Paskaa vai vaihtoehto sille?

Paska, tuo kaikkien eläväisten tuottama usein ruskeahko ja haiseva kuona-aine ja tiuhaan käytetty synonyymisana kaikille huonoille asioille on ärsyttävää. Toki isommalla tarpeella käynnin jälkeen sen putsaaminen posliinialttarin laidoista ja pohjasta jurppii ja pistää miettimään, mitä tapahtuikaan sille pönttömallille, johon mainoksen mukaan *piip* ei tartu. Tämä pienoinen ongelma on kuitenkin täysin luonnollinen osa elämän kiertokulkua ja siksi harmistuminen on täysin turhaan. Pienellä vessaharjan sipaisulla ongelma on kirjaimellisesti helposti poispyyhitty. Huomattavasti enemmän verenpainetta sen sijaan nostaa sanan paska käyttäminen huolettomana adjektiivina.

Asian kuin asian luonnehtiminen paskaksi päästää sanojan liian helpolla ja samalla myös oikeuttaa näin tiukan kritiikin tai haisevan vastalauseen jättämisen täysin ilman perusteluita. Ja kuten kaikki vähänkään kritiikkiä antaneet tai saaneet tietävät, perustelematon palaute sisällöstä riippumatta on täysin turhaa. Pikkulapsetkin leikkivät tyypillisesti iloisena omilla jätöksillään nättejä kakkuja taputellen ja osaavat yleensä pahanilkisten kummien opettamana sanoa paska ensimmäisen parinkymmenen osaamansa sanan joukossa.

Paskominen on etenkin heteroseksuaalisten urospuolisten ihmisyksilöiden mielestä sen verran suurta tyydytystä tuottava toimenpide, että siihen tulee suhtautua asiaankuuluvalla hartaudella ja kunnioituksella. Sama pätee myös tuon sanan suusta ulostamisen kanssa, sitä ei koskaan pidä roiskaista huolimattomasti ilman että on valmis saattamaan päkistyksen loppuun asti pyyhkien huolellisesti sanan tuoman kritiikin jäljet tiukoin argumentein. Eihän takalistoakaan tule jättää huonolle pyyhkimiselle tai jarrujäljet ilmestyvät vaivamaan itsensä lisäksi myös lähipiiriä aivan kuten ilmoille päästetyssä huonossa arvostelussakin.

Nykyinen ammattimaisesti mutta harrastuspohjalta hoidettu työpaikkani Pommiradio (www.pommiradio.fi) julistaa itsevarmasti olevansa vaihtoehto kaikelle paskalle. Raskaaseen ja vaihtoehtoiseen musiikin soittamiseen 24/7-periaatteella keskittyvä ainoastaan Internetin kautta kuunneltava radioasemamme on taatusti ainakin vaihtoehto mille tahansa, laatusanojen käyttämisestä on vastuussa kuuntelijat. Näkemyksemme mukaan nykyinen raskaan musiikin tarjonta radiossa on ainoastaan nopeaa helpotusta suurille massoille tarjoavaa paskaa. Hyvää, raskasta ja vaihtoehtoista musiikkia tehdään nykypäivänä sen verran paljon, että ainoastaan pelkästään takuuvarmasti kansaan uppoavien ja viimeistään loputtomalla toistolla päähän taottujen hittien soittaminen tuntuu musiikinystävästä täysin käsittämättömältä. Formaattiradiot eivät suinkaan kuse raskaamman musiikin kuuntelijoita silmään, vaan paskovat suoraan härskisti korvaan.

Meillä Pommiradiossa jutut voivat olla joskus aidosti paskoja, mutta musiikki on taatusti aina sitä itseään eli timanttia. Viiden hyvinkin erilaiset taustat ja musiikkimaun omaava toimittajajoukkiomme takaa, että missään muualla et tule kuulemaan yhtä monipuolista ja runsasta tarjontaa raskaamman musiikin saralla on kyse sitten uusista yrittäjistä, vanhoista parroista, tuntikausia kestävistä artistihaastatteluista, erikoisohjelmista tai normaalista arkiaamuihin ja päiviin tarkoitetusta viihteestä. Mihinkään suuntaan emme kumarra, koska vanha kansakin jo tiesi, että silloin vain pyllistäisi vastakkaiseen suuntaan.

