Inferno #35/2006

Domination Black
Fearbringer
Poison Arrow Records

 

3,5 Fearbringer-albumin ilmestymisen myötä Karhulan metallimafia kasvaa jälleen yhdellä metalliperheellä, Domination Blackilla. Debyytillään orkesterilla onkin täysin mahdollisuus napata oma pieni osuutensa Suomen metallipiiristä omakseen, vaikka kummisetä-statuksen saavuttaminen jää unelmaksi jonnekin kaukaiseen horisonttiin.

Levyn nimensä mukaisesti kokoonpano pyrkii levittämään pelkoa 70- ja 80-luvuilta tutuin heavy metalin keinoin. Yleistunnelma on raskaan tummahko eikä iloisen räväköitä kitaramelodioita tuplabasaritykityksineen kuulla, mutta kyllä King Diamond säilyy yhä ainoana oikeana kauhumetallin edustajana. Kun solisti Killgastin äänessä on paljon samaa kuin legendaarisessa Rob Halfordissa ja musiikissa metallijumalan soolotuotannon piirteitä, liikkuu kokoonpano oikeassa kurssissa. Se kuuluisa kappaleet pysyvästi kuulijan kaaliin takova viimeinen niitti jää kuitenkin puuttumaan.

Bändillä on kyllä omannäköistä toimivaa ideaa ja otetta, mutta toteutuspuolella näistä ei saada revittyä irti kaikkea potentiaalia. Osan syystä voi vierittää lattean soundimaailman piikkiin, sillä rytmisektion kitaroineen häviää tasaisen ponnettomaksi taustamassaksi laulun dominoidessa kokonaisuutta. Pienen terävöittämisen ja yksinkertaistamisen kautta bändin fani- ja kassavirtojen kasvaminen puroista koskiksi on täysin mahdollista.

Gorilla Monsoon
Damage King
Armageddon Music

4 Gloria Gaynorin vanhassa disco-hitissä ylistetään taivaalta satavia miehiä, mutta Saksassapa puhaltelevatkin toisenlaiset tuulet. Siellä nimittäin trooppisen sateen mukana tulee gorilloita taivaalta alas. Niin kummalliselta kuin nelikon nimi saattaakin vaikuttaa, musiikki todellakin kuulostaa hieman kuuntelijan päälle tiputetuista raskaan leppoisilta kaukaisilta sukulaisiltamme.

Aivan Black Sabbathin apinoinniksi Gorillo Monsoon ei mene, vaikka vokalisti/kitaristi totteleekin taitelijanimeä Jack Sabbath. Orkesterin musiikissa on puolet stonerin letkeyttä ja toinen puoli sludgen raskautta, jotka ovatkin juuri ne molempien genrejen parhaimmat ainesosat. Kun simppeliin mikstuuraan on lisätty vielä oikeanlaisensa perusmausteet ja kokonaisuuden on annettu muhia kunnolla, on levyllisestä tätä soppaa helppo ahtaa itsensä täyteen viikonpäivästä riippumatta.

Perusasiat kuten hyvin tehty makaronilaatikko pysyy vuodesta toiseen koululaisten suosikkina ja vanhassahan se vara usein parempi on. Sama pätee myös Gorilla Monsoonin esittämään groovaavan raskaaseen jyräykseen, joka luottaa pitkälti perusasioihin. Yllätyksellistä levyssä ovat vain Law’n Orderin sekä War To The Wimpsin aloittavat South Park samplet.

Maroon
When Worlds Collide
Century Media

2 Jos Saksa aikoinaan onnistuikin raivaamaan elintilaa Euroopassa suhteellisen menestyksekkäästi, on musiikkirintamalla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta menestys ollut vaatimattomampaa. Näy käy myös taisteluosasto Maroonedin kanssa, vaikka aseistuksena on Amerikan maalta lähtöisin oleva uuden aallon hardcore pohjaan nojaava metalli. Vaadittavaa kurinalaista säntillisyyttä orkesteri omaa, mutta ilman toimivaa sotasuunnitelmaa.

