Inferno #63/2009

Cantata Sangui
Season of Mist
On Rituals And Correspondence In Constructed Realities

4 Genremääreenä dark metal kuvaa varsin epämääräisesti musiikkia ja siksi se onkin niin osuva kotimaiselle Cantata Sanguille. Yhtye on malttanut kypsytellä musiikillista näkemystään yli kymmenen vuoden ajan ja siksi se kuulostaakin jylhällä ja mystiikkaa huokuvalla debyytillään joka suhteessa täysin valmiilta.

Orkesteri on ottanut musiikkinsa osasia niin black kuin doom metalinkin parista sekä sekoittanut niihin runsaasti osasia gotiikan parista ja tuloksena on sujuvasti tummissa tunnelmissa liikkuvaa musiikkia, jolle pikantin loppuaromin antaa hippuselliset avantgardistisuutta sekä sinfonisuutta. Kahden basson tymäkän soundin varaan rakennetuille kappaleille tarjoaa oivan kontrastin vokalisti Anna Pienimäen viettelevän miellyttävä ääni, joka saa kuulijan uppoutumaan syvälle ajoittain hyvinkin unenomaiseen levyyn lupaamalla paljon ja lunastaen lupauksensa.

Erityisen hienoa biiseissä on niihin tyylillä ripotellut omalaatuiset ja ennakkoluulottomat pienet oivallukset, joiden ansiosta jo ennestäänkin hyvältä kuulostava materiaali erottuu edukseen entistä paremmin. On Rituals And Correspondence In Constructed Realities on sen verran kova pelinavaus vuodelle 2009, että ainakin ulkomaiset yrittäjät taitavat jäädä jo lähtöviivoille.

Colosseum
Chapter 2: Numquam
Firedoom

4 Hyvän funeral doom metalin luomisen keskeinen ongelma on, kuinka tehdä suhteellisen yksinkertaisia ja minimalistisia hitaita kappaleita, joissa kuitenkin on riittävästi vaihtelua kuuntelijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi läpi pitkien kappaleiden ja omaa näkemystä erottuakseen toisista alan yrittäjistä. Colosseum onnistui tässä debyytillään ja sama pätee myös tämän seuraajaan.

Vaikka kappaleiden perussävy massiivisine murinoineen on äärimäisen melankolinen ja murskaavan raskas, toimii pääasiassa kitaroin ja koskettimin luotu kevyempi, hauraampi ja toiveikkaampi äänimaailma vastakohtana erittäin tehokkaasti. Sävellysten mainitun kaltainen dualistinen luonne ei tarjoa genressä mitään uutta, mutta harkitusti ja hyvin toteutettuna vanhat konstit toimivat aina paremmin kuin pussillinen uusia.

Colosseumin laahavat hautajaisveisut ovat varsinaisia eepoksia, jotka näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta ovat tarkkaan harkittuja ja moniulotteisia paljastaen itsestään uusia puolia pitkänkin ajan jälkeen. Chapter 2: Nunquam on hyvä osoitus siitä, kuinka suomalainen osaa halutessaan valjastaa ahdistuksen voimavarat luovasti käyttöönsä.

DGM
Frame
Scarlet

3,5 Kun orkesterilla alkaa olla yhtä monta levyä tehtynä kuin DGM:llä, olisi syytä syntyä myös tulosta. Seitsemmännellä Frame-kiekollaan sitä tuleekin mukavasti, sillä sen verta miellyttävästi herrojen kevyt-metalliprogekappaleet rullaavat eikä pikkunäteistä melodioistakaan ole pulaa. Vertailukohtia voi halutessaan tehdä Images And Wordsin aikaiseen Dream Theateriin, vaikka aivan yhtä huikeille tasoille eivät italiaanojen sävellys ja soittotaidot ylläkään. Vielä kun tuplat jytisevät taajaan, biiseissä on mukavan rankahko ote ja solisti Mark Basilen ääni miellyttää, on positiivista henkeä huokuvaa levyä ilo kuunnella, vaikka unohtumattomia hetkiä siltä ei löydykään.

Solitaire
Predatress
Ektro

4 Parisen vuotta sitten ilmestyneen Invasion Metropolisin kohdalla tuli todettua, että euralaisten olisi syytä keksiä seuraaville levyilleen jotain radikaalia totaalisen taantumisen välttämiseksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä bändin neljäs kiekko jatkaa edelleen tarkasti soitettua speed metal -kohkaamista kuin 80-luku ei koskaan olisi jäänytkään unholaan.

Vaikka vokalisointivastuu on edellisen täysin omalaatuisen kiekujan Mikan poistuttua vahvuudesta siirtynyt soolokitaristi Rikulle, on muutos kuitenkin yhtä pieni kuin siirtyminen hellyttävän tökeröistä piirroskansikuvista Piledriver-henkiseen mauttoman tökeröön fotorealistiseen kansikuvitukseen. Laadultaan tasaisen tappavissa kappaleissa tuntuu olevan jopa piirun verran vauhtia ja rankkuutta aiempaa enemmän eikä soolojen määrää ole ainakaan vähennetty.

Hivenen variaatiota Iron Justicen kaltaisten astetta hitaampien ja melodisempien biisien muodossa ei tekisi levylle ollenkaan pahaa, mutta pakkohan tästä on kaikesta itsensä toistamisestaan huolimatta pitää ja paljon. Musikanttien periksiantamattomuudesta, aidosta soittamisen innosta sekä linjassa olevasta osuvasta tyylitajuttomuudesta johtuen arvosanaa on pakko jopa nostaa hiukan aiempiin kolmeen kiekkoon verrattuna, vaikka toisin uhkailinkin edellisen albumin kohdalla.

Umbra Nihil
The Borderland Rituals
Epidemie

3,5 Pohjoisesta ponnistavan Umbra Nihilin kolmisen vuotta kypsytetty kakkosalbumi on kiehtova tapaus. Sen mystiikkaa tihkuva ilmapiiri perustuu doom metaliin, mutta ammentaa samalla myös laajasti vanhemmasta progesta ja muutamasta muusta raskaamman rockin genrestä saaden aikaan oudohkolta kuulostavan musiikkiseoksen. Parhaimmillaan mikstuura on vallan toimiva kuten Sea of Sleepissä, mutta hivenen liian usein se vaikuttaa sekoavan omaan näppäryyteensä kuulostaen hitusen liian häiritsevältä musiikilliselta vammailulta. Tästäkin huolimatta The Borderland Rituals on kiehtova ja tuntuu kehottavan kuuntelijaa siedätyshoitoon lopputuloksen suhteen.

Unorthodox
Awaken
The Church Within

3 Alunperin 80-luvulla Asylum-nimikkeellä startannut ja lukuisia demoja julkaissut Unorthodox on lähinnä kulttimainetta saavuttanut pitkän kivisen tien kulkija. Onhan edellisestä levystäkin ehtinyt vierähtää jo 13 vuotta, mutta perinnetietoisen Maryland-soundisen doom metalin veivaaminen sujuu triolta edelleen. Niin musiikki, sanat kuin sounditkin ovat pelkistettyjä ja konstailemattomia aivan kuten tällaisissa tapauksissa asiaan kuuluukin. Harmi vain, että itse kappaleet eivät jaksa nousta keskitasoa korkeammalle, vaikka leppoisan groovaavaan meininkiin onkin satunnaisesti helppo uppoutua.