Suomalaiset ovat huonoja antamaan kritiikkiä, vaikka terve, lyhyestikin perusteltu palaute olisi enemmän kuin tervetullutta myös meille Pommiradioon niin kauan kuin sen sisältö on muutakin kuin ”paskaa”. Siinä nimittäin käy helposti niin, että uloste kaatuu vain omaan niskaan. Tärkeintä meidänkin toiminnan suhteen on kuitenkin avoin suhtautuminen ja harmaiden aivosolujen käyttö. Jos tuomiosi on silti ”paskaa”, Pommiradio ei yksinkertaisesti ole sinua varten. Muuten tervetuloa Pommiryhmäläiseksi!

Julkaistu Tuhma 02/07

Inferno #49/2007

Alcest
Souvenirs D'un Autre Monde
Prophecy

3 Viattomuus, lapsuusmuistot, täydellinen harmonia ja satumaailmat harvemmin kohtaavat black metalissa, mutta niin vain Alcest väittää yhdistävänsä musiikissaan näitä tekijöitä. Musta metallin kaiut löytyvät kyllä etäisinä taustalta siinä missä hempeämmät tekijät ovat selvimmin kuultavissa etualalla. Mikstuura kuulostaa myös tasan niin hämmentävältä miltä se sanoina näyttää, mutta tästäkin huolimatta lopputulos kuulostaa yllättävänkin luontevalta.

Taustalla ohuina joskin yllättävän rauhallisina surisevat kitarat ovat se tekijä, joiden voi selvästi sanoa olevan BM-henkisiä. Niiden päällä kappaleet etenevät kuitenkin rauhallisen eteerisesti puhtaalla laululla ja koskettimilla varustettuna ja koko komeudesta tulee todellakin mieleen lapsuuden laiskat ja kuumat kesäpäivät sekä sinisen taivaankannen halki leijuvat valkeat kumpupilvet.

Karkea mutta samaan aikaan hauras yhdistelmä on lähellä kohota korkeisiin sfääreihin, mutta jokin sitä hieman väkisinkin pidättelee lähempänä maankamaraa. Kombinaation vastakohdista ei saada revittyä tarpeeksi dynamiikkaa irti eivätkä sävellykselliset ratkaisut ole riittävät rohkeita nostaakseen mielikuvitusta sen vaatimaan lentoon. Mielenkiinto pysyy onneksi helposti yllä koko levyn keston ajan.

Dublin Death Patrol
DDP 4 Life
Godfodder

4 Kaveria ei jätetä sanottiin jo sotienkin aikana. Vanhan liiton miesten kokoontuminen saman nimikkeen alle hauskanpitoon jää useimmiten juuri vain hauskanpidoksi ja sekin ainoastaan esittäjien mielestä. Dublin Death Patrol tarjoaa kuitenkin rentoa ja ennen kaikkea hyvää kuunneltavaa myös oman porukan ulkopuolelle, etenkin jos pää sattuu edelleenkin täräjämään 80-luvun metallin ja thrashin tahtiin.

DDP 4 Life –albumin hienous piilee yksinkertaisissa, mutta äärimmäisen tarttuvissa ja toimivissa kappaleissa, jotka kruunaa Chuck Billyn ja Steve ”Zetro” Souzan helposti tunnistettavat mutta samalla myös hienosti yhteensopivat äänet. Pelkistetyt kappaleet ja soundimaailma huokuvat hyväntuulisuutta olematta kuitenkaan millään tavalla hauskoja tahi iloisia ja tämä kuulostaakin erittäin pirteältä näinä moderneina aikoina, jolloin niin moni yrittää olla muita rankempi ja vihaisempi. DDP-miesten ei tarvitse todistella enää mitään, sen he ovat tehneet jo aikoja sitten omissa orkestereissaan kuten Testament, Exodus ja Laaz Rockit monista nimivieraista puhumattakaan.

Peräti kolmen lainakappaleen (Motörhead ”Iron Fist”, Thin Lizzy ”Cold Sweat” ja UFO ”Lights Out”) mukanaoloa voi toki hieman kyseenalaistaa, mutta hyvin ne kuitenkin rullaavat ja istuvat kokonaisuuteen vähintäänkin kelvollisesti. Kun omienkaan kappaleiden joukkoon ei varsinaisia huteja mahdu, on albumi tasaisen vahva ja mikä tärkeintä, miellyttävä kuuntelukokemus.

