Aztlan
Legion Mexica
Metal Inside
2,5
Kerrankin voi rehellisesti sanoa olevan sekä omaperäisen että kiehtovan musiikin äärellä, vaikka hyvää levytystä se ei Legion Mexicasta teekään. Kysymys on enemmänkin toteutuksen kuin musiikin ytimen kehnoudesta.
Aztlanin tapa tehdä kotimaansa Meksikon kansanmusiikkia ja ajaa se rähinäfiltterin läpi on kummallisesta lähtökohdastaan huolimatta toimiva, mutta biisien pitkät kestot ja usein vallitseva yleinen sekavuus tekevät sisäistämisestä ärsyttävyydessään haasteellista. Tuottamalla konseptia järkevämmäksi voitaisiin alkaa puhua sensaatiosta kuriositeetin sijaan.
Black Moon Mother
Illusions Under the Sun (reissue)
Petrichor
4
Black Moon Mother on yksi monista viimeaikaisista Petrichorin Internet-löydöistä, sillä amerikkalaisyhtye ehti julkaisemaan itse tämän ensimmäisen täyspitkänsä jo viime kesän lopulla. Heti ensikierroksen perusteella käy selväksi, että kiinnitystä ei tarvitse ihmetellä tippaakaan. Illusions Under the Sun ansaitsee pieteetillä tehdyt fyysiset versiot sekä kaikki mahdollisuudet ja lisänäkyvyyden mitkä se vain voi saada uusintansa myötä.
Yhtyeen musiikin voi melko helposti luokitella Chelsea Wolfe -genreen, jossa tummia pop-sävyjä naitetaan doom-henkiseen psykedeliaan omiin kengänkärkiin tuijotellen. Onpahan tätä myös kutsuttu ytimekkäästi doomgazeksi, joka käykin terminä täysin järkeen, jos vain vähänkin on em. tyylilajeihin perehtynyt. Näitä vaikutteita musiikissa onkin yhdistelty taidokkaan laaja-alaisesti ja silti saatua pidettyä vain pikkaisen yli puolen tunnin mittainen parilla lyhyellä välisoitolla varustettu kokonaisuus yhtenäisenä.
Illusions Under the Sun kietoo pauloihinsa laulajattarensa raukealla äänellään, joka kantautuu korviin verkkaisen rauhallisesti etenevän musiikin lailla jostain usvan takaa. Kappaleissa tunnelmissa flirttaillaan samanaikaisesti sekä haikeuden että kepeyden kanssa, niin raskaammalla kuin kevyemmälläkin otteella, että lopputulosta voi hyvinkin kutsua nykyajan hippien omaksi sopivasti modernisoiduksi tulkinnaksi Black Sabbathista. Sen verran mainiosti vastakohdat toisiinsa on yhdistetty aivan kuten ilmeinen esikuvansakin teki jo 50 vuotta sitten.
Heavy Sentence
Bang to Rights
Dying Victims
4,5
Olen ennenkin niin ihmetellyt kuin marmattanut siitä, kuinka käytännössä raskaan rockin ja heavy metallin syntysijana tunnettu Iso-Britannia on taantunut jo 80-luvun lopusta lähtien lajin kehitysmaaksi. Muutamia valopilkkuja on sentään viime vuosina ilmaantunut horisonttiin ja näistä nyt ilmestyvän Heavy Sentencen esikoinen loistaa selkeästi kirkkaimpana aamutähtenä.
Bang to Rightsissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se on täynnä hyvällä duunariotteella veivattua vanha- ja alkukantaista heavy metalia. Mielikuvat Saxonin suuntaan ovat vahvat, mutta Heavy Sentence on selkeästi sekä menevämpää että rouheampaa. Kappaleissa brittiläinen herrasmiesmäisyys antaa enemmän tilaa motörheadmaiselle julkeudelle ja tästä mielikuvasta vastaa pitkälti laulajan kerrassaan mainio raspiääni, joka voimaannuttaa kaikkia niitä, joille testosteronin tuoksu ei automaattisesti ole kammoksuttavaa.
