Inferno #36/2006

Act Noir
Automatisme Psychique
My Kingdom Music

3,5 Kautta aikojen orkesterin ovat intoutuneen kuvaamaan omaa musiikkiaan mitä ihmeellisimmillä termeillä, joista Act Noirin käyttämä psych-dark-rock on sieltä normaaleimmasta ja kuvaavimmasta päästä. Debyytillään kokoonpano sotkee yhteen välähdyksiä niin trip-hopista, ambientista, progressiivisesta rockista, dark wavesta kuin psykedeliastakin ja lopputulos leijuu omissa sfääreissään varsin mallikkaasti.

Pehmeä-äänisen miessolistin johdattamana kappaleet polveilevat rauhallisesti alusta loppuun niin yksittäisinä kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Vaikka musiikista löytyykin useita eri instrumenttien ja tyylien luomia kerroksia, ei mitään ole liikaa saati liian vähän. Musiikissa tunnelmien luominen on nostettu pääasiaksi ja perinteiset länsimaiset pop-rakenteet ja kikat on heitetty romukoppaan. Ratkaisu on säveltäjien hyvän tyylitajun ansiosta onnistunut, vaikka musiikki ei onnistukaan nousemaan aivan huikeimpiin ulottuvuuksiin.

Ei liene täysin sattumaa, että niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä Italiasta on tullut omanlaisiaan visioita maalailevia visionäärejä niin kuvataiteen kuin musiikin puolella. Act Noir on lupaava tulokas tähän taitavaan joukkoon, jolla on täydet edellytykset nousta tunnustusta osakseen saavaksi mestariksi.

Angtoria
God Has A Plan For Us All
Listenable Records

2,5 Kovat ovat suunnitelmat mm. Cradle of Filthistä ja Therionista tutulla Sarah Jezebel Devalla sekä Abyssoksesta tutuksi tulleella Chris Rehnillä ja tämän vanhemmalla veljellä Tommyllä puhumattakaan levyn nimessä esiintyvällä yläkerran ukolla. Orkesterin tavoitteena kun on alusta asti ollut luoda puhtaasti leffamusiikin kaltaista orkestraalista musiikkia. Vajaa viisi vuota kypsytetyllä debyyttialbumilla haaveet ovatkin käyneet toteen.

Angtorian musiikilla on erittäin vähän tekemistä metallin kanssa, sillä Sarahin tulkitsema laulu on yhtäläisen heleätä ja kepeätä musiikin kanssa. Kappaleet todellakin muistuttavat runsaine kosketintaustoineen ja niiden luomine tunnelmineen jylhähköä elokuvamusiikkia, vaikka musiikki käy aivan yhtä hyvin myös oopperamaisesta kevytmetallista. Toteutus ja instrumentaatio ovat varsin taidokkaita ja osa melodioista lanttuun helposti takertuvia. Vaikka kokonaisuus onkin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, ovat levyn eväät kuitenkin hieman liian heppoisia syvemmin koskettavan kuuntelunautinnon luomiseksi.

Vaikka Sarahin ja Rehnin veljesten kollaboraatio ei vielä puhkeakaan täyteen kukkaan, on nuppu hyvällä mallilla. Yhtenäisten visioiden tiivistäminen ja toteuttaminen astetta rankemmalla otteella auttaisi luomaan kauniista alusta lajinsa muotovalion.


En Declin
Trama
My Kingdom Music

4 Fiilistely ja tunteiden pukeminen musiikiksi on taitolaji. Debyytillään En Declinillä on tarvittavaa taitoa, vaikka Anatheman ja Opethin kaltaisten oppi-isien vaikutus kuultaakin musiikista läpi vahvana. Melankoliset tunnelmat tulkitaan särösoundeista vapaana lähes akustispohjaisesti ja näennäisen kepeästi, mutta pinnan alta löytyy runsaasti erilaisia kuuntelu kuuntelulta paljastuvia elementtejä.

Traman sisältämät tunnelmat ovat lähempänä sunnuntaipäiviä, jolloin painitaan eriasteisten moraalisten ongelmien ja umpikujien kanssa, kuin hektiseen arkeen liittyvien käytännöntilanteiden kanssa pähkäilyä. Yksinkertaiset kappalerakenteet ja tarttuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja progressiivinen yleisote pakottaa kuuntelijan keskittymään kappaleisiin. Orkesterilta löytyy kuitenkin riittävästi erilaisia lähestymistapoja musiikkiin eikä visioiden toteuttamisessa ole käytetty liikaa samoja tehokeinoja.

11 kappaleen muodostama albumikokonaisuus on vahva ja ennen kaikkea tyylikäs näyttö vaikealla musiikin saralla. Sisäistettynä vajaa viisikymmenminuuttinen on ohi nopeammin kuin uskoisikaan ja sillä on mieltä rauhoittava vaikutus. En Decliniä voi suositella Prozacin sijasta pari kertaa päivässä 1-2 kuuntelua kerrallaan. 

