Inferno #199/2022

Arð
Take Up My Bones
Prophecy
3

Arð on epäilemättä myös black metal -yhtye Winterfyllethissa vaikuttavalle tekijälleen Mark Deeksille tärkeä projekti, johon on satsattu paljon aikaa ja vaivaa. Onhan maestro soittanut kaikki instrumentit vierailevaa soolokitaristia, rumpalia ja sellistiä lukuun ottamatta itse ja anglosaksisen ajan Northumbrian kuningaskuntaan sijoittuvissa sanoituksellisessa konseptissa on sisältöä lähes romaanin verran. Vaan ihmekö tuo, ei sitä muuten tohtoriksi pääsisikään väittelemään.

Lähtökohtaisesti Take Up My Bonesilla kaikki onkin mallillaan. Pitkähköistä kappaleista löytyy riittämiin haikeutta, jota luodaan niin sellolla, pianolla, koskettimilla kuin mieskööreilläkin eikä eeppistä vivahdettakaan vierasteta. Raskaimman tuomionluennan sijasta musiikissa keskitytään enemmänkin tunnelmalliseen maalailuun kielisoitinten ollessa normaalia pienemmässä roolissa sahaten ja jyräytellen riffejä hyvin maltillisesti.

Albumi onkin helppoa, tyylikkäästi totutettua ja kaunistakin kuunneltavaa. Kuitenkin melodioiden ja tehokeinojen ollessa kappaleesta toiseen hyvin samankaltaisia, alkaa tärkein eli musiikki tuntua väkisinkin osittain ulkokultaiselta ja sivuseikalta sanoitukselliseen sisältöön verrattuna.

Brood of Hatred
The Golden Age
Gruesome
3

Muhammed Mêlki on puurtanut itsekseen visionsa parissa jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Eikä niinkään maestron työskentelymetodinsa, vaan puhtaasti sisällön takia. Musiikki kun The Golden Agella on omalaatuisuudessaan kiehtovaa.

Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät kuitenkaan väkisin survomatta istu. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolinen doomailu, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat taas silkkaa death metalia. Ja kun kappaleisiin ympätään vielä mielellään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, saadaan mukaan progressiivisuutta.

Muutaman kuuntelukerran perusteella albumi kuulostaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa avautua. Tässä auttaa myös se, että seitsemällä biisillä ja outrolla on mittaa vain 32 minuuttia, mikä onkin täysin oikea kesto. Terävöittämistä sävellyksiin että soundeihin jää silti kuitenkin kaipaamaan, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin tai ainakin ulkopuolisen korvaparin paikka.

CMPT
Krv i pepeo
Osmose
2

Jos vuoden 2021 levyt -listauksissa olisi ollut vuoden pettymys -kategoria, olisi piikkipaikan vienyt ehdottomasti juuri ennen joulua ilmestynyt Krv i pepeo. Aiemmin kesän korvilla julkaistu, kahdesta kymmenminuuttisesta kappaleesta koostunut intensiivinen Mrtvaja-EP kun onnistui hurmaamaan hypnoottisella tunnelmallaan, josta ei puuttunut kylmyyttä tai pieniä yllätyksiäkään.

Raastavuutta ja vauhtia ei puutu debyytiltäkään, omaperäisyyttä ja tarttumapintaa sitten senkin edestä.  Kappaleiden kestot ovat lyhentyneet puoleen aiemmista, jonka myötä serbialaisyhtye tuntuu taantuneen hyvin tavanomaiseksi kolmetoista tusinassa -kastiin. Diskanttista soundimaailmaakin on siivottu latteampaan suuntaan, ja vaikka haikeiden sävelien määrä onkin kasvanut, ei niitäkään ole syventämään tai viilentämään ilmapiiriä riittävän mataliin lukemiin.

Levyn ainut valopilkku onkin levyn hidastempoisin ja pisin kappale Memla, joka sekin on selkeä tribuutti Burzumille aina lähes suoria riffi- ja kosketinmelodialainauksia sekä valittavaa rääkymistä myöten. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa lauloi Juice Leskinen aikoinaan ja nyt kävi näin.