Kitaristit eivät ujostele instrumenttiensa käyttöä pisaraakaan, sillä mainiota riffiä, melodiaa ja sooloa tykitetään häpeilemättömästi mutta vahvalla tyylitajulla koko ajan. Kappaleet pysyvät silti täysin konstailemattomina, mikä tekee niistä vastustamattomia kaikessa kirkasotsaisuudessaan. Jos tämä ei saa paukuttamaan farkkuun ja nahkaan pukeutuvan umpiluista päätään, niin sitten ei mikään.
Hecatomb
Horrid Invocations EP (reissue)
Invictus
4
Ei ole mikään ihme, että raisusta rosteristaan tutuksi tullut irlantilainen Invictus Productions on iskenyt silmänsä Hecatombiin ja pistää uudestaan pihalle duon tähän mennessä ainoan julkaisun Horrid Invocations -demon (2020).
Aussien alkukantaisesti repivä black/death/thrash metal -ryöpytys on suoraa jatkumoa yli 30 vuoden ajan tutuksi tulleelle kotimaansa äärimetalliskenelle ja sen alkuvoimaisuus on melko vastustamatonta. Deströyer 666:n ensimmäistä demoa, EP:tä ja albumia palvovat löytänevät tästä toivon mukaan uuden suosikkinsa.
Ildaruni
Beyond Unseen Gateways
Black Lion
4
Helleeninen black metal on käsite itsessään ja tähän kastiin Ildaruni onkin helppo tiputtaa huolimatta siitä faktasta, että kotimaansa onkin Armenia. Yhtymäkohtia genren lippulaivaan Rotting Christiin löytyy myös runsaasti, vaikka musiikissa onkin enemmän eeppistä pakanahenkisyyttä ja vähemmän demonimaista mustuutta.
Pitkähköihin biiseihin on maltillisesti upotettu niin kansanmusiikkivaikutteita tina- ja säkkipilleineen kuin ärhäkämpää black metaliakin, vaikka painotus on aina melodisuudessa. Beyond Unseen Gateways onkin esikoiseksi hämmentävän kypsä ja monipuolen teos.
Rain of Terror
Witch Hunt LP
Hellation
2
Kotimaisen Rain of Terrorin punkkimetallistit kumartelevat Japanin suuntaan asiaankuuluvan sirisevällä rytyytyksellään, jossa on kuitenkin aivan liikaa kohteliaisuutta ja sisäsiisteyttä mukana. Esikoisalbumiksi Witch Hunt kuulostaakin liian ympäripyöreältä ja sekoitussuteenkin metallin ja punkin välillä pitäisi olla jälkimmäisen hyväksi toisin kuin nyt.
Seuraavalla kerralla roppakaupalla lisää intensiteettiä ja d-beatmäistä karskiutta, niin johan alkanee jytäämään.
Rituals of the Dead Hand
With Hoof and Horn
Dunkelheit
2
Pitkälti Varg Vikernesin musiikista inspiroitunut ja monessa kohtaa sitä jopa surutta imitoivan belgikolmikon hidastempoisesta lanauksesta puutuu oikeanlainen hypnoottisuus ja jäätävä kylmyys, jotta se viiltäisi syvältä. Tässä tapauksessa myös sopivaan genrelokeroon istuttaminen ei ole mikään meriitti, sillä yhtye on black- mutta myös death- ja doom-metallia olematta silti kunnolla oikein mitään näistä.
With Hoof and Hornin tarina ammentaa 1700-luvun lopulla kotimaansa alueella ja sen ympäristössä riehuneesta pukkiratsastajien jengistä, joka onkin levyn kiinnostavampaa sisältöä.
Rukous
Kaikki saastuneet tuhotaan LP
Cimex/Kibou
4
Rukouksen kakkoslevyn voi rehellisesti sanoa olevan kihinä-hardcoren lihaa ja perunaa/tofua ja nuudeleita -osastoa kaikessa perustavaa laatuisuudessaan. Ja tässähän ei ole niin yhtikäs mitään vikaa, vaan pikemminkin päin vastoin, sillä päivän erikoisuudet tulevat ja menevät lajista riippumatta. Eikä sitä raastavuuttakaan nyt äänimaailmassa liikaa ole kuin korkeintaan teflon-tuotannolla korvansa turruttaneille. Itse asiassa soundit ovat lajissaan hyvinkin selkeät sekä sisällön raivokkuutta sopivasti buustaavat.
Kuten asiaan kuuluu, biiseihin ei tuhlata liikaa aikaa eikä sanoituksissakaan säästellä. Keskimäärin parin minuutin mittaisiin repäisyihin on silti saatu paljonkin monimuotoisuutta jo pelkillä temponvaihteluilla ja löytyypä niistä myös paikoitellen vienoa melodisuutta. Ihmisten toiminta ja uskonnot ovat erityisen ryöpytyksen kohteena ja näistä asioista ei some-poppareiden kuulla laulavan, vaikka syytä olisikin. Tässä kontekstissa 20 minuuttia kiivaasti pyörivä musta kiekko onkin formaattina napakkuudessaan optimaalinen.
Kaikki saastuneet tuhotaan on juuri sellainen levy, jonka voi koska tahansa laittaa soimaan, jos v-käyrän kulmakerroin uhkaa nousta liian jyrkästi ja eikä mielessä ole mitään erityistä tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. Harhat, Uhrit ja Rukous. Siinäpä bändikolmikko, jotka sopisivat hyvin samaan pussauskoppiin genren ystävien kanssa.
Shamael
Melancholie der Engel
Negre planY
3
Shamael on oppikirjamainen tapaus funeral doomista eikä ollenkaan kehno sellainen. Melancholie der Engel kun on yhden miehen visio sekä toteutus alusta loppuun, joka valuu hyvin verkkaisesti ja miellyttävän lämminhenkisesti.
Vaikka moni pitänee tämän lajin musiikkia synkkänä, on Shamael melankolisuudessaan enemmänkin lohduttava. Matalat murinat, kuiskailut, kosketinmatot ja tonnin painoiset riffit ovat pitkien biisien peruspalikoita, joissa ei kuitenkaan ole teräviä särmiä. Pehmeä lopputulos onkin onnistunut tyylivalinta, mutta saisihan tämä kouria syvemmältäkin mielihyväkeskusta.
Slithering Decay
Aeons Untold
Testimony
3
Belgien ensimmäisellä täyspitkällä kitarat surisevat mukavan ampiaismaisesti aivan kuten 30 vuotta sitten ja sama pätee myös kappaleiden kiivauteen, vaikka tempot itsessään vaihtelevat laaja-alaisesti koko skaalan mitalla niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin.
Aeons Untoldilla kuuluu useammassakin kohtaa selkeitä viittauksia Hypocrisyn ensimmäisiin julkaisuihin. Ei levy silti ole kuitenkaan mitään vanhojen hyvien aikojen sokeaa palvontaa, vaan pikemminkin kelpo osoitus siitä, kuinka death metal hyvin tehtynä voi olla samaan aikaan yllätyksetöntä ja silti kaikessa ajattomuudessaan hyvää.
Video Nasty
Video Nasty EP (reissue)
Petrichor
3
Viime vuoden loppupuolella digi-omakustanteena ilmestyneen Video Nastyn eponyymi-EP on sen verran ”ilkeää” rässinmäiskettä, että Petrichorin mielestä se ansaitsee CD- ja LP-painokset. Reiluun 21 minuuttiin mahtuu seitsemän räväkkää repäisyä, että jo pelkän tekemisen meiningin perusteella julkaisu onkin perusteltu.
Jokainen biisi perustuu kauhuleffojen slasher-alagenren kulttiklassikoihin ja tähän teemaan mukavan suttuisen surisevasti ja osin punkahtavan yksinkertaisesti tykitetty vauhtihurjastelu istuu hyvin. Vanha Sodom + vanha Slayer = uusi Video Nasty.
