Inferno #45/2007

Dew-Scented
Incinerate
Nuclear Blast

3 Kovasti I-kirjaimen käyttöön mieltynyt Dew-Scented innovoi kerta toisensa jälkeen uusia nimiä, vaikka itse musiikissa konstit pysyvät levy levyltä hyvin pitkälti. Incinaratella bändi ei ole löystynyt tippaakaan, vaan orkesterin ajoittain death metalia lähestyvä neo-thrash tuntuu olevan jopa astetta räväkämpää ja rankempaa kuin koskaan aiemmin. Maukkaita riffejä syljetään edelleen runsaasti, äärimmäisen vauhdikkaat rallit liikkuvat komeasti ja kokonaisuuden kuorruttaa aidon aggressiivinen joskin aavistuksen monotoninen haukunta. Kaikki vaikuttaakin olevan enemmän kuin kohdallaan, mutta jostain merkillisestä syystä läpi albumin kytevä vahva kipinä ei jaksa leimahtaa ilmiliekkeihin.

Vaikka tympeähköön edeltäjäänsä Issue VI –levyyn verrattuna Incinerate onkin astetta toimivampi kokonaisuus, voi vain ihmetellä mikä salainen ainesosa Dew-Scentedin musiikista oikein uupuu. Hyvistä ideoista ja korkeasta osaamistasosta huolimatta orkesterin kipakka mäiske ei tahdo nousta millään lentoon, vaikka se jo vuonna 2003 ilmestyneellä Impactilla kulkikin suurempaa menestystä saavuttaneen The Hauntedin vanavedessä. Levyä ei missään nimessä voi mollata kehnoksi, sillä se sisältää edelleenkin kovempaa materiaalia kuin mihin kymmenen saman genren kymmenen tusinabändiä yhdessä pystyvät koko uransa aikana. Näinkin ilmeisen lahjakkaan viisikon pitäisi vain liittää huomattavasti lähempänä aurinkoa uransa järjestyksessään kuudennen levyn kohdalla.

Kruger
Redemption Through Looseness
Listenable

2 Sveitsi ei ole kaikista tunnetuin laivasto tai metallivaltio Euroopassa, mutta on silti pystynyt synnyttämään 80-luvulla kaksi innovatiivista hevihistoriaan olennaisen osana kuuluvaa orkesteria yhä aktiivisen Celtic Frostin sekä kuolleen ja kuopatun Coronerin. Vaikka maassa epäilemättä heviä kuunnellaan ja soitetaankin, kahdelle edellä mainitulle legendalle ole seuraajia löytynyt eikä Krugeristakaan manttelinperijäksi ole.

Kakkoskiekollaan hardcore henkisyyttäkin puhkuva Kruger yrittää kyllä olla innovatiivisempi kuin monet raskaan musiikin edustajat, mutta raskas jyrääminen ei yllä lähellekään erääksi esikuvaksi mainitun Entombedin vaikuttavaa groovea saati fiilistelyosuudet Neurosiksen yksinkertaisen toimivaa maalailevaa ahdistuneisuutta. Vaikka kappalerakenteita onkin rikottu perinteiseen malleihin verrattuna, on kokonaisuus näennäisestä erikoisuudestaan ja mielenkiintoisuudestaan huolimatta tasaisen latteaa.

Erikseen kuunneltuna minkä tahansa yksittäisen kipaleen jaksaa kiinnostuneena kuunnella loppuun, mutta kokonaisuuden kanssa onkin jo vähän niin ja näin. Nopeammin ja äänekkäämmin –mentaliteetti ei ikävä kyllä tuota kaivattua murskaavaa lopputulosta.

