Inferno #33/2006

After All
The Vermin Breed
Dockyard 1

2,5 After All ei sisällä eikä tarjoile uutta verta uusimmalla albumillaan, vaikka ikävuosia on kertynyt jo pitkälle toistakymmentä ja lukuisten pikkulevyjen lisäksi myös neljä aiempaa täyspitkää. Harvinaisen pitkä ura Destructionin ja Candlemassin kanssakin kiertueelle päässeelle yhtyeelle, jonka musiikillinen anti vahvimmillaankin on varsin keskinkertaista.

The Vermin Breed nojaa varsin vahvasti bändin alkuaikojen ja jopa sitä aikaisempien vuosien tarjontaan esitellen pikkunäppärää ja kevyehköä thrash-riffittelyä. Mukavahkoja ideoita ja melodioita riittää siinä määrin, että levy ei pahemmin ärsytä muttei kummemmin ihastutakaan. Paikoittain sovitukset töksähtelevät amatöörimäisesti ja kepoisista yleissoundeista varsin rumpujen suhteen johtuen potkua ei löydy kukon jalkaa enempää. Kokonaisuus muistuttaakin vahvasti light cola-juomia, jotka näyttävät ja maistuvat aluksi aidoilta, mutta jättävät suuhun ikävän lattean ja teollisen maun.

15 vuotta sitten tai debyyttijulkaisuna The Vermin Breed kuulostaisi varmasti astetta mielenkiintoisemmalta, mutta nykypäivänä konkareilta on lupa odottaa enemmän. Olkoonkin ne sitten vaikka Belgiasta.

Azure
King Of Stars, Bearer Of Dark
Pulverised Records

2,5 Singapore on Ruotsista kaukana, mutta taidehan ei tunnetusti tunne rajoja eikä välimatkoja. Länsinaapurimme Azuren pohjoista koleutta henkivä kevyehkö black/death metal hybridi on saanut eteläisen siistiydestään tunnetuksi tulleen lämpimän maan levy-yhtiön julkaisemaan orkesterin kolmannen albumin.

Azure ei missään vaiheessa kahlaa musiikissaan kaikista äärimmäisissä mustissa syvyyksissä, vaan soittaa hyvinkin kepeästi rankkuuden kultaista keskitietä rullaavaa hybridiäärimetalliaan. Vaikka tasapaksu ärinälaulu kaipaisikin enemmän syvyyttä ja vaihtelua, istuu monotoninen ulosanti kelvollisesti kokonaisuuteen. Kappaleissa riffitellään joko nopeasti tai keskitempoisesti aavistuksen tylsästi hyvinkin tutuilla ja yllätyksettömillä urilla, mutta liiankin säästeliäästi käytetyt kitaramelodiat, soolot ja koskettimisto nostavat kaikessa tyylitajuisuudessaan kappaleet tasavahvalle keskitasolle. Ideaa ja tyylitajua orkesterilta näyttäisi kyllä löytyvän, mutta kestävien perustuksien sijasta koristelu ja mausteiden lisääminen on onnistunut huomattavasti paremmin.

Ainoastaan haikeassa ja hieman epätyypillisessä albumin päätös- ja nimiraidassa kaikki palaset loksahtelevat mallikkaasti kohdalleen. Albumi jättää varsin miellyttävän jälkimaun, mutta ei poista sitä tosiasiaa, että King Of Stars, Bearer Of Dark hukkuu liiankin helposti lukuisten vastaavien tasavahvojen mutta tasapaksujen levyjen massaan

Count Raven
Storm Warning / Destruction Of The Void / High On Infinity / Messiah Of Confusion (re-issues)
Cyclone Empire


1990-luvun alkupuoliskolla neljä levyä ennen hajoamistaan levyttänyt Count Raven saa ansaitsemansa uusintajulkaisut tasavahvasta tuotannostaan. Nyttemmin uudelleen aktivoituneen kokoonpanon levyt ovat jo pitkään olleet sangen hankalasti saatavilla, kuten niin monen muutkin tuomiohenkilöiden piireissä legendaariseksi kohotetun Hellhoundin kautta julkaistut albumit, mm. Iron Manin ja Revelationin tuotanto.

Cyclone Empire on asiaankuuluvalla hartaudella laittanut mukavasti lihaa luiden ympärille ja uudistanut niin masteroinnin kuin vihkoset unohtamatta bonusraidoiksi napattuja vanhoja demo- yms. raitoja. Ennestäänkin jo 60 ja 70 minuutin rajapyykkejä hätyyttelevät albumit puskevat nyt raja-aitojen yli, mutta komeasti ilman turhia täytteitä. Kokonaisuudessaan jälki onkin kaikin puolin todella näyttävää eikä rahastuksen makua tai hajua aistielimissä ole havaittavissa.

3,5 Vuonna 1990 julkaistu debyytti Storm Warning osoitti jo vahvasti perinnetietoisen orkesterin osaamisalueet ja vahvuudet. Vaikka solisti Christian Linderson kuulostaakin paikoittain Ozzyn kadonneelta kaksoisveljeltä ja musiikki vähintäänkin Candlemassin ottolapselta, kietovat tummia kiehtovia sävyjä huokuvat kappaleet kuuntelijan pauloihinsa. Ja onhan se pakollinen esikuva Black Sabbathkin Count Ravenin yhteydessä mainittava.

Pelkistetyllä riffitelyllä ja mieleenpainuvilla laulumelodioilla biiseistä on saatu toimivia joskin varsin yksinkertaisia ja yksiulotteisia kokonaisuuksia. Aivan tasalaatuista ei materiaali vielä ole, mutta notkahdukset ovat sen verran harvassa ja pieniä, ettei ylihypittäviä kappaleita löydy. Selkeissä joskin karuissa soundeissa on musiikkia tukevaa jyhkeyttä, ja analoginen äänimaailma puhkuu lämpöä jokaisen soittimen ominaisääneen.

4 Pari vuotta debyytin julkaisusta ilmoille saatettu Destruction Of The Void jatkaa siitä mihin ensilevyllä jäätiin. Christian Lindersonin pokattua pestin Saint Vitus -yhtyeessä, joutui mikkiin tarttumaan kitaristi Dan Fondelius. Vaikka herran laulusuoritukset eroavat yllättävänkin vähän aiemmasta ja ovat musiikkiin sopivia, voi Danin ajoittainen äärirajoille korotettu ylä-äänimääkyminen käydä hermon päälle.

Tasalaatuisiin sävellyksiin on tuotu aiempaa enemmän sävyjä sekä ääripäitä, ja onpahan albumi soundeja myöten myös modernimman kuuloinen. Erityisen selväksi tämä käy hieman negatiivisessa mielessä siirryttäessä albumin kahteen vanhalta demolta napattuun päätösraitaan, joiden osuvampi paikka olisi ollut debyyttialbumin kyljessä. Destruction Of The Void on debyyttiä selkeästi monipuolisempi, raskaampi ja painostavampi Storm Warningin haikean melankolisen ilmapiirin kustannuksella.

4 Edellistä täyspitkää vain vuotta myöhemmin julkaistulla High On Infinityllä orkesterin soundi ja kappaleet ovat jalostuneet entisestään. Tuotanto on kauttaaltaan modernisoitua sekä jymäkäksi viilattua ja potkii niin ahteria kuin testikkeleitä tuleepa monoa sitten edestä tai takaa. Mister Fondeliuksen äänenkäyttö on kehittynyt selkeästi, ja laulusuorituksissaan herra puskeekin hienosti raja-aitoja pidemmälle omien kykyjensä rajoissa.

Kappaleet ovat entistä dynaamisempia sekä sävellyksinä kypsempiä ja tarttuvampia, mutta raskaudesta ei tingitä missään vaiheessa. Koskettimia käytetään tunnelman luomisessa entistä rohkeammin, mutta pääosaa ne eivät missään vaiheessa varasta. High On Infinityllä orkesteri uskaltaa myös yhä useammin kiihdyttää tutusta mateluvauhdista hieman rivakampaan menoon, mikä piristääkin yhdessä maukkaan soolokitaroinnin kanssa levyn Count Ravenin mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi. Kun vielä bonuksena tarjoiltu edellisen vokalistin laulama Hippies Triumphista versio Chrittes Triumph on mielenkiintoa herättävä, muodostuu levystä ehdottomasti Count Ravenin tuotannosta se, josta tutustuminen perinteisen doomin ihmeellisen maailmaan on hyvä aloittaa.

