Inferno #222/2024

Armagh
Exclamation Po!nt
Dying Victims
2,5

Kolmannella täyspitkällään Armagh yrittää kovasti tehdä omanlaistaan juttua yhdistäen menneiden aikojen heavy metalia ja jopa vanhempaa heavy rockia ensimmäisen aallon mustaan menoon. Lähestymistapa onkin kieltämättä kiehtova ja jopa originelli, mutta useammasta yksittäisestä kelvollisesta onnistumisesta huolimatta kokonaisuus onnahtelee sekavampien biisien myötä.

Kirjoitusasullaan selkeän tyylirikon arvoisesti hassutteleva levy kuulostaa pääsääntöisesti alkuaikojen Satanilta eikä vain kitaristi-laulaja Galin Soulreaperin äänen ja laulutyylin ollessa paljon velkaa Brian Rossille. Tällä saralla puolalaiset osaavatkin tehdä ilmeisen esikuvansa tapaan mukavan vauhdikkaita ralleja, joissa on kärkkäripotkua. Taittuupa siltä mukavasti myös verkkaisempi ajassa kauemmas taaksepäin kumartava tunnelmointi.

Tylsiksi kappaleensa käyvät heti kun niihin on ympätty turhaa rajuutta suoraviivaisen kitarasahauksen ja rumpupätkytyksen muodossa Between the Sidesin ja Rapid Str!den tapaan. Muutoin kepeytensä ja polveilunsa ansiosta hieno This !s New A onnistutaan sekin pilaamaan rumpalin intouduttua hetkeksi ryntäämään. Kunpa nelikko pysyttelisi jatkossa selkeillä osaamisalueillaan ja unohtaisi päälleliimatun oloisen tarpeensa todistaa pitävänsä myös Bathorysta ja Venomista.

Atrophy
Asylum
Massacre
3,5

Odotukset eivät olleet kovinkaan häävit Atrophyn paluulevyä kohtaan 34 vuoden levytystauon jälkeen eikä mielialaa nostattanut myöskään taannoinen bändipöljäily. Alkuperäisen laulajan Brian Zimmerman jätettyä yhtyeen vuonna 2020 muut jatkoivat alusta alkaen mukana olleen rumpali Tim Kellyn johdolla vaihtaen kuitenkin nimensä Scars Of Atrophyksi. Vaan Brianpa palasikin kasaten uudet ukot ympärilleen ja jatkaen toimintaa alkuperäisellä nimellä.

Eiväthän vuonna -88 julkaistu Socialized Hate sekä kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Violent by Nature olleet aikoinaankaan mitään timanttiliigasarjaa, mutta omintakeisia ja thrash-kiekkoja yhtä kaikki. Omaperäisyys on hieman ymmärrettävästikin hiipunut, mutta Asylum onnistuu silti yllättämään hyvinkin positiivisesti tiukkuudellaan sekä sillä, että se kuulostaa hyvinkin loogiselta jatkumolta bändin diskografiassa.

Osakiitos tästä menee yhä napakassa kuosissa olevalle Zimmermanin karhealle äänelle, mutta iso ansionsa on myös muulla bändillä. Tuore kolmoskiekko kun on läpeensä kelpoa käyttö-thrashia, joka seisoo tanakasti tyylillä yhtä lailla niin menneessä kuin tässä ajassa. Asylum onkin hyvä osoitus siitä, ettei kaikki comeback-veteraanit ole musiikiltaan väsyneitä ja tylsiin tuotannollisiin ratkaisuihin sortuneita vässyköitä.

Azell
Death Control
Rottweiler
3

Pareilla on hyvä olla yhteisiä harrastuksia sekä kiinnostuksia kohteita ja herrasväki Napierilla sellainen on nyt ensimmäisen albuminsa jurnuttavaa doomia julkaiseva Azell. Mistään keski-ikäisten ja keskiluokkaistuneiden kivan siististä puuhastelusta ei onneksi ole kysymys, sillä Death Control on Crowbarin liepeillä liikuskelevaa kelpo raskastelua.