Evergreen Terrace
Wolfbiker
Metal Blade

3,5 Musiikilliset trendit ovat merkillinen asia, kuka ne luo ja ennen kaikkea löytyykö kaikille niitä seuraaville orkestereilla oikeasti kysyntää? Kiitos trendejä aina seuraavan ylitarjonnan myötä emo-käsitteestäkin on muodostunut kirosana kaikelle vesitetylle ja näennäisen rankalle musiikille, joka vetoaa korkeintaan angstisiin muotitietoisiin teineihin. Evergreen Terracen kohdalle orkesteri itse puhuu melodisista vaikutteista, joka kieltämättä paremmin määritteleekin heidän musiikkinsa.

Bändin musiikin perustana on uuden aallon amerikkalainen hardcore ja vähäisissä määrin myös punk. Kappaleissa on riittävästi genreen olennaisesti kuuluvaa aggroa aina laulua myöten ja satunnaisen melodiset osuudet ja kertosäkeet ovat huolella tehtyjä ja sovitettuja ilman minkäänlaista teennäisyyttä tai hittihakuisuutta. Lopputulos onkin helppoa ja korville miellyttävää kuunneltavaa, vaikka todellisille HC-ihmisille bändi voi liian siloteltu kuulostaakin.

Vaikka rehellisyyden määritteleminen musiikissa onkin mahdotonta, siltä orkesteri kuitenkin kuulostaa, vaikka ei varsinaisesti pystykään nousemaan musiikillaan riittävästi erilleen genren muista lukuisista yrittäjistä. Tästäkin huolimatta Wolfbiker on tasaisen vahva ja moderni peruslevy satunnaisiin kuunteluralleihin.

Hurtlocker
Embrace The Fall
Napalm

2,5 Pieksentää, ärjyntää, kaahausta, aggressiota, runnomista. Näitä kaikkia Hurtlocker yhdistää tasaisesti niin hardcoresta kuin thrash metalistakin ja kummankin genren perusteet chicagolaisilla onkin hallussa liukkaasti liikkuvissa näpeissään. Ongelma vain on, että vaikka varsinaisia soitannollisia, tuotannollisia tai sävellyksellisiä vikoja ei musiikista löydykään, on musiikki onnistuttu takomaan Gaussin käyrän huipulle täydellisen tasapäiseksi ja suhteellisen kasvottomaksi
.
Kauan ja paljon vastaavaa materiaalia kuunnelleelle Embrace The Fall on asiansa ajava, mutta pelkkä kevyt välipala raskaampaa ja maistuvampaa pääruokaa odotellessa. Porttiteoriaan uskovat voivat hyvinkin sen sijaan kuvitella ja toivoa noviisien innostuvan Hurtlockerista enemmän ja sitä kautta mahdollisesti päätyä aidosti kovempiin ja suurempaa hekumaa tarjoaviin tajunnanräjäyttäjiin.

Magnacult
Synoré
Rusty Cage

2,5 Monesti musiikissa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Magnacultin debyytti on tästä malliesimerkki, sillä jo levyn tyylikkäät digipack-kannet viestivät huolellisuudesta, tyylitajusta ja satsauksista. Metalcoren ja mukavia melodioitakin sisältävän death metalin keskitempoinen ja jyräävä ristisiitos on aggressiivista ja rankkaa aina mallikkaasti keuhkonsa pihalle huutavaa laulajaa myöten, eivätkä biisitkään ole positiivisessa mielessä heti tukkaantarttuvia. Mutta kun ei niin ei.

Biisissä kuin biisissä orkesteri tuntuu polkevan koko ajan hieman paikoillaan, vaikka kappaleet eivät todellakaan ole sitä helpointa ja suorinta perusvarmaa mättöä massoille. Näistä vaikeasti määriteltävistä seikoista johtuen Synoré onkin yksi vahvasti tasapainoisimmasta, mutta samalla myös tasapäisimmistä keskinkertaisuuksista joita vastaan on tullut.

Pienistä asioista hyttysenkin lisääntyminen on kiinni, millin kun menee vinoon, niin silmäänhän se osuu.

Mekong Delta
Lurking Fear
AFM

3,5 Kierous, teknisyys ja omalaatuisuus eivät enää ole kovinkaan harvinaisia adjektiiveja metallista puhuttaessa kuin vaikkapa vielä 15-20 vuotta sitten. Saksalainen Mekong Delta on ollut outo ja mystinen lintu levy levyltä perustamisestaan saakka ja jatkaa nytkin musiikillisesti saumattomasti siitä, mihin se kymmenen vuotta sitten julkaistulla edellisellä täyspitkällään jäi.

Bändin musiikki on progressiivista, milloin metallia, milloin thrashia ja siltikään se ei varsinaisesti ole mitään näistä ainakaan perinteisten mielikuvien muodossa. Vaikka orkesterin instrumenttityöskentely ei ole läheskään kaikista kiharimmasta päästä, ovat kappaleiden rakenteet ja erityisesti sovitukset etenkin laulupuolella omalaatuisia. Näistä tekijöistä johtuen albumin ilmapiiri muodostuukin kiehtovan häiriintyneeksi ja muukalaismaiseksi, seikka jota muutamat vahvasti klassisvaikutteiset instrumentaalit entisestään korostavat.

Lurking Fear päästää sisällensä yllättävänkin nopeasti, vaikka sen ymmärtäminen viekin huomattavasti kauemmin. Se onnistuu samaan aikaan kuulostamaan musiikillisesti ja tuotannollisesti vanhakantaiselta, mutta silti ajattomalta tänäkin päivänä, jolloin lähes kaikki alkaa musiikin saralla olla tehty. Harmi vain, että viisujen iskevyyttä ei ole saatu tiivistettyä kaikista terävimmäksi.

Obsidian
Emerging
Rusty Cage

3 Uudelleenjulkaisuja on maailma väärällään, mutta harvanpa orkesterin debyytti julkaistaan toiseen kertaan uudelleen masteroituna ja uuden murisijan lauluosuuksilla. Vaan onpa levy-yhtiökin uusi ja jos usko omaan materiaalin on kova ja näiden proseduurien jälkeen siitä on saatu entistä ehompaa, niin mikäs siinä. Onhan sitä hullumpiakin asioita on musiikkibisneksessä tehty, kuten vaikkapa 20+ vuotta vanhojen levyjen uudelleenjulkaisut, joissa basso- ja rumpuraidat on korvattu kokonaan uusilla kiistojen ja rahan takia.

Nimien pudottelu arvioissa päästää kriitikon aina turhankin helpolla ja vie helposti metsään. Vertailukohteet kun on monesti täysin kuulijan korvassa. Obsidianin kohdalla mielleyhtymät kotimaiseen Amoraliin ovat kuitenkin vahvat, vaikka jälkimmäinen osaakin luoda kellontarkkaan ja rytmiseen räimeeseensä aimo annoksen kieroa groovea. Tätä hollantilaisilta uupuu ja vaikka musiikista löytyykin säästeliäästi venkoilua pehmentäviä melodioita, taantuu kokonaisuus väkisinkin ainoastaan keskitasoisen kelvolliseksi.

Remasterointikaan ei ole aivan onnistunut, sillä laulu dominoi musiikkia liiaksi kitaroiden jäädessä taustalle turhankin hentoina. Ei Obisidian silti turha tulokas ole, eväitä tuntuu niin soitto- kuin sävellyspuolellakin löytyvän jos vain musiikilliset näkemykset saadaan puettua biiseiksi entistä iskevämmin ja tehokkaammin.

The Seventh
Cursed Earth Wasteland
Shiver

3 Koolla sanotaan olevan väliä, mutta bändeistä ja niiden kotimaista puhuttaessa tämä toteamus ei ainakaan pidä paikkaansa. Instrumenttia kuin instrumenttia pitää osata käyttää oikein, jotta niillä voisi purkaa oman luovuutensa uudeksi teokseksi. Belgia ei suuruudellaan pääse kehumaan, mutta jo pidemmän aikaa maassa on vallinnut suhteellisen elinvoimainen, joskin varsin tuntemattomaksi jäänyt bändikatras.

The Seventhin debyytti täyspitkä nojaa keskitempoiseen ja melodioita viljelevään death metaliin, jossa kiemuroita ja nyppylöitä piisaa siinä missä perinteisessä suomalaisessa hiekkatiessä. Yhteneväisyyksiä Hypocrisyyn on helppo bongata vokalistin samankaltaisen äänen lisäksi myös musiikista, vaikka em. tyypillisiä yksinkertaisia ja haikeita melodiakulkuja ei Cursed Earth Wastelandilla kuullakaan. Omaa orkesterilta löytyy kuitenkin enemmän kuin selkeästi lainattua, joten uran alkutaival käynnistyy terveeltä ja hyvältä pohjalta.

Kappaleiden suurin vika on kuitenkin selkeiden tarttumapintojen harvat ja astetta turhankin vaikeat löytöpaikat. Musiikissa voisi olla enemmän tuunattua virtaviivaisuutta, kun osaamista selkeästi löytyy niin luomis- kuin soittopuolellakin. Nyt levy on tasaisen vahva, mutta runsaista muodoistaan huolimatta turhan kasvoton

Tankard
Best Case Scenario : 25 Years In Beers
AFM

4 Mallastuotteiden nauttiminen hyvän metallin kera on lyömätön vapaa-ajan harrastus ja tämän on huomannut jo Tankard aikoinaan. Suurimman osan inspiraatiostaan oluesta ammentaneet saksalaiset ovat tehneet 13 studioalbumia 25 vuoden aikana, mikä on paljon, ajattelee sitten innoituksen lähdettä tai kuluneita vuosia. Nyt julkaistu best of -kokoelma on jo lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, sillä sen uudelleenäänitetyt 15 kappaletta käsittävät ajanjakson vuonna -86 julkaistusta Zombie Attack –debyytistä vuoden 1995 The Tankard levyyn.

Orkesteria on aina pidetty kolmen suuren teutoonin pikkuveljenä ja B-luokan aktina, jonka ns. pulirässi on aina ollut monelle ollut aivan liian geneeristä. Tässä juuri piileekin Tankardin vahvuus, sillä vaikka biiseistä ei löydy kovinkaan kummoisia oivalluksia tai genren historiaan jääviä tapporalleja, tuovat nämä jämäkät uudelleenversioinnit esille orkesterin, jonka viihdyttävät kappaleet toimivat takuuvarmasti tilanteessa kuin tilanteessa aivan kuten keskiolutkin.

Mahdotonta on bändi olla arvostamatta, sen verran tanakka paketti parhautta on tarjolla. Reilun tunnin aikana ehtii päätä vatkaamaan ja laulamaan mukana useammassakin kappaleessa, kunhan vain muistaa pitää nestehukan loitolla milläs muulla kuin kaljalla.

TROUBLE - TUOMITTAVAA HENGELLISYYTTÄ

On orkestereita, joista puhutaan enemmän kuin olisi syytä ja orkestereita, joiden musiikillinen merkitys ja perintö on huomattavasti suurempi kuin yleinen tunnettavuus. Chicagossa 1979 perustettu Trouble niputetaan usein doom metal genreen, vaikka sen tummasävytteinen musiikki on aina ollut myös paljon muuta.

Yhtyeen syntytarina on varsin perinteinen. Vokalisti Eric Wagnerin, kitaristien Bruce Franklinin ja Rick Wartellin sekä basisti Sean McAllisterin ja rumpali Jeff Olsonin kiinnostus 60- ja 70-lukujen musiikkiin sai herrat niin monien nuorten tavoin kokoontumaan yhteen ja perustamaan bändin. Omien sävellysten syntymisen myötä bändi alkoi keikkailla kotikaupunkinsa Chicagon pienissä klubeissa ja ajan myötä orkesterista kasvoikin tunnettu nimi paikallisissa underground-piireissä. Muista aikalaisistaan poiketen herrojen ulkonäkö muistutti revittyine farkkuineen, tiukkoine t-paitoineen, hapsuineen ja pyöreine aurinkolaseineen enemmän ajastaan jäljessä olevia hippejä, kuin nahkaan ja niitteihin pukeutuvia heavy metal maanikoita.

Siinä missä heavy metalista alkoi 80-luvulla kehittyä nopeampia ja rankempia muotoja speed- ja thrash metalin muodossa, luotti Trouble vahvasti Black Sabbathin ja muiden 70-lukulaisten synkkään ja raskaaseen soundiin. Olipa mukana jo alusta asti viitteitä myös The Beatlesin kaltaisesta 60-luvun psykedeliasta, joka kuuluu erityisen selvästi orkesterin myöhemmästä 90-luvun tuotannosta ja erityisesti Plastic Green Head (-95) levyltä. Orkesterin onkin ollut yhdessä Saint Vituksen kanssa ehdottomasti tärkeimpiä ns. toisen aallon doom metal orkestereita ja suuri vaikuttaja monelle yhä tänäkin päivänä perinteisen doomin nimeen vannoville faneille.

Hipit levylle

Niin monen muun tulokkaan tavoin Troublen löysi ensimmäisenä Brian Slagel, jonka perustaman Metal Blade levy-yhtiön Metal Massacre kokoelmat nostivat suuremman yleisön tietoisuuteen monia lupaavia uusia yhtyeitä. Vuonna -83 julkaistulta Metal Massacre IV –kokoelmalta löytyi Troublen The Last Judgement kappale, joka erottui massasta edukseen synkällä tunnelmallaan sekä solisti Ericin omalaatuisella narinaa muistuttavalla laulutyylillään. Kappale löysi heti omat kannattajansa ja niinpä yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaistu 12” vinyylisingle Assassin julkaistiin vajaa vuotta myöhemmin kääntöpuolellaan Cream –laina Tales Of Brave Ulysses.

Varsinainen debyytti näki päivänvalon vielä saman vuona ja kantoi alun perin yksinkertaisesti bändin nimeä, mutta nimettiin vuosia myöhemmin uusissa painoksissa erään levyn kappaleen mukaan Psalm 9:ksi. Albumista on vuosien saatossa tullut erityisesti eräs doom metalin merkkipaaluista, vaikka musiikki sillä pohjautuukin erityisen vahvasti 70-luvun heavy metaliin. Yhä tänäkin päivänä Troublen tunnetuimmat kappaleet The Tempter ja Bastards Will Pay löytyvät juurikin tältä vuonna -84 julkaistulta debyytiltä ja vaikka sen merkitys genrelle onkin suuri, ei mistään varsinaisesta suuren yleisön tuntemasta hittilevystä voida kumminkaan puhua.

Orkesterin yllä on alusta lähtien leijunut white metal -leima, jollaisena levy-yhtiö sitä mainosti. Tämä johtuu hyvin pitkälti raamatusta inspiraatiota hakeneen Eric Wagnerin avoimesti kristinnuskoa käsittelevistä sanoituksista, vaikka herran itsensä mukaan teksteissä ei suoranaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan esillä. Onpahan teksteissä nähty suoria raamatullisia lainauksiakin, kuten Psalm 9 –kappaleen samannimiseen psalmiin perustuva kertosäe ”The lord will be a refuge for the oppressed, a refuge in times of trouble.”

Troublen kakkosalbumi The Skull ilmestyi vain vuotta myöhemmin ja vaikka sen sanotaankin olevan niin kriitikoiden kuin yhtyeensä itsensäkin mukaan synkistä, masentavinta ja raskainta Troublea ikinä, jäi se kuitenkin debyytin varjoon. Orkesterin sisäiset ongelmat ja erityisesti vokalisti Wagnerin kamppailu päihteiden kanssa johti basisti Seanin ja rumpalin Jeffin eroamiseen heti nauhoitusten jälkeen.

Pimeydestä valoon

Vuonna 1987 ilmestynyt Run To The Light oli aiempiin julkaisuihin verrattuna vaisumpi ja tämä myös näkyi myyntiluvuissa, vaikka albumin nimikappaleesta tehtiinkin jopa MTV:llä pyörinyt video. Levy ei missään nimessä ole kuitenkaan huono, vaikka se herättikin jo aikalaistensa keskuudessa runsaasti eriäviä mielipiteitä ja johti jopa eroon Metal Blade levy-yhtiöltä. Yhtyeen soundi oli vain alkanut muuttua ja mukaan oli tullut entistä enemmän blues- ja retro vaikutteita niin rockista kuin metallistakin. Vaikka albumin tekstit käsittelevätkin harhautuneiden masentuneiden ihmisten suruja ja murheita, erosivat ne kuitenkin muiden teksteistä tarjoamalla aina jonkinlaisen kristinuskon ideologian mukaisen toivon pilkahduksen.

Kului kolme vuotta ja orkesterin tulevaisuus näytti synkältä, mutta pelastavana enkelinä paikalle ilmaantui tuottaja Rick Rubin ja tämän perustama Def American levy-yhtiö, jonka kanssa orkesteri päätyikin tekemään yhteistyössä nimikkoalbuminsa Trouble vuonna 1990. Rubin tuottamana kappalemateriaalista tulikin soundillisesti aiempaa raskaampaa, mutta samalla kokeellisempaa ja enemmän 70-luvun psykedeliasta ammentanutta ajoittain jopa enemmän stoner rockia kuin synkkää doom metalia. Vuoden mittainen kiertue sekä esiintyminen Dynamo Open Air –festivaaleille Hollannissa kasvattivat yhtyeen tunnettavuutta entisestään.