Kovasti kehutaan bändin keikkailleen ympäri Eurooppaa ja onhan kahdeksan olemassa olovuoden aikana ehditty pari täyspitkääkin julkaista parin split-singlen ja MCD:n lisäksi. Aggroa on musiikkiin saatu ilmeisesti tyytymällä pelkkään jäniksenruokaan ja sylkemällä tuoppiin, mutta ravintoa tuoreille saati edes omannäköisille ideoille ei ainakaan ole riittänyt. Musiikki kyllä nykii, kaahaa, ruhjoo, huutaa, mättää ja sisältää jopa muutamia pikkunättejä melodioita kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan, mutta turha on alkaa yksittäisiä kappaleita nostamaan massasta esille saati edes koko bändiä samalle viivalle menestyneempien ja mielenkiintoisempien orkesterein kanssa.

Muuten tasokkaiden mutta valitettavan vähän omaperäisyyttä sisältävien julkaisujen määrän kasvaessa on rimaa pakko nostaa korkeammalle. Maroonille käy kuten Juice Leskisen riimeissä ”Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa, rima pysyy paikallaan kun riman alittaa”.

Pentagram
First Daze Here Too
Relapse Records

3,5 Yksin Pentagramin legendaarisuuden mittareista lienee se, että näiltä suuren yleisön paitsioon jääneiltä doomin esi-isiltä on julkaistu enemmän erilaisia kokoelmia kuin varsinaisia studiolevyjä. Siinä missä neljä vuotta sitten julkaistu First Daze Here palvelee uusia faneja vanhoja paremmin, on sarjan kakkososa suunnattu selkeästi kovan luokan Pentagram fanaatikoille. Viimeistään CD-vihkoseen sullottu kattava historiikki mielenkiintoisine pienine anekdootteineen täydentää lähes kenen tahansa tietämystä ja leikkaapa vielä siinä sivussa muutamalta sitkeältä orkesteriin liitetyltä huhulta siivet.

Vaikka tuplalevyn materiaali olisin saatu mahdutettua nippa nappa yhdelle levylle, on varsinaisen seitsemän kappaleen demon ja viidentoista viisun treeninauhojen erottaminen omiksi kokonaisuuksikseen viisasta. Kolmenkymmenen vuoden takaiset äänitykset eivät nykyajan kultakorvia taatusti tyydytä, mutta kieltämättä nämä hieman suhisevat ja tuhnuiset tallenteet luovat omanlaistansa lisätunnelmaa.

Ykköslevy demo on kuitenkin näistä kahdesta tallenteesta se, joka useammin soittimessa pyörähtää eikä vain parempien soundiensa tai hienon Rolling Stones lainan Under My Thumbin ansiosta. Kappalemateriaali on treeninauhoihin verrattuna tasaisempaa ja sitä ominaisempaa mystisempää Pentagramia jälkimmäisen sortuessa turhankin usein liialliseen trippailuun tunnelman kustannuksella.

Poema Arcanus
Telluric Manifesto
Aftermath Music

3,5 Jo edellisen Iconoclast-albumin kohdalla chileläisen Poema Arcanuksen musiikilliset ambitiot olivat lähes yhtä korkealla kuin sävellystaidot. Massiivisen monimuotoisen tunnelmoinnin ja synkistelyn yhdistelmä kuulosti kyllä omanlaiseltaan, mutta rehevä sisältö ja liiallinen rönsyily estivät musiikin tehokkaan sisäistämisen.

Orkesterin herrat eivät ole eväitään vaihtaneet Telluric Manifestollakaan, sillä tyylilaji on varsin identtinen edeltäjän kanssa. Tehokeinoina käytetään edelleenkin runsaasti koskettimia, puhtaan mieslaulun ja murinan sekoitusta, länsimaista pop-kaavaa tehokkaasti välttäviä pitkiä kappaleita sekä erilaisten tunnelmien heijastamista herkemmillä ja rankemmilla joskus jopa varsin yllättävillä osuuksilla. Näiden keinojen ansiosta yhdeksän kappaletta nivoutuvat tehokkaasti yhdeksi reilun tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, josta yksilöiden erottaminen on erittäin hankalaa. On puhtaasti makuasia, onko tämä hyvä vai huono asia.

Poema Arcanuksen tapa tehdä albumeistaan mystisiä teoskokonaisuuksia on