Inferno #43/2007

Necrodeath
Fragments Of Insanity
Scarlet Records

2,5 Kotimaassaan Italiassa black ja thrash metalin parissa askaroivaa Necrodeathia tunnutaan arvostavan kovasti, sillä alun perin vuonna -89 ilmestynyt Fragments Of Insanity julkaistaan uudelleen jo toiseen kertaa tällä vuosituhannella. Kuorrutuksia ei levylle ole laitettu niin minkäänlaisia, lyriikat nyt sentään löytyy äärimmilleen yksinkertaistetusta vihkosesta Avantgarde Musicin painokseen verrattuna.

Fragments Of Insanity kuulostaa vahvasti aikansa tuotteelta, vaikka läpi levyn vallitseva synkkä BM-henkinen ilmapiiri erottaakin Necrodeathin muista aikalaistensa hilipatihippaa-kaahailusta. Moderniin jyräävään tuotantoon tottuneiden korvat saattavat vieroksua ohuen ohuita soundeja, jotka tavallaan kuitenkin tuovat oman mystisen lisänsä kohkauksen rajoja hätyytteleviin kappaleisiin. Orkesteri tuokin ilmapiiriltään etäisesti mieleen alkuaikojen Sodomin, vaikka soittotaito onkin kokonaan toisella tasolla ja punk-henkisyyden tilalla on Slayerin ja Celtic Frostin alkuaikojen pahaenteisyys.

Kulttimainetta tai ei, Fragments Of Insanity on toki kipakka ja hetkittäin mielenkiintoinen, muttei kovinkaan mieleenpainuva saati merkittävä levy 80-luvun undergroundin nimeen vannovan pienen diggaripiirin ulkopuolelta tarkasteltuna.


Nicole
Sivu Syyttömistä
Biotech Records

4 Useamman vuoden hierominen ja kypsyttely Suljetut Ajatukset –levyn (2004) seuraajalle on kannattanut, sillä Sivu Syyttömistä levyllä kuuluu ärhäkän tanakaksi ja tiukaksi tiivistetyn musiikin takana seisovan Nicolen kymmenen vuoden kokemus. Seinäjokelaisten kolmas albumi nostaakin bändin oikeasti askeleen verran ylöspäin tasolle, jossa monen suurempaakin mainetta niittänyt Amerikan ihme on täysin suotta ainakin myyntilukuja ja suosiota tarkasteltaessa.

Sivu syyttömistä ei päästä kuuntelijaansa helpolla, sillä orkesteri on laajentanut ilmaisuaan huomattavasti mm. vinksauttamalla kappalerakenteita ja rytmityksiä harkitusti. Aiempi jyräävämpi ja vauhdikkaampi on entistä haastavampaa, hitaampaa ja tylympää, jota Ilkka Laitalan läpi levyn repivä vokalisointi alleviivaa entisestäänkin. Lamb of Godin ja Meshuggahin vaikutteet kuuluvat selkeästi, minkä Nicole myös avoimen pohjalaisittain myöntää häpeilemättä ja nöyristelemättä. Uudesta on kuitenkin luota riittävän uutta.

Ainoa mitä Sivu Syyttömistä -kiekolta jää oikeastaan kaipaamaan on korvien väliin pyörimään jäävät kertosäkeet ja/tai melodiat, joita levyltä ei liiemmin löydy. Vaikka Nicolen myllytys onkin taidokasta ja ennen kaikkea tehokasta, ei kuuntelijan koukuttaminen pienillä levähdyshetkillä olisi heikkouden vaan vahvuuden osoittamista.


Rotting Christ
Theogonia
Season of Mist

3,5 Helleenisen black metalin konkarit jaksavat painaa yhä 18 vuoden jälkeenkin ja 90-luvun flirttailut melodisten goottisävyjen kanssa tuntuvat jääneen kokonaan taakseen. Toki Rotting Christista löytyy yhä melodiaa eikä musiikki edusta läheskään puhtainta ja raainta mustan metallin sarkaa, mutta jotain orkesterin alkuaikojen mystisestä ilmapiiristä tuntuu yhä säilyneen näihin päiviin saakka ilmaisun jalostumisesta ja taitojen karttumisesta huolimatta.

