Ohuen ohutta

Vähänkään televisiota seuraavaa ei ole voinut välttyä helvetin ärsyttävältä jogurtti-mainokselta, jossa kaksi naista keskustelee ärsyttävän tekopirteästi tuotteesta, joka on täysi nolla, koska siinä ei ole yhtään mitään. Tämän pitäisi saada minut säntäämään päätä pahkaa lähimpään markettiin aloittamaan uusi parempi ja terveellisempi elämä jogurtin voimalla. Mutta kun ei, miksi ihmeessä tuotteen valmistaja kuvittelee meikäläisen kiinnostuvan tuotteesta, jossa ei ole mitään? Kyllähän nyt einesmaksalaatikossakin pitää laktoosi ja rusinat olla, jotta sen mausta voisi edes jotenkin nauttia ilman massiivisempaa maustamista.

Entäs sitten nämä ohuen ohuet leikkeleet, joissa on puolet vähemmän rasvaa kuin aikaisemmin. Laihialainen voisi näistä olla takuulla ylpeä tarkistaessaan aamiaispöydässä kinkkusiivun läpi vastapäätä olevasta kellotapulista oikean ajan, mutta noitahan pitää laittaa vähintään pari kappaletta päällekkäin, että se voileipä oikeasti edes jollekin maistuisi.

Yhtä turha tuote on myös vähärasvainen kermajuusto, jonka maku kadonnut rasvaprosenttien puolittamisen myötä. Kaikkihan vähänkään ruuanlaittoa harrastaneet tietävät, että voista ja kermastahan maistuvaa saa ja niitä käyttämällä juhla-aterian voi valmistaa vaikka vanhoista lapikkaista. Kevyen kermajuuston syöminen onkin vähän kuin itkisi ja harrastaisi seksiä samaan aikaan.

Kieltämättä allekirjoittaneenkin etupuolelta löytyy jonnin moinen rakkaudella ja rahalla vaalittu komistus, jolla on sama lempinimi kuin eräällä kaivostoiminnastaan tunnetuksi tulleella pohjoiskarjalaisella kaupungilla. Vaikka vuosien karttuminen ja elintason kasvu onkin näin nähtävissä jopa pienoisella ylpeydellä, vaikka en suinkaan ole sitä mieltä että ruuan kuin ruuan valmistaminen alkaa aina laittamalla ensiksi nyrkillinen voita kattilaan.

Ylipaino on toki vakava ongelma monelle eikä terveydellä ole syytä leikkiä. Tämäkin uhmakas teksti voisi jäädä kirjoittamatta, jos päällimmäisenä pohdittavana olisivat oma kehno kardiovaskulaarinen tila ja ohitusleikkauksen jonotustilanne. Ihmisen keho kun on kovin huonosti suunniteltu, siinä missä mekaaniset koneet tarvitsevat säännöllisesti rasvaa kiinnileikkaamisen estämiseksi, hirttää ihmisen pumppu helposti ennen pitkään kiinni liiallisen ihran käytöstä.

Näiden näennäisten terveystuotteiden viimeaikainen esiinmarssi vain onnistuu ärsyttämään vähänkään hedonistisia taipumuksia omaavaa ja hyvästä ruuasta nauttivaa ihmistä. Kun ex-tyttöystävä aikoinaan kysyi, kummasta luopuisin lopullisesti mieluummin, hyvästä ruuasta vaiko seksistä, oli valintani helppo. Niin oli myös tällä heikohkosti kokkaamista osaavalla ja valkosipulia inhoavalla kasvissyöjällä. Minun perusteluni olivat vain paremmat: joka päivä ei ole pakko panna, mutta ruokaa on sen sijaan suuhun laitettava ja mielellään hyvää sellaista. Huonokin seksi on silti seksiä.

Ei se Allu Tuppuraisen tunnetuin roolihahmo mihinkään vyötäröltä katoa pelkkiä ohuen ohuita syömällä, kyllä se on kohtuus kaikessa. Vaikka Siekkareiden aina nälkä ja koko ajan jano –laulua onkin mukava rallatella kaikessa paikkansapitävyydessään, pitää itse olla järkeä katsoa miten paljon sitä oikein syö, eikä niin että isot ravintoa valmistavat yritykset tekevät tämän päätöksen puolestasi terveellisyyden nimissä maun kustannuksella.

Taidanpa muuten laittaa El Gordon (espanjaa, lihava mies) laiskan letkeän "The Man Behind the Machine" –albumin soimaan ja suunnata jääkaapin kautta sohvalle television ääreen makaamaan. Muistakaa ihmiset grillata kesällä ja nimenomaan kunnon lihaa eikä mitään halvatun soijanakkeja.

Julkaistu Tuhma 02/08

Inferno #55/2008

Atrocity
Werk 80 II
Napalm

2,5 Jollain perverssillä tapaa pakkohan tästä levystä on ainakin osittain pitää. Tuo tunne ei ole vaihtunut mihinkään reilussa kymmenessä vuodessa, jolloin sakut pukkasivat ulos ensimmäisen kerran levyllisen raskaammalla kädellä sovitettuja 80-luvun pop-kipaleita. Tuolla monessa mielessä kultaisella vuosikymmenellähän tehtiin paljon naivilla tavalla viehättävää ja hienoja melodioita sisältävää pop-musiikkia, joista hevibändinkin on järkevämpää ja haastavampaa muokata omankuuloisensa versio kuin raskaammin rockin ralleista.

Atrocity ei onneksi ole omien versioidensa kanssa mennyt siitä missä aita on matalimmallaan, vaikka useampi laiskempi sovitus on mukaan mahtunut. Pelkän särökitaran lisääminen kevyemmän musiikin tuotoksiin kun on yhtä haastavaa ja omaperäistä kuin Paranoidin versioiminen. Bändi ei onneksi ole edes yrittänyt lähteä tekemään kappaleista oikeasti rankkoja heviversioita lisäämällä örinälaulua sekä lisäämällä tempoa, vaan sen versiot ovat yllättävänkin maltillisia ja alkuperäisiä kunnioittavia. Kerrankin saksalainen tyylitaju toimii varsin kohtuullisesti.

Tisseillä ja perseellähän tätäkin levyä myydään aivan kuten ykkösosaakin, vaikka tällä kertaa lopputulos onkin huomattavasti halvemmin näköinen. Werk 80 II ei sinällään ole pöllömpi cover-levy, vaikka lopulta sen anti jää kuitenkin varsin kepeäksi. Mieluummin tätäkin tosin kuuntelee, kuin nykyaikaista trendikästä tusinahumppaa ja r’n’b:tä.

Blotted Science
The Machinations Of Dementia
Spastic Music

4 Instrumentaalisella instrumenttipornolla on yleensä paha tapa muistuttaa liikaa toimintaa aikuisviihde-elokuvissa ts. tylsää akrobatian ja jynkytyksen yhdistelmää vailla juonen häivää. Blotted Sciencen muodostava trio Jarzombek (Watchtower), Webster (Cannibal Corpse) ja Zeleny (Behold…the Arctopus) ovat kuitenkin sen verran tunnettuja ja taitavia tekijämiehiä siinä missä XXX-vastineensa Ron Jeremykin, että herrojen debyytti on yksinkertaisesti varsin kovaa tavaraa.

Vaikka albumin kuuntelun voisi kuvitella pistävän korvakarvat solmuun ja alkavan sattua aivoon, voi lopputuloksesta hämmentävää kyllä aidosti nauttia myös ne, joiden soittotaito rajoittuu lähinnä ovikelloon. Vaikka kolmikon tekninen taituruus on paitsi ilmeistä ja kiistatonta, näkyy osaaminen kuitenkin parhaiten itse sävellyksissä ja sovituksissa. Kaiken vauhdikkaan, kiharaisen, mielipuolisen ja rankankin liruttelun ja tiluttelun seasta erottuu kuitenkin selkeästi kaikista tärkein asia eli hyvät kappaleet.

Kieltämättä lähes tunnin mittaisella albumilla biisien erottaminen toisistaan on vaikeaa, vaikka niissä eroavaisuuksia onkin aina kestoja myöten. The Machinations Of Dementia onkin enemmän kokonaisuus kuin joukko yksilöitä ja kaikessa komeudessaan se tarjoaa todellisen irtioton kaikesta perinteisestä metallimusiikista ja kiehtovan tutkimusretken tekijöidensä aivoituksiin.


Cradle Of Filth
Harder, Darker, Faster: Thornography Deluxe
Roadrunner

2,5 Roadrunnerin perinteiden mukaisesti tarjolla on taas yksi parisen vuotta sitten julkaistu levy, jonka myyntiä yritetään taas herätellä. Komealta kalskahtavan setin sisältöä mainostetaan Music Video Interactive (MVI) –nimikkeellä, mikä käytännössä tarkoittaa tavallista DVD:tä, jossa on sekä pelkkää audio- että myös videosisältöä. Varsinainen Harder, Darker, Faster –osuus eli kuusi bonusbiisiä löytyy ainoastaan tältä ykköskiekolta, sillä kakkoskiekko on perinteinen CD-versio alkuperäisestä Thornography –albumista.

Musiikillisesti levy oli jo ilmestyessään vaisu ja selkeä pettymys edelliseen Nymphetamine –kiekkoon verrattuna, vaikka bändi olikin hieman yrittänyt laajentaa musiikillista ilmaisuaan ja kokeilla pieniä uusia jippoja. Ei levy edelleenkään kuulosta yhtään sen paremmalta, vaikka bonusmateriaali saattaakin monen kiinnostusta julkaisua kohtaan hieman nostattaa. Intro ja kolme omaa veisua kuulostavat kuitenkin juuri varsin mitäänsanomattomilta ylijäämiltä Devil To The Metalia lukuun ottamatta, joka sekään ei yllä edes kehnohkon albumin parhaimmiston joukkoon. Halloween II –laina on kelvollinen esitys Samhainin alkuperäisestä, mutta coveri Shakespeare’s Sisterin Staystä valuu kuuloelimestä toiseen lyhintä mahdollista reittiä.

Löytyyhän tuplalta vielä siltä tehdyn kolmen biisin videot ja yhden making of sekä ties mitä sälää lisää, jos sen tuuppaisi tietokoneen DVD-kieputtimeen. Kokonaisuutena Harder, Darker, Faster: Thornography Deluxe on kyllä mallikas ja muhkea setti, mutta kärjistetysti sanottuna paskasta ei saa kummoista konvehtia edes uusilla käärepapereilla.

Devillac
Three Hours To Coma
Omakustanne

3 Turkua mollaavat vääräleuat saattaisivat Devillacia kuultuaan nähdä samankaltaisuutta tapahtumaköyhän ja karun aavikon ja itse kaupungin välillä, ainakin jos kuulemansa perusteella osaa nimetä orkesterin selkeän esikuvan Kyussin. Sen verran vahva desert rock –tatsi suomalaisilla on.
Onneksi bändi on sentään kuunnellut tarkasti ja ottanut opikseen esikuvistaan, sillä niin bändin soitto, soundit kuin itse kappaleetkin ovat kokonaisuuksina varsin mallikelpoisia. Vaikka tuotanto on sopivan surisevaa, tunnelma osuvan hypnoottista ja instrumenttien hallinta laulua myöten miellyttävän eloisaa, tuntuu albumia kuunnellessa koko ajan siltä kuin bändi ei aivan päästelisi täysillä. Aivan kun kopla käyttäisi antiperspiranttia tilanteessa, jossa miehinen odööri pitäisi löyhkätä avoimesti valtoimenaan.

Keikalla Devillacin ei varmasti koomaile, sillä sen verran hyvin sen voisi olettaa osaavan pistää usvaa putkeen. Vaan eipä ole Three Hours To Coma ensimmäinen julkaisu, jolla hyvän live-esiintymisen hikinen ja intensiivinen tunnelma ei välity toivotulla tavalla. Syyttävän sormen kohdistaminen tässä tapauksessa on kuitenkin varsin mahdotonta, mutta kun ei ihan tahdo lähteä, niin ei vaan lähde.

Fastkill
Nuclear Thrashing Attack
World Chaos

3,5 Eihän tästä voi olla pitämättä! Nousevan auringon maan jannut vääntävät vanhan liiton kliseistä rässiä aina valuvaa logoa, levyn piirrettyä sotaisaa kansikuvaa ja biisien nimiä myöten. Hymyilyttää kyllä, mutta ei bändille nauraa voi. Nuclear Devastation! Kill And Possess! Annihilation Betrayer!
Toki Fastkill on nimensä mukaista lähes koko ajan täysillä etenevää kohkausta, joka kuitenkin on tarkkaan hallittua. Komeuden kruununa on lähes hysteerisesti kiekuva vokalisti, jonka tulkinta on kuitenkin erittäin piristävää ja osuvaa aikana, jolloin huuto- ja örinävokalisoinnit ovat vallitsevia itseilmaisun muotoja rankemman musiikin parissa.

Kun albumin soundipuolikin on positiivisessa mielessä suoraan 80-luvulta ja kymmenen veisun kesto tasan tarkkaan puoli tuntia, on albumi helppo tyrkytä soittimeen lähes koska vain pieksennän puutostilan iskiessä. Uhriluku jäänee kumminkin vähäiseksi, sillä todellisia tapporalleja ei kiekolta löydy. Kiva on silti pelkillä mustelmillakin olla. Hate, Destruction, Kill!

Grief Of War
A Mounting Crisis... As Their Fury Got Released
Prosthetic

2,5 Mitä japanilaiset edellä, sitä jenkit perässä ja päinvastoin. Em. viisaus kiteyttää niin albumin tarinan kotikaupunkinsa pikkulafkan julkaisusta Amerikan ihmemaan pikkulafkan julkaisuksi kolme vuotta alkuperäisen jälkeen kuin itse musiikkityylin, jonka juuret ovat vahvasti juuri amerikkalaisessa sivistyneemmässä thrash metallissa aka Testament.

Grief Of War ei ole ollenkaan niin keskinkertainen bändi, kuin miksi sen voi arvottaa. Sillä on naseva ote ja paljon hyviä ideoita musiikissaan, eikä se edes palvo mitenkään suoranaisesti vanhoja mestareita. Poppoon viheliäinen ongelma on kuitenkin sen kappaleiden täydellinen kaksijakoisuus. Parhaimmat osuudet ovat lähes timanttisia, mutta hengettömimmillään ne ovat silkkaa hiiltä.

Sääli, että hiili painaa vaakakupissa enemmän upottaen kokonaisuuden ilkeästi keskinkertaisuuden hetteikköön. Artistin ensimmäiselle tuotokselle tämän voi vielä antaa anteeksi, kun voimavaroja kuitenkin selkeästi on olemassa. Seuraavalle levylle tarvitaan vain rutkasti enemmän näkemystä tarvittaessa vaikka orkesterin ulkopuolelta tiivistämään yhtyeen visiot entistä paremmin. 

Hindvir
Roth Cingetos Taxonaria
Behemoth

3 90-luvun alkupuoli oli black metalin kultakautta ja tuolloin julkaistiinkin useita levytyksiä, jotka yhä edelleen toimivat genren suunnannäyttäjinä ja virstanpylväinä. Intensiivisyys yhdistettynä kylmään ja kolkkoon ilmapiiriin oli jotain täysin uutta, mitä metallissa ei aiemmin ollut juurikaan kuultu eikä koettu. Yhtä nopeasti kuin oma kiinnostuksen liekki tätä äärimetallin muotoa kohtaan oli roihahtanut, hiipui se myös yhtä nopeasti jäädäkseen vain kytemään genreklassikkojen kanssa.

Ranskalaisen Hindvirin historialliset juuret eivät ylety kuin neljän vuoden taakse, mutta musiikillisesti se kumartaa vahvasti pohjoiseen ja 15 vuoden päähän. Kuunneltuna nelikon musiikillinen lähtökohta on yllättäenkin varsin kiehtova, jota korostaa osin akustisin kitaroin luotu vahva pakanatunnelma. Mistään äärimmäisen raa’asta ja primitiivisestä Les Légions Noires –materiaalista ei siis ole kysymys, vaikka bändin soundi onkin kaukana hiotusta ja viilatusta. Jos vain levy olisi yhtä vahva kuin sen aloitus Howl Of The Iron Bells.

Tässä piileekin sitten se suuri jos. On levyllä toki muutama muukin kappale, joka on lähes samaa tasoa em. kipaleen kanssa, mutta loput ovatkin sitten ainoastaan ”ihan hyviä”. Hyvästä keskitason albumista on helppo nauttia, mutta sen korkeammalle pari veturiveisua ei riitä Roth Cingetos Taxonariaa nostamaan.

Kingdom Of Sorrow
Kingdom Of Sorrow
Relapse

3,5 “The members of this band are legendary and will be treated accordingly by the press!” Vai pitäisi sitä legendojen joukkoon nostatettujen herrojen Jamey Jasta (Hatebreed) ja Kirk Windstein (Crowbar, Down) aiempien saavutusten takia alkaa paapoa kirjaimellisestikin isojen miesten nykyisiä tekemisiä. Onneksi levyllä on todellisia musiikillisia ansioita eikä kiekon hyvyys jää pelkäksi levy-yhtiön vouhkaamaksi sanahelinäksi.

Loppujen lopuksi ei ole kovinkaan kummallista huomata, että Kingdom of Sorrow kuulostaa suurimmalta osin Crowbarilta ja vähäisemmin Downilta ja Hatebreediltä. Ei nyt sentään missään biisissä kaikilta kolmelta yhtä aikaa, mutta kyllä jokaiselle albumin raidalle löytyisi helposti paikkansa myös kaksikon pääbändien tuotannossa.

Parhaillaan albumi onkin näissä crowbarmaisissa isoa-miestä-ahdistaa-ja-vituttaa -tunnelmoinnissa kuten With Unspoken Words tai puhtaasti Downilta kuulostavassa Screaming Into The Skyssa, mutta menevimmissä hardcore-pohjaisissa viisuissa ei ole läheskään samaa imua. Vaikka duon debyytti on sinällään tasaisen naseva esitys, ei sen sisältämien tunnelmien vaihtelu tahdo kuitenkaan oikein toimia loppuun asti. Tämä analyysi saa kelvata levy-yhtiölle kunnioituksen osoituksena yhteensä pari miljoonaa aiemmin myyneen kaksikon tekemisiä kohtaan.

Metsatöll
Iivakivi
Nailboard

2,5 Eteläisen sukulaiskansamme edustaja Metsatöll on ammentanut paljon niin musiikkiinsa kuin teksteihinsä omasta kulttuuristaan ja sekoittanut niistä omanlaisensa kansanmusiikkimetallikeitoksen. Bändin musiikillaan luoma pakanallinen tunnelma on parhaimmallaan ollut erittäin alkuvoimaista ja vahvaa vedoten hyvin suomalaisen metalliväestön mielenlaatuun.

Iivakivellä kaivatunlainen tunnelma harvoin muodostuu ja kohoaa oikeanlaiseksi paria poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin yleisilme ja soundimaailma on aivan liian modernia ja steriiliä ylikorostaen kappaleiden yksinkertaisia rakenteita. Toki simppeli musiikki on parhaimmillaan hypnoottisella tavalla tehokasta, mutta tällä kertaa lopputulos on turhan usein mitäänsanomatonta riffittelyä niin metalli- kuin perinneinstrumenttien kanssa.

Nelikko kuulostaa urbanisoituneelta tai vähintäänkin astetta sivistyneemmältä kuin ennen ja kaikki Conan Barbaaria lukeneethan tietävät kuinka kaupunkilaistuneille ex-villeille käy. Metsatölille siihen meni kymmenen vuotta ja kolme täyspitkää, mutta toivon mukaan bändi ennen pitkää palaa vielä juurilleen.

Powers Court
The Red Mist Of Endenmore
Dragonheart

3,5 Musiikkiteollisuuden syövereissä täysin omaehtoisia pitkän linjan ja raskaan tien puurtajia ei voi olla arvostamatta. Tehokas markkinointikoneisto yhdistettynä massojen julkisuuden ihannointiin kun on lähes yhdessä yössä nostanut esiin artisteja, joiden musiikilliset arvot ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Mutta viis niistä, kunhan musiikki on kivaa eikä vahingossakaan vaan ärsytä millään tavalla.

Powers Courtin on kahdeksantoista vuoden taipaleensa aikana julkaissut levyjä harvakseltaan. Vuonna -96 julkaistun debyytin aikoihin laulaja/kitaristi Danie Powersiin tuli oltua vielä yhteydessä, mutta seuraaja Nine Kinds Of Hell (2001) on mennyt kokonaan ohi. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että kaikkien näiden vuosien jälkeen bändi kuulostaa yhä edelleenkin samalta kuin toistakymmentä vuotta sitten – aidolta ja monimuotoiselta.

Danie ei ole niitä naisia, jotka haluavat näyttää pelkästään nätiltä ja laulaa sen mukaisesti. Powers Court on täysiverinen power metal bändi amerikkalaiseen malliin. Mistään tissinläpsyttelystä tai kikkelimeiningistä ei todellakaan ole kysymys, vaan vahvasta ja mutkikkaastikin etenevästä metallista, jonka kirkkaana kruununa on Danien äärimmäisen kantava ja joitain taatusti ärsyttävä puhdas ja voimakas vokalisointi.

Bändin kolmas albumi on vahva, joskaan ei täysin helposti sulatettava kokonaisuus. Pienet miinukset sille voi antaa ohuehkosta tuotannosta etenkin kielisoitinten suhteen sekä tappokertosäkeiden uupumisesta. Isot plussat taas ropsahtaa tinkimättömyydestä ja itsensä kuuloisesta ajattomasta materiaalista.