Inferno #115/2014

The Exploited

The Massacre (reissue)

Beat the Bastards (reissue)

Fuck the System (reissue)

Nuclear Blast

3/3.5/4

Poliittisen ja ärhäkkään britti- tai tarkemmin sanottuna skottipunkin lipun kantajana jo 70-luvun lopusta heiluneen The Exploitedin nimen ja keesikallologon tietää taatusti huomattavan moni vaikkei osaisikaan nimetä yhtäkään bändin albumia kappaleista puhumattakaan. Räksyttävän räkkikoiran Wattie Buchanin johdattaman porukan vuonna 1981 julkaistu Punks Not Dead -debyyttialbumi onkin kiistaton klassikko, jolle vanavedessä vuoden välein julkaistut Troops of Tomorrow ja Let's Start a War... (Said Maggie One Day) eivät paljoakaan häviä.

Tästä alkanut laadun putoaminen ja tyylisuunnan muutos kohti crossover thrashia ei vielä käänny varsinaiseksi nousuksi vuonna -90 ilmestyneellä The Massacrella, vaikka oikeaan suuntaan menemisestä onkin jo selkeät merkit ilmassa. Asenne punk-retkueella ei ole kymmenessä vuodessa kadonnut mihinkään ja vaikka biisitkin ovat selkeästi kasvaneessametallisuudessaan varsin napakoita, jää viimeinen kasvoille sylkäisty räkäklimppi ja kunnon korvatillikka vielä päälle kuitenkin antamatta.

Vuonna 1996 julkaistu Beat the Bastards antaakin jo isän kädestä edeltäjäänsä hanakammin ja osuvammin. Mainiosti rullaava avaus/nimikappale asettaa kurssin kohdalleen heti kärkeen eikä reitiltä pahemmin eksytä missään vaiheessa, kun välietappeina on Don't Blame Me:n, If You're Sad:in tai Fightback:in kaltaisia monipuolisia ja hyvässä suhteessa sekä metallia että punkkia sisältäviä vetoja. They Lie:n esimerkillisen kipakasta sahauksesta sietäisi monen puhdasverisen thrash-bändinkin ottaa mallia. Ylimääräistä läskiä 13 kappaleen ja 52 minuutin sekaan mahtuu toki jonkin verran, mutta tästäkin huolimatta aiempaa selvästi korkeammalle nostettu rima ylittyy komeasti.

Seitsemän vuotta myöhemmin julkaistu kahdeksas ja toistaiseksi tuorein täyspitkä Fuck the System onkin jo melkoisen tymäkällä otteella ja tarttuvilla kappaleilla varustettu pläjäys. Osaltaan tämä johtuu jo siitäkin, että kolmestatoista kappaleesta vain kaksi on venytetty yli neljän minuutin loppujen pyöriessä kahden minuutin tienoilla tai vähän sen yli. Asiaankuuluva ja erittäin vakuuttava koko systeemille haistattelu sekä molempien keskisormien näyttely useaan eri suuntaan vain alleviivaavat vahvaa kappalemateriaalia, joka kiteytyykin parhaiten levyn nimikappaleen lisäksi myös You're a Fucking Bastard, Never Sell Out ja Chaos Is My Life -repäisyissä.

Toivon mukaan hieno nousukausi jatkuu myös entistä pidemmäksi venyneen levytystauon jälkeenkin, kun loppuvuodesta on luvassa uutta materiaalia niin ikään Nuclear Blastin kautta julkaistuna. Tätä ennen on kuitenkin toivottava Wattien toipuvan takaisin omaksi vihaiseksi itsekseen vastikään keikalla saadusta sydänkohtauksesta.

Turbo

The Fifth Element

Metal Mind

2.5

Puolan Turbo kuuluu ehdottomasti ns. divarihevin kärkeen, sillä kukapa vuosien varrella vähänkään erilaisia osto- ja myyntiliikkeitä tai kirpputoreja läpi kolunnut ei olisi nähnyt vuonna 1988 julkaistua Last Warrioria tai kahta vuotta myöhemmin julkaistua Dead Endiä? Määritelmän voi laajentaa koskemaan myös orkesterin musiikkia, vaikka 34 vuoden aikana julkaistusta neljästätoista albumista ei montaa olekaan tullut kuunneltua.

Vuosien varrella Turbo on paahtanut sekä äidinkielellään että englanniksi niin hard rockia kuin heavy metalia sekä speed/thrashia ja nykyisellään kuuluisi taas olevan ehdan hevin vuoro. Jotain yhtye tuntuu vuosien varrella oppineen, sillä lähtökohdiltaan The Fifth Element on ihan kelvollista genren peruskauraa melodioineen, kertosäkeineen, riffeineen ja asiansa ajavan ”kultakurkun” kera. Jonkinlainen innottomuus sitä kuitenkin vaivaa, sillä jokaisella soittokerralla vähän ennen puolta väliä tulee tarkastettua, että montakos kappaletta tätä herkkua vielä olikaan jäljellä.

Tämä ei sinällään ole suurikaan ihme, onhan akustisella bonuskappaleella varustetulla kokonaisuudella mittaa lähemmäs tunti. Pienoinen ihme sen sijaan on parhaiden kappaleiden, maidenmaisen instrumentaali Amalgamin, lähes ärsyttävän tarttuvaa hoilausta sisältävän Light Up the Worldin ja Rob Halfordin kireää ääntä imitoivaa laulua sisältävän This War Machinen löytyminen peräkkäin levyn lopusta.

The Fifth Element ei kaikessa keskinkertaisuudessakaan ole mitenkään erityisen huono levy, mutta remmiahdettuna Turbon myllystä saattaisi saada paremmin tehoja irti jo heti alusta alkaen. Nyt vääntöä ei yksinkertaisesti löydy riittävästi kuin varsin suppealla käyntinopeusalueella.