Nightrage
A New Disease Is Born
Lifeforce


2,5 Lupaavan Sweet Vengeance -debyytin jälkeen Nightragen kakkoskiekko Descent Into Chaos oli aikamoinen pettymys. Vaikka Tomas Lindbergin repivä laulutyyli olikin tallella tuoden musiikkiin sen kaipaamaa repivää raivoa, oli kappalemateriaalia yksinkertaisesti tylsän tasapaksua. Nyt niin ”Tompan” kuin kitaravelho Gus G:n poistuttua vahvuudesta on jäljellä enää Marios iliopouloksen johtama nelikko, joka tuntuu uuden albumin aikamoisen tyylimuutoksen myötä puhdistaneen pöydän kunnolla.

Vaikka Nightragen musiikki nojaa yhä ruotsalaiseen melodiseen death metaliin, on lähestymistapa aiempaa huomattavasti kevyempi ja melodisempi. Tämä kuuluu selkeinä vaikutteina monien amerikkalaisten metallibändien näkemyksestä mm. In Flamesin tunnetuksi tekemästä genrestä aina rääkynä ja puhdasta laulua myöten ja onpahan mukana myös paljon perinteisestä melodisesta heavy metalista ammennettua melodiaa ja kitaranvingutusta. Kun kokonaisuus on tyylillä ja taidolla tehty, pitäisi lopputuloksen olla kelvollista vaan kun ei.

A New Disease Is Born kuulostaa merkillisen hengettömältä ja vaisulta tuotokselta, vaikkei siitä pysty sormella osoittamaan mitään varsinaista vikaa. Vaikka orkesterin kappaleet eivät olekaan klisee vapaita, on kappaleissa paljon hyviä ideoita ja melodioita joiden puute nousee monen muun bändin kohdalla kynnyskysymykseksi. Ihan kiva –tasolle jämähtäminen jää vain mysteeriksi jonka syitä ei syvällisempi analysointikaan tahdo paljastaa.

Orne
The Conjuration By The Fire
Black Widow

4 Musiikkia voidaan tarkastella monella tapaa, joista yksi on määritellä sen suhde nykyaikaan. Orne ei ole metallia eikä nykyaikaa, vaan hämyistä ja progelle vahvasti tuoksahtavaa musiikkia, joka vahvoista 70-lukulaisista musiikillisista ja tuotannollisesta sävyistään huolimatta kuulostaa ajattomalta. Vaikka moinen tuoksu voikin monelle tuoda mieleen haisevat maailmanrauhaa ja rakkautta julistavat hipit ja käsittämättömän koukeroiset ja omituiset kappaleet, ei Orne istu helpolla moiseen ennakkoluuloiseen käsitykseen.

Debyytin suurin vahvuus onkin hyvä tasapaino monipuolisen materiaalin rullaavuuden ja fiilistelyn välillä sekä kyky luoda vahva tunnelataus kuuntelijan pään sisällä. Tästä kuuluukin kiittäminen Kimi Kärjen vahvaa musiikillisten esikuviensa tuntemusta ja selkeää näkemystä omasta linjasta sekä hämmästyttävän hienoa Albert Witchfinderin herkkää ja kuulasta mystiikkaa tihkuvien sanojen tulkintaa.

The Conjuration By The Fire on väkevä ja vahva kokonaisuus, jolle kannattaa antaa mahdollisuus ilman ennakkoluuloja ja oletuksia sen sisällöstä jäsenten aikaisempien tekemisien perusteella. Aidon ja suoraan sydämestä tulevan musiikin tunnistaa aina

PAIN CONFESSOR - VELJEYDESTÄ JA MAAILMANLOPUSTA

Vaikka musiikki yhdistääkin ihmisiä sukupuolesta, maailmankatsomuksesta ja kansallisuudesta riippumatta veljiksi ja sisariksi, löytyy myös verisukulaisuuteen perustuvia siteitä useista orkestereista. Veren ollessa vettä sakeampaa Pain Confessorin Kivistön veljesten Markun ja Mikon side kestää taatusti vaikka maailman loppuun asti, mistä etenkin Tuomas Kuusisella on sanansa sanottavana.

