion yhteydessä ja nyt bändin laulaja V.-P Varpulakin aiemmin hitusen liiaksikin hapuileva laulutyyli on saanut itsevarmuutta rutosti lisää säilyttäen kuitenkin omanlaisensa herkkyyden. Urut vonkuvat myös edelleen paikka paikoin hyvinkin makeasti ja suurin harppaus parempaan onkin tapahtunut tärkeimmällä osa-alueella eli sävellys ja sovituspuolella. Mausoleum Gate onkin löytänyt hienosti jo esikoisellaan oman lähestymistapansa hämyisen brittihevin ihmeelliseen maailmaan, vaikka täysin valmista jälki ei toki vieläkään läheskään ole.

Mausoleum Gaten erottaa monista muista menneisyyteen haikailevista heavy metal -bändeistä sen pauloihinsa salakavalasti kietova eeppinen, mystinen ja jopadoom-henkinen tunnelma, josta kuitenkin puuttuu kaikenlainen pömpöösimaisuus. Biiseissä voi kuulla jostain syvältä maan alta kumpuvia etäisiä kaikuja niin Mercyful Fatesta, Deep Purplesta kuin Iron Maidenistakin ilman että sormella voisi suoraan osoittaa niiden alkuperää.

Nimettömällä täyspitkällään Mausoleum Gate kipuaa kotimaisen hämyhevin kärkikastiin Lord Fistin rinnalle. Saapas nähdä, onko alkukesästä lupaavan kasettidemon julkaisseesta Tailgunnerista ainesta tulevaisuudessa muodostamaan kova suomihevitrio em. kaksikon kanssa.

Ophis

Abhorrence in Opulence

Cyclone Empire

2,5

Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan ja jatkoksi voisi myös lisätä, etteivät ne musiikkiakaan pahenna. Hampurilaisen Ophisin kohdalla adjektiivit nihilistinen ja raaka tuntuvat kuitenkin aikamoiselta liioittelulta kuvailtaessa orkesterin vanhan koulukunnan death metaliin pohjautuvaa doomia.

Yhtye raahustaa pitkiä,pääasiassa yli kymmenen minuutin toiselle puolelle eteneviä,hautajaismarssejaan pelkistetysti ilman minkäänlaisia turhiakromeluureja tai melodioita. Perusteet sillä ovatkin kyllä tukevasti kasassa, mutta rakennustarkastuksessa pytingistä ei löydy sellaista sysipimeää, kylmää ja kolkkoa kellaria tai edes omaa elämäänsä elävää, hämähäkinseittien valloittamaa rauhallista yksinäisyyttä tarjoavaa ullakkoa, jollaisiin olisi hyvä paeta miettimään syntyjä syviä.

Vaikka Abhorrence in Opulence ei kuulostakaan keskeneräiseltä, ei se silti yllä missään vaiheessa tunnelmiltaan harjakorkeuteen. Esotericin tai Skepticismin kaltainen, gargantuamaisen raskas ja vyörytys marssii mennen tullen Ophisin ylitse ilman että ne edes huomaisivat asiaa.

Stud

Rust on the Rose

Cranksonic

3,5

Vuosi sitten julkaistu Studin yhdistetty comeback-levy/debyytti-albumi ei hätäisen tutustumisen perusteella vaikuttanut sisällöllisesti kovinkaan kummalliselta tapaukselta, vaikka idea julkaista tuoretta materiaalia 27 vuoden tauon jälkeen kieltämättä kiehtovalta tuntuikin. Vaan melko mukavasti vanha dieselmylly tuntuu starttaamisen jälkeen kuitenkin käyvän, sillä nyt julkaistava Out of the Darknessin seuraaja on kaikessa perinnetietoisuudessaan vallan leppoisaa ja korvia miellyttävää kuunneltavaa.

Bändi ei ole lähtenyt muuttamaan mitään usein hyväntuulisessa ja rennossa hard'n'heavy rockissaan sitten viime kerran, mutta tällä kertaa kitara soi entistä kiinnostavammin, melodiat ovat entistä uljaampia ja kertosäkeet mieleenpainuvampia. Suurin parannus on kuitenkin Ari Toivasen lauluosuuksissa, josta on saatu hinkattua pois paljon aiemmin häirinnyttä tankeroenglantia ja muutenkin miehen suoritus on kokonaisvaltaisestikin tarkasteltuna noussut selvästi uudelle tasolle yhdessä biisimateriaalin kanssa.

Kyllähän Rust on the Rosella omanlaisensa härmäläisyys toki edelleen kuuluu, mutta tämä pieni kulmikkuus tuo vain kaivatunlaista positiivista rosoa verrattuna vastaavankaltaiseen, maailmanluokan usein turhan sliipattuun soundiin. Samaan hengenvetoon on tosin sanottava, että näinkin laadukkaista raaka-aineista olisi pienellä ja näkemysrikkaalla lisätuottamisella saanut entistäkin tehokkaamman lopputuotteen aikaiseksi.

Niin monipuolisia, tarttuvia ja rullaavia kuin biisit ovatkin, alkaa etenkin levyn loppupäässä huomata paikoittaisen tyhjäkäynnin aiheuttavan osittaista mielenkiinnon lopahtamista. Vaan jos Stud vielä tästä jatkaa ja petraa, aletaankin olla todella lähellä vallan hyvää kiekkoa. Bändin kunniaksi voi tosin jo nytkin nostaa hatun päästä ja tarjota tassua.

Yes
Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert BLU-RAY

Eagle Vision

3

Tutustuessa kaikessa rauhassa sunnuntaiaamuna pannukahvimukillisen ääressä Yesin tuoreimpaan videotaltiointiin ei voi välttyä päälle hyökyvältä setämiesfiilikseltä. Kun jalkoja vielä lämmittää äidin kutomat pässinpökkimät, ollaan sukellettu jo konkreettisestikin villasukkaprogen tiukimpaan ytimeen.

Songs from Tsongas ei tosin varsinaisesti ole mikään uusi julkaisu, onhan se taltioitu ja julkaistu DVD:näkin jo kymmenen vuotta sitten. Tuolloin 35-vuotista taivaltaan juhlistanut orkesteri esiintyy klassisimmissa kokoonpanossaan, jonka aikana se levytti useita genren merkkipaaluja etenkin 70-luvun alkupuoliskolla. Luonnollisesti materiaalia kuullaan näiden lisäksi myös koko uran varrelta aina 80- ja 90-lukuja myöten.

Suurimpana erona alkuperäiseen kuvatallenteeseen verrattuna on bonukseksi mukaan laitettu kostea festarikeikka samalta kiertueelta, joka puolet lyhyempänä on niin laadultaan kuin puitteiltaankin astetta vaatimattomampi verrattuna Tsongas areenan konserttiin. Soittajat tuntuvat tosin olevan hitusen enemmän fiiliksissään Sveitsissä ulkoilmassa kuin Amerikan hallissa.

Vahvaan pappaikään ehtineiden progemiesten lähemmäs 2,5 tuntia kestävä esitys onkauttaaltaan varsin eleetöntä, mutta samalla myös ammattimaista jatavallaan tyylikästäkin. Sama pätee myös kuvaukseen ja leikkauksiin, jotka taatusti haukottaisivat nekin nykyajan nuorisoa kaikessa rauhallisuudessaan. Vaan eipä ole Yes-miesten musiikki sekään kaikista villeintä edes progena ja maltillisesti kuulemaansa diggaileva ja aplodeeraava yleisökään ei tunnu lavariehakkuuden puutetta katsovan pahalla kuten en näin kotikatsomossa tee minäkään.

Ei Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert mikään mestarillinen konserttitaltiointi ole edes tekniseltä kantilta tarkasteltuna, mutta tarjoaa silti oikein leppoisan rauhoittumishetken sopivasti muttei liikaa haastavan musiikin parissa, joka kuulostaa edelleenkin ajattomalta. On hienoa myös huomata, että taatat uskaltavat edelleen haastaa sekä itseään että kuulijoitaan tulkitsemalla osan biiseistä lähes puhtaan akustisesti sekä vetäisemällä myös jostain syystä ekstraksi erikseen irroitetun Ritual-mammutin kokonaisuudessaan. Se jos mikä on Yesiä se!