3 Orkesterin neljäs ja toistaiseksi viimeisin Messiah Of Confusion -albumi julkaistiin kolme vuotta edellisen jälkeen vuonna 1996. Aika ja energiaa oli kulunut mm. levy-yhtiön kanssa tappelemiseen, ja tämän voi myös jollain tapaa kuulla lopputuloksesta. Kokoonpano hajosikin pian levyn julkaisun jälkeen, mutta on muutama vuosi sitten kasattu uudelleen ja huhujen mukaan uutta materiaalia on luvassa vielä kuluvan vuoden aikana.

Pyörää ei ole tälläkään levyllä lähdetty keksimään uudestaan, ja samoilla raiteille kappaleet rullaavat kuin ennenkin. Ideat tuntuvat vain aiempaa huomattavasti valjummilta ja riffit kierrätetyiltä. Kappaleiden herättämä tunnelma on ikävällä tavalla lattea musiikin ajauduttua ainakin tunnetasolla pois doomista kohti perinteisempää raskaana hieman paikallaan polkevaa heavy metalia. Välähdys entisten aikojen hienoudesta tarjotaan alkuperäisen version massiivisessa päätösraidassa The Viking Sea. Moniulotteinen hieman kokeellisiakin elementtejä sisältävä kappale kohottaa ja ylläpitää tunnelmaa koko kestonsa ajan aina yllättävään loppuun saakka.

Albumi on uudelleenjulkaisuna kokenut onnistuneen kasvonkohotuksen alkuperäisen varsin ruman kansitaiteen vaihduttua huomattavasti tyylikkäämpään. Bonukseksi tungettu Black Sabbath -pastissi Regression ei kuitenkaan tarjoile mitään uutta alkuperäisiin klassikoihin.

Machinemade God
The Infinity Complex
Metal Blade Records

3 Uuden aallon amerikkametalli on rantautunut myös Euroopan puolelle, jossa se etsii elintilaa Saksasta käsin. Jos itse genre on kohtuullisen nuori ilmiö, on sitä myös Machinemade God, sillä kokoonpano on ehtinyt olla kasassa vain kolme vuotta ennen ensikiekkonsa julkaisua.

The Infinity Complex on hiukan hämmentävä levy, sillä se kuulostaa niin periamerikkalaiselta ja malliesimerkiltä NWOAHM:sta. Meno on kauttaaltaan kohtuullisen aggressiivista eikä musiikkia ole liiemmin kyllästetty tarttuvilla Göteborg-melodioilla. Rytmiä katkotaan runnovilla riffeillä ja tempoa hidastuu ja kiihtyy kuin ruuhkajonossa madellessa. Kun sitä nelikirjaimista rumaa sanaakin
muistetaan silloin tällöin huutaa ja äristä, alkaa kaikki genren peruselementit olla samassa nipussa.
13 kappaleen paketin luulisi olevan liian täyteen ahdettu, mutta mitä vielä, kun kokonaisuus kellottaa kuitenkin vain 43 minuuttia. Levy istuu hyvin teflon metalin määritelmään, jonka mukaan materiaalia on ennalta tuttua ja siihen ei mikään tartu. Vaikka albumin lähes täydellinen kasvottomuus onkin sen huono puoli, ei tasapaksuus kuitenkaan onnistu ylittämään ärsytyskynnystä. Pikkunäppärää ja kivaa, jos alkuperäisiä tuotteita ei ole saatavilla.

Manzana
Nothing
Omakustanne

4 Naiskeulahahmosta huolimatta Manzana ei ole uusi Lullacry, Velcra tai Pornorphans tai näiden kopio. Orkesterin häpeilemätön flirttailu tarttuvien pop-melodioiden, koskettimien ja koneiden kanssa yhdistettynä aidosti murisevaan runttaukseen ei ehkä ole kaikista omaperäisintä, mutta äärimmäisen koukuttavaa ja kuuntelua kestävää. Parhaana esimerkkinä tästä onkin EP:n avausraita Falling To Pieces, jonka kertosäettä raavas mies on todistetusti jäänyt hyräilemään pelkän kertakuuntelun perusteella. Kappaleissa onkin usein selkeää radiosoittoainesta ilman ärsyttävän imelää tai tyhjää tarttuvuutta.

