keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Inferno #154/2018

Garden of Worm/The Wandering Midget
Split 7”
Acidmen/Pariah Child/Rämekuukkeli
3

Pysähtyessä kuuntelemaan ja samalla miettimään kahden kotimaisen doom metal -kategoriaan lokeroitavan bändin yhteisjulkaisua seiskatuumaisena pään täyttää ajatus, että eihän tällaisessa ole niin yhtikäs mitään järkeä. Kun nykyajan höttöpoppia tuutataan jälleen yksittäisinä kappaleina albumeiden sijasta digisfäärit täyteen, on entistä vaikeampaa sulattaa samaa, joskaan julkaisupolitiikkana ei mitenkään uutta toimintaa myös metallin saralle. Etenkin kun kyseessä on aikaa ja keskittymistä vaativa metallin alagenre, joka itsellä mieltyy hyvin vahvasti suurien kokonaisuuksien musiikiksi.

Garden of Wormin doomia progesävyillä täydentävän musiikin ongelma on usein ollut lopputuloksen jääminen haahuilemaan hieman päämäärättömästi jonkinlaiseen itseluomaansa limboon. Kummastakaan genrestä bändi ei ole saanut ammennettua irti riittävästi niiden parhaimpia puolia ajattomuudesta, mystiikasta ja verkkaisen raskaasta poljennosta, mutta näiden elementtien osalta tasapainoisessa Whirls-kappaleessa kolmikko onnistuu ilahduttavan hyvin. Harmi vain, että loppu tulee turhan töksähtäen aivan kuin formaatin fyysiset rajoitukset keston suhteen olisivat katkaisseet säveltäjien kädet.

Lähestulkoon puhdasveristä perinnedoomia lanaava The Wandering Midget on kelpo kimppakamu julkaisulla. Minkäänlaista mullistavuuttahan Man with Black Hole Eyes -veisu ei tarjoa, mutta niin soundillisesti, sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin miellyttävän kolho esitys huokuu riittävissä määrin asiaan kuuluvaa epätoivon ja murheen tunnetta, että kyllähän tällaista ruislimppua aivan mielellään järsii.

Sinkulan suurin merkitys ei ole julkaisussa itsessään, vaan kuinka se lupaa hyvää kummankin osallistuvan yhtyeen tulevasta musiikista. 

Honningbarna 
Voldelig Lyd LP
Nye Blanke
3,5

Juuri nyt tämän numeron ilmestyessä Huoran parittajana rockin ilosanomaa Suomessa jakavalla Honningbarnalla on keikoilla käytössään myös uudehko vinyyliväline kutsumanimeltään Voldelig Lyd. Kahdeksan pikaista vetäisyä sisältävä temppuarsenaali on toki ennestään jo tuttua The Hivesin kaltaisilta rempseiltä garage ja punk rockin ristisiittäjiltä, mutta kyllä norjalaisetkin tämän mallin hikeäkin lennättävän ähertämisen näemmä osaavat.

Kokonaisuudessaan parikymmentä minuuttia kestävä sessio on juuri sopiva annos hyvällä intensiteetillä ja sopivan rennolla otteella ryttyytettyä rokkia, joka elävänä koettuna nostattaisi kiihkoa panemaan jalalla koreasti tuplasti pidemmänkin ajan. Sen verran iloluonteista ja tarpeet tyydyttävää tarttuvuutta orkesterilla on kumminkin tarjota, että hetken huuman sijasta jonkinlainen pidempikestoinen FWB-järjestelykin olisi pelkän kotikokemuksen perusteella täysin mahdollinen.

IS
Into My Own
Wolfspell
2,5

Latinankielinen latteus Nomen Est Omen kuvaa hyvin Venäjän karjalaisen IS-yhtyettä, kulkeehan bändin ainut jäsen Nøkken yksin omia metsäpolkujaan kakkoslevynsä nimen mukaisesti.

Hidastempoiset, haikeat ja luonnonläheiset kappaleet pohjautuvat periaatteessa doom metaliin, mutta pääasiassa käytetty örisevä laulutyyli on silkkaa death metalia ja osittaiset selkeät samankaltaisuudet Bathoryn viikinkikauden albumeihin tuo puolestaan tuulahduksen mustemmasta metallista. Pakanametallinimike kuvastaakin parhaiten Into My Ownin musiikillista linjaa ja tätä vaikutelmaa tukevat myös tyylillä toteutetut ulkomusiikilliset seikat.