Huippujournalistit keräävät glooriaa kertomalla tapaamisistaan rockstarojen kanssa takahuoneissa ja sumuisilla jatkoilla hienostohotellien sviiteissä. John Lennon ja Yoko Ono antoivat maailmanrauhaa edistääkseen haastatteluja hotellisängystä vuonna 1969, ja 22 vuotta myöhemmin Truth Or Dare – In Bed With Madonna esitteli maailmalle kuvan oikuttelevasta ja seksiä tihkuvasta supertähdestä. Pain Confessorin veljeskaksikko päätyi ison maailman tähtien kanssa samanlaiseen ratkaisuun, mutta täysin eri syistä.




 

Kivistön veljesten musiikillinen taival alkoi lähestulkoon samoihin aikoihin 1990-luvulla, vaikka pikkuveljen osa olikin seurata aluksi isoveljen bänditouhuja sivustakatsojana. Instrumentin valintakin tapahtui ei veljen pyynnöstä vaan tarpeesta.

– Kyllähän Mikkoa aluksi vitutti, kun se niin sanotusti joutui basistiksi aloitellessamme ensimmäisiä bänditouhuja, Markku muistelee.

Mikko: – Kitaraahan minä alun perin lähdin ostamaan, mutta kun näin basson kaupassa ja tiesin, että Maken bändi tarvitsee basistia, niin sehän se sitten tuli ostettua. Siitä sitä vaan lähti nelikielistä vetämään, vaikken mitään osannutkaan soittaa. Ensimmäisen kerran kun menin vanhempien asunnon alakerrassa sijaitsevalle treenikämpälle, tiesin heti, että veljestähän se laulaja tulee, vaikka toinen kitaristihan se oikeasti olisi laulajaksi halunnut. Välillä broidi huusi päin naamaa, kuinka biisi menee kitaralla ja kuinka minun pitäisi bassolla seurata. Taisin kuitenkin jo silloin sanoa Makelle, että vielä joku päivä me tulemme levyttämään kahdestaan samassa bändissä. Faijahan näitä soittotouhuja ei tuolloin ymmärtänyt yhtään ja onkin alkanut samastua meihin ja tekemisiimme vasta velipojan häissä jokunen vuosi sitten. Nyt se on pikkuhiljaa alkaa uskoa tähän hommaan ja poikiinsa muusikkoina.
Make: – Kyllä minä nyt vakaasti uskon, että Mikon kanssa tulemme olemaan samassa bändissä ikuisesti henkeen ja vereen. Oikeastaan me olemme Pain Confessorissa sellainen yhteinen henkilö…

– …minkä huomaa jo siitäkin, että Make vetää päälaulut ja minä stemmat, ei niitä kukaan muu ole vetänyt, Mikko täydentää ja jatkaa:

– Ennen uuden levymme Purgatory Of The Second Sun äänitystä en ollut kuullut ensimmäistäkään laulumelodiaa yhdestäkään biisistä, mutta silti niihin oli aiempaa pirun paljon helpompi samastua kun pääsi velipojan kanssa vetämään. Tämä on vain nyt korostunut, kun olemme päässeet treenaamaan keikkasettiä.

VELJEKSET KUIN ILVEKSET
Vaikka soittotouhujen alussa isoveljen rooli onkin ehkä ollut toimia jonkinlaisena innoittajana, ei varsinaista isoveli-pikkuveli-asetelmaa ole koskaan veljesten välillä vallinnut.

Make: – Ei meidän kesken ole koskaan ollut sellaista, että kumpi päättää ja määrää menoa.

Mikko: – Me molemmat olemme täysin tasavertaisia keskenämme sekä muiden jäsenten kanssa, ja kaikilla on samanlainen päätösvalta.

