Agenda of Swine
Waves of Human Suffering
Relapse
3,5 Kovin on hätäistä Amerikan viisikon
meno, vaan kelpaahan se räyhätä kun instrumentit pysyy tumpuissa ja
biiseihin on saatu ympättyä kauttaaltaan niin ideoita kuin järkeä.
Useamman kuuntelukerran jälkeen hämäläisimmätkin alkavat päästä yhtyeen
kyytiin ja jopa nauttia ajosta, sikäli mikäli liiallinen
maailmantuskan vuodatus ei ala ahdistamaan.
Agenda of Swinella on oiva kyky rakentaa vahvan hardcore-taustan
päälle paikoittain lähes grindcoreksi yltyvää metallia, joka
onnistuneesti lainailee myös hieman death metalin puolelta.
Kolmentoista keskimitaltaan 2,5 minuutin kantturoilla olevan kappaleen
kokonaisuus on äärimmäisen intensiivinen, mutta samalla myös veikeällä
tavalla groovaava ja pillistä kiinni pitävän aggressiivinen.
Muutama tarttuvampi HC-henkinen kertosäe enemmän, niin johan täräjäisi laajemmalla säteellä niin nahkatukka kuin keesikin.
Fall Of The Idols
The Seance
I Hate
3 Ihmekös tuo jos torniolaisia ahdistaa,
kun sijainti on Lapissa Ruotsin rajan tuntumassa. Onhan paikkakunta
synnyttänyt CMX:nkin. Fall of the Idolsin toinen täyspitkä julkaisu
manaa esille vanhan liiton perinteistä doom metalia lähes tunnin ajan
jaoteltuna seitsemään osioon. Periaatteessa jälki on varsin
onnistunutta, mutta käytännössä turhan ennalta arvattavaa ja jopa
tylsähköä.
Reverend Bizarren perinnön kunniakkaaksi jatkajaksi ei bändistä
ainakaan vielä ole, vaikka yritystä ja ennen kaikkea yhteneväisyyttä on
paikka paikoin (At the Birth of the Human Shadow) hyvinkin paljon.
Monimuotoisuutta ja sisältöä kappaleista kyllä löytyy, tarkastellaan
sitten yksilöitä tai kokonaisuutta, mutta tunnetasolla leimahdus
vahvoihin alakulotettuihin tunnelmiin jää uupumaan.
Ei The Seancen kohdalla onneksi sentään mistään huijauksesta ole
kysymys, mutta doom-skeptikkojen vakuuttaminen vaatii vain enemmän.
Ehkä seuraavalla kerralla herrat onnistuvat manaamaan tuonpuoleisesta
sielua musiikkiinsa enemmän.
The Gates of Slumber
Conqueror
I Hate
3,5 Amerikkalaisena perinteisenä
doom-triona undergroundissa tunnetuksi tullut The Gates Of Slumber ei
ole jäänyt nukkumaan laakereillaan, vaan usean split-julkaisun jälkeen
ja vain pari vuotta edellisestä Suffer No Guilt (2006) -täyspitkästä
pukkaa taas uutta materiaalia. Kolmoskiekolla onkin nimensä mukaisesti
valloittaja-ainesta, sillä sen verran jämäkästä tuotoksesta on kyse.
Aiempiin albumeihin verrattuna biiseihin on tullut aimo annos tempoa
lisää ja vaikutteita on selkeästi imetty 80-luvun hämärämmän ja
synkemmän osaston heavy metal bändeistä ala Cirith Ungol. Lopputulos
onkin mielenkiintoisinta ja moniulotteisinta, mitä yhtye on aiemmin
julkaissut parhaana esimerkkinään Conquerorin päättävä massiivinen
yhtyeen koko tyyliskaalan esittelevä 16,5 minuuttinen Dark Valley
Suite.
Retro-henkisen musiikin suurin ongelma on, että se harvoin yltää
intensiivisyydessään ja innovatiivisuudessaan innoittajiensa tasolle.
Tämä ongelma vaivaa toki myös The Gates of Slumberia, mutta
miellyttävää ja omanlaistaan kuunneltavaa se silti pystyy tarjoamaan.