Sama musiikillinen kehitys jatkui ja vietiin jopa vielä pidemmälle pari vuotta myöhemmin julkaistulla Manic Frustration –levyllä, jonka sanoitukset olivat sisällöltään aiempaa huomattavasti enemmän huumeista ja niiden käyttämisestä. Vaikka levy ei ilmestyessään ollutkaan myyntimenestys, johtuen pääosin grunge-buumista, on siitä vuosien saatossa tullut yhtyeen selvästi eniten myydyin albumi. Hyvin sujuneesta yhteistyöstä huolimatta Trouble päätti jättää (tai joidenkin lähteiden mukaan potkittiin pois) Def Americanin, sillä taloudellisten vaikeuksien myötä orkesteri ei kuuleman mukaan ole koskaan saanut roppostakaan rojalteja näistä kahdesta levystä.

Yhtyeen tyyli oli kuitenkin löytänyt musiikilleen uuden suunnan ja niinpä Bullet Proof levymerkiltä löytynyt uusi koti tuotti tuloksena Plastic Green Head –levyn vuonna 1995. Tyyli oli muuttunut entistäkin kevyemmäksi, psykedeelisemmäksi ja lähelle stoner metalia, joka ei hyvistä arvioista huolimatta tahtonut kelvata laajahkoksi kehittyneelle ihailijakunnalle. Jo levyn nimi sen kuvituksesta puhumattakaan puhuu varsin selvää kieltään sanoitusten innoituksen lähteistä ja aihepiireistä. Saksan ja Hollanin poikki tehdyn klubikiertueen aikana bändin sisäiset ongelmat olivat kuitenkin kasvaneet liian suuriksi ja pillit laitettiinkin pussiin kesken kaiken.

Lorun loppu ja paluu kuolleista

Yhtye yritti jatkaa toimintaansa korvaamalla Ericin Exhorderista ja Floodgatesta tutulla Kyle Thomaksella ja tekemällä muutamia pistokeikkoja vuosien varrella ja olipa jopa huhua uuden Seven-nimisen albumin äänittämisestä, mutta vuoden 1999 orkesteri kuitenkin päätti lopettaa toimintansa.
Kiitos Troublen paluusta vuosien tauon jälkeen kuuluu osittain Nirvanasta maineeseen nousseelle Dave Grohlille, joka 2000-luvun alussa otti yhteyttä Eric Wagneriin ja pyysi tätä laulamaan Probot-projektinsa My Tortured Soul –biisille. Tämän seurauksena Ericin into musiikkiin palasi ja herra ottikin yhteyttä vanhoihin bänditovereihinsa ja niin vanha porukka oli koossa taas. Tammikuun 26. 2002 bändi teki ensimmäisen keikkansa hajoamisensa jälkeen kotikaupungissaan Chicagossa ja jatkoi keikkailua erinäisillä festivaaleilla ja yksittäisillä klubikeikoilla säveltäen samalla materiaalia tulevalle levylleen. Uran yhtenä merkkipaaluna voidaan pitää Tukholmassa 2005 Candlemassin kanssa soitettua keikkaa, josta kuvattiin myös vuotta myöhemmin DVD:nä julkaistu Live In Stockholm.

Escapi Musicin kanssa solmittu levytyssopimus 2006 poiki em. DVD-julkaisun lisäksi myös vihdoin ja viimein alkuvuodesta 2007 julkaistun uuden studioalbumin Simple Mind Condition, joka osoittaa, että yhtyeen taidot ja näkemys eivät ole kadonneet minnekään. Yhtye on palannut takaisin elävien kirjoihin ja tien päälle niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu mm. akustinen EP –julkaisu vanhoista Trouble klassikoista.

Yhtye on eittämättä arvostuksensa ja statuksensa ansainnut. Aiemmin loppuunmyytyihin klassikoihin Psalm 9 ja The Skull on nyt kaikilla mahdollisuus viime vuoden lopussa julkaistujen uusintapainosten myötä. Tilaisuus joka kannattaa ehdottomasta hyödyntää, mikäli pala tärkeää metallin historiaan ja hyvä musiikki kiinnostavat.

Julkaistu #49/2007