Ehtaa sludgeakin on seassa aimo annos, mutta kaikista nihilistisintä ja räävittömintä ei ulosantinsa kumminkaan ole. Eroavaisuudet biisien välillä ovat pieniä, mutta jauhamiseen perustava väsytystaktiikkansa toimii veikeän ilmavuuden ansiosta yllättävän hyvin alusta loppuun saakka ilman puutumista.

Child
Shitegeist
Suicide
3,5

Vain vuosi esikoisesta ja Childista kuullaan taas. Ja melkoisen kovaa kuullaankin, sillä kaiken kattavasta sisäsiisteydestään huolimatta orkesterin vahvasti crust- ja grindcore-mausteinen death metal on kerrasta kaaleihin junttautuvaa tulemista.

Orkesteri osaa hommansa mallikelpoisesti, sillä kappaleet on pidetty hyvinkin ytimekkäinä ja silti niihin on saatu mukaan yllättävänkin paljon sisäistä vaihtelua niin yksilöinä kuin myös levykokonaisuutena. Jos Shitegeistilta jotain jää kaipaamaan, niin maanmiestensä Disfearin tai Wolfbrigaden hurjempaa ja punkimpaa intensiteettiä, mutta tällaisenaan se kelpaa luultavasti himpun paremmin metallisteille.

Gray State
Under the Wheels of Progress
The Coming Strife/Genet
4,5

Tässäpä puolitunteroisen verran sen verran rajua ja täysin uskottavaa mesoamista, ettäei sen esittäjien tarvitse korostaa asiaa kaula- ja rystystatuoinneilla. Pirkanmaalaisten hardcore on vajaan kymmenen vuoden olemassaolon aikana jalostunut maailmanluokan tasolle eikä ajan hengen mukaisia kompromisseja coreilemalla kivan metallisesti ole lähdetty tekemään.

Vankasta HC-pohjaisuudestaan huolimatta yhtye ei rajoita itseään tiukasti genrekarsinaansa, vaan vierailee paikoitellen myös perinteisemmän rankan metallin puolella. Erityisen terävästä sävellystajusta kertoo kaikki levyn kahdeksan kappaletta, jotka ovat pieteetillä viilattu huippuunsa. Ja silti niistä löytyy sellaista ilmavuutta ja jopa herkkyydellä yllättävää monipuolisuutta kaiken myllytyksen lomassa, ettei missään kohdassa tule tukahduttavaa tunnetta. Erityisen papukaijamerkin yhtye ansaitsee vielä tyylitajustaan levyn päättyessä nimettömän outrohenkisen raidan tunnistettavaan Vincent Price -leffasampleen.

Under the Wheels of Progress pistää huppareiden kiristysnarut heilumaan kotioloissakin ja keikoilla  vasta onkin vaarana dödön pettäminen, housujen repeäminen ja paskojen tuleminen musiikin mukana tanssatessa.

Lustmord
Much Unseen Is Also Here
Pelagic
4,5

Much Unseen Is Also Here on musiikkiteos, jonka arvottaminen perinteisen musiikkikritiikin keinoin tuntuu turhalta aivan samoin kuin sen vertailu muiden vastaavien tekijöiden tai edes artistin omiin julkaisuihin. Niitä mahtuu kokonaisen genren yli 40 vuotta sitten synnyttäneen Brian Williamsin Lustmord-diskografiaan aika liuta.

Albumi sisältää tuttua ja turvallistakin humisevan verkkaista äänimaisemaa, joka saa kuulijansa tuntemaan itsensä pieneksi ihmettelijäksi kosmisessa maailmankaikkeudessa. Vaikka mittava teos onkin jaettu kahdeksaan osaan, ei näillä yksilöillä siinä missä kuuntelijallakaan ole isossa kuvassa mitään merkitystä. Kokonaisuus on silti helposti nautittavissa sellaisenaan ja kokemus on kaikkinensa hyvin vaikuttava eikä uppoutumiseen tarvita edes lujaa volyymiä tai kuulokkeita.