Make: – Vaikka Mikko onkin sinällään hiljainen kaveri, on hän silti rakentava tekijä koko bändissä.
Mikko kuuluu biisintekijärunkoon ja hänen osuutensa kaikesta musiikin tekemisestä onkin noussut liki kolmannekseen eli samaan kuin kitaristeillamme Säkkisellä (Vesa) ja Tumpilla (Tuomas Kuusinen). Minulle itselle jää pieni osuus samoin kuin rumpalillemme Mikko Laihaselle ja kanttori Pasi Laihaselle.

– Soittajanahan pikkubroidi ei ole mikään saamarin hifistelijä tai näprääjä, mutta se on silti tarkka ja jämpti kaveri ja hoitaa tonttinsa niin kuin basistin pitääkin hoitaa, eikä se muuta vaadi. Pirun ylpeähän minä olen veljestäni ja siitä, että se on kehittynyt huimasti alkuajoista aikamoiseksi mestariksi, Make toteaa selkeää ylpeyttä äänessään.

– Edellisen bändimme Nonsliplevelin ajoista Make on kehittynyt vuosi vuodelta niin ylivoimaiseksi, että Pohjoismaista on todella vaikeaa löytää yhtä monipuolista laulajaa mitä Make on, Mikko äityy kehumaan.

Bänditouhuissa tulee väistämättömästi eteen tilanteita, joissa omien aivoitusten selittäminen muille voi olla äärimmäisen hankalaa, eikä konflikteiltakaan aina vältytä, minkä Make ensimmäisenä on valmis myöntämään. Veljesten välinen yhteys tuntuu silti pelaavan paremmin kuin hyvin niin
musiikin tekemisessä kuin sen tekstittämisessä.

Make: – Jos Mikko tekee bändille biisin, niin yleensä se olen minä joka tekee siihen sanat…

Mikko: ­– ...ja niin minä haluankin sen menevän, koska tykkään Maken teksteistä ja huomaan sen osaavan samastua niihin samoihin mielikuviin, mitä minulla on aina tekemistäni biiseistä. Uuden levyn kappale Mercenaries on tästä erittäin hyvä esimerkki. Tämä meidän välinen symbioosi musiikin ja sanoitusten välillä on tainnut mennä aina näin, ja jostain kumman syystä juuri näistä kappaleista on tullut vielä erityisen hyviä soittaa keikoilla.

Make: – Mikon tekemät biisit ovat hyvin lähellä sitä maailmaa, jonka minä haluan teksteilläni näyttää, ja toisaalta taas Mikon on helppo samastua minun ideoihini. Samaa vertahan tässä kumminkin ollaan, ja minusta on helvetin hienoa, että ollaan broidin kanssa tehty ikään kuin nousu koko sävellyshommaan. Ja vaikka joskus alkuaikoina olinkin ehkä hieman määräilevä isoveli, niin kyllähän Mikko tällä hetkellä tekee enemmän musiikillista työtä bändille kuin minä.

– Vaikka Pain Confessor onkin erittäin demokraattinen orkesteri, niin kyllä sitä veljen mielipidettä tulee aina ensimmäisen kysyttyä asiasta kuin asiasta. Koko hommahan kiteytyy siihen, että samassa bändissä on minulle vaan niin perkeleen rakas henkilö, Make herkistyy tunnustamaan.

LOPPU TULEE

Purgatory Of The Second Sunin keskeinen teema on maailmanloppu. Aivan näin yksiselitteinen albumin kantava idea ei kuitenkaan ole, yksittäisistä kappaleista puhumattakaan.

– Kyllähän se on selvä peli, että jos tässä meidänkin lähiympäristössä syttyisi toinen samanlainen kaasupallo kuin tuo saatanan kovalla teholla käryävä aurinko, niin ei ihminen enää maapallolla pystyisi elämään kun jo pelkästään lämpötila nousisi niin korkeaksi, Tuomas Kuusinen selittää.

– Toisaalta taas meidän teksteissä on hyvin paljon symboliikkaa ja metaforia, eihän esimerkiksi Second Sun -biisikään pelkästään brutaalisti maailmanlopusta kerro. Kyllähän sekin kappale enemmän peilaa sitä, kuinka me tätä elämää eletään, väärinkäytetään ominaisuuksiamme ja kuinka paskoja asioita ihmiset yleensäkin tekee.

– Todennäköisemminhän se välähdys siellä taivaalla on kumminkin ihmisen itsensä aiheuttama kuin mikään luonnonkatastrofi. Toki lyriikoita voi ajatella myös ihan pelkästään yksilötasollakin, vaikkapa kuinka vituiksi ihmisen elämä voi jostain syystä mennä. Kun tarpeeksi himotaan valtaa ja yritetään olla kaikista kovimpia joka asiassa, niin silmillehän se pamahtaa, kuten Hitler pamautti kuulan kalloonsa. Kaikki ei aina mene niin kuin kuvitellaan, ja lopussa teot yleensä aina punnitaan.
P
ain Confessorin uutukainen ei kuitenkaan ole mikään tekstien kautta tiukasti etukäteen mietitty ja yhteen naitettu teemalevy, sellainen kuin vaikkapa Tuomaksen esille nostama W.A.S.P.:in The Crimson Idol.

– Meidän tapauksessa kappaleet vaan sivuavat samoja fiiliksiä eri näkökulmista, ja tämä teema löytyi täysin odottamatta. Jokaisella bändin sanoittajalla on omanlaisensa tyyli kirjoittaa ja jokainen meistä käyttää eri sanontoja sekä kielikuvia ja peilaa asioita itsensä kautta. Oli kuitenkin aivan mahtavaa huomata, kuinka luomisprosessin aikana kaikkien johtava idea sanoitusten suhteen oli täysin vahingossa samanlainen, oli kyseessä sitten kuvaus yhden ihmisen, jonkin tunnetilan tai vaikkapa maailman kuolemasta. Jos biisijärjestys olisi valittu pelkästään sanoitusten perusteella, olisi se hieman toisenlainen, mutta toki meidän piti ajatella kokonaisuuden toimivuutta.

Sanoituksiin Tuomas suhtautuu erittäin vakavasti ja pitää niitä lähestulkoon yhtä tärkeinä kuin itse musiikkiakin.

– Sanoitusten merkitystä olen painottanut myös muille bändiläisille ihan alusta alkaen. Ei siinä ole mitään järkeä, että laitetaan vaan hienon kuuloisia sanoja peräkkäin ilman että niissä olisi mitään järkeä. Edellisen Fearragen-levyn (2006) aikaan aloin vasta ymmärtää mitä esimerkiksi Vesa teksteissään hakee, ja meille alkoi löytyä selkeä yhteinen tyyli sanoa asioita.

– Minä en muuten tykkää yhtään tästä jenkkien teinikiroilusta, jossa kaikki on niin fuck ja motherfucker esimerkkinä vaikkapa yliopistoa käyneiden miesten, Lamb Of Godin tekstit. Kyllähän minäkin puhekielessä kiroilen niin saatanasti koko ajan, mutta lyriikoissa asiat voi sanoa kiroilematta paljon julmemmin. On esimerkiksi itsessään jo tarpeeksi kohtalokasta, että maapallo tuhoutuu, ilman että siinä yhteydessä käytettäisiin voimasanoja.

– Minun mielestäni onkin helvetin huono juttu, etteivät ihmiset enää juurikaan laita vinyyliaikojen tapaan musiikkia soimaan ja tavaa sanoja samaan aikaan. Musiikin ja sanoitusten muodostama yleisfiilis on juuri se hieno juttu, ei ämpeekolmosten kuuntelijat tunnu välittävän paskan vertaa mitä biiseissä lauletaan. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi käyttää enemmän aivojaan, ei siitä nimittäin mitään haittaakaan ole.

Julkaistu Inferno #45/2007