National Napalm Syndicate
Resurrection Of The Wicked
Poison Arrow Records

2 Viisitoista vuotta sitten kuopattu Pudasjärven ylpeys National Napalm Syndicate yrittää tehdä kakkoskiekollaan paluuta, mutta vähintäänkin toinen jalka hautaan jää. Vuonna 1989 julkaistu debyytti oli EMIn epätoivoinen yritys saada osansa vallinneesta speed/thrash buumista, mutta kehnohkon menestyksen myötä hävisi ensin diili ja pian myös bändi. Tilanne ei todennäköisesti muutu miksikään Resurrection Of The Wickedin julkaisemisen myötä, sillä sen verran vaisulta musiikki tälläkin kertaa kuulostaa.

Vanhojen miesten yrityksessä palata vanhoihin hyviin aikoihin löytyy satunnaista idean ja melodiantynkää, mutta meininki kuulostaa yhtä lattealta kuin aikoinaan. Nyt vain tempoa on tiputettu entisestään ja melodiaa lisätty minkä seurauksena biisit kuulostavat jotenkin väsyneiltä ja levy huomattavasti pidemmältä kuin sen kellottamat 42 minuuttia. Sama ilmiö toistuu vahvasti myös laulupuolella. Vokalisointi on aivan liian vaisua ollakseen vakuuttavaa ärjymistä, mutta se ei myöskään sisällä tarpeeksi melodiaa ollakseen tarttuvaa.

Aina vanha konsti ei ole parempi kuin pussillinen uusia. Vaikka NNS ei yritäkään ratsastaa musiikillaan puhtaasti nostalgialla, ei yleissoundin hienoinen päivittäminen nykyaikaan estä nuorempia menemästä kovaa ohi.


Necrodeath
100% Hell
Scarlet Records

3,5 Viha on aina ollut yksi Necrodeathin keskeisistä teemoista niin musiikin kuin sanoituksienkin puolella. Tämä päti myös edeltävään Ton(e)s of Hate –albumiin, joka kappalemateriaaliltaan oli kuitenkin aiempaa kokeilevampaa ja kiharampaa. Kaikista synkin aggressio jäi kuitenkin tavoittamatta, eikä 100% helvettiä julistava uutukainenkaan tihku kaikista mustinta raivoa.

Italojen omalaatuinen tyyli on yhä tallella ja paluuta vanhaan on tehty. Turhista kiemuroista on luovuttu ja yllättävän maltillisesti etenevä kokonaisuus välttelee koko ajan nasta laudassa paahtamista. Melodioita on lisätty roppakaupalla ja dynamiikan kasvattamisen ansiosta musiikista löytyykin uusia ja yllättäviä sävyjä – synkkä päällekäyvä tunnelma on muuttunut pahaenteisen odottavaksi josta kansikuvakin jo vihjailee. Länsinaapurissa ruuvatut soundit ovat kohdallaan ja lopputulos onkin erittäin selkeä, joskin Necrodeathille hitusen liian steriili.

Pienoisista tunnelmapuolen puutteistaan huolimatta 100% Hell on napakka blackthrash-hybridi, joka omaperäisellä melodisella synkkyydellään jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Vaikka Mater Of All Evil –levyn vimma jääkin uupumaan, modernisoi 20 vuotta vanha orkesteri hienosti soundiaan uudella vuosituhannella.


Torchbearer
Warnaments
Regain Records


3 Kun aikaa ja taitoa on, on lopputulos usein mallikasta vaikka miehistö olisikin entuudestaan tuttua muista yhteyksistä. Näin on myös Pär Johanssonin ja Christian Älvestamin kanssa, sillä herrojen yhteistyö jatkuu parin vuoden tauon jälkeen Torchbearerin kakkoskiekolla debyytin määrittelemillä linjauksilla.

Kaksikon hyvällä tyylitajulla black, thrash ja death metalin yhdistäminen melodisin elementein onnistuu hienosti ja luo orkesterille omanlaisensa kasvot. Vaikka moniulotteisten ja näpsäköitä koukkuja sisältävien kappaleiden sovitukset rullaavatkin vakuuttavasti, tuntuvat useat kappaleet kompuroivan omaan näppäryyteensä. Ideoita tuntuu olevan joka paikassa hieman liikaa ja mammuttimaisuus syö turhaan ilmeistä iskuvoimaa. Tekstillisesti ensimmäisen levyn ruttolauluista on seilattu ensimmäisen maailmansodan merellisiin teemoihin Martti Servon malliin, mutta sotien eikä rakastaen.

Warnament on albumi, jonka vahva potentiaali lymyilee aivan pinnan alla periskooppisyvyydessä. Oivallisesta hyökkäysasemastaan huolimatta se ei onnistu upottamaan kuulijaa hallitsemiinsa syvyyksiin, vaan ainoastaan rampauttaa tämän. Vaikka sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovatkin sallittuja, eivät kaikki taistelut aina silti pääty voittoon.