Hackneyed
Death Prevails
Nuclear Blast
3 Nuorna vista väännettävä sanoo vanha
sananlasku ja nykyaikana lauseeseen voisi lisätä myös hevin.
Hackneyedin kohdalla tätä muistaa ainakin levy-yhtiö mainostaa, sillä
bändi keski-ikä huitelee lähes samoissa teinilukemissa kuin kotimaisen
Sturm Und Drangin. Suuri ero näiden kahden välillä kuitenkin on, sillä
siinä missä viimeksi mainittu toteuttaa isänsä musiikillista haikailua
80-luvun poppihevin pariin, veivaavat saksalaiset jannut omia
rapsakoita death metal –rallejaan.
Hämmästyttävän hyvin kavereiden kappaleet rullaavat
sovituksellisesti ja sekä riffeistä että melodioistakin löytyy
yllättävää kypsyyttä. Etenkin Ravenous ja Worlds Collide –veisut ovat
kokonaisuuksina merkille pantavan arvoisia tapauksia, mutta hyviä
pikkunättejä juttuja löytyy vähän sieltä sun täältä.
Ansaituista kehuista huolimatta todelliset niskannyrjäyttäjät jäävät
albumilta uupumaan ja osittain soundimaailmankin takia hommassa on
hienoisen light-death metalin maku. Tähän ei auta edes vokalistin
asiallinen kurlaus tai rouhean rento riffittely, kun musiikin
muodostama mielikuva viettää väkisinkin enemmän koulun hikisen
juhlasalin kuin vastaavalle touksuvan rock-klubin suuntaan. Lupaava
debyytti yhtä kaikki.
Jarboe / Justin K Broadrick
J2
The End
3,5 Godflesh –orkesterilla industrialin
parissa 80-luvun lopusta aina 2000-luvun alkuun kannuksensa ansainneen
ja niitä ansiokkaasti Jesu –nimen alla vuodesta 2004 alkaen kerännyt
Justin K Broadrick tekee yhä edelleen niin omaehtoista kuin
omalaatuistakin musiikkia. Sama pätee myös naisvokalisti Jarboeen, jonka
Swans 80 ja 90-luvuilla teki tunnetuksi. Ketään näitä kahta artistia
vähänkään tuntevaa ei varmasti yllätä, että kahden kumppanuksen
yhteistyön tulos on niin ikään heidän itsensä kuuloista.
Justin vastatessa niin musiikin luomisesta kuin sen soittamisesta,
jälki ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana Jesun tuotannosta.
Erilaisia ilon, surun ja toiveikkuuden hauraita tunnetiloja kuvaavat
koneistetut biisit etenevät rauhallisesti, minimalistisesti,
hypnoottisesti ja näennäisen keveästi ja samankaltaisuutta löytyy myös
tekstien tulkkina toimivan Jarboen eteerisestä äänestä. Muutamia
kertoja kokeellisempi laulutulkinta ja kappalemateriaali lähestyvät
ärsytyskynnystä uhkaavasti, mutta parhaimmillaan yhteistyö on
ainutlaatuisen herkkää ja koskettavaa.
Kokonaisuutena hieman epätasainen levy jää kuitenkin Jesun tuotannon
huippujen varjoon, johon sitä väistämättömästi tulee verrattua.
Kollaboraatio kyllä toimii, mutta toivotulla tavalla aivan kaikkea
siitä ei kumpikaan irti saa.
Neuraxis
The Thin Line Between
Prosthetic
3 Quebec viisikon aiemmat neljä tuotosta
ovat aina esitelleet eteenpäin menevän bändin, jonka tekninen ja
brutaalimmasta vaivihkaa melodisempaan suuntaa edennyt death metal on
onnistunut aina kuulostamaan mielenkiintoiselta ja osittain jopa varsin
omaperäiseltä. Parhaana esimerkkinä tästä oli orkesterin edellinen levy
Trilateral Progression (2005), joka hätyytteli jo oikein hyvä
–arvosanaa.
Ei jauha bändi uutukaisellakaan paikallaan, vaan on pistänyt niin
mutkia kuin melodioita matkaan entistäkin enemmän. Ei kavereitten
soitto tähänkään tukehdu, mutta itse kappaleet alkavat olemaan
turhankin täyteen ahdettuja. Kun aiemmin teknisyys oli hyvässä
balanssissa musiikin tarttumapinnan suhteen, kärsii uutukaisella
kappaleiden iskevyys jo osittain liiallisesta kikkailusta.
Ei The Thin Line Between nyt vielä sentään mitään happojatsia ole,
mutta ilman instrumenttierotiikan tuntemusta väärällä tavalla hitusen
liian raskas kuunneltava lähes 48 minuutin mitassaan. Blondeimmilla
kuuntelijoilla aivot on ainakin vaarassa mennä solmuun ja rytmikäs
musiikkiliikunta on vaarassa muuttua satunnaisiksi pakkoliikkeiksi.
Nocturnal Fear
Code of Violence
Moribund
3,5 Orkesterin nimi lienee sieltä
kliseisimmästä päästä, mitä olla ja voi, eikä kolmikon mekkalointiakaan
voi innovatiivisuudesta syyttää. Eivätpähän nämä asiat hyvän
lopputuloksen ehdottomia vaatimuksia ole koskaan olleet, kaiken kun voi
aina johtaa hyvän biisin sinällään yksinkertaiseen käsitteeseen.
Nocturnal Fearin mustasävytteinen rässi kulkee rivakasti ja
vimmaisen varmasti niin soitto kuin sävellyspuolella, ja hommassa onkin
läpeensä oikeanlainen räyhäämisen meininki. Kun kierrokset eivät juuri
missään vaiheessa laske edes lähelle normaalia käyntinopeutta, niputtuu
lähes kaikki kymmenestä kappaleesta yhdeksi mustaksi massaksi.
Ainoastaan nimikappaleen kertosäe jää hoettuna selkeästi takaraivoon,
samoin yllättävän lyhyen ja hienon melodisen väliosan sisältävä Skull
Splitter.
Vaikka armon antaminen onkin erään parituhatta vuotta sitten eläneen
hipin halveksuttava ajatus, ei se tekisi yhtään pahaa musiikillisessa
mielessä tälle jenkkikolmikolle. Bändillä kun on selkeästi näkemystä
ralliensa suhteen, mutta ylinopeus on viedä hengen aivan kuten
liikenteessäkin. Mielenkiintoisia maisemia ei Code of Violencellakaan
tahdo huomata, kun ne ovat jo vilahtaneet ohitse.
Scott Hull
Requiem
Relapse
2 Kyllä vanhaa kansaa kannattaa
kuunnella, ainakin mikäli se käskee suutarin pysyä lestissään. Tätä
viisautta ei ilmeisesti Atlantin tuolla puolen tunne kokonaan
toisenlaisista musiikillisista yhteyksistä aiemmin tuttu Scott Hull
(Pig Destroyer, Agoraphobic Nosebleed), sillä sen verran heppoisen
kuuloisesta ambient-henkisestä materiaalista on herran debyyttisoololla
kysymys.
Lähinnä new age -rentoutusmusiikilta kuulostava levy ei sinällään
ole huonosti tehty, mutta yksinkertainen ja yhdentekevältä kuulostava
kosketinmaalailu ei vain onnistu herättämään oikein minkäänlaisia
tunteita. Kuuntelutilanteesta tuleekin pahasti ristiriitainen, kun bion
mukaan albumin pitäisi olla säestystä syvälliselle psykologiselle
tarinalle, jossa käsitellään kuolemaa, syyllisyyden taakkaa sekä näiden
seuraamuksia.
Vielä kun vaikutteiksi mainitaan säveltäjistä mm. Morricone ja
elokuvista Hohto, ei lopputulosta voi kovinkaan paljoa arvostaa,
olkoonkin saatekirjeen sisältö täysin levy-yhtiön keksintöä tai ei.
Siivousmusiikkina levyn kuuntelu menee, mutta unimusiikiksi valitsen
mieluummin vaikkapa Raison D’Etren tuotantoa.