Metal Cross
Soul Ripper
From The Vaults
2,5

Metal Cross kuuluu siihen setämiesten osastoon, jonka ura jäi 80-luvun loppupuoliskolla käytännössä demotasolle, mutta nyt reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin hevin soittaminen on alkanut taas kiinnostaa. Alkuperäisestä kokoonpanostakin on jopa yhä muutama juutti mukana.

Esikoisalbumi alkaakin mukavan tanakasti My Time ja nimikappalekaksikolla, eikä laimeasta läpsyttelystä ole onneksi tietoakaan. Ehtaa heavy metalliahan tässä laitetaan ihan mukavasti menemään ripauksella vanhakantaista power metalia. Lupaavan startin jälkeen biisimateriaalia alkaa kuitenkin vaivata ympäripyöreys ja mittaakin on turhaan kerrytetty viisi minuuttia ja ylikin.

Sin Starlett
Solid Source of Steel
Metalizer
3

Kun vyöllään on kokemusta 15 vuotta ja kolme aiempaa täyspitkää, ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että Sveitsin jantterit hallitsevat sujuvasti leipälajinsa. Housut eivät myöskään ole kintuissa edes ennakkoon, kun tarkastelee kansitaidetta ja kappaleiden nimiä. Ehtaa perinneheviä on luvassa.

Pienimuotoisen hämmästyksen levy kuitenkin onnistuu tarjoamaan heti kättelyssä, sillä rempseä nimibiisi ja herkistelyäkin sisältävä seuraajansa Rule or Obey onnistuvat herättämään ihastusta. Bändillä on oma tässä retrogenressäkin muista edukseen erottuva soundinsa, josta kyllä on helposti aistittavissa mm. Saxonin vaikutus, mutta Sin Starlettin ilmaisu on notkeampaa ja melodiat aavistuksen runsaampia. Iso merkitys kokonaisuudessa on myös solistilla, jonka vivahteikkaassa äänessä on jännä vibraatto.

Jos kokonaisuus onkin tasainen, on loppupuolisko kumminkin alkua ärsyttävästi hivenen tasapaksumpi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että suurin osa levyn biiseistä ylittää viiden minuutin rajan pyykin minuutilla parilla ja näin pitkiin eepokset aiheuttavat väkisinkin junnaavuuden tunnetta. Nykyisin erittäin suositussa minarimitassa tämäkin julkaisu olisi vähintään varren mitan iskevämpi.

Smith & Swanson
Smith & Swanson
No Remorse
2,5

Vähän pidempää taukoa viettävässä doom-heavy-bändi Seamountissakin vaikuttavan kaksikon kitaristi Tim Schmidtin ja laulaja Phil Swansonin (jota kuultiin mm. mainiolla Sumerlandsin toistaiseksi ainoalla levyllä vuodelta 2016) yhteistyö tuntuu sujuvan sen verran luontevasti, että osin amerikkalaistetun nimiyhdistelmän allakin materiaalia on päätetty julkaista. Esikoisella kuuluu selvästi herrojen pitkäaikainen kokemus niin yhdessä kuin erikseen sekä soittajina että säveltäjinä, mutta jotain olennaista jää silti puuttumaan.

Tyylilajiksi valikoitunut Black Sabbathiin pohjautuva, mutta enemmän The Obsessedin tai letkeämpää raskaspoljentoa muistuttava musisointi on muotokieleltään tyylipuhdasta. Haikeuden ja lämmön yhdistelmä toimii varsin hyvin levyn avaavissa No Colors ja Like Glass -kappaleissa, mutta tämän jälkeen biisimateriaali muuttuu ikävästi genren perusstandardien mukaiseksi astetta puisevammaksi työstämiseksi. Linja pitää, mutta hanska lipsuu.