Various
One Foot In Hell – A Tribute To Cirith Ungol
Solemnity Music

1,5 Jokainen aloitteleva hevibändi on jossain vaiheensa uraansa soittanut niitä itselle tärkeitä lainakappaleita ja tämä heille suotakoon. Tunnen tribuuttilevyjä kohtaan jonkin sortin perverssiä masokismia. Nautin tribuuttien bongaamisesta, mutta useimmiten kärsin niiden kuuntelemisesta. Kärsin ja nautin, nautin ja kärsin. Miksi ihmeessä levy-yhtiöiden pitää koostaa näitä kunnianosoituksia kokonaisen albumin verran ja kuka helkutissa näitä ostaa?

Pääosin 80-luvulla vaikuttaneelle kulttibändille Cirith Ungolille väsätty tribuutti sortuu kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin kuten niin moni vastaava julkaisu. Totaalisen tuntemattomat orkesterit soittavat ponnettomilla soundeilla puolivillaisia lähes 1:1 versioita alkuperäisistä. En epäile hetkeäkään, etteivätkö kaikki mukanaolijat olisi suuria Cirith Ungol faneja ja tohkeissaan päästäkseen näyttämään tämän myös maailmalle. Mutta minkä ihmeen takia lainakappaleita ei voi tehdä kunnolla ja jotain omaa ilmettä niihin tuoden? Hukkuuko kaikenlainen objektiivinen näkemys aina täydellisen fanittamisen alle?

On sääli, että Cirith Ungolin synkkä heavy metal varustettuna uniikilla laulajalla on jäänyt turhan tuntemattomaksi, mutta fakta on, että One Foot In Hell –tribuutti ei bändiä unohduksen suosta nosta.

SODOM -KAIVOS- JA THRASHMIES TOM

Sodomin Tom Angelripper lopetti hiilen louhimisen 17 vuotta sitten, mutta thrashin parissa louhiminen on jatkunut lähes 25 vuotta. Infernolle tarjottu mahdollisuus päästä tutustumaan molempiin aihepiireihin Sodomin syntysijoille otettiin ilolla vastaan.

Reissu kohti Saksaa ja Gelsenkirchenin kaupunkia starttaa mukavassa kahdeksan asteen pakkasessa maaliskuun 17. päivä. Manaan kukonlaulun aikaan tapahtuvaa ylösnousua, sillä bussiin on astuttava jo aamuviideltä, mikäli haluaa olla reilun 1400 kilometrin päässä Saksassa alkuiltapäivästä. Paluumatkallekin olisi ehdittävä vain vähän reilua vuorokautta myöhemmin, mutta kuten matkan myöhemmistä vaiheista selviää, olen lauantaiaamupäivästä huomattavasti paremmassa asemassa kuin pari pohjoismaista kollegaani.

Pirkkalan lentoaseman turvatarkastuksessa saan sentään pitää housut jalassa, vaikka takki onkin riisuttava ja portti piippaa armottomasti. Mieleeni palautuu äkkiä, että päästäkseen portin läpi vaivatta olisi syytä vaihtaa turvakengät ja steelcapit toisenlaisiin ennen matkaa. Normaali vyönsolkikin tuntuu olevan myrkkyä portille, mutta seisoessani käsivempeleellä suoritetussa tarkastuksessa en kuitenkaan saa kuin muutaman paheksuvan katseen paikalla olevilta liikematkaajilta. Tosin karpaasin kokoinen turvamies kertoo minulle, että kassistani löytyy mitä ilmeisimmin kaksi tupakansytytintä, joista toinen on kuulemma sääntöjen mukaan liikaa.

Pitkällisen kahden sekunnin pohdinnan jälkeen totean asian todeksi ja suostun luopumaan Nightfall-stendaristani, onhan lahjaksi saamani U.D.O.-sytkäri sentään tuliterä. Kiroan terroristit mielessäni alimpaan helvettiin, sillä vaikka en edes polta, on herrasmiehellä aina tulentekovälineet mukana mahdollista vastakkaisen sukupuolen tulenpyyntöä varten.

Itse lennot sujuvat kommelluksitta, eivätkä minimivarustuksella reissaavan maailmanmatkaajan matkatavaratkaan häviä. Tällä kertaa aamupalana ei tarjoilla mystiseltä soittimelta kuulostavaa munatimbaalia, vaan lähes perinteistä mannermaista aamupalaa. Punaviinin kera totta kai.

Düsseldorfiin kone laskeutuu ajoissa, ja päätän testata onko olut raikkaampaa Saksassa kuin Suomessa Espanjasta ja Englannista saapuvia kollegojani odotellessani. Perustelen virkistyshetkeä itselleni sillä, että säästän levy-yhtiön rahoja, mikäli jaan taksin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Gelsenkircheniin muiden toimittajien kanssa. Huomaan jalon tarkoitukseni kuitenkin vesittyvän, sillä sopivannäköistä espanjalaista ei näy missään, ja Lontoosta lähtenyt konekin katoaa mystisesti saapuvien lentojen listasta.