Solisti Pirittan kuulaassa äänessä on alati taka-alalla aikuisen naisen viettelevää seksikkyyttä, mutta myös uskottavaa rock-henkeä. Ammattitaitoisen kokoonpanon sävellyksistä ja soitosta kuuluu määrätietoisuus siitä, mitä ollaan tekemässä. Vaikka kappaleet ovatkin varsin suoraviivaisia, aivan yksinkertaisimpien ratkaisujen varaan niitä ei kuitenkaan ole rakennettu. Helpoiten tämä onkin ollut havaittavissa keikoilla, joilla kappaleet ovat eläneet ja muovautuneet pienillä jipoilla entistä uniikeimmiksi yksilöiksi äänitettyihin verrattuna. Crystalicin, Dauntlessin ja Helionin ohella Manzana on täysin kypsä omena levy-yhtiöiden poimittavaksi

Martti Servo & Napander
Menoa ja meininkiä DVD
Ranka Recordings

3,5 Martti Servon tulkitsema suomalainen iskelmäpohjainen musiikki on jotain, jonka viehätystä on lähes mahdotonta selittää. Martin musa uppoaa yhtälailla niin raavaaseen hevikarjuun kuin vanhempaankin tanssiväkeen ja onpa molempien nähty Napander-keikoilla laittavan lapikasta lattiaan sulassa sovussa. Heinäkuun helteisenä iltana DVD-kiekolle tallennetulla livevedolla yleisö kyllä aplodeeraa hurjasti, mutta ei heittäydy koko ruumiillaan ja mielellään täysillä musiikin vietäväksi. Sama ongelma vaivaa hieman myös kotikatsojia, vaikka settilista onkin täyttä rautaa huolimatta Kissanaisen ja Marttyyrin ajan uupumisesta settilistasta. Tekniset hienoudet 5.1 äänineen ja laajakuva-kuvauksineen kyllä löytyy, mutta valaistus ja kuvaus hienoisessa amatöörimäisyydessään syövät tunnelmaa yhdessä vaisuhkon yleisövasteen kanssa.

Rakkauden ja DVD:n bonuksina tarjoillaan neljä hyödyllistä Napandermaista opetuselokuvaa, jossa kuntoon laitetaan mm. niin mökkitiet, autot kuin varusteetkin. Kolme karaokevideota on myös mukava lisä illanistujaisiin, vaikka biisivalinnat Hyvältä näyttää- kappaletta lukuun ottamatta ovatkin hieman outoja. Tunnin Yösydän-ohjelma Martin höpötyksineen ja tulkintoineen on legendaarista materiaalia, josta chat-ohjelma ei yksinkertaisesti parane. Erikoismaininta kiekolle on annettava informatiivisesta sisällöstä, sillä pakkauksesta löytyy niin kattava historiikki, diskografia kuin sekä lyriikat keikan biiseihin.

Martti Servo & Napander on parhaimmillaan lavalla, mutta ikävä kyllä tämä audio-visuaalinen kiekko ei tuota livehurmosta tavoita kuin osittain. Rentoa menoa ja meininkiä on silti tarjolla 158 minuutin edestä.

Misery Inc.
Random End
Firebox Records

4,5 Vanha sanonta ja Viikate kehottavat laittamaan surut pois ja kukan rintaan. Nimestään huolimatta kotimainen Misery Inc. on kakkosalbumillaan tehnyt juuri näin, vaikka häivähdyksiä tyypillisestä suomalaisesta melankoliasta on toki havaittavissa. Muuten nuorten miesten kokoonpano yllättää todella positiivisesti ennakkoluulottomalla ja omaperäisellä otteellaan, jossa tyylitaju ja tekninen osaaminen lyövät mallikkaasti tassua toistensa kanssa.

Random Endillä esiintyvä hybridimetalli kuulostaa aluksi hieman hämmentävältä, mutta mieli tottuu pian pop-henkisyyden ja raskaan runttauksen tekniseen avioliittoon. Bändi viljelee runsaasti helposti nautittavia ja tarttuvia melodioita, mutta yllättää joskus hieman äkkiväärästikin lisäilemällä sekaan raskasta runttausta. Eri osia korostaa kahden todella taidokkaan laulajan saumaton yhteistyö, jossa puhtaissa vokalisoinneissa on ulottuvuutta ja voimaa sekä matalassa murinassa taas runsaasti eriasteisia sävyjä. Vaikka kappaleet perustuvatkin pitkälti juuri laulumelodioiden ympärille, löytyy niistä myös riittävästi tarttumapintaa instrumentaatiotasolla.

Bändin suurin vahvuus on kuitenkin sovituksissa, joiden ansiosta kappaleet soljuvat vaivattomasti eteenpäin niin yksinään kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Vaikka levy taantuu pikkuriikkisen verran kohti loppua, haastaa se kuuntelijan ja palkitsee toistuvasti kerta toisensa jälkeen.

One Man Army And The Undead Quartet
21st Century Killing Machine
Nuclear Blast

4 Nimihirviön debyyttikiekko tihkuu testosteronia eikä vain nimessään. The Crownin pistettyä pillit pussiin jokainen ex-jäsen on odotetusti aktivoitunut omalla sarallaan ja ensimmäisenä musiikillisia ambitioitaan ehti julkaisemaan mies mikin varresta Johan Lindstrand. Ennen enkeleiden ja poliisiautojen saapumista yhden miehen armeija epäkuolleine kvartetteineen marssii vakuuttavassa yksinäisessä johdossaan.

Vanhoja aikojen perään ei liiemmin ole jääty haikailemaan, vaikka OMAATUQin musiikillinen jämäkkä peruskivi lepääkin jossain thrashin ja metallin välimaastossa kruununaan Johanin aiempaa matalampi, raaempi ja uskottavampi melodiaa sisältävä puolimurina. Myös kaikuja Metallican kulta-ajan tuotannosta on sekä kuultavissa että havaittavissa ja ihmekös tuo, sillä lähes koko orkesteri nimeää Master of Puppetsin kaikkien aikojen suosikikseen. Ennakko-odotuksista huolimatta orkesteri ei kuitenkaan alati kaahaa moottoriteiden nopeusrajoituksia rikkoen, vaan tyylittelee svengaavasti hyvällä otteella normaalien maanteiden nopeusrajoitusten mukaisesti.

Tappokoneen V8 mylly murisee erittäin mallikkaasti läpi levyn ja jaksaa vääntää niin matalilla kierroksilla kuin lennättää rapaa vielä isommillakin vaihteilla. Vaikka 21st Century Killing Machine ei aivan saakaan kuuntelijaltaan nirriä pois, on levyn loputtua olo kuin masokistisella yliajon uhrilla, joka toivoo yliajaneen maastoauton peruutusvalojen syttyvän ja hoitavan homman loppuun uudestaan ja taas uudestaan.

MANZANA – KIELLETYN PUUN HEDELMÄ

Suomeen rantautuneessa kauppaketju Lidlissä myydään espanjalaisia Manzana-merkkisiä omenoita. Tampereelta ponnistava musiikillinen vastine kuvailee itseään vihreäksi, herkulliseksi, kirpeäksi ja mielellään vielä myrkylliseksi.

Vastikään toisen kitaristina menettänyt orkesteri on nykyisin nelikko, johon kuuluvat jututettavien solisti Pirittan ja kitaristi Henkan lisäksi myös Bomfunk MC’stä tuttu Ville alias Mr. Willy sekä Diablon kannuttajana paremmin tunnettu Heikki. Vasta pari vuotta kasassa olleen orkesterin jäsenet omaavat kuitenkin pitkän soittohistorian yhdessä ja erikseen.

Kokoonpano kuvailee soittamaansa musiikkia hieman ilkikurisestikin 90-luvun rockmetalliksi. Liekö tästä vai parista tunnetummasta jäsenestä johtuen bändiä on syytetty laskelmoivaksi.

Piritta: – Hauskaahan tuossa on se, että minä ja Henkka teemme pääasiassa biisit ja me kumpikin ollaan ihan nobody-muusikoita.

Henkka: – Ajattelee vaikka Anssi Nykästä ja Harri Rantasta. Molemmat ovat soittaneet ehkä noin viidellätuhannella suomalaisella biisillä, eikä niitäkään kukaan mene sormella osoittelemaan.

P: – Onhan se hassua, että minä olen soittanut Villen kanssa samassa bändissä ensimmäistä kertaa joskus kakstoista vuotta sitten ja tuntenut hänet vauvasta asti. Minusta olisi erittäin vaikeaa kuvitella, että en voisi olla samassa bändissä hänen kanssaan vain sen takia, että hän on joskus ollut jollain Ukrainan-kiertueella jonkun diskobändin kanssa.

H: – Molemmat soittavat tässä bändissä, koska ovat hyviä soittamaan.

P: – Minkä takia joku olisi laskelmoiva, jos on monessa bändissä? Ville ja Heikki ovat ottaneet tiukan taiteellisen linjan, minkälaisia he ovat, eivätkä he soita missä tahansa bändissä. Tätä kautta he tuovat omat lahjansa myös tähän bändiin, juuri hyvällä tavalla.

Sanotte, että edustamanne musiikkityyli tulee muotiin kymmenen vuoden päästä. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että olette musiikkinen suhteen ajoissa vai myöhässä?

P: – Se tarkoittaa, että me ei opita mitään vaan tehdään koko ajan tätä samaa. Omalla kinttupolulla tässä hiihdetään omaan tahtiin.

H: – Kyllähän me ehkä ollaan enemmän myöhässä kuin aikaamme edellä.

P: – Yritämme kuitenkin olla välittämästä ajasta ja tehdä ajatonta musiikkia.

H: – Musiikkityylimme tulee siitä, että meillä on tietyntyylisiä soittajia, joilla kaikilla on omat esikuvansa, jotka on enemmän kallellaan juuri 90-lukuun kuin kasariin tai tähän vuosituhanteen. Tavallaan olemme siis jämähtäneet tuohon aikaan.

P: – Tuo kotisivuillamme oleva kommentti on vastine tähän laskelmointiväitteeseen. Päätimme, että ollaan sitten laskelmoiva, mutta laskelmoidaan ihan vitun väärin. Olemme myöhässä, edellä ja väärässä paikkaa.

H: – Minä näen tuon laskelmoinnin niin, että pyrimme välttämään ihan tietoisesti juttuja, jotka ovat nyt in, esimerkiksi kajalia käyttävät poikabändit.

– Mä kyllä käytän kajalia, Piritta nauraa.

Bändin itsensä mukaan musiikissa on kyse intohimosta, ja heidän tavoitteenaan onkin tehdä musiikkia, joka tuntuu koko kehossa aina jalkoja, ahteria ja kurkkua myöten. Konkreettinen musiikillisten keinojen määrittely tämän tavoitteen saavuttamiseksi on kuitenkin erittäin vaikeaa.

P: – Intohimo on oma tunnetila, mikä tulee biisiä tehtäessä. Minkä vaan tuntee kun biisiä vetää.

H: – Vaikeintahan on juuri sen tunnetilan välittäminen kuulijalle. Livenä tuo fiilis ehkä välittyykin, mutta nauhalle sen saaminen on jo vaikeampaa. Sitä tässä koko ajan harjoitellaan.

P: – Minulla se tunnetila on ehjä ja intensiivinen. Biisien pitää tuntua mahdollisimman paljon. Niiden pitää olla tiiviitä, että siellä olisi koko ajan jotain, ei tyhjää tai helppoa. Kyllähän meillä on mieltymys sellaiseen dramatiikkaan, jossa tunne on koko ajan voimakas. Tavallaan meitä ei kiinnosta tehdä mitään hyvän olon kappaleita.

H: – Pyritään tekemään sellaista musiikkia, mitä meitä itseä huvittaisi kuunnella ja seisomaan sen kaiken takana 110-prosenttisesti

P: – Minä olen sen verran intuitiivinen ihminen, että en hae mitään muuta kuin fiilistä. Minä pyrin tuomaan musiikkiin jotain sellaista maailmaa, ja Henkka lähestyy asiaa taas musiikin kannalta.

FEMME FATALE

Osan positiivisesta tai jopa negatiivisesta huomiosta Manzana kerää naiskeulahahmollaan, joka ei suostu taipumaan yhä varsin konservatiivisten rock-piirien määrittämiin muotteihin ja oletuksiin.

P: – Eihän kukaan vertaa bändejä toisiinsa sen takia, että siinä laulaa mies. Ehkä tämä on hieman idealistinen ajatus, mutta en minä ainakaan kuuntele biisissä sitä, soittaako tai laulaako siinä mies vai nainen.

– Mutta kyllähän naisen saappaat ovat yhä paljon pienemmät kuin miehen, Piritta jatkaa pohdiskellen. – Pitäisi olla joko härkälesbo, hullu narkkari bimbo, joka jakaa kaikille tai kiltti tiukkapipo puritaani vegaani. On hirveän tiukat roolit, minkälainen nainen saisi olla, ja vasta sen jälkeen katsellaan, onko sillä hyviä biisejä. Ikään kuin musiikista pitämiseen perustuva muusikkous ei olisi vaihtoehto, vaan nainen, joka tekee tällaista musiikkia, yrittäisi aina ensisijaisesti todistaa jotain itsestään. Onhan tuo helvetin rasittavaa, mutta totta kai jos nainen näyttää lavalla hyvältä, niin se saa myös helpommin huomiota. Se on vaan sitä yhdenlaista huomiota, onneksi minä alan olla jo sen verran vanha, etten enää näytä niin uskomattoman mageelta ja hyvältä, Piritta naurahtaa.

– Ehkä kymmenen vuotta sitten riitti, että oli hyvä perse, ja piste, mutta nyt näitä artisteja alkaa olla jo niin paljon enemmän. Kyllähän nainen estetisoidaan helpommin ja unohdetaan sen tekemiset, mutta en ainakaan itse koe enää sellaista tapahtuvan. Olisihan se KAI vaikea olla uskottava, jos olisi 18-vuotias ja missin näköinen. Toki mieslaulajakin on aina jossain määrin objekti, kyllä senkin pitää jollain tapaa näyttää hyvältä tai ainakin karismaattiselta ja kiinnostavalta.

Manzanan teksteistä vastaava Piritta kertoo kirjoittavansa tekstit ensisijaisesti ihmisenä, ei naisena, vaikka oman sukupuolen vaikutusta ei ymmärrettävästi voikaan täysin sulkea pois.

– Pekka Ruuska sanoi kerran minulle, etten voi kirjoittaa näin, vaan pitäisi kirjoittaa niin kuin nainen kirjoittaa, Piritta hekottaa. – Heittäydyin hirveään epätoivoon ja aloin miettiä, miten olen onnistunut kirjoittamaan olematta nainen? Totta kait naiseus on siellä mukana, mutta enhän minä millään kohdulla kirjoita. Toki keho vaikuttaa teksteihin, jos teen sanoituksia vaikka naisena koetuista tunteista. Pääasiassahan rokki on kuitenkin musiikkia keholle eikä aivoille.

H: – Ehkä se on ihan hyväkin, että meidän tekstit ovat naisen kirjoittamia. Tuntuu nimittäin, että naiset yleensä lukevat sanoituksia vähän tarkemmin kuin miehet ja ehkä samaistuvatkin niihin helpommin. Ehkä me ollaan hevirokkia naisille.

VAPAINA KASVANEET
Livenä orkesterin nähneet ovat varmasti huomanneet, että esitetyt kappaleet eroavat yllättävänkin paljon kesällä 2005 julkaistun Nothing-ep:n versioista. Manzanan pääpaino onkin juuri nimenomaan live-esiintymisissä, jossa kappaleet vasta lopullisesti loksahtavat muottiinsa.

H: – Kaikki biisit, mitä me ollaan demotettu, on vedetty rokkimeiningillä lähestulkoon ykkösellä purkkiin. Vaikka me soitetaankin livenä koneiden päälle, niin koko ajan ne kappaleet elää ja menee eteenpäin.

P: – Livetilanteessa minä vasta tajuan, mimmoinen se biisi oikeastaan on. Oikeastaan meidän onkin aika tyhmää äänittää mitään ennen kuin niitä kappaleita on livenä esitetty.

H: – Meidän linja on juuri sellainen, että siihen haetaan sitä rokkia eikä niin, että hierotaan kappaleita kaksi vuotta treenikämpällä ja opetellaan soittamaan ne vasta studiossa.

P: – Se tässä on juuri ollut tarkoituskin, että annetaan livenä soittajille vapauksia, voi vetää melkein mitä vaan. Studiossa sitä saattaa yrittää kokeilla jotain erilaista, vaikka tietää, että livenä sen vetää kumminkin ihan eri tavalla. Studiossa tulee yritettyä käyttäytyä jotenkin silleen fiksusti, mutta livenä sitä kumminkin huutaa ja rääkyy kumminkin paljon enemmän.

H: – Ja onhan sen keikoilla huomannut, että mitä yksinkertaisempi ja helpompi biisi on, sitä paremmin se toimii, vaikka sitä voisikin tehdä jollain tapaa monimutkaisempaa kamaa. Senkin olen myös huomannut, että on välillä tullut tehtyä vähän tanssittavampaakin musiikkia jota porukka voi tulla jopa jammailemaan, vaikka tuplabassareilla aina välillä mennäänkin.

Keikkailu onkin Manzanan pääpainopistealue, vaikka oman bändin tyrkyttäminen joka paikkaan koetaankin jollain tapaa nöyryyttäväksi.

P: – Minä en näe mitään muuta tapaa kuin tehdä perkeleesti keikkoja joka helvetin luukussa. Minulle tilanne on ihan sama, on paikalla kymmenen vai viisisataatuhatta ihmistä, koska yleisömäärästä riippumatta pitää pystyä joka tapauksessa vetämään helvetin hyvä keikka.

H: – Ehkä me tarvittaisiin sellainen manageri, jolla olisi netti halussa ja jaksaisi hölöttää puhelimessa meitä promotoiden.

P: – Livetilanteessa pistän aina kaikki likoon, mutta ei sitä jaksa alkaa mesoamaan itsestään missään kaupungilla. Vanhan bändini Lumouksen kanssa vedin ihan burnouttiin itseni tuon tuputuksen kanssa. Tässä tulee ehkä se naisena olemisen vaikeus, kun naisena kauppaa itseään miehille ja rokkitouhuissa seksuaalisuus on läsnä koko ajan. Tulee sellainen ällöttävä prostituoitu olo, koska vallankäytön tilanteita tulee koko ajan eteen. On tosi vaikea tilanne, kun olen mitä olen, mutta pitäisi kumminkin yrittää miellyttää saadakseen tehdä mitä itse haluaa.

Keikkoja on kuitenkin alkuvuoteen saatu tuputettua puolen tusinaa niin Tampereelle kuin Helsinkiin. Uutta materiaalia on synnytetty ja täyspitkän julkaisemisesta haaveiltu.

H: – Kyllähän demoa on tullut lyötyä tutuille käteen ja parillekymmenelle suomalaiselle levy-yhtiölle postitettua, mutta aika hiljaista on palautteen kanssa ollut. Vaikeahan se on tietty saada levy-yhtiön suunnasta huomiota, kun ei oikein osuta mihinkään pinnalla olevien juttujen raameihin. Itsestä on alkanut kuitenkin tuntua, että ollaan valmiita julkaisemaan kaupallisesti albumi.

– Todennäköisempää kuitenkin on, että julkaistaan se itse. Päästäisiin viimein sen vaiheen yli, että tarvitsisi miellyttää jotain päästäkseen olemaan miellyttämättä ketään studiossa, Piritta nauraa.

P: – Kyllähän sitä voisi muuttaa itseään jatkuvasti, sen mukaan mikä on pinnalla, mutta se on juuri sitä pikaruokakulttuuria, jossa myydään biisi kerrallaan. Todennäköisesti sitä tekisin silloin vaan yhden levyn ja katoasi sen jälkeen. Onneksi rock- ja metalliyleisö on sen verran uskollista, että se voi helposti odottaa vaikka kaksi vuotta suosikkibändinsä levyä eikä lakkaa tykkäämästä siitä orkesterista. Jos lähtee reagoimaan siihen mikä on pinnalla, on aina myöhässä.

H: – Uskotaan kuitenkin omaan juttuumme niin paljon, että vaikka kukaan levy-yhtiö ei lähtisikään mukaan nyt tai seuraavaan pariin vuoteen, niin silti jatketaan soittamista koska tätä me tykätään tehdä.

P: – Jos kuuntelee omaa musiikkiaan vaikkapa autossa ilman ulkopuolista hälyä ja silti tykkää siitä, voi vanhana mummona olla tyytyväinen, vaikkei levyä olisi kukaan ikinä ostanutkaan. Kun itse on täysillä tekemistensä takana, niin ei sitä enää luhistu, vaikka kukaan ei niistä tykkäisikään. Silloin tietää, että toinen ei ole vain tajunnut sitä juttua. Itse tietää sen olevan hyvä ja voi lähteä tyytyväisenä kotiin.

Julkaistu Inferno #33/2006