Consciousness Removal Project
The Last Season
Omakustanne
3,5 Viime vuoden toiseksi viimeisessä
Infernossa #81 harjoitin sangen positiivishenkistä kritiikkiä Antti
Loposen yksinään kipparoiman CRP:n edellistä Do You Ever Think
It's the End of the World? -julkaisua kohtaan ja sama laulu jatkuu
yksinkertaisen tyylikkäisiin kansiin puettua seuraajaa kohtaa.
Merkittäviä musiikillisia muutoksia ei vajaassa vuodessa ole
tapahtunut, vaikka maestron visio tuntuukin hiukan rauhoittuneen ja
samalla myös jalostuneen astetta pidemmälle.
Jos viimeksi toivoin ääripäiden
venyttämistä kauemmaksi toisistaan, on näin The Last Seasonilla
myös tehty. Rauhallisempaa tunnelmointia on aiempaa selkeästi
enemmän ja nämä osuudet toimivatkin huomattavasti paremmin
verrattuna ärjympään ja raskaampaan ilmaisuun niin laulu- kuin
sävellyspuolellakin. Yhden tamperelaisen näkemyksen ja osaamisen
määrä on kuitenkin tälläkin julkaisulla vakio, joskaan ei
toivotulla tavalla aiempaa suurempi.
Consciousness Removal Projectin
eko-post metal on tyylipuhdasta genreuskollista musiikkia, ja tässä
piileekin sen suurin ongelma. Sinällään tyylikäs ja hyvin
toteutettu materiaali seuraa yhä edelleen turhan uskollisesti
pioneerien viitoittamia uria, kun rajojen yli tuntemattomiin suuntiin
toivoisi sinkoiltavan rohkeammin. Nyt projektin metalli on
etuliitteen mukaisesti toistuvan jälkijättöistä, ei sitä
eteenpäin vievää.
Hamferð
Vilst er síðsta fet
Tutl
3 Eksotiikkaa fär-saarelaisen Hamferðin
EP.ltä on turha odottaa, sillä se kuulostaa juuri siltä miksi se
tarkemmalla tutkimisella paljastuukin: uransa alkuvaiheessa olevan
yhtyeen ensimmäiseksi viralliseksi julkaisuksi. Jälki ei missään
nimessä ja millään tasolla ole köppästä, ainoastaan turhan
neutraalia, vaikka jonkinlaista näkemystä omasta tyylistä
tuntuukin olevan.
Reilun puolen tunnin yhteismittaa
kellottavat neljä kappaletta ovat lähinnä perinteisen doom/death
metalin suuntaan kallistuvaa laahausta, joka tuoksuu vahvasti
90-luvun puolivälille jolloin vastaavia bändejä tuntui
putkahtelevan lähes joka maasta. Biiseissä on tyypillistä
tuomiomittaa, mutta myös mielenkiintoa ylläpitävää joskaan ei
aina täysin sujuvasti sovitettua vaihtelua. Kun puhtaat laulut
irtoavat solistilta vallan mukavasti eikä säästeliäästi
käytetyistä ärähtelyissäkään vikaa ole, genren peruselementit
on orkesterilla pitävästi hanskassa.
Ehkä yhtyeen olisi kuitenkin pitänyt
tehdä vielä toinenkin demo, sillä nyt vasta kolmen vuotta
musisoinut porukka on selkeästi raakile, joskaan ei mikään mätä
hedelmä. Kirpeän makeaan passiohedelmään verrattuna Hamferð
vastaakin Granny Smith omenaa.
Witchgrave
The Devil's Night EP
Metal Inquisition
3,5 80-luvun palvonta elää ja voi hyvin
rakkaassa länsinaapurissamme, eikä osaamisestakaan tunnu puutetta
olevan on genre mikä hyvänsä. Witchgraven tyyliksi on valikoitunut
80-luvun alkupuolen heavy metal ja oletettavaa on, että Iron
Maidenin debyytti sekä Killers ja Acceptin Breaker ja Restless And
Wild kasetit ja vinyylit ovat kaksikon soittimissa kuluneet lähempänä
kymmeniä kuin muutamia vuosia.
Tyylikkäästi ja kiehtovasti bändi
kappaleensa hoitaa, vaikka esikuville uskollisen, köppäisen ja
diskanttivoittoisen soundimaailman olisi jämäkämmäksikin voinut
miksata. Kitarasoolot lähtevät varsin komeasti, kertosäkeissä on
simppeliä tarttuvuutta ja synkähkö Mercyful Fate -tyylinen
ilmapiiri tuo oman kiehtovan lisänsä kokonaisuuteen. Vaikka myös
kuusi- ja nelikielisistä instrumenteista vastuussa oleva vokalisti
Joakim Nordberg olekaan mikään kultakurkku, on herran karuhko ja
yksiulotteinen ääni silti hyvin osuva tulkitsemaan mm. Eyes of the
Undead ja Satanic Slut -nimisiä kappaleita niiden vaatimalla
tavalla.
Witchgraven neljän biisin pelinavaus
on hyvä ja hymyilyttävä, mutta parannettavaa löytyy kyllä,
mikäli mahdollisesta täyspitkästä haluaa tehdä nasevan toimivan
kokonaisuuden.
Wolfhead
Wolfhead
Doomentia
4 Kuinkahan monta yhtyettä maailmassa
onkaan perustettu (ja hajotettu) alkoholin vaikutuksen alaisena?
Espanjalainen Wolfhead lukeutuu joukkoon ja tästä voi etanolille
olla pikkaisen kiitollinenkin. Sekavan ja rankemman metallin taustan
omaavan yhtyeen debyytti kun on mukavan leppoisaa ja vaihtelevaa
stoner/doom metal hybridiä, josta löytyy vähän kaikkea.
Ensikuunteluiden perusteella reilu
puolituntinen vaikuttaa hiukan linjattomalta ja raakilemaiselta,
mutta yhtäällä se myös kiehtoo ja pakottaa toistuviin
pyöräytyksiin. Tarkempi tutustuminen puolestaan paljastaa albumi
vahvuudeksi juuri sen sopivan rosoisen otteen ja kuuden yksilöinäkin
toimivien kappaleiden keskeneväiset eroavaisuudet.
Aloitusraita Journey by the Shaman's
Hand leijailee leppoisasti, kun taas sitä seuraava Cul de Sac
yllättää iskemällä ison ja todella vauhdikkaan rokkivaihteen
silmään. Sons of Asgard ja Doomed Faith ovat puolestaan
pidempikestoista ja raskaampaa doom osastoa ja Wolfhead taas neljän
edeltäjänsä tyylit yhdistävä, mutta maistuvasti koostettu
sekasotku. Jopa päätösralli, puhtaasti akustinen Pink Floyd laina
Wish You Were Head, istuu ihme ja kumma kyllä täysin luonnollisesti
osaksi kokonaisuutta.
Wolfheadin salaisuus ja vahvuus piilee
sen spontaanilta kuulostavassa sävellystyössä sekä siinä, että
se lähestyy soittamaansa musiikkia täysin sen edustaman genren
ulkopuolelta. Toivon mukaan se pystyy säilyttämään lapsenomaisen
intonsa sekä tyylisäännöistä piittaamattoman asenteensa myös
seuraavalla julkaisulla.