Odottelen lentokentän taksijonon liepeillä niin kauan, että saan vaalean Mercedes-Benz-merkkisen taksin alleni. Onhan se nyt Mersulla matkustettava, kun kerta Saksaan asti on maalaispoika päässyt. Ilmeisesti jonkin sortin etnistä alkuperää oleva, vanhemmanpuoleinen kuljettaja ei puhu englantia edes auttavasti, mutta kansainvälisellä elekielellä ja osoitetta näyttämällä mies nyökyttelee innokkaan vakuuttavasti vievänsä minut perille.

Heti matkaan päästyämme alkaa armoton autoradion räpläys. Radio osoittautuukin jonkin sortin navigaattorivermeeksi. Kuskilla ei siis ole hajuakaan minne olemme menossa, mutta onneksi laitteella tuntuu olevan. Autobahnilla kuljettaja kiihdyttää nopeuden 160 kilometriin tunnissa, ja olo on etupenkillä istuessani kuin isommallakin herralla. Määränpään lähestyessä vehje alkaa puhua saksaksi vienolla naisäänellä ja antaa ohjeita kuinka pitkää ajella, mihin suuntaan ja mille kadulle kääntyä. Suhtauduin pienoisella skeptisyydellä ohjeisiin, mutta niin vai käy, että ilman suurempia mutkia päädymme suoraan hotellin pihaan.

Danke schön vaan, ja taas kerran on todettava, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri.

MAAN ALLE

Pikaisen lepotuokion jälkeen on aika suunnata Bochumissa sijaitsevaan Deutsches Bergbau-Museumiin (www.bergbaumuseum.de) eli Saksan ainoaan kaivosmuseoon, jossa oppaana toimii itse herra Thomas ”Tom Angelripper” Such.


Parikymmentä metriä maan alla sijaitsevat käytävät näyttävät aidoilta ja niihin sijoitetut mitä ihmeellisimmät ja massiivisimmat laitteistot ovat vakuuttavia, mutta paikka on täysin feikki. Maan alta kun ei koskaan ole louhittu yhtikäs mitään ja tilat on varta vasten museota varten rakennettu. Tom poseeraa läpi kierroksen laitteistojen ääressä mutta muistelee vähemmän haikeana omaa kaivomiehen uraansa.

Puolitoistatuntinen vierähtää varsin nopeasti, vaikka alkuinnostuksen jälkeen kierros muuttuukin pienoiseksi läpijuoksuksi. Nouseminen kuusikymmentä metriä korkeaan kaivostorniin päättää kierroksen. Huipulla tuulee kuten aina, mutta näkymät kaupungin ylle ovat komeita, joskin koleita, vaikka lämpömittari näyttääkin reilusti toistakymmentä astetta enemmän kuin koti-Suomesta lähtiessä.


Koska kierros loppuu hieman odotettua aiemmin, siirrymme nauttimaan museon yhteydessä sijaitsevan ravintolan tuotteista. Ja kun ruokailu on järjestetty haastattelun yhteyteen, tilaan varsin maukkaaksi ja kypsäksi valmistetun kahvapihvin. Tunnin tauon jälkeen pakkaudumme jälleen takseihin ja suuntaamme Tomin ykkösolohuoneeseen, Gasthaus Plettenbergiin, joka kuuleman mukaan sijaitsee alle puolen kilometrin päässä herran omasta residenssistä.

Paikan päällä ystävällinen SPV levy-yhtiön edustaja Olly Hahn selventää meille, että ruokailuun on aikaa vielä tunti, mutta saksalainen perinnejuoma saa virrata vapaasti koko illan. Vaikka drinksut kuulemma onkin maksettava omasta pussista, kelpaa tämä järjestely meille paremmin kuin hyvin. Lyöttäydyn pohjoismaalaisten Simon Lundhin (Sweden Rock) ja Håkan Gravin (Scream) kanssa samaa pöytään, joka katsantokannasta riippuen osoittautuu joko loistovalinnaksi tai suureksi virheeksi.

Skandinaavinen yhteistyö alkaa heti toimia ja mallasjuomaa virrata pöytään sitä tahtia, että hyvä kun ehtii entisen kolpakon tyhjentää. Håkanilla piisaa juttua aina vitseistä hauskoihin haastatteluhetkiin, ja mies tuntuu tuntevan lähes jokaisen toimittajan ja bändin jäsenen. Jostain kumman syystä keskustelumme ajautuu ajoittain myös yllättävän älykkäälle tasolle ja puheenaiheina vaihtelevat niin skandinaaviset elokuvat, erilaiset haastattelutekniikat kuin tietokonenörttien ja die-hard-hevareiden samankaltainen kiinnostus nippelitietoon. Koko pöytäseurue päätyy myös poseeraamaan Simonin mukanaan kantamassa Jag hatar Luffe -paidassa, jonka tarkoituksena on ärsyttää jotain miehen kaveria.

Aikaisessa vaiheessa iltaa huomaamme myös jakavamme varsin samankaltaisen käsityksen hyvistä venäläisistä, joita on tasan kaksi kappaletta: valkoinen ja musta. Tästä innostuneena päätämme Håkanin johdolla tutustua näistä ensiksi mainittuun ja vieläpä useaan kertaan. Maku ei yllä läheskään samalla tasolle suomalaisen vastineen kanssa, mutta eipä lasissa oleva maito ehdi happanemaan missään vaiheessa.

Seurueeseen liittynyt, Sodomin dvd:stä vastuussa oleva Roaxfilmsin Ronald vannoo saksalaisen osaamisen nimeen ja tilaa kierroksen toisensa jälkeen Jägermeisteria. Herra tuntuu olevan Sodomista erittäin innoissaan ja kehuu Tomia vuolaasti erittäin leppoisaksi hemmoksi. Ronald vakuuttuu myös Sodom-faniudestamme siihen malliin, että päädymme gasthausin pihalle haastateltavaksi kameran eteen mahdollista Lords Of Depravity Part 2 -dvd:tä varten. Ylistän suu vaahdossa orkesteria ja totean Tomin ja Sodomin jatkavan vähintäänkin yhtä kauan kuin Motörhead.

Pikkuhiljaa leukaöljy alkaa tehdä tehtäväänsä, ja päästessäni vihdoin ja viimein kaikista viimeisenä puolilta öin tekemään haastattelua, olemme Tomin kanssa molemmat hyvässä vedossa, mitä tekstin tuottamiseen tulee.

KESKIYÖN AIKAAN

Siirryn kotoisan mutta täpötäyden pubin takaosaan tekemään haastattelua, jossa kuusi tuntia haastatteluja antanut Sodom-kolmikko on nauttinut hieman muutakin kuin pelkkää kansalaisluottamusta. Hylkään heti kättelyssä perinteisen kaavojen mukaan etenevän haastattelumallin, jossa uusi levy analysoidaan puhki ja päädynkin juttelemaan Tomin kanssa niitä näitä.

Ajatus vierailusta kaivosmuseossa oli Tomin mukaan levy-yhtiön idea, sillä he halusivat näyttää mitä mies teki ennen täyspäiväiseksi muusikoksi ryhtymistä. Kaivosmieheksi herra Angelripper ajautui seuraamalla isoisänsä ja isänsä jalanjälkiä. Hakku ja lapio oli kuitenkin aika pistää naulaan vain kymmenen työskentelyvuoden jälkeen Agent Orangen ilmestyttyä vuonna 1989.

– Kun saavuin kahdeksan viikon jättikiertueelta Sepulturan kanssa maanantaina ja töihin olisi pitänyt mennä heti seuraavana päivänä, aloin miettiä koko homman järkevyyttä. Suurta eroa ei hiilen ja thrashin louhimisen välillä kuitenkaan ole, muusikkona saa sentään nukkua hieman pidempään, Tom naureskelee.

Mies muistelee kuitenkin mainariaikojaan hyvänä ja kasvattavana kokemuksena. Sodomin mahdollisesti joskus lopettaessa kaivosmuseon oppaan hommat saattaisivat kuulemma kiinnostaa, vaikka rahallisen korvauksen suuruus Tomia epäilyttääkin. Thrash-hommien lopettaminen ei kuitenkaan ole lähinäköpiirissä, sillä trio vakuuttaa hyvää kuntoaan ja vannoo pystyvänsä mättämään lavalla samalla tavalla vielä eläkeikäisinä.

Nykyisen työn vastapainona Tomin vapaa-aikaan kuuluvat niin metsästys kuin kaljoittelukin. Metsästys on kuitenkin Tomille paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Remington 700 -metsästyskiväärin lisäksi herra paukuttelee myös haulikolla, ja saaliksi kelpaavat niin peurat, kyyhkyt kuin jäniksetkin.

– Saksalainen asetekniikka on maailman parasta, on kyseessä sitten sotilas- tai harrastuskäyttö. Esimerkiksi maailman parhaat metsästyskiväärit tehdään Saksassa, Tom hehkuttaa.

Saalis kannetaan perheelle ruuaksi, ja kotona odottaakin vaimon lisäksi pari lasta. Jälkikasvu ei kuitenkaan isänsä musiikkia fanita, vaan pahaa murrosikävaihetta elävä 12-vuotias tytär kuuntelee mieluummin Madonnan, Kylie Minoguen ja Shakiran kaltaisia artisteja. Vaikka tyttären ja isän välillä skismaa ja haistattelua esiintyykin, Tom epäilee tyttärensä olevan ylpeä isästään ja tämän asemasta heavy metal -yhtyeen keulakuvana.

Nimensä Sodom on napannut Tomin äidiltä, joka aikoinaan kutsui pikkuvesselin epäsiistiä huonetta Sodomaksi ja Gomorraksi. Siisteyttä Tom ei kolmessakymmenessä vuodessa ole oppinut, sillä herran työhuone näyttää samalta kuin teiniaikoina.

– Vaimoni huolehtii koko talon siivoamisesta, mutta työhuoneeseeni häneltä on pääsy kielletty. Vaikka siellä vallitseekin täysi kaaos ja joka paikassa on kirjoja, papereita ja levyjä, löydän aina kaiken tarvitsemani.

TERRORIN AIKAKAUSI

Huhtikuun lopulla julkaistu albumi on eräänlainen juhlalevy, sillä trion kokoonpano on pysynyt samana viimeiset kymmenen vuotta. Asia tuntuu olevan erittäin tärkeä Tomille, sillä 25 vuoden aikana miehistö on vaihtunut moneen kertaan.

Levyn nimen puuttuminen ei kuitenkaan johtunut mielikuvituksen puutteesta, sillä Sodom ei kuulemma moisia tarvitse ja levy-yhtiö oli asiasta samaa mieltä. Tähän mennessä levyn nimeksi on kuulemma aina tullut levyn paras biisi, mutta tällä kertaa levyn parhaimman kappaleen valitseminen osoittautui bändille mahdottomaksi tehtäväksi. Fanit voivat nyt kutsua levyä minkä tahansa biisin nimellä, joka heidän mielestään on paras, Tom kertoo.

– Jokaisen uuden levyn vertaaminen klassikoihin pidettyihin albumeihin kuten Persecution Mania tai Agent Orange ärsyttää. Noiden levyjen jälkeen kun on julkaistu lähes kymmenkunta muutakin kovaa levyä kuten Code Red tai M-16. Etenkin journalistien pitäisi keskittyä enemmän itse musiikkiin kuin vertailemiseen, Tom pamauttaa ja jatkaa.

– Mielestäni uusin levymme on esimerkiksi parempi kuin Agent Orange, ja on suorastaan surullista, jos joku näkee asian toisin. Seison jokaisen kappaleen ja levyn takana sataprosenttisesti, mutta niin ajat, miehistö, studio ja tuottajat ovat muuttuneet ja uusien albumien vertailu vanhoihin on mielestäni mahdotonta.

Useita Sodomin albumeita leimaa vahvasti eri sotia käsittelevä tematiikka. 11.9.2001 Amerikassa tapahtuneet terrori-iskut käynnistivät Tomin mukaan maailmanhistorian pahimman sodan, ja syvästi tapahtumasta järkyttyneenä mies alkoi vain päivää myöhemmin kirjoittaa tekstejä uudelle levylle.

– En halua saarnata tai ottaa lyriikoillani kantaa politiikkaan, vaan kertoa kaikesta pahasta mitä maailmalla tapahtuu. Edellytän sanoituksieni lukijoilta kykyä osata lukea rivien välistä. Olen hyvin tietoinen siitä, etten voi sanoituksillani muuttaa maailmaa, mutta toivon kuitenkin, että ne saisivat edes ihmiset ajattelemaan hieman asioita.

– Pahinta terrorismissa on, ettei se tunne mitään rajoja tai sääntöjä. Kuka tahansa, kansallisuudesta huolimatta voi joutua sen uhriksi. Kuusikymmentä vuotta sitten meidät saksalaiset nähtiin ehkä jonkinlaisina terroristeina, mutta nykyinen sukupolvi haluaa rauhaa, ja se on myös minun unelmani.

– Olemme mielestäni nykyisin myös paljon lähempänä kolmatta maailmansotaa kuin M-16 julkaisun aikaan, sillä ydinasevaltiot kuten Irak ja Israel ovat aiheuttaneet pahoja ongelmia. Toivottavasti kukaan ei vain päädy painamaan nappia. Minusta Saksan ei välttämättä tarvitsisi olla amerikkalaisten puolella, vaan edetä omaa, diplomaattista linjaa ja yrittää lopettaa kaikenlainen vallitseva hulluus.

Jutusteluhetkemme päättyy vakaviin aiheisiin, mutta tunnelma on silti leppoisa. Jälleen kerran osoittautuu, että legendatkin ovat vain ihmisiä. Hurautamme taksilla hotellille ja päätämme yksissä tuumin purkaa kokemuksiamme majoitusliikkeen yökerhossa. Paikka kumisee tyhjyyttään ja ehdimme nauttia ainoastaan yhdet oluet ennen sen sulkeutumista kahden aikoihin. Jostain merkillisesti syystä aiemmin päivällä erittäin kielitaitoiseksi osoittautunut hotellin vastaanottovirkailija ei tahdo ymmärtää haluavani avaimen huoneeseeni 305. Onneksi herra osaa sentään lukea, kun vilautan hänelle tullessani saamaani infolappua.

Ennen nukkumaanmenoa ehdin vielä tovin sääliä pöytäseuruettani, joiden kone lähtee alle viiden tunnin päästä. Eivät saaneet raukat edes nauttia erittäin maukkaaksi osoittautuvasta aamupalasta bratwursteineen ja papuineen.