Musiikin merkittävä ominaispiirre on, että siinä yhdistyy samanaikaisesti jostain kaukaa kajastava haikeus että lähelle hiipivä uhkaavuus. Dark ambientissa jo nimensä mukaisestikin nämä tunnelmat ovat tyypillisiä. Jännittäväksi ja omalaatuiseksi Lustmordin tekee kuitenkin se, että toisin kuin olettaa saattaisi, sen luomilla ääniyhdistelmillä on hyvin rauhoittava vaikutus. Samalla se tarjoaa oivalluksen, että kaikkea selittämätöntä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, kun riittää että olemassaolon hyväksyy ja siitä nauttii.

Malsten
The Haunting of Silvåkra Mill - Rites of Passage
Svart
2

Tämänkö nyt sitten pitäisi olla pelottavaa ja teatraalista siihen malliin, että sen yhteydessä kehdataan mainita ainoa oikea kuningas King Diamond? Sori vaan, mutta Malstenin doomailu ei ole genressäänkään kovinkaan ihmeellistä.

Kakkoslevynsä materiaali on sinällään ihan kelvollista, neljä pitkää perusmallista biisiä lanataan läpi painavahkoin ja leppoisan lämpimällä surinalla varustetuin riffein. Kahdella välisoitolla yritetään kasvattaa tunnelmaa, jonka perusteet löytyvät teksteissä piilevistä kauhutarinoista. Vaan eihän nämä musiikissa ole aistittavissa missään kohtaa ja niinpä albumin tunnelma jääkin Kasper-kummituksen tasolle.

Refore
Illusion of Existence
Smile Music
4,5

Nyt muuten räimitään menemään raastoheviä sellaisella intensiteetillä ja sisällöllä, että eipä ole aikoihin tullut vastaan näin onnistunutta suoritusta. Jos jotain tuikitärkeää eli hurjuutta jää nykyisellään julkaistusta thrash metalista lähes aina puuttumaan niin vanhojen konkareiden kuin uusien pyrkyreiden toimesta, mutta Refore ei kakkoskiekollaan säästele ketään eikä mitään.

Kun laulaja-kitaristin riivinrautaääni raastaa ihanasti ja sounditkin karhentavat kasikymppisen santapaperin tavoin, ovat pohjatyöt justiinsa eivätkä melkein kohdallaan. Tähän päälle kun tšekit repivät sekä taidolla että raivolla vielä yhdeksän tiukkariffistä biisiä ytimekkään värikkäillä sooloilla ja juuri sopivan vähäisellä määrällä pieniä hengähdyshetkiä, on kokonaisuus kuin paraskin anaerobinen harjoitus.

Vaikka ennen usein olikin paremmin, voi nykyäänkin olla yhtä hyvin. Siitä Illusion of Existence on malliesimerkki, joka pitäisi kuunteluttaa jokaiselle lähilokeroihin kuuluville ja mielestään raisua kamaa tekeville yhtyeille. Punttien lepatus alkaisi hetkessä huumata korvia sen itsensä löyhkän alkaessa täyttää nenää.

Stellar Remains
Wastelands EP
Gutter Prince Cabal
2,5

Dan Elkin on haukannut neitsytjulkaisullaan suuren palan, josta riittää nieleskeltävää myös kuulijalle. Yksin kaikesta luovasta puolesta vastuussa olevan kaverin minijulkaisu ei ole pieni sisällöltään, sillä siihen mahtuu intron ja välisoiton lisäksi runsaasti death metal -lokeron laitoja myöten hallitusti rönsyilevää materiaalia.

Kunnianhimoiset kappaleet sisältävät örinän lailla rujoa ja nopeaa räimettä, mutta yhtä lailla keskitempoisempia ja polveilevampia osuuksia sekä tietenkin myös herkempää melodiaa ja paikoin jopa puhdasta tulkintaa. Kaikkea leimaa teknisyys ilman turhanpäiväistä kikkailufiilistä, mutta imaistakseen kunnolla mukaansa sävellysten fokus saisi olla terävämpi.