MAR DE GRISES
The Tatterdemalion Express
Firebox
Mar De Grisesin mehukas eri musiikkityylien
maustama muhennos on tuhtia evästä.
Perusainesosana on käytetty doom-deathin raskasta poljentoa, jonka monotonisuutta
on pyritty laajentamaan progressiivisin biisirakentein, runsain piano-osuuksin
useista eri kevyemmistä musiikkityyleistä lainatuin elementein. Ruokalistalla
onkin tarjolla eksoottinen taidonnäyte eteläamerikkalaisesta keittiöstä,
joka yllättää nauttijansa mutta ei sovellu hetkessä hotkaistavaksi.
Suurimman
osan ajasta pitkähköt biisit vyöryvät päälle
lähes death metallin kaltaisella musertavalla raskaudella, mutta vastapainoksi
luodut kauniit pianomelodiat ja kevyemmät osiot tasapainottavat kokonaisuutta
jouhevan harmonisesti. Tyylikkäästi toteutettu musiikki ei kuulosta
tippaakaan itsetarkoitukselliselta ja tekotaiteelliselta vaan aidon uniikilta
ja vilpittömältä.
Hyvän levyn suurimmaksi puutteeksi nouseekin laulu, joka on pääsääntöisesti
kähisevällä äänellä kuiskattuja ja lausuttuja sanoja.
Hieman järeämpi ja monipuolisempi vokalisointiarsenaali olisi syventänyt
musiikkia ja tunnelmia entisestään. Näinkin erilaisista ja monimutkaisista
elementeistä koottu musiikki liikuttaa myös kuuntelijan vaarallisen
lähelle tyhjyyttä, jossa vastakohtaisuudet saavat aikaan vain kylmän
ja tyhjän olon. Nyt limboon lankeaminen vältetään, mutta
vaara vaanii jokaisen biisin takana. 7/10
maanantai 1. maaliskuuta 2004
PAIN CONFESSOR – TÄYSILLÄ TUUTATEN
Hämeenlinnasta maailmankartalle ponnistava Pain Confessor ehti
olla kasassa vain vuoden, kun ensimmäinen demo herätti jo suurta
kiinnostusta. Megamania levy-yhtiötä varten tehty toinen promo
toikin yhtyeelle pikaisesti levytyssopimuksen, jonka tuloksena julkaistaan
maaliskuussa kahden biisin single ja elo-syyskuun kieppeillä täyspitkä.
Bändin menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta puhumassa
kitaristi Vesa Säkkinen ja vokalisti Markku Kivistö.
Yhtyeen kotisivuilla vuonna 2003 julkaistu neljän biisin debyyttidemo herätti runsaasti kiinnostusta niin suomalaisessa metalliskenessä kuin eri medioissakin. Vaikka palaute olikin pääasiallisesti positiivista, leimattiin yhtye useasti suomalaiseksi versioksi mm. In Flames tunnetuksi tekemästä Göteborg-metallista. Kitaristi Vesa Säkkistä (ex-A.R.G.) vertailu on alkanut kuitenkin syljettämään.
– Kyllähän se alkaa itse asiassa pikkuhiljaa vituttamaan, että ihmiset vertaa meitä esimerkiksi In Flamesiin. Kaikki kunnia Göteborgille, kaupunki on suoltanut maailmalle paljon hienoja bändejä, mutta se että meitä leimataan sen perusteella niin helposti on alkanut vähän ärsyttämään. Ainahan se on uutta bändiä helppo verrata johonkin, mutta kyllä me minusta ollaan bändinä alettu jo se oma tyyli löytämään.
Vaikka herra Säkkinen myöntääkin kovasti diggailevansa mm. edellä mainittua In Flamesia, ei hän suostu kuitenkaan mainitsemaan muita nimiä kuvaillessaan pyynnöstä Pain Confessorin musiikkia.
– Me pyritään sulattamaan musiikkimme periaatteessa kaikkia metallin alalajeja vaikka ei nyt tietenkään aivan koko repertuaaria. Vaikutteita löytyy aina niin black, thrash kuin heavy metallista ja yleensäkin mikä nyt vaan sattuu kuulostamaan hyvältä. Kyllä se meidän tyyli alkaa pikkuhiljaa tulla selkäytimestä, kun noita meidän kappaleita rakennellaan. Meillähän on tosi demokraattinen bändi, sillä kaikki osallistuvat biisien tekoon. Joku tuo rungon paskahuussin kokoiseen treenikämppäämme, jossa sitä ruvetaan sitten yhdessä vääntämään biisiksi.
– Alusta lähtien mua on kyllä ihmetyttänyt, että miten hommat ovat luistaneet näin helposti. Joka jätkällä on halu tehdä jotain erilaista ja jota on mukava soittaa. Kyllähän aina joskus vähän keskustelua syntyy, kun kuuden jätkän mielipiteet eivät mene ihan yksiin. Mutta niinhän se vähän myös ihmissuhteissa, että joskus on ylä- ja joskus alamäkeä.
– Jos nyt pitää sormella osoittaa mitä meidän musiikista pitäisi kuulua, niin kyllä sieltä löytyy aina aggressiivinen runko, johon on laitettu melodinen kertosäe ja melodisia osia. Jos sellaista sitten sanotaan Göteborg-metalliksi, niin sitten sanotaan. Sieltähän se on aikanaan lähtenyt kuitenkin tuollainen homma.
Pain Confessorin sanoitukset liikkuvat pääsääntöisesti varsin arkisissa aihepiireissä.
– Sanoitukset tulevat kolmelta tyypiltä, multa, Markulta ja Tuomakselta. Sieltä ne sanoitukset tulevat yleensä elämän pikku vitutuksista ja jutuista mitä tulee pohdittua. Yleensä biisin rungon tekijä tekee myös sanat, joita Markku sitten muokkaa laulajana mieleisikseen ja tuo omat ajatuksensa mukaan.
Lohikäärmeistä ja muista hirviöistä ei siis jatkossakaan aleta laulamaan?
Vesa: – Miekat pysyy tupessa edelleen, vaikka sarvihan on tietty vähän väliä esillä, räkättää Vesa. Esimerkiksi Lake of Regret pohjautuu pitkälti kansantaruun ruotsalaisista, jotka aikanaan alkoivat kastaa suomalaisia kristinuskoon. Vaeltaessaan takaisin Hämeenlinnaan päin nuo juuri kastetut kristityt pesivät päänsä järvessä, koska pelkäsivät että olivat saaneet jonkun kirouksen ylleen. He siis katuivat tuota kastetta ja juuri tästä tulee esimerkiksi paikallisen Katumajärven nimi ja tämän tarun pohjalta on tuo Lake of Regret tehty. Kitaristi Tuomaksen mukaan Poor Man's Crown on tullut taas Matti Nykäsestä mutta hän lienee itse olisi ainut oikea henkilö kertomaan sanoitusten taustat. Promolta tuttu kipakka Fiery Thorns on puolestaan rakkauslaulu tai oikeastaan se kertoo kahden ihmisen erosta kuinka elämän katkeruus alkaa purkautumaan ja asiat ahdistamaan.
Kateuden vihreä peikko
Alan piireissä ihmetystä ja varmasti myös kateutta on saattanut herättää se fakta, että Pain Confessor onnistui hämmästyttävän nopeasti saamaan levytyssopimuksen Megamanialta heti debyyttidemon julkaisun jälkeen. Tällä hetkellä Pain Confessor onkin lafkan ainut englanniksi laulava ja metallia soittava kokoonpano.
– Kyllähän sitä on itsekin hiukan mietitty, että miksi Atte Megamanialta päätti meidät kiinnittää. Onhan siihen saattanut hiukan vaikuttaa sekin, että A.R.G:llä oli aikanaan sopimus Megamanian kanssa ja siksi demopinosta on paremmin noussut esille tuttu nimi. Eihän sillä silti varsinaisen diilin kanssa ole mitään tekemistä, kyllä se musiikki puhuu meillä puolestaan. Luulisin kuitenkin, että Atte on oikein hakemalla hakenut jotain hevihommaa. Levy-yhtiöt ovat alkaneet huomaamaan, että hevi ja raskaampi musiikki todellakin menestyy ja Suomi metallin on kovassa nosteessa aina Eurooppaa myöten. Toisaalta Atte on aina ollut rankka jätkä ja tykännyt äärimateriaalista. Eihän Megamania tietysti ole mikään hevilafka, vaan Aten omin sanoin "voittoa tuottamaton pienyritys", naurahtaa Vesa.
Markku: – Ei levytyssopimuksen solmiminen sinällään tullut täytenä yllätyksenä, ensimmäinen promo kun saatiin pihalle ja biisejä syntyi niin perhanasti koko ajan, niin kyllä siinä pienet positiiviset odotukset alkoi olemaan päällä. Kaikkiin tehtyihin kappaleisiin luotetaan kuitenkin täysin ja eihän sitä mitään paskaa viitsi alkaa edes tekemään. Sovituspuolihan meillä on aina aika tarkkaan harkittua ja mietitään tosi paljon mitä niihin oikein tulee.
Vesa: – Ei me ruveta kuitenkaan anteeksi keneltäkään mitään pyytelemään. Kyllähän tuo meidän ensimmäinen promo vieläkin soi säännöllisesti omassakin CD-soittimessa.
Markku: – Kyllähän Megamania kaikista noista muutamasta vaihtoehdoista oli ehdottomasti paras. Diilihän syntyi tosiaan aika jouhevasti, ensimmäisen demon julkaisemisesta parin kuukauden kuluttua otetttiin yhteyttä ja reilun puolen vuoden päästä siitä vedettiin jo melkein nimiä paperiin.
Markku: – Tähän mennessä hommat on edennyt pirun vakuuttavasti ja luottamusta löytyy molemmin puolin. Kyllähän sitä alussa vähän epäiltiin, että kun lafka ei aikanaan saanut Stonea sun muita mihinkään täältä, niin kuinkahan ne onnistuvat meidänkään kanssa. Megamania on kuitenkin vakavarainen ja tunnettu levy-yhtiö, niin uskoa meillä kyllä on, että ne pystyy saamaan nimeä Suomen kamaralla ja niillä tuntuu olevan halua pistää englanniksi laulavaa bändiä myös ulkomaille.
Yhteistyön hedelmiä
Pain Confessorin ensimmäinen virallinen julkaisu Megamanialla on maaliskuun alussa julkaistava kahden biisin single Poor Man's Crown/Lake of Regret. Säkkisen mukaan kappaleet edustavat varsin hyvin bändin esittämää musiikkia, vaikka eroavatkin toisistaan jonkin verran.
– Näiden biisien päätyminen sinkulle oli ihan tietoinen valinta. Puhuttiin meidän kitaristi Tuomaksen kanssa, että kappaleet edustavat hyvin musiikkimme ääripäitä ja levy tullee tipahtamaan jonnekin noiden kahden kipaleen välimaastoon.. Sinkun nimikkobiisi on selkeästi melodisempi, tämmöinen Euroviisu tyyppinen tsipale ja Lake of Regret on sitten taas tämmöistä turpaan lyöntiä. Sinkun molemmat biisit päätyvät myös levylle, joskin varmaan uudelleen miksattuina, kertoo Vesa.
Markku: – Sinkun nimibiisissä on varmasti eniten puhdasta laulua kuin missään muussa meidän biisissä. Mun kannalta biisithän on tosi mukavia laulaa ja sitä joskus oikein odottaa biisien keskellä, että tulis nyt taas niitä puhtaita osuuksia. Niissä voi vähän himmailla eikä tartte aina ihan täysillä keuhkoilla huutaa. Kyllä levylle tulee silti aika monta rallia, jossa sitä puhdasta laulua ei paljoa kuulla, mutta toisaalta taas ei me koskaan aleta mitään balladejakaan hoilaamaan.
Sinkulle on tarkoitus tehdä jatkoa toukokuussa täyspitkän muodossa ja aikaa rupeamalle on varattu kolme viikkoa. Hämeenlinnassa nappuloita on tälläkin kertaa vääntämässä myös sinkun äänittämisestä vastannut Janne Saksa.
Vesa: – Jannen kanssa on helppo työskennellä ja koska herra on itsekin laulajamiehiä, on hänen neuvoistaan ollut esimerkiksi runsaasti hyötyä Markulle. Mahdollisen ulkopuolisen tuottajan käyttämisestä on ollut hieman puhetta, mutta mitään lopullisia päätöksiä ei sen suhteen ole vielä tehty.
Vesa: – Levyn runko on jo valmis, mutta ehkä siihen saattaa vielä yksi biisi tulla lisää. Levylle päätyy 10-11 kappaletta, mutta kestoa tulee kuitenkin alle 40 minuuttia. Kaikki kunnia Opethille, mutta emme me sellaisia sinfonioita ja serenadeja aleta tekemään. Tehdään mieluummin sellainen reilu puolen tunnin tykitys jota on paljon mukavampi kuunnella. Levystä tullee kyllä sinkkua rankempi, siellä on kolme hieman heleämpää biisiä ja loput onkin sitten loimeen laittoa. Ainakin näistä parista uusimmasta biisistä toinen on pirun raskas ja synkkä ja toinen näitä meikäläisen thrash-ralleja josta menneisyys saattaa paistaa hiukan läpi.
Markku: – Ekan demon biiseistä pitäisi tulla kyllä melkein kaikki biisit myös levylle joskin uudelleen sovitettuina ja loput on sitten ihan uutta materiaalia. Uusiin viisuihin on saattanut tulla melodiaa ja monipuolisuutta ehkä vähän enemmän lisää, mutta kyllä ne silti samaa luokkaa on kuin vanhatkin.
Odottavan aika alkaa olla varsin pitkä ja sessioita odotetaan bändin sisällä kuumeisesti. Infernolle on luvattu pitää myös studiopäiväkirjaa.
Markku: – Onhan se helvetin hienoa varsinkin kun on huomannut, kuinka esimerkiksi tuon promon biisit ovat muuttuneet soittamisen myötä varmemmiksi ja eiköhän siellä jätkien ja Saksan kanssa hauskaa tule. Ja kun vielä kotikaupungissa pääsee rauhassa tekemään, niin kyllähän sekin helpottaa varmasti asioita. Osa porukasta käyttää kesälomiaan sessioita varten, mutta menneehän tuo oman työn ohessakin.
Jahka levy sitten aikanaan valmistuu ja sen saa kaupasta kotiin kannettua, niin mitä rahoilleen oikein saa vastineeksi?
Vesa: – Sillä saat paketillisen aika monipuolista heviä. Siellä on rankkuutta ja melodiaa, on hitaita ja nopeita biisejä ja erilaisia tunnelmia unohtamatta kuitenkaan linjakkuutta.
Ennen pitkäsoiton äänittämistä ja varsinkin sen jälkeen bändillä on kova polte päästä myös näyttämään osaamisensa myös keikoilla.
Vesa: – Kyllähän sitä on keskenämme alusta lähtien tähdennetty, että keikoille mennään esiintymään ja eikä vakuuttamaan muusikkopiirejä omista taidoista. Toki biisit pyritään soittamaan niin hyvin kuin mahdollista, mutta esiintyminenhän on se homman nimi. Tällä hetkellä keskitytään kuitenkin treenaamisen vaikka onhan noita keikkojakin aika kivasti alkanut tulemaan. Henkilökohtaisesti pidän keikkoja myös treenaamisena siinä missä kämpällä soittamistakin. Keikkailun kauttahan sitä rutiinia tulee.
Julkaistu Inferno #16/2004
Yhtyeen kotisivuilla vuonna 2003 julkaistu neljän biisin debyyttidemo herätti runsaasti kiinnostusta niin suomalaisessa metalliskenessä kuin eri medioissakin. Vaikka palaute olikin pääasiallisesti positiivista, leimattiin yhtye useasti suomalaiseksi versioksi mm. In Flames tunnetuksi tekemästä Göteborg-metallista. Kitaristi Vesa Säkkistä (ex-A.R.G.) vertailu on alkanut kuitenkin syljettämään.
– Kyllähän se alkaa itse asiassa pikkuhiljaa vituttamaan, että ihmiset vertaa meitä esimerkiksi In Flamesiin. Kaikki kunnia Göteborgille, kaupunki on suoltanut maailmalle paljon hienoja bändejä, mutta se että meitä leimataan sen perusteella niin helposti on alkanut vähän ärsyttämään. Ainahan se on uutta bändiä helppo verrata johonkin, mutta kyllä me minusta ollaan bändinä alettu jo se oma tyyli löytämään.
Vaikka herra Säkkinen myöntääkin kovasti diggailevansa mm. edellä mainittua In Flamesia, ei hän suostu kuitenkaan mainitsemaan muita nimiä kuvaillessaan pyynnöstä Pain Confessorin musiikkia.
– Me pyritään sulattamaan musiikkimme periaatteessa kaikkia metallin alalajeja vaikka ei nyt tietenkään aivan koko repertuaaria. Vaikutteita löytyy aina niin black, thrash kuin heavy metallista ja yleensäkin mikä nyt vaan sattuu kuulostamaan hyvältä. Kyllä se meidän tyyli alkaa pikkuhiljaa tulla selkäytimestä, kun noita meidän kappaleita rakennellaan. Meillähän on tosi demokraattinen bändi, sillä kaikki osallistuvat biisien tekoon. Joku tuo rungon paskahuussin kokoiseen treenikämppäämme, jossa sitä ruvetaan sitten yhdessä vääntämään biisiksi.
– Alusta lähtien mua on kyllä ihmetyttänyt, että miten hommat ovat luistaneet näin helposti. Joka jätkällä on halu tehdä jotain erilaista ja jota on mukava soittaa. Kyllähän aina joskus vähän keskustelua syntyy, kun kuuden jätkän mielipiteet eivät mene ihan yksiin. Mutta niinhän se vähän myös ihmissuhteissa, että joskus on ylä- ja joskus alamäkeä.
– Jos nyt pitää sormella osoittaa mitä meidän musiikista pitäisi kuulua, niin kyllä sieltä löytyy aina aggressiivinen runko, johon on laitettu melodinen kertosäe ja melodisia osia. Jos sellaista sitten sanotaan Göteborg-metalliksi, niin sitten sanotaan. Sieltähän se on aikanaan lähtenyt kuitenkin tuollainen homma.
Pain Confessorin sanoitukset liikkuvat pääsääntöisesti varsin arkisissa aihepiireissä.
– Sanoitukset tulevat kolmelta tyypiltä, multa, Markulta ja Tuomakselta. Sieltä ne sanoitukset tulevat yleensä elämän pikku vitutuksista ja jutuista mitä tulee pohdittua. Yleensä biisin rungon tekijä tekee myös sanat, joita Markku sitten muokkaa laulajana mieleisikseen ja tuo omat ajatuksensa mukaan.
Lohikäärmeistä ja muista hirviöistä ei siis jatkossakaan aleta laulamaan?
Vesa: – Miekat pysyy tupessa edelleen, vaikka sarvihan on tietty vähän väliä esillä, räkättää Vesa. Esimerkiksi Lake of Regret pohjautuu pitkälti kansantaruun ruotsalaisista, jotka aikanaan alkoivat kastaa suomalaisia kristinuskoon. Vaeltaessaan takaisin Hämeenlinnaan päin nuo juuri kastetut kristityt pesivät päänsä järvessä, koska pelkäsivät että olivat saaneet jonkun kirouksen ylleen. He siis katuivat tuota kastetta ja juuri tästä tulee esimerkiksi paikallisen Katumajärven nimi ja tämän tarun pohjalta on tuo Lake of Regret tehty. Kitaristi Tuomaksen mukaan Poor Man's Crown on tullut taas Matti Nykäsestä mutta hän lienee itse olisi ainut oikea henkilö kertomaan sanoitusten taustat. Promolta tuttu kipakka Fiery Thorns on puolestaan rakkauslaulu tai oikeastaan se kertoo kahden ihmisen erosta kuinka elämän katkeruus alkaa purkautumaan ja asiat ahdistamaan.
Kateuden vihreä peikko
Alan piireissä ihmetystä ja varmasti myös kateutta on saattanut herättää se fakta, että Pain Confessor onnistui hämmästyttävän nopeasti saamaan levytyssopimuksen Megamanialta heti debyyttidemon julkaisun jälkeen. Tällä hetkellä Pain Confessor onkin lafkan ainut englanniksi laulava ja metallia soittava kokoonpano.
– Kyllähän sitä on itsekin hiukan mietitty, että miksi Atte Megamanialta päätti meidät kiinnittää. Onhan siihen saattanut hiukan vaikuttaa sekin, että A.R.G:llä oli aikanaan sopimus Megamanian kanssa ja siksi demopinosta on paremmin noussut esille tuttu nimi. Eihän sillä silti varsinaisen diilin kanssa ole mitään tekemistä, kyllä se musiikki puhuu meillä puolestaan. Luulisin kuitenkin, että Atte on oikein hakemalla hakenut jotain hevihommaa. Levy-yhtiöt ovat alkaneet huomaamaan, että hevi ja raskaampi musiikki todellakin menestyy ja Suomi metallin on kovassa nosteessa aina Eurooppaa myöten. Toisaalta Atte on aina ollut rankka jätkä ja tykännyt äärimateriaalista. Eihän Megamania tietysti ole mikään hevilafka, vaan Aten omin sanoin "voittoa tuottamaton pienyritys", naurahtaa Vesa.
Markku: – Ei levytyssopimuksen solmiminen sinällään tullut täytenä yllätyksenä, ensimmäinen promo kun saatiin pihalle ja biisejä syntyi niin perhanasti koko ajan, niin kyllä siinä pienet positiiviset odotukset alkoi olemaan päällä. Kaikkiin tehtyihin kappaleisiin luotetaan kuitenkin täysin ja eihän sitä mitään paskaa viitsi alkaa edes tekemään. Sovituspuolihan meillä on aina aika tarkkaan harkittua ja mietitään tosi paljon mitä niihin oikein tulee.
Vesa: – Ei me ruveta kuitenkaan anteeksi keneltäkään mitään pyytelemään. Kyllähän tuo meidän ensimmäinen promo vieläkin soi säännöllisesti omassakin CD-soittimessa.
Markku: – Kyllähän Megamania kaikista noista muutamasta vaihtoehdoista oli ehdottomasti paras. Diilihän syntyi tosiaan aika jouhevasti, ensimmäisen demon julkaisemisesta parin kuukauden kuluttua otetttiin yhteyttä ja reilun puolen vuoden päästä siitä vedettiin jo melkein nimiä paperiin.
Markku: – Tähän mennessä hommat on edennyt pirun vakuuttavasti ja luottamusta löytyy molemmin puolin. Kyllähän sitä alussa vähän epäiltiin, että kun lafka ei aikanaan saanut Stonea sun muita mihinkään täältä, niin kuinkahan ne onnistuvat meidänkään kanssa. Megamania on kuitenkin vakavarainen ja tunnettu levy-yhtiö, niin uskoa meillä kyllä on, että ne pystyy saamaan nimeä Suomen kamaralla ja niillä tuntuu olevan halua pistää englanniksi laulavaa bändiä myös ulkomaille.
Yhteistyön hedelmiä
Pain Confessorin ensimmäinen virallinen julkaisu Megamanialla on maaliskuun alussa julkaistava kahden biisin single Poor Man's Crown/Lake of Regret. Säkkisen mukaan kappaleet edustavat varsin hyvin bändin esittämää musiikkia, vaikka eroavatkin toisistaan jonkin verran.
– Näiden biisien päätyminen sinkulle oli ihan tietoinen valinta. Puhuttiin meidän kitaristi Tuomaksen kanssa, että kappaleet edustavat hyvin musiikkimme ääripäitä ja levy tullee tipahtamaan jonnekin noiden kahden kipaleen välimaastoon.. Sinkun nimikkobiisi on selkeästi melodisempi, tämmöinen Euroviisu tyyppinen tsipale ja Lake of Regret on sitten taas tämmöistä turpaan lyöntiä. Sinkun molemmat biisit päätyvät myös levylle, joskin varmaan uudelleen miksattuina, kertoo Vesa.
Markku: – Sinkun nimibiisissä on varmasti eniten puhdasta laulua kuin missään muussa meidän biisissä. Mun kannalta biisithän on tosi mukavia laulaa ja sitä joskus oikein odottaa biisien keskellä, että tulis nyt taas niitä puhtaita osuuksia. Niissä voi vähän himmailla eikä tartte aina ihan täysillä keuhkoilla huutaa. Kyllä levylle tulee silti aika monta rallia, jossa sitä puhdasta laulua ei paljoa kuulla, mutta toisaalta taas ei me koskaan aleta mitään balladejakaan hoilaamaan.
Sinkulle on tarkoitus tehdä jatkoa toukokuussa täyspitkän muodossa ja aikaa rupeamalle on varattu kolme viikkoa. Hämeenlinnassa nappuloita on tälläkin kertaa vääntämässä myös sinkun äänittämisestä vastannut Janne Saksa.
Vesa: – Jannen kanssa on helppo työskennellä ja koska herra on itsekin laulajamiehiä, on hänen neuvoistaan ollut esimerkiksi runsaasti hyötyä Markulle. Mahdollisen ulkopuolisen tuottajan käyttämisestä on ollut hieman puhetta, mutta mitään lopullisia päätöksiä ei sen suhteen ole vielä tehty.
Vesa: – Levyn runko on jo valmis, mutta ehkä siihen saattaa vielä yksi biisi tulla lisää. Levylle päätyy 10-11 kappaletta, mutta kestoa tulee kuitenkin alle 40 minuuttia. Kaikki kunnia Opethille, mutta emme me sellaisia sinfonioita ja serenadeja aleta tekemään. Tehdään mieluummin sellainen reilu puolen tunnin tykitys jota on paljon mukavampi kuunnella. Levystä tullee kyllä sinkkua rankempi, siellä on kolme hieman heleämpää biisiä ja loput onkin sitten loimeen laittoa. Ainakin näistä parista uusimmasta biisistä toinen on pirun raskas ja synkkä ja toinen näitä meikäläisen thrash-ralleja josta menneisyys saattaa paistaa hiukan läpi.
Markku: – Ekan demon biiseistä pitäisi tulla kyllä melkein kaikki biisit myös levylle joskin uudelleen sovitettuina ja loput on sitten ihan uutta materiaalia. Uusiin viisuihin on saattanut tulla melodiaa ja monipuolisuutta ehkä vähän enemmän lisää, mutta kyllä ne silti samaa luokkaa on kuin vanhatkin.
Odottavan aika alkaa olla varsin pitkä ja sessioita odotetaan bändin sisällä kuumeisesti. Infernolle on luvattu pitää myös studiopäiväkirjaa.
Markku: – Onhan se helvetin hienoa varsinkin kun on huomannut, kuinka esimerkiksi tuon promon biisit ovat muuttuneet soittamisen myötä varmemmiksi ja eiköhän siellä jätkien ja Saksan kanssa hauskaa tule. Ja kun vielä kotikaupungissa pääsee rauhassa tekemään, niin kyllähän sekin helpottaa varmasti asioita. Osa porukasta käyttää kesälomiaan sessioita varten, mutta menneehän tuo oman työn ohessakin.
Jahka levy sitten aikanaan valmistuu ja sen saa kaupasta kotiin kannettua, niin mitä rahoilleen oikein saa vastineeksi?
Vesa: – Sillä saat paketillisen aika monipuolista heviä. Siellä on rankkuutta ja melodiaa, on hitaita ja nopeita biisejä ja erilaisia tunnelmia unohtamatta kuitenkaan linjakkuutta.
Ennen pitkäsoiton äänittämistä ja varsinkin sen jälkeen bändillä on kova polte päästä myös näyttämään osaamisensa myös keikoilla.
Vesa: – Kyllähän sitä on keskenämme alusta lähtien tähdennetty, että keikoille mennään esiintymään ja eikä vakuuttamaan muusikkopiirejä omista taidoista. Toki biisit pyritään soittamaan niin hyvin kuin mahdollista, mutta esiintyminenhän on se homman nimi. Tällä hetkellä keskitytään kuitenkin treenaamisen vaikka onhan noita keikkojakin aika kivasti alkanut tulemaan. Henkilökohtaisesti pidän keikkoja myös treenaamisena siinä missä kämpällä soittamistakin. Keikkailun kauttahan sitä rutiinia tulee.
Julkaistu Inferno #16/2004
DAMAGEPLAN – ETSI JA TUHOA
Panteran hajottua dynaaminen veljesduo Dimebag Darrell ja Vinnie Paul
eivät kauaksi aikaa jääneet surkuttelemaan kohtaloaan. Pian
oli mikin ja basson varteen hommattu uudet miehet ja nimeksi vakiinnutettu
Damageplan. Suurten muutosten kautta on musiikkiin tosiaan löytynyt
uutta puhtia.
Rumpali Vinnie Paul on juuri tällä hetkellä kiireinen mies ja haastattelun saaminen tuntuu olevan kiven ja kannon takana. Damageplanin debyytti New Found Power on julkaistu helmikuun alussa ja kaikki tuntuvat olevan kiinnostuneita kuulemaan mitä Panteran tuhkista on syntynyt. Lopulta herran aikataulusta löytyy vajaa 20 minuuttia aikaa jutella uudesta alusta.
Vinnien ja Dimebagin lisäksi bändistä löytyy aiemmin mm. Halfordin kitaristina tunnettu Patrick "Pat" Lachman, joka on ottanut laulajan pestin ja bassoon on värvätty Bob Zilla. Pyynnöstäni Vinnie alkaa estottomasti kehua bändikavereitaan.
– Dimen kanssahan me olemme veljeksiä ja olemme soittaneet yhdessä jo melkoisen tovin. Hän on parhaita ystäviäni enkä enää edes ajattele häntä veljenäni. Hän on ehdottomasti myös yksi lahjakkaimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut ja hänen kanssaan on todella helppo tulla toimeen. Pat on multilahjakkuus ja todella hyvä biisintekijä sekä laulaja. Hänestä on myös tullut ystäväni ja hänenkin kanssaan on erittäin helppoa tulla toimeen. Bob potkii persettä basson varressa, hän on myös mainio tyyppi ja loistava tatuointitaiteilija. Me kaikki pidämme toisistamme todella paljon ja henkilökohtaiset kemiamme toimivat hyvin yksiin.
Näistä miehistä on siis turha alkaa heikkouksia etsimään?
– Emme ainakaan vielä ole löytäneet sellaisia ja yritämme tehdä kaiken kovimmalla mahdollisella intensiteetillä. Vahvuuksista puhuttaessa näkisin, että olemme kaikki todella hyviä biisintekijöitä. Emme toistaiseksi ole vielä soittaneet kertaakaan livenä, mutta jahka pääsemme keikkailun makuun, uskon että siitä tulee kanssa vahvuutemme. Fanithan tuon tulevat lopulta päättämään, mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu todella hyvältä ja treenaamme tulevia keikkoja varten joka päivä.
Vaikka Vinnie onkin arvostettu ammattimies, eivät hänenkään taidot pysy yllä ilman treenausta. Parantamisen varaa rumpujen soitossa ei kuitenkaan enää isommin löydy.
– Olen toki oppinut vuosien varrella rumpujen soitosta enemmän ja enemmän, eivätkä taitoni ole taatusti rapistuneet yhtään. Tällä hetkellä rumpujen paukutus on hauskempaa kuin pitkiin aikoihin, koska saimme pitää soittohommista pientä taukoa.
– Soittopuoli on siis kokolailla hallussa. Filosofiani rumpujen kanssa onkin aina ollut luoda biisi biisin sisään eikä vain aina vetää jotain peruskomppia. En ole koskaan ollut niitä rumpaleita, joille mahdollisimman nopeasti soittaminen olisi ollut tärkein asia maailmassa. Pystyn kyllä tällä hetkellä soittamaan ne jutut mitä haluankin soittaa.
Vanhempana olemisen hienous
Kappaleiden nimistä ja sanoituksista voi helposti vetää sen johtopäätöksen, että kyseessä on eräänlainen uusi alku tai uudelleensyntymä herrojen uralla.
– Minä ja Dimebag pistimme kaiken liikenevän energian Panteraan ja niin aiomme tehdä myös Damageplanin kanssa. Panteran hajoaminen oli niin meille kuin faneille aikamoinen shokki, mutta Philillä oli vain erilaisia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen ja Pantera ei kuulunut niihin. Kun rupesimme kasaamaan Damageplania totesimme yhdessä, että hei jätkät, nyt on löydettävä jostain uutta voimaa ja oltava vahvempia kuin koskaan aikaisemmin.
– Levy on siis tavallaan musiikillinen dokumentti siitä mitä meille kaikille on kollektiivisesti tapahtunut viime aikoina. Panteran hajoamisen aikoihin Pat tuskaili Halfordin kanssa, koska Rob oli juuri päättänyt palata Judas Priestiin, joten me kaikki kolme painimme hyvinkin samankaltaisten ongelmien kanssa. Kävimme yhdessä läpi samanlaisia tunteita päästäksemme siihen missä olemme nyt.
Vaikeuksista huolimatta biisintekoprosessi osoittautui kuitenkin yllättävän helpoksi.
– Meillä oli tosi nastaa väsätä uusia biisejä. Keskeisimpänä ajatuksenamme oli, että emme aseta musiikille minkäänlaisia rajoituksia ja että olemme avoimia kaikenlaisille jutuille. Olimme Dimen kanssa tehneet valmiiksi jonkun 7-8 kappaletta ennen kuin edes olimme kuulleet Patin laulavan. Dime soitti hänelle muutamia biisejä ja mies meni aivan sekaisin. Pat kertoi diggaavansa todella uudesta materiaalista ja halusi heti liittyä meihin. Kerroimme, että emme tarvitsisi enää kitaristia, jolloin hän innokkaana vakuutteli osaavansa myös laulaa. Palattuaan kotiinsa Los Angelesiin, hän teki demon ja lähetti sen meille. Hänen äänensä vakuutti meidät kertaheitolla ja olemme työskennelleet yhdessä siitä asti. Halusimme biiseillemme laulajan, jossa on munaa, mutta joka osaa myös oikeasti laulaa. Pat sattui olemaan juuri oikeanlainen henkilö.
– Teemme Dimen kanssa pääasiassa kaikki biisit, hän vääntää sanat ja heittää aina mukaan joitain ideoita ja kaikki toimii yksiin todella hyvin. Kaikilla on paljon intoa ja energiaa mukana eikä ilmassa ollut mitään negatiivisia viboja. Olemme kuin kolme muskettisoturia, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.
Vinnien mukaan diili jättimäisen levy-yhtiö Elektran kanssa syntyi kuitenkin lopulta helposti.
– Teimme Panteran kanssa sopimuksen Elektran kanssa jo vuonna 1990. Olimme heille aika iso bändi, sillä myimme yli 13 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Elektran väki osoitti kuitenkin kiinnostusta Damageplania kohtaan heti alusta saakka. Toki minun ja Dimebagin menneisyys Panterassa auttoi sopimuksen syntymisessä ja myös monet Pantera fanit tulevat varmasti seuraamaan tekemisiämme. Mutta jos musiikkimme ei olisi ollut mistään kotoisin, eivät he taatusti olisi solmineet sopimusta kanssamme. He kuitenkin pitivät kuulemastaan ja meidän kannalta hyvä niin.
Miltä nyt sitten tuntuu olla uuden bändin ja levyn ylpeä isä tai äiti?
– Hyvältä, nauraa Vinnie. Minulla ei olekaan lapsia tai vaimoa, joten levyt tavallaan ovat minun lapsiani. Levy ja bändi on pitkäaikaisen työn tulos ja saadaksemme sen synnytetyksi jouduimme käymään läpi aika paljon kärsimystä. En koskaan kuvitellut joutuvani aloittamaan puhtaalta pöydältä, mutta se vain sai meidät tekemään parhaimpamme ja minusta sen myös kuulee lopputuloksesta.
Ja pyörii!
Asioiden lähdettyä rullaamaan, jatkui sama meininki myös studiossa.
– Suurin osa kappaleista on vedetty studiossa 100% livenä alusta loppuun saakka. Osa biiseistä koostui osista, joita olimme veljeni kanssa saaneet aikaiseksi. Minä vetelin rummut ja hän soitti jopa 7-8 erilaista riffiä ja lopputuloksena kaikki sopivat hyvin yhteen. Muutaman kerran annoimme biisejä myös Patin käsiteltäväksi ja usein hänellä olikin hieman erilainen käsitys esimerkiksi niiden sovituksista. Sävellysprosessi oli siis hieman erilainen kuin mihin olimme aiemmin tottuneet ja levyllä onkin mukana juttuja, jotka eivät olisi esimerkiksi Panteralle sopineet. Meillä on Dimebagin kanssa aika tunnistettava soittotyyli ja tiesimme, että ihmiset tunnistaisivat myös Pantera-saundin, joten halusimme jotain hieman erilaista. Levyllä onkin hieman tummempi ja rosoisempi äänimaailma, joka ei ole aivan niin konemainen kuin mitä meillä aiemmin oli.
– Rumpalin näkökulmasta katsottuna levyltä löytyy joitain aika ainutlaatuisia rumpukomppeja, jollaisia en koskaan aiemmin ole soittanut. Sieltä löytyy aika intensiivisiä kohtia, joitain 6/8 tahtilajeja joita emme juuri koskaan aikaisemmin ole soittaneet jne. Suosikikseni kappaleista on helppo nostaa Crawl, joka oli ensimmäinen kappale minkä Pat koskaan demosi ja joka siis tavallaan aloitti tämän kaiken.
Hyvinkin yksinkertaisten vaiheiden jälkeen vieraileviksi tähdiksi levylle päätyivät niin Zakk Wylde kuin Stone Sourista ja Slipknotista tuttu Corey Taylor.
– Olemme aina tutustuneet helposti ihmisiin ja bändeihin joiden kanssa olemme keikkailleet ja reissailleet. Zakk sattui olemaan kaupungissa tekemässä juttua Guitar Worldin kanssa ja päätimme soittaa hänelle uutta materiaalimme. Heti biisejä kuultuaan hän halusi napata kitaran käsiinsä ja alkaa vetämään niihin juttuja. Päädyimme viemään hänet studioon jossa hän alkoi välittömästi revitellä kitarallaan. Hän piti myös Soul Bleed -kappaleesta sen verran paljon, että veti sinne lauluja ja vielä soolot Reborn-biisiin.
– Corey Taylorin kanssa kävi aika samalla tavalla kuin Zakkin kanssa. Hän oli Stone Sourin kanssa keikalla kaupungissa ja päädyimme kuuntelemaan musiikkia heidän keikkabussiinsa. Kuultuaan biisin Fuck You hän suorastaan vaatimalla vaati päästä laulamaan tuolle kappaleelle. Niinpä Pat vetääkin ensimmäisen säkeen ja Corey toisen. Vaikka biisi olikin jo valmiina, siitä tuli ikään kuin räätälöity Corey Taylorin tyyppinen kappale.
Vaikka levyn kappalemateriaalin onkin tasalaatuisen hyvää ja vaihtelevaa, tuntuu vajaa 62 minuuttia kuitenkin hieman liian massiiviselta annokselta. Vinnie esittää kuitenkin eriävän mielipiteensä.
– Enpä nyt oikein tiedä. Levyltä löytyy kuitenkin aika paljon vaihtelevuutta eikä se ole pelkkää takomista alusta loppuun saakka. Sieltä löytyy aika syvällisiä tummia melodioita mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden vetää välillä vähän henkeä. Kyllä se debyyttilevynä antaa meille aika hyvät lähtökohdat. Liian monet bändit yrittävät tänä päivänä soittaa laskelmoitua kaupallista musiikkia tai sitten toisessa ääripäässä ollaan rankkoja vain sen itsensä vuoksi. New Found Power onnistuu täyttämään koko tuon spektrin ja minusta se onnistuu myös niin sanotusti palauttamaan metallin takaisin maailmankartalle.
– Itse asiassa meiltä jäi yksi Ashes-niminen biisi poiskin, koska se valmistui lopullisesti vasta Kiitospäivän aikoihin. Senkin kanssa kävi niin, että kun ex-Alice in Chains mies Jerry Cantrell kuuli tuon kappaleen, hän halusi välttämättä päästä mukaan. Biisi taitaa päätyä levyn Japani version bonusraidaksi ja Punisher-leffan soundtrackille.
Porno vai promovideo?
Damageplanin CD:ltäkin löytyvän Breathing New Life videon on ohjannut aiemmin ainoastaan aikuisviihteen parissa työskennellyt David Lockard a.k.a. Red Ezra. Paljasta pintaa ei videosta valitettavasti kuitenkaan löydy.
– Red Ezra tapasi asua täällä Teksasissa ja hän on aina halunnut päästä tekemään leffoja ja musiikkivideoita. Muutettuaan Kaliforniaan ainoat työt tarjoutuivat kuitenkin pornon parissa ja niistä leffoista hän on tunnetuksi tullut. Halusimme jotain todella yksinkertaista ja raakaa ilman mitään erikoisefektejä ja olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Vain me neljä jammailemassa ja video tarjoaakin ihmisille mahdollisuuden nähdä millaisia me oikein olemme. Nyt kun Headbangers Ball on palannut takaisin MTV:n ohjelmistoon ainakin täällä Yhdysvalloissa, on video saanut muutaman esityskerran televisiossa.
Bändin nimen mukaisesti orkesterin tulevaisuuden suunnitelmat ovat varsin selkeät.
– Atomipommin kehittäjillä oli aikoinaan vain yksi päämäärä: räjäyttää kaikki paskaksi ja tuo on myös meidän tavoitteemme. Palamme halusta päästä tapaamaan faneja ja ystäviämme joita olemme Panteran ajoista saakka tunteneet. Haluamme muodostaa uuden musiikillisen perinnön tämän bändin kanssa ja soittaa jokaisessa mahdollisessa maailmankolkassa. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että pääsemme soittamaan muutamilla festareilla kesä- ja heinäkuussa ja odotamme niitä innolla.
Räjäyttämisestä puheen olleen mitä levyn kansikuvassa oikein räjäytetään ilmaan?
– Sitä emme aio sinulle kertoa, mutta jotain siinä räjähtää ja me kävelemme kaikesta tuosta poispäin. Me olemme räjäytysryhmä nimeltään Damageplan!
Miesten hommista kuten hevin soittamisesta ja räjäyttämisestä tulee taatusti nälkä ja siihen nälkään tarjoan Vinnielle kehittämääni kolmen lihan äijäpizza reseptiä, johon lihan lisäksi kuuluu tietysti kunnolla sipulia ja homejuustoa. Rumpalismies purskahtaa nauruun ja väittää kysymystäni oudoksi. Päätämme kuitenkin vaihtaa reseptejä.
– Enpä ole koskaan syönyt homejuustoa pitsassa, mutta se kuulostaa kyllä herkulliselta. Omat suosikkitäytteeni ovat kyllä pepperoni, ananas ja jalapeno. Niistä muodostuu sellainen makea ja outo yhdistelmä, jossa on vähän lihaa ja mukava jalapenon aiheuttama polte.
Sehän kuulostaa vähän kuin Damageplanin musiikilta?
– Aivan niin!
Julkaistu Inferno #16/2004
Rumpali Vinnie Paul on juuri tällä hetkellä kiireinen mies ja haastattelun saaminen tuntuu olevan kiven ja kannon takana. Damageplanin debyytti New Found Power on julkaistu helmikuun alussa ja kaikki tuntuvat olevan kiinnostuneita kuulemaan mitä Panteran tuhkista on syntynyt. Lopulta herran aikataulusta löytyy vajaa 20 minuuttia aikaa jutella uudesta alusta.
Vinnien ja Dimebagin lisäksi bändistä löytyy aiemmin mm. Halfordin kitaristina tunnettu Patrick "Pat" Lachman, joka on ottanut laulajan pestin ja bassoon on värvätty Bob Zilla. Pyynnöstäni Vinnie alkaa estottomasti kehua bändikavereitaan.
– Dimen kanssahan me olemme veljeksiä ja olemme soittaneet yhdessä jo melkoisen tovin. Hän on parhaita ystäviäni enkä enää edes ajattele häntä veljenäni. Hän on ehdottomasti myös yksi lahjakkaimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut ja hänen kanssaan on todella helppo tulla toimeen. Pat on multilahjakkuus ja todella hyvä biisintekijä sekä laulaja. Hänestä on myös tullut ystäväni ja hänenkin kanssaan on erittäin helppoa tulla toimeen. Bob potkii persettä basson varressa, hän on myös mainio tyyppi ja loistava tatuointitaiteilija. Me kaikki pidämme toisistamme todella paljon ja henkilökohtaiset kemiamme toimivat hyvin yksiin.
Näistä miehistä on siis turha alkaa heikkouksia etsimään?
– Emme ainakaan vielä ole löytäneet sellaisia ja yritämme tehdä kaiken kovimmalla mahdollisella intensiteetillä. Vahvuuksista puhuttaessa näkisin, että olemme kaikki todella hyviä biisintekijöitä. Emme toistaiseksi ole vielä soittaneet kertaakaan livenä, mutta jahka pääsemme keikkailun makuun, uskon että siitä tulee kanssa vahvuutemme. Fanithan tuon tulevat lopulta päättämään, mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu todella hyvältä ja treenaamme tulevia keikkoja varten joka päivä.
Vaikka Vinnie onkin arvostettu ammattimies, eivät hänenkään taidot pysy yllä ilman treenausta. Parantamisen varaa rumpujen soitossa ei kuitenkaan enää isommin löydy.
– Olen toki oppinut vuosien varrella rumpujen soitosta enemmän ja enemmän, eivätkä taitoni ole taatusti rapistuneet yhtään. Tällä hetkellä rumpujen paukutus on hauskempaa kuin pitkiin aikoihin, koska saimme pitää soittohommista pientä taukoa.
– Soittopuoli on siis kokolailla hallussa. Filosofiani rumpujen kanssa onkin aina ollut luoda biisi biisin sisään eikä vain aina vetää jotain peruskomppia. En ole koskaan ollut niitä rumpaleita, joille mahdollisimman nopeasti soittaminen olisi ollut tärkein asia maailmassa. Pystyn kyllä tällä hetkellä soittamaan ne jutut mitä haluankin soittaa.
Vanhempana olemisen hienous
Kappaleiden nimistä ja sanoituksista voi helposti vetää sen johtopäätöksen, että kyseessä on eräänlainen uusi alku tai uudelleensyntymä herrojen uralla.
– Minä ja Dimebag pistimme kaiken liikenevän energian Panteraan ja niin aiomme tehdä myös Damageplanin kanssa. Panteran hajoaminen oli niin meille kuin faneille aikamoinen shokki, mutta Philillä oli vain erilaisia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen ja Pantera ei kuulunut niihin. Kun rupesimme kasaamaan Damageplania totesimme yhdessä, että hei jätkät, nyt on löydettävä jostain uutta voimaa ja oltava vahvempia kuin koskaan aikaisemmin.
– Levy on siis tavallaan musiikillinen dokumentti siitä mitä meille kaikille on kollektiivisesti tapahtunut viime aikoina. Panteran hajoamisen aikoihin Pat tuskaili Halfordin kanssa, koska Rob oli juuri päättänyt palata Judas Priestiin, joten me kaikki kolme painimme hyvinkin samankaltaisten ongelmien kanssa. Kävimme yhdessä läpi samanlaisia tunteita päästäksemme siihen missä olemme nyt.
Vaikeuksista huolimatta biisintekoprosessi osoittautui kuitenkin yllättävän helpoksi.
– Meillä oli tosi nastaa väsätä uusia biisejä. Keskeisimpänä ajatuksenamme oli, että emme aseta musiikille minkäänlaisia rajoituksia ja että olemme avoimia kaikenlaisille jutuille. Olimme Dimen kanssa tehneet valmiiksi jonkun 7-8 kappaletta ennen kuin edes olimme kuulleet Patin laulavan. Dime soitti hänelle muutamia biisejä ja mies meni aivan sekaisin. Pat kertoi diggaavansa todella uudesta materiaalista ja halusi heti liittyä meihin. Kerroimme, että emme tarvitsisi enää kitaristia, jolloin hän innokkaana vakuutteli osaavansa myös laulaa. Palattuaan kotiinsa Los Angelesiin, hän teki demon ja lähetti sen meille. Hänen äänensä vakuutti meidät kertaheitolla ja olemme työskennelleet yhdessä siitä asti. Halusimme biiseillemme laulajan, jossa on munaa, mutta joka osaa myös oikeasti laulaa. Pat sattui olemaan juuri oikeanlainen henkilö.
– Teemme Dimen kanssa pääasiassa kaikki biisit, hän vääntää sanat ja heittää aina mukaan joitain ideoita ja kaikki toimii yksiin todella hyvin. Kaikilla on paljon intoa ja energiaa mukana eikä ilmassa ollut mitään negatiivisia viboja. Olemme kuin kolme muskettisoturia, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.
Vinnien mukaan diili jättimäisen levy-yhtiö Elektran kanssa syntyi kuitenkin lopulta helposti.
– Teimme Panteran kanssa sopimuksen Elektran kanssa jo vuonna 1990. Olimme heille aika iso bändi, sillä myimme yli 13 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Elektran väki osoitti kuitenkin kiinnostusta Damageplania kohtaan heti alusta saakka. Toki minun ja Dimebagin menneisyys Panterassa auttoi sopimuksen syntymisessä ja myös monet Pantera fanit tulevat varmasti seuraamaan tekemisiämme. Mutta jos musiikkimme ei olisi ollut mistään kotoisin, eivät he taatusti olisi solmineet sopimusta kanssamme. He kuitenkin pitivät kuulemastaan ja meidän kannalta hyvä niin.
Miltä nyt sitten tuntuu olla uuden bändin ja levyn ylpeä isä tai äiti?
– Hyvältä, nauraa Vinnie. Minulla ei olekaan lapsia tai vaimoa, joten levyt tavallaan ovat minun lapsiani. Levy ja bändi on pitkäaikaisen työn tulos ja saadaksemme sen synnytetyksi jouduimme käymään läpi aika paljon kärsimystä. En koskaan kuvitellut joutuvani aloittamaan puhtaalta pöydältä, mutta se vain sai meidät tekemään parhaimpamme ja minusta sen myös kuulee lopputuloksesta.
Ja pyörii!
Asioiden lähdettyä rullaamaan, jatkui sama meininki myös studiossa.
– Suurin osa kappaleista on vedetty studiossa 100% livenä alusta loppuun saakka. Osa biiseistä koostui osista, joita olimme veljeni kanssa saaneet aikaiseksi. Minä vetelin rummut ja hän soitti jopa 7-8 erilaista riffiä ja lopputuloksena kaikki sopivat hyvin yhteen. Muutaman kerran annoimme biisejä myös Patin käsiteltäväksi ja usein hänellä olikin hieman erilainen käsitys esimerkiksi niiden sovituksista. Sävellysprosessi oli siis hieman erilainen kuin mihin olimme aiemmin tottuneet ja levyllä onkin mukana juttuja, jotka eivät olisi esimerkiksi Panteralle sopineet. Meillä on Dimebagin kanssa aika tunnistettava soittotyyli ja tiesimme, että ihmiset tunnistaisivat myös Pantera-saundin, joten halusimme jotain hieman erilaista. Levyllä onkin hieman tummempi ja rosoisempi äänimaailma, joka ei ole aivan niin konemainen kuin mitä meillä aiemmin oli.
– Rumpalin näkökulmasta katsottuna levyltä löytyy joitain aika ainutlaatuisia rumpukomppeja, jollaisia en koskaan aiemmin ole soittanut. Sieltä löytyy aika intensiivisiä kohtia, joitain 6/8 tahtilajeja joita emme juuri koskaan aikaisemmin ole soittaneet jne. Suosikikseni kappaleista on helppo nostaa Crawl, joka oli ensimmäinen kappale minkä Pat koskaan demosi ja joka siis tavallaan aloitti tämän kaiken.
Hyvinkin yksinkertaisten vaiheiden jälkeen vieraileviksi tähdiksi levylle päätyivät niin Zakk Wylde kuin Stone Sourista ja Slipknotista tuttu Corey Taylor.
– Olemme aina tutustuneet helposti ihmisiin ja bändeihin joiden kanssa olemme keikkailleet ja reissailleet. Zakk sattui olemaan kaupungissa tekemässä juttua Guitar Worldin kanssa ja päätimme soittaa hänelle uutta materiaalimme. Heti biisejä kuultuaan hän halusi napata kitaran käsiinsä ja alkaa vetämään niihin juttuja. Päädyimme viemään hänet studioon jossa hän alkoi välittömästi revitellä kitarallaan. Hän piti myös Soul Bleed -kappaleesta sen verran paljon, että veti sinne lauluja ja vielä soolot Reborn-biisiin.
– Corey Taylorin kanssa kävi aika samalla tavalla kuin Zakkin kanssa. Hän oli Stone Sourin kanssa keikalla kaupungissa ja päädyimme kuuntelemaan musiikkia heidän keikkabussiinsa. Kuultuaan biisin Fuck You hän suorastaan vaatimalla vaati päästä laulamaan tuolle kappaleelle. Niinpä Pat vetääkin ensimmäisen säkeen ja Corey toisen. Vaikka biisi olikin jo valmiina, siitä tuli ikään kuin räätälöity Corey Taylorin tyyppinen kappale.
Vaikka levyn kappalemateriaalin onkin tasalaatuisen hyvää ja vaihtelevaa, tuntuu vajaa 62 minuuttia kuitenkin hieman liian massiiviselta annokselta. Vinnie esittää kuitenkin eriävän mielipiteensä.
– Enpä nyt oikein tiedä. Levyltä löytyy kuitenkin aika paljon vaihtelevuutta eikä se ole pelkkää takomista alusta loppuun saakka. Sieltä löytyy aika syvällisiä tummia melodioita mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden vetää välillä vähän henkeä. Kyllä se debyyttilevynä antaa meille aika hyvät lähtökohdat. Liian monet bändit yrittävät tänä päivänä soittaa laskelmoitua kaupallista musiikkia tai sitten toisessa ääripäässä ollaan rankkoja vain sen itsensä vuoksi. New Found Power onnistuu täyttämään koko tuon spektrin ja minusta se onnistuu myös niin sanotusti palauttamaan metallin takaisin maailmankartalle.
– Itse asiassa meiltä jäi yksi Ashes-niminen biisi poiskin, koska se valmistui lopullisesti vasta Kiitospäivän aikoihin. Senkin kanssa kävi niin, että kun ex-Alice in Chains mies Jerry Cantrell kuuli tuon kappaleen, hän halusi välttämättä päästä mukaan. Biisi taitaa päätyä levyn Japani version bonusraidaksi ja Punisher-leffan soundtrackille.
Porno vai promovideo?
Damageplanin CD:ltäkin löytyvän Breathing New Life videon on ohjannut aiemmin ainoastaan aikuisviihteen parissa työskennellyt David Lockard a.k.a. Red Ezra. Paljasta pintaa ei videosta valitettavasti kuitenkaan löydy.
– Red Ezra tapasi asua täällä Teksasissa ja hän on aina halunnut päästä tekemään leffoja ja musiikkivideoita. Muutettuaan Kaliforniaan ainoat työt tarjoutuivat kuitenkin pornon parissa ja niistä leffoista hän on tunnetuksi tullut. Halusimme jotain todella yksinkertaista ja raakaa ilman mitään erikoisefektejä ja olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Vain me neljä jammailemassa ja video tarjoaakin ihmisille mahdollisuuden nähdä millaisia me oikein olemme. Nyt kun Headbangers Ball on palannut takaisin MTV:n ohjelmistoon ainakin täällä Yhdysvalloissa, on video saanut muutaman esityskerran televisiossa.
Bändin nimen mukaisesti orkesterin tulevaisuuden suunnitelmat ovat varsin selkeät.
– Atomipommin kehittäjillä oli aikoinaan vain yksi päämäärä: räjäyttää kaikki paskaksi ja tuo on myös meidän tavoitteemme. Palamme halusta päästä tapaamaan faneja ja ystäviämme joita olemme Panteran ajoista saakka tunteneet. Haluamme muodostaa uuden musiikillisen perinnön tämän bändin kanssa ja soittaa jokaisessa mahdollisessa maailmankolkassa. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että pääsemme soittamaan muutamilla festareilla kesä- ja heinäkuussa ja odotamme niitä innolla.
Räjäyttämisestä puheen olleen mitä levyn kansikuvassa oikein räjäytetään ilmaan?
– Sitä emme aio sinulle kertoa, mutta jotain siinä räjähtää ja me kävelemme kaikesta tuosta poispäin. Me olemme räjäytysryhmä nimeltään Damageplan!
Miesten hommista kuten hevin soittamisesta ja räjäyttämisestä tulee taatusti nälkä ja siihen nälkään tarjoan Vinnielle kehittämääni kolmen lihan äijäpizza reseptiä, johon lihan lisäksi kuuluu tietysti kunnolla sipulia ja homejuustoa. Rumpalismies purskahtaa nauruun ja väittää kysymystäni oudoksi. Päätämme kuitenkin vaihtaa reseptejä.
– Enpä ole koskaan syönyt homejuustoa pitsassa, mutta se kuulostaa kyllä herkulliselta. Omat suosikkitäytteeni ovat kyllä pepperoni, ananas ja jalapeno. Niistä muodostuu sellainen makea ja outo yhdistelmä, jossa on vähän lihaa ja mukava jalapenon aiheuttama polte.
Sehän kuulostaa vähän kuin Damageplanin musiikilta?
– Aivan niin!
Julkaistu Inferno #16/2004
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)