Albumin alavireisyys oikenee vasta päätöskappaleessa Worms, jonka rennossa menevyydessä on myös tarttuvuutta simppelin uhmakasta kertosäettä myöten. Tekisikin mieli lyödä vetoa, että nimeämästäni kolmikosta koostui aiemmin ilmestynyt omakustanteinen digi-EP, joka No Remorsen huomion on kiinnittänyt sopparin arvoisesti.

Sorcerer
Reverence EP
Metal Blade
4,5

Sorcererin omat kolme täyspitkää ovat kaikki olleet ihan kiva, mutta mitä sitten -osastoa. Vaan perskutarallaa sentään, kun coverinsa lähtevätkin komeasti. Ja minä kun en edes pidä lainaversioiden tekemistä juuri minään.

Hienoa EP:llä on, etteivät ruotsalaiset ole valinneet kaikista ilmeisimpiä kappaleita Rainbow’lta, Black Sabbathilta ja Saxonilta. Huikeita niistä tekee hienovaraisen tyylitajuiset omat sovitukset ja ennen kaikkea Anders Engbergin laulusuoritus, johon on ladattu rutosti tunnetta mukaan. Komeuden kruunuksi nousee eri toten näkemys Ozzy Osbournen Waiting for Darknessista, jonka voi kokea joko alkuperäistä parempana tai kokonaan uutena kappaleena.

Superlynx
Solstice EP
Dark Essence
3

Keväällä 2020 ilmestynyt Electric Temple sai jatkoa talvipäivän seisauksen aikoihin julkaistusta EP:stä, joka on selkeä välityö. Vaikka kappaleista neljä onkin lainaversiota ja kaksi levyltä tiputettua, ei lopputulos ole väliinputoaja.

Hyvä tulkinta Saint Vitusin klassisesta Born Too Latesta on osuva aloitus, se kun yhdistää hitaan ja raskaan doom-poljennon psyke-menneisyyteen haikailuun. Samalla toimivalla kaavalla coveroidaan yllättävästikin niin Black Rebel Motorcycle Clubia, Nirvanaa (Something in the Way) kuin Nat  King Colea. Tähän sekalaiselta vaikuttavaan, mutta yhteneväiseltä kuulostavaan joukkioon omat viisut istuvatkin saumattomasti. Minari onkin yhtä hyvä kuin itse älppäri.

Tower
Shock to the System
Cruz Del Sur
4

Towerin laulajatar Sarabeth Linden omaa sellaiset palkeet, että ääntään ei voi kuin ihailla ja ihmetellä. Laulutyylinsä kun on vielä sellainen, että koko ajan vedetään täysillä sydämen pohjasta. Tätä tapaa ei voi kuvata millään muulla termillä kuin revittely, jolle osuvaa tulitukea antaa kitaristikaksikon niin ikään intensiivinen suorittaminen. Yhteistyö onkin kaikessa vilpittömyydessään niin energistä, että se saattaa jopa ihastuttaa tai vihastuttaa.

Näistä lähtökohdista orkesterin jytähevi onkin kaikin puolin hyvällä mallilla. Siitä löytyy monipuolisuutta tuovaa rokkavuutta sopivassa suhteessa varsinaiseen metallisuuteen, joka on samaan aikaan sekä vanhakantaista että ajattoman kuuloista. Näiden hienosti tyyliteltyjen ominaisuuksien vahvan tasapainon ansiosta Towerin nahkaan ei voi lyödä puhdasverisen retroaktin leimaa.

Shock to the Systemin suurin puute löytyy kertosäkeistä, joissa ei ole iskevyyttä tai pelkistetyimmillään niitä ei ole käytännössä ollenkaan. Tällaisten kappaleiden kohdalla asian voi ymmärtää täysin tietoisena tehokeinona tai valintana, jossa tekijöidensä tinkimättömään näkemykseen kuuluu välttää helppoja ratkaisuja. Hitit levyltä siis puuttuvat, mutta eipä ole hutejakaan.