Modernin ajan soturi hallitsee periaatteessa leiviskänsä hyvin aina korvia miellyttäviä melodioita myöten, mutta joko niistä ei saada irti kaikkea potentiaalia tai toteutus töksähtelee milloin sovitusten tai tympeän konemaisten rumpukomppien ansiosta. Selviten tämä käy ilmi karskimmissa osioissa ja kappaleissa, kun taas maalailevimmillaan homma on kelvollisesti hallussa.

Kolmen vuoden sekä lukuisten EP- ja singlenjulkaisujen jälkeenkin IS kuulostaa edelleen demobändiltä, joka ei vielä osaa lunastaa selkeästi olemassa olevaa potentiaaliaan. Julkaisutahdin hidastaminen ja varsinkin soittokumppanin löytäminen saattaisi olla ratkaisu kaivatunlaiseksi vision kirkastamiseksi.

Robin Beck
Love Is Coming
Frontiers
4,5

Nyt on häpeilemätöntä Amerikkaa! Heti ykkösbiisistä Island lähtien mieleen tulvahtaa kuvia suurista tunteista, alati paistavasta auringosta, kauniista naisista, komeista miehistä ja janon sammuttavasta alkuperäisestä Coca Colasta lasipullosta nautittuna. Kliseistä kylläkin, mutta silti kaukana kornista, sillä sen verran vahvaa, vakuuttavaa ja valloittavaa on isoäiti-ikään ehtineen Robin Beckin uutuusalbumi sisältö.

Levyltä löytyy todella tyyliteltyä ja ison kuuloista hard ja soft rockia kuin myös balladia powerilla ja ilman. Ilmavat soundit, sokeroidut kertosäkeet & makeat melodiat ja ammattimiesten sävellykset ovat tyylistä riippumatta juuri eikä melkein kohdallaan, mutta Robinin moneen taipuva ääni on kuitenkin se tekijä, joka lopulta tekee levystä niin huikean. Siitä kun löytyy edelleen tarpeen tullen suloisen lämpöistä pehmeyttä kuin korkeuksiin kurottavaa voimaa tulkita myös rockimpaa materiaalia. Tällaiseen aikuisen ja kokeneen mutta ikinuoren naisen tulkintaan ei mitkään tytönhempukat pysty!

Love Is Coming on yhtä lailla kiinni vahvasti 80-luvussa kuin mitä se on samalla myös täysin ajaton. Kaikenlaisten ikävien uutisten kantautuessa kotimaasta ja maailmalta näin vuoden pimeimmän ajanjakson aikana se toimii takuuvarmasti paremmin kuin kirkasvalolamput.

White Wizzard
Infernal Overdrive
M-Theory Audio
3,5

Lähemmäs 10 vuotta sitten Earache alkoi puskea uransa alkuvaiheessa ollutta amerikkalaista White Wizzardia nousussa olevan tosihevirintaman etulinjaan, mutta yritykseksihän tuo jäi. Biisit eivät vain yksinkertaisesti olleet tarpeeksi hyviä, vaan lähinnä haaleahkoja ja hajuttomia vetäisyjä genren alkuperäisiin klassikkoihin verrattuna. Nyt lähes viisi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen yhtyeellä on ollut selkeästi ollut aikaa miettiä mitä tehdä ja miltä sen tulisti oikeasti kuulostaa ja kas, uuden pienen levy-yhtiön myötä bändillä on nyt myös uusi ja aiempaa laajempi soundi.

Infernal Overdrive on edelleen ehtaa heavy metalia, mutta nyt Los Angelesin miekkoset ovat lähteneet selkeästi haastamaan itseään säveltäjinä ja onnistuneetkin hienosti monipuolistamaan musiikkiaan poispäin suoraviivaisen kirkasotsaisista hevirenkutuksista. Kehityskaari muistuttaakin Iron Maidenin tekemää hyppäystä The Number of the Beastista Piece of Mindiin ja kyllähän taikurin loitsurepertuaarissa on myös kuultavissa selkeitä häivähdyksiä Rautaneidon lanseeraamista melodiakuluista.

Pidentyneiden ja osin jopa progemaisesti polveilevien kappaleiden kunnianhimoisuus on vallan kiehtovaa mutta samalla myös vaivattomasti rullaavaa. Aivan vielä ei bändin taidot kuitenkaan riitä luomaan yli tunnin mittaista syvälle iskostuvaa eeppistä eeposta, mutta tämän neljännen kiekon perusteella sellainen voi tulevaisuudessa hyvinkin syntyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti