Inferno #232/2025

Mean Mistreater
Do or Die
Dying Victims
3,5

Vain vuosi Razor Wire -debyytistä ja amerikkalaiset arkihevarit julkaisevat uutta. Konseptia ei ole lähdetty muuttamaan piiruakaan mitä nyt rytmiryhmä on vaihdettu. Jo edelliseltä levyltä tutun kalloteemaisen kansitaiteen suojista rullataan ehtaa heavy metalia kerrassaan mainion jämäkällä otteella ilman turhia kikkailuja tai moderneja hömpötyksiä.

Viisikon musiikin ehdottomasti suurin vahvuus on konstailemattomuus ja ytimekkyys. Alle puoleen tuntiin se rullauttaa kahdeksan biisiä, joissa on äärimmäisen korvia miellyttävää rosoisuutta aina tuotantoa sekä laulajattaren tulkintaa myöten. On melkoinen taito jo sinällään saada näinkin perusmallisista tuttuakin tutummista elementeistä aikaan näinkin toimiva lopputulos, jossa ei töki mikään vastaan. Ei edes juurikaan haittaa selkeiden kohokohtien tai vastustamattoman tarttuvuuden puute. Maistuuhan kunnon ruislimppukin voin kera vaikka joka päivä.

Edeltäjäänsä verrattuna yhtye kuulostaa samaan aikaan sekä rennommalta että tiukemmilta niin otteeltaan kuin asenteeltaankin. Matka terävimpään kärkeen kaventuu toivotusti, ja vaikka materiaali ei vielä tapakkaan, toimittaa se jo mallikelpoisesti asiansa farkkuliivikansalle.

Throne
Ossarium
Dusktone
4

Kovin on jylhää, painavaa ja tummaa Thronen ulosanti kolmannella kiekollaan. Sen sisältämästä kappalekuusikosta voi löytää sludgemaista raahustamista ilman nihilististä räävittömyyttä, synkkyyttä mustan metallin tapaan vailla raastavaa kylmyyttä kuin brutaaliutta kaihtavaa death metalin tanakkuuttakin. Väljästi sanottuna doom-deathia siis, jossa melankolia on vaihdettu ahdistukseen.

Vakuuttavasti yhtye musiikkiaan vyöryttää läpi levyn 45 minuutin keston antamatta armoa tai toivoa missään kohtaa. Torturan puolivälin vähäeleinen fiilistely on sekin kaukana herkistelystä toimien lähinnä valmisteluna entistäkin painostavampaa jyräykseen. Italialaisilla ei selvästikään ole edes halua hyödyntää dynamiikkaa musiikissaan mahdollisimman laaja-alaisesti, vaan ainoastaan pyrkiä musertamaan kuulijansa musiikin alla mahdollisimman tehokkaasti.

Ossarium on levykokonaisuus, joka koostuu lähes merkityksettömistä yksilöistä. Eroavaisuudet biisien välillä eivät ole kovinkaan suuria, mutta juuri tässä piilee sen viehätys ja vahvuus. Tunnelma pysyy väkevänä alusta loppuun ja tätä vaikutelmaa järkälemäisyys korostaa vain entisestään. Kun helppous ja kauneus puuttuvat musiikista, jää jäljelle vain nautittava painostavuus.

Year Of The Cobra
Year of the Cobra
Prophecy
4

Duona toimiva yhtye ei tänä päivänä ole mikään harvinaisuus kuten ei sekään, että instrumentteina on laulun lisäksi vain basso ja rummut. Näinkin yksinkertaisella kokoonpanolla voi luoda hyvinkin erilaisiin lokeroihin uppoavaa musiikkia ja amerikkalaiskaksikon kohdalla genren on löyhästi määriteltynä doom.

Nelikieliseen soittimeen varaan rakentuvat kappaleet ovat jo lähtökohtaisestikin tummasävytteisiä ja lämpimän tanakoita, mutteivät mitenkään erityisen painostavia. Tämä lähestymistapa musiikkiin onkin erityisen toimiva, etenkin kun levyn pelkistetty tuotanto on todella miellyttävän ilmavaa antaen tilaa herkälle ja haikealle hyvin tekijältä kuulijalle välittyvälle tunnelmalle. Tässä laulajattaren tulkinnalla on iso rooli, jota sitäkin voi hyvin kuvata edellä mainituin adjektiivein.

Amerikkalaiskaksikon musiikissa viehättää myös se, ettei se ole pelkkää hidastelua ja kurjuudessa vellomista, vaan musiikillisessa viitekehyksessään paikoin jopa menevää. Oman sävynsä biiseihin tuo vielä etäisesti havaittavissa olevat vaikutteet niin huuruisemman psyken kuin räkäisen sludgen puolelta.

Year Of The Cobran eponyymin kolmosalbumin tenho piileekin sen hitaasti tajuntaan uppoavassa salakavaluudessa, jonka hienoutta ei tajua muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella.

Inferno #231/2025

Hesperia
Fra Li Monti Sibillini
Hammerheart
3

Tässäpä levy, jollaista ei voi tehdä kukaan muu kuin yksittäinen hyvin kunnianhimoinen italialainen itsekseen. 75-minuuttinen talvista keskiaikaista black metalia sisältävä läpeensä teatraalinen teos on välisoittoineen hyvinkin pompöösi, joka ihme ja kumma ei kuitenkaan sorru liiaksi huumorin puolelle edes tahattomasti.

Satyriconin yli kolmenkymmenen vuoden takaisen Dark Medieval Times -debyytin vaikutus lopputulokseen on ilmeinen visuaalisen ilmeen viitatessa enemmän alkuaikojen Gravelandin Rob Darkenin suuntaan. Ilmeisistä esikuvistaan huolimatta Hesperusin näkemystä huomaa kunnioittavansa, vaikkei se edes tässä ajassa ole mitenkään uniikki. Sen verran hyvin järkälemäinen eepos on toteutettu, että sitä jaksaa kuunnella useammankin kerran alusta loppuun.

Fra Li Monti Sibillinin suurin puute löytyy kuitenkin itse black metalin puolelta. Onhan se genren vaatimusten mukaisesti kiivasta ja osin kaoottistakin, vaikka sillä ei edes yritetä olla millään muotoa true cult -tyyppistä pikimustaa raastamista. Kappaleista kuitenkaan uupuu viimeisen silauksen tuovaa sekä tarttuvuutta että väkevyyttä eli sisältöä, jonka ansiosta se nousisi massan yläpuolelle ja mieleen saakka.

Sacrifice
Volume Six
High Roller
3,5

Kanukkirässäreiden levytysuran aloituskaksikko Torment in Fire (1986) ja Forward to Termination (1987) on yhä edelleen kaikessa ilkeässä raastavuudessaan niin väkevää kamaa, ettei se itsekään ole pystynyt ylittämään. Edellisestä hyvästä yrityksestä on vierähtänyt jo sen viisitoista vuotta, joten kutosta kohtaan oli kerrankin oikeita odotuksia.

Hämmästyttävän ärhäkältähän Sacrifice kuulostaa vieläkin näin 40 vuotta perustamisensa jälkeenkin ja yllätys on myös se, että kokoonpanokin on käytännössä alkuperäinen. Riffeissä on tuttua kiivautta eikä aikakaan ole ihme kyllä vienyt terää pois Rob Urbinatin äänestä. Alkupää lupaileekin ilahduttavasti hyvää ja kipakkaa levyä, mutta melko lailla puolivälin tienoilla into alkaa pikkuhiljaa haaleta. Kappaleiden taso ei varsinaisesti huonone, mutta into pieksentää kohden vain hivenen hiipuu niin intensiteetin kuin yllätysmomentin laskiessa inasen.

Viime vuosina julkaistuista aikalaistensa paluulevyistä Volume Six on selkeästi parempi kuin Razorin ikävän valju Cycle of Contempt, mutta jää kuitenkin Morbid Saintin männä vuonna ilmestyneen todella tanakan Swallowed by Hellin taakse. Pistää se silti vibaa vanhan liiton rässäreiden punttiin ja löysät taas nuorempien.

Inferno #230/2024

Accuser
Rebirthless
MDD
3

Levyjensä kansista paremmin tunnetulla kirjoitusasulla itsensä tykö jo lähes 40 vuotta tehnyt Accu§er on todellisia sakurässin tervaskantoja. Vähemmän yllättäen miehistöä on vaihtunut niin, että alkuperäisiä ei ole enää jäljellä kuin laulaja-kitaristi Frank Thoms. Onpahan nimeäkin muutettu kertaalleen neljän vuoden ajaksi kunnes todettiin vanhassa olevan vara parempi.

Omissa kirjoissani yhtyeellä on jonkinasteinen divarihevin leima johtuen lähinnä vuonna -89 ilmestyneestä Who Dominates Who? -albumista eikä yhtye koskaan olekaan tunnettavuutta kummemmin saavuttanut, vaikka on julkaisurintamallakin ollut hyvinkin aktiivinen viimeiset toistakymmentä vuotta aina Metal Blade -yhteistyökuviota myöten.

Järjestyksessään tätä kolmattatoista albumia kuunneltaessa on selvää, miksi yhtyeen ura on jämähtänyt tiukasti samalle tasolle millä se on alusta alkaen ollut. Kappaleet kun ovat toisiinsa verrattuina melko yksitotisia, joskaan eivät tylsiä. Tympeydeltä Rebirthlessin pelastaa myös aina tuotantoa myöten sen miellyttävän tanakka tatsi ja kokemuksen myötä tullut sovitustaito, jonka myötä kokonaisuus rullaa läpeensä hyvin. Tiukasti perusasioihin pohjautuva yllätyksettömyys ei liiemmin haittaa, sillä joskus sitä aina haluaa mässyttää muutakin kuin konvehteihin verrattavia muinaisia rässiklassikkoja.

Auriferous Flame
The Insurrectionists and the Caretakers
True Cult/Stellar Auditorium
3

Mustasävytteiseen thrash-ilmaisuun nojaava Auriferous Flame tuntuu olevan ainoan jäsenensä Aylossin yhdeksästä yhtyeestä juuri nyt se aktiivisin, onhan tämä kolmesta biisistä koostuva levy kolmas kolmeen vuoteen.

Vaikka kokonaisuutta on tiivistetty ja musiikillisesta linjaa selkeytetty aiempaa rässimmillä otteella, kotimaansa black metalin puolelta tutut Kreikka-melodiat ja tunnelmat ovat silti yhä läsnä. 15 minuutin mittaisessa avauksessa riittää sulateltavaa, edelleenkin kun kappaleet polveilevat tuttuja rakenteita ja selkeitä tarttumapintoja karttaen. Tässä piileekin musiikin kiehtovuuden ja siihen uppoutumisen vaikeuden välinen ristiriita.

Black Denim Rage
Chaos of War
Witches Brew
1,5

Hivenen pökkelöllä nimellä varustetun yhtyeen musiikkia kutsutaan street thrashiksi, mutta eihän tämä niin mitenkään 80-luvulla street metaliksi kutsutulle Zoetropelle pärjää. Hardcorestakin niin asennetta kuin tiukkuutta levyille ammentaneen chicagolaisisten ulosannista kun oli jo aistittavissa katujen lakien tunteminen.
Chaos of Warilla on läpeensä hyvä draivi, mutta perin heppoista se läpeensä on ja aika usein huonolla tavalla myös köppäistä. Mielikuvat vievät paikoitellen jopa Metaluciferin suuntaan, mutta kun ollaan ilmeisen vakavissaan tekemistensä suhteen ilman eksotiikkalisää ja tarkoituksella ylilyötyä hellyttävyyden puolelle kallistuvaa hevailua, on lopputulos pelkästään tylsää.

Eivät kappaleet yksittäisinä kuunneltuina totaalisen huonoja ole, mutta niiden tönkköys vain korostuu kuunneltaessa kaikki kahdeksan putkeen. Sen sijaan, että Black Denim Rage on julkaissut kokonaista kolme levyä kahteen vuoteen, olisi sen ennemminkin kannattanut keskittyä huomattavasti itsekriittisemmin kappalemateriaalinsa lisätyöstämiseen. Laatu ennen määrää on vanha ja kliseinen mutta hyvä viisaus.

Capilla Ardiente
Where Gods Live and Men Die
High Roller
3

Capilla Ardiente on nyt julkaissut melko lailla samanlaisella musiikillisella formaatilla ja sisällöllä kolme levyä kymmeneen vuoteen, joka löytyy myös tältä tuoreimmalta täyspitkältä. Eeppistä mutta tarttuvia perusrakenteita kaihtavaa doom metalia, joiden mitat on tasan neljä sekä kymmenenminuutin kantturat.

Oma ilme yhtyeellä on alusta alkaen ollut lähestymistapansa vuoksi muuten perinteisiin melko lailla fakkiintuneessa genressä, mutta biisien viisikulmioilta tuntuvat palaset eivät edelleenkään sujahda täysin tyydyttävällä tavalla levykokonaisuuden pyöreistä rei’istä sisään. Osaamisen puutetta tästä ei voi syyttää, laulaja hoitaa tonttinsa hyvin, tanakan monipuolisissa sävellyksissä on runsaasti ideaa eivätkä ne jumahda missään kohtaan tylsyyden hetteikköönkään.

Monia chileläisten sävellysten kunnianhimoisuus ja näppäryys jaksavat taatusti viehättää levyltä toiseen ja varmasti myös tästä syystä musiikki vetoaa myös muihinkin kuin melankolisen hidastelun ystäviin. Onhan Where Gods Live and Men Die -albumilla myös selkeästi aiempaa enemmän vauhdikkaampaa heavy metalia jopa kokonaisen kappaleen mitassa kuten As I Lie on the Summit. Hivenen helpompi ja suorempi lähestyminen saattaisi kuitenkin nostattaa yhtyeen tunnettavuutta pienen diggaripiirin kulttiluokkasta astetta korkeammalle.

Trollcave
Adoration of the Abyssal Trespasser EP
Me Saco Un Ojo/BlackSeed
4

Trollcavea ei kannata luulla miksikään lähes poikkeuksetta myötähäpeää ja suurta ärtymystä aiheuttavaksi humppametalliksi, vaan minarin kahden vartin mittaisen kappaleen sisältö on todella hitaasti valutettua death metalia.

Pelkistetyn painostava ulosanti on hypnoottisuudessaan tehokasta. Vähäisinä pidetyt väriläiskät kuten avauksen intro & outro, nopean rujot pyrähdykset ja kepeät mutta tummaa melankoliaa huokuvat tunnelmointipätkät tuovat musiikkiin kaivatunlaista kiinnostusta kasvattavaa ilmavuutta. Hyvin toteutettua musertavaa minimalismia myös niille, joille death-doom on liian kaunista ja kepeää.

Violent Definition
Progressive Obsoletion
I Hate/Bestial Invasion
2

Nyt rässätään menemään pohjimmiltaan täysin oikeaoppisesti. Vanhan koulukunnan vaikutus kuuluu selvästi, mutta tanakalla joskaan ei tylsällä tässä ajassa kiinni olevalla tuotannolla varustettu levy ei kuitenkaan ole suoranaista retroilua.

Yhtyeen ote pieksentäänsä on asiallisen räväkkä mitä tulee tempoihin, laulajan ulosantiin sekä riffittelyyn. Nasevien ryntäysten lisäksi Violent Definition kehittelee enemmänkin pidemmässä mitassa kappaleitaan, joissa on riittävästi tilaa erilaisten osuuksien vaihtelulle ilman turhanpäiväisen kikkailun vaikutelmaa. Yli viisitoista vuotta kasassa olleelle bändille itsensä haastaminen toisella täyspitkällään on sekä ymmärrettävää että suotavaakin.

Progressive Obsoletion on kiinni tiukasti thrashin ytimessä, josta olisi lähtökohtaisesti helppo pitää. Sen keskeinen ongelma kuitenkin on varsinaisen sisällön puute yhdistettynä geneerisyyteen. Kitaristi nypyttää menemään kovastikin laulajan kompatessa räksytyksellään sen minkä ehtii, mutta erityisen merkillepantavia riffejä tai kertosäkeitä ei vain löydy etsimälläkään edes kuusiminuuttisista järkäleistä, jotka nekään eivät oikein perustele riittävän hyvin kestojaan. Onkin vain todettava, että levyä läpeensä kuljettava hyvä meno ei lopulta kanna aivan edes kestikastiin saakka.