Nöyrä tuhlaajapoika palaa seuraavana päivänä kotimaahansa kommelluksitta tuliaisinaan flunssa, litra giniä ja toteaa: Saksa ei ole paska maa.

Julkaistu Inferno #36/2006

SINKING - ASENTEELLA MUTTA NÖYRÄSTI

SinKing määrittelee New Trinity -debyytillään pyhän kolminaisuuden uusiksi. Aggressiivisen metallin välistyksellä julistettavasta sanomasta on eniten äänessä vokalisti Mikko Paulin kitaristi Kimmo Länsikylän tarkentaessa oppeja.

– Levyn nimessä on tavallaan vedetty koko kolminaisuus-konsepti uusiksi, ja onhan meidän bändin nimessäkin tavallaan viittauksia vastaavaan. Ei minua kiinnosta sen enempää jeesukset, jumalat kuin paholaisetkaan, enemmänkin olen jossain siellä keskellä. Levyn nimellä haluttiin liikkua pyhän kolminaisuuden Isä, Poika ja Pyhä Henki edustamasta henkimaailmasta vähän käytännöllisempiin asioihin. Joillekinhan tuo kolminaisuus voi olla vaikka bändi, työ ja koti, aloittaa Mikko Paulin.

Löytyykö sama kolminaisuus-teema sitten myös sanoitusten ja musiikin puolelta?

– Lyriikoista ei varsinaista kolminaisuutta löydy, mutta niiden sisältö kiteytyy ehkä sanoissa ”nerves”, ”burst” ja ”the liberating process”. Höyryjen päästelyä ja pään rauhoittamistahan meidän tekstit ovat. Musiikissa kolminaisuus on sitten selkeämmin määriteltävissä, eli riffit, biitti ja karmea karjunta.

sinKing bändinnimenä on moniulotteinen, koska sen voi tulkita tarkoittavan niin uppoamista, synnin kuningasta tai jopa kuningassyntiä. Mikko kertookin kaikkien tulkintojen pätevän, mutta jättää lopullisen valinnan nimen merkityksestä jokaisen itsensä päätettäväksi.

Varhaisessa kristillisessä opetuksessa paheet luokiteltiin seitsemään kuolemansyntiin, jotka lajiteltiin Danten Jumalaisen näytelmän mukaan laskevassa järjestyksessä pahimmasta alkaen ylpeyteen, kateuteen, vihaan, laiskuuteen, ahneuteen, kohtuuttomuuteen sekä irstauteen. Vaikka moni rock-bändi syyllistyykin näihin kaikkiin, nostaa Mikko laiskuuden bändin perisynniksi. Useammin kuin kerran kun on käynyt niin, että kaksi kuukautta on vedetty lonkkaa ja sitten parissa päivässä tehty parin kuukauden hommat peräsuoli pitkällä.

Ylpeyttä sinKingin herrat tuntevat sen sijaan Finnish Metal Expossa 2005 järjestetyn Hilselinko-bändikisan voittamisesta, joka solistin mukaan polkaisi 2003 perustetun ja aiemmin pari promoa julkaisseen orkesterin hommat isommin käyntiin. Palkinnoksi luvattu levytyssopimus ei kuitenkaan osoittautunut aivan todeksi, ja huhuja järjestäjien kusetusmeiningistä alkoikin liikkua. Bändi ei hyvän poliitikon tavoin myönnä eikä kiellä asioiden todenperäisyyttä.

– Minä en lähde katkaisemaan siipiä niiltä huhuilta, koska juuri niiden takia bändistä on edes jotain puhetta ollut, ja sehän on pelkästään positiivista. Päätettiin yhdessä, että annetaan asian olla ja pitää asioiden oikein tola meidän ja toisen osapuolen välisenä asiana, Mikko sanoo.

Kimmo Länsikylä: – Olihan meillä sopimusneuvotteluita käynnissä viime syksynäkin, mutta tarjotut sopimukset eivät olleet toivotun kaltaisia. Olimme keskenämme päättäneet, että vuoden 2006 FME:ssä julkaistaan vähintäänkin sinkku. Hommat vaan alkoivat näyttää siltä, että kiire tulee jos ei asioita ala hoitamaan itse, ja niin niitä alettiin hoitaa. Sinkku tehtiin, julkaistiin päätetyssä aikataulussa ja sehän meni vielä kaupaksikin aika hyvin.

Mikko: – Pistettiin oma tuotantoyhtiö Forkwork pystyyn, jonka kautta sinkku ja levy julkaistiin. Nyt meillä on kaikki narut omissa käsissä. Saatanasti vaan hommaa riittää, kun kaikki on meidän harteilla, paitsi jakelu, jonka Edel hoitaa.

Kova työnteko kannatti, sillä ilmestymisviikollaan Revenge Is Coarse -single pamahti Suomen virallisen singlelistan ykköseksi.

Kimmo: – Singlen julkistustilaisuus, eli FME 2006, oli paras mahdollinen, mitä tässä maassa voi vaan olla. Saatiin vielä hyvä soittoaika lauantai-illaksi, mutta kyllä säkääkin oli paljon mukana, vaikka kaikki mahdolliset tiedotuskanavat ja puskaradio olikin käytössä.

Mikko: – Ilmeisesti tehtiin vaan tarpeeksi paljon asioita oikein. Kyllähän me tiesimme, että pakko sen on listalle mennä, sen verran töitä oli kuitenkin paiskottu. Iso yllätys kärkipaikka meille kuitenkin oli.
Uskallatteko toivoa samanlaista temppua albumin listasijoituksen suhteen?

Mikko: – Olisihan se ihan saatanan hienoa, jos levy listalle menisi. Kyllä me olemme kuitenkin osanneet pistää asiat oikeaan perspektiiviin ja tiedämme, mikä ero on myydä sinkkua kuin levyä.

HÄTÄILEMÄTTÄ HAUDUTETTU

Vaikka Hilselingon palkinto eli levytyssopimus jäikin saamatta ja levyn julkaisu siirtyi tämän vuoden puolelle, ei asia bändiä harmita. Vanha sanonta ”hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä mukuloita” pitää ainakin osittain paikkansa myös levyn tekemisessä.

Mikko: – Periaatteessa olisimme olleet jo vuosi sitten valmiita tekemään levyn, mutta siitä ei vaan olisi tullut läheskään yhtä hyvää mitä nyt. Nyt meille ehti syntyä uusia biisejä, ja osa valmiista materiaalista eli koko ajan aina tallentamiseen asti. Omalla kohdallanikin lauluihin tuli vielä muutoksia edellisenä iltana ennen studioon menoa.

New Trinityltä löytyy puolet vanhaa, puolet uutta, hitunen lainattua muttei yhtään sinistä.

Mikko: – Levylle demottiin kuusitoista biisiä, ja kyllä jouduttiin pähkäilemään aika paljon, mitkä yksitoista rallia levylle päätyy. Pari uudempaakin kappaletta jäi vanhojen tilalta pois, koska huomattiin, että vanhat on vaan parempia ja uudet kaipaavat vielä kehittämistä.

Kimmo: – Lopullisiin biisivalintoihin vaikutti eniten halu tehdä mahdollisimman monipuolinen levy.
sinKingin yhteydessä mainitaan usein Amerikan-mantereen kaksi kovinta junttaajaa, Machine Head ja edesmennyt Pantera. Suomesta ei sen sijaan vertailukohteita saati lajitovereita tahdo löytyä.

– Kyllähän se tietty etu on, että jos tämänkaltaista kotimaista musiikkia haluaa kuunnella, niin on melkeinpä pakko kuunnella sinKingiä, naurahtaa Mikko.

– Asian voi toisaalta taas nähdä niinkin, että ei ole olemassa sellaista samankaltaista joukkoa, mistä me voisimme ponnahtaa muita parempina esille. Nyt olemme samassa kastissa muiden suositumpien metalligenrejen kanssa, josta on ehkä astetta vaikeampi nousta esille.

– Vaikka nuo kaksi nimeä onkin meille helvetin tärkeitä bändejä ja niiden vaikutus meidän musiikissa varmasti myös kuuluu, niin ei niitä yritetä kuitenkaan matkia tai toisaalta tehdä väkisin erilaisen kuuloisia biisejä.

Kimmo: – Kyllä meidän levyltä löytyy kuitenkin sellaisia kappaleita, mitä joku Machine Head ei koskaan voisi tehdä.

Mikko: – Onhan vertaileminen isoihin nimiin aina vähän kaksipiippuinen juttu. Sitä voi joko röyhistää rintaansa tai alkaa miettiä, että kuulostetaanko me tosiaan liian samanlaiselta.

Jos Stam1na on tehnyt syntysijojaan Lemiä tunnetuksi, tekee sinKing saman Turengille.

Mikko: – Kyllähän me tätä pientä käpykylää halutaan tuoda esille jo senkin takia, että on mukava näyttää että täältäkin voi päästä johonkin, jos vaan potkua riittää. Ehkä pienellä paikkakunnalla on myös helpompi tehdä ikään kuin pimennossa sitä omaa juttuaan valmiiksi, toisin kuin isommissa paikoissa, joissa heti alusta lähtien on pakko alkaa kilpailemaan muiden kanssa ja tyrkyttää itseään joka paikkaan.

Kimmo: – Kyllä Turenki ja oikeastaan koko Hämeenlinnan seutu on varsin kulttuuriystävällistä, ero kotipaikkaani, helvetin tulirotkoon Forssaan, on valovuosia.

Meinaatte siis tosissaan nostaa Turengin maailmankartalle?

Mikko: – Toivon mukaan näin, tuleehan sieltä pirusti jäätelöäkin. Vaikka eihän Turengista koskaan mitään Suomen hevimekkaa tule.

Julkaistu Inferno #36/2006