Pari aikaisempaa kiekkoa Sancutus Diavlos ja Genesis olivat ilahduttavalla tavalla tummanpuhuvia ja jylhiä albumikokonaisuuksia eikä Theogonialla mustista syvyyksistä puhaltaneet muutoksen tuulet ole olleet kovinkaan rajuja. Alun papattavan rumpukompin tahdissa etenevät biisit antavat levylle tympeähkön startin, mutta onneksi musiikin yleisilme laajenee ja paranee loppua kohti keskitempoisten kappaleiden myötä.

Mielenkiintoiseksi Rotting Christin musiikin tekee alati läsnä oleva okkultistinen ilmapiiri, joka on saatu luotua hyvinkin yksinkertaisilla mutta säästeliäästi käytetyillä oivalluksilla aina itämaisista melodioista ja erilaisista vokaalisuorituksista lähtien. Theogonia osoittaakin Sakiksen johtaman kokoonpanon uhkuvan yhä tervettä elinvoimaa uran kolmannella vuosikymmenellä, vaikkei siitä vuoden musiikilliseksi merkkipaaluksi olekaan.

MANZANA - MEHUKKAAKSI KYPSYNYT

Vuosi sitten julkaistun EP:n aikoihin omenaa espanjan kielellä tarkoittava Manzana kuvaili itseään adjektiiveillä vihreä, herkullinen, kirpeä ja myrkyllinen. Kuluneen vuoden aikana nelihenkinen kokoonpano on kuitenkin kypsynyt töitä paiskoen ja tuloksena on entistä maukkaampi hedelmä täyspitkän albumin muodossa.

– Kyllä omena on tainnut vähän kypsyä, kanelia ja kaikennäköistä on saatu kuorrutukseen, mutta uuniin on vielä tuhat mailia matkaa, solisti Piritta leikittelee kielikuvilla orkesterin viimeisimpiä kuulumisia. Tunnelma on tiivistynyt ja samassa veneessä ollaan kaikki neljä. Paljon on tehty keikkoja, solmittu levytyssopimus, päästy ohjelmatoimiston listoille, hierottu äänityksiä ja nyt vain odotellaan että josko rekikoirat pääsisivät juoksemaan. Levyn lisäksi tyytyväisyyttä on alkanut tuottaa myös ympärillä pyörivien joukkojen laatu ja onkin ihan mahtavaa kun ihmiset haluaa osallistua meidän hyvän boogien ompputalkoisiin!

Albumin nimi ”Nothing As Whole As A Broken Heart” antaa olettaa levyn keskeisen teeman olevan erilaiset sydänsurut sekä niiden eheyttävät ja vahvistavat vaikutukset. Feminiinistä sukupuolestaan huolimatta solisti ja tekstittäjä ei koe sanoituksiensa olevan sukupuolisidonnaisia.

– Yksityisestä yleiseen käy tie, eli en minä tiedä mistään mitään paitsi itsestäni. Kun oikein täsmällisesti yrittää kuvata mitä omassa kropassa ja sielussa tapahtuu, niin koska olen ihminen, ehkä ja tai toivottavasti joku muukin voi tuntea ja kokea sen musiikkimme kautta jotain. En koe olevani nainen tai mies kun kirjoitan sanoituksia, vaan ihminen, joka koittaa vähäisellä älyllään tajuta jotain.

– Suomennettuna levyn nimi kuuluu jotakuinkin ”Mikään ei ole niin ehjää kuin särkynyt sydän” ja se on muistaakseni suoraan raamatusta. Ajattelen ennemminkin, että se on laajemmin katsottuna sellaisen keskeneräisen ja ristiriitaisen, oikean ihmisen ylistys. Vasta kun menee kertaalleen säpäleiksi niin ”todellinen ihminen” alkaa näkyä ja vasta sellaista ihmistä voi rakastaa. Kukaan ei ole ehjä, ja jos niin väittää niin valehtelee.

– Edeltävä EP:me kantoi myös muuten samaa nimeä ja se tulee olemaan kaikkien tulevienkin julkaisujemme nimi.  Saavat sitten ihmiset puhua sinisestä, punaisesta tai keltaisesta levystä. Ja kun värit loppuu niin siirrytään numeroihin, Piritta virnistelee.

ROCK VAI METAL?

Orkesteri on luonnehtinut itseään rockmetalliksi, jonka suurimmat vaikutteet ovat 90-luvulta. Mikä Manzanassa sitten on rock ja mikä metal? Falling To Pieces –singlen hyvän vastaanoton perusteella teidän rockin ja metallin ristisiitokselle tuntuu ainakin olevan kysyntää.

– Rumpalimme Heikki on metal, Henkan kitara on rockmetal, Ville basistina on bad-ass metal-groove ja minä siinä välissä rock sekä soul.

– Ilmeisesti jonkun mielestä meille on kysyntää, kun kerran olemme saaneet näitä hommia viedä eteenpäin. Kysyntä-sana on taas niin merkantiili, että menen ihan mykäksi. Kaikkiaan musta tuntuu, että rock on jo niin vanha juttu joka saavuttaa tietyn ajattomuuden hyvinkin pian ja joka saa olla liittymättä mihinkään aikaan kovinkaan vahvasti. Rock vapautuu ajasta niin kuin jazz tai klassinen musiikki.

Manzanan suurin eroavaisuus monesta muusta vastaavan tyylisestä bändistä tuntuu olevan se, että bändi oikeasti kuulostaa raskaalta ja rankalta esimerkiksi levyllä kitaroiden ja livenä rumpujen suhteen eikä keventele liiaksi pop-elementein.

– Ei meistä kukaan ole ollut ikinä ”pop”, sana vain liitetään useimmiten siihen, että meillä on sellaisia jankutusmelodioita kertosäkeissä ja että en tuuttaa suoraa huutoa koko ajan. Livenä ollaan aina rankkoja, koska se tuntuu ainoalta ja oikealta tavalta Ehkä se pop on myös siinä, että sanoudutaan irti metalli/rock-skenen konservatiivisesta säännöstä jonka mukaan pitäisi koko ajan raivota ja paahtaa samaa miehistä aihetta. Kyllä biisi saa rullata ja olla melodinen muullakin kuin sankarimelodia-tyylillä. Ei sankarimelodioissa ole todellakaan mitään vikaa, mutta itse olen kiinnostunut myös naisen tavasta ilmaista angstia ja vihaa, johon kuuluu myös juonittelua, seksuaalisuutta, taikuutta ja itsetuhoa eikä miekan heiluttelua.

– Kappaleissa tärkeintä minulle on kuitenkin sen sisältämä maailma johon voi astua ja kertoa mitä siellä näkyy ja tapahtuu. Onko joku kenties jätetty, tapettu vai onko sillä ehkä syömishäiriö. Jos biisissä ei ole ovea, niin sille näytetään ovea ja jos taas tyypit alkavat vilistä silmissä, niin otan ne kiinni ja rekrytoin. Yleensä ne ihmiset ovat aika paljon minun näköisiäni eri-ikäisinä ja minä vain keksin niille kaikkea lisää tai sitten vaan kerron kuinka asia ovat.

Tunnetilat, niiden pauloihin heittäytyminen ja asioilleen omistautuminen onkin Pirittalle tärkeää ja kaikki tai ei mitään –asenne erittäin tuttu huolimatta musiikillisen lopputuloksen kiinnostavuuden suuruudesta kuuntelijoiden keskuudessa.

– Itsensä kanssa sitä pitää herätä aamulla ja itsensä kanssa pitää myös mennä nukkumaan. Jos vähättelen omaa haluani tehdä musiikkia, päädyn katkeraksi paskaksi ja siksi asiat on tehtävä kunnolla jos kerran tekee. Ihmisille soittaminen on helvetin hauskaa ja menestyminen olisi kiva bonus, mutta loppujen lopuksi tärkeätä on vain rehellisenä oleminen omalle rakkaudelleen.

Julkaistu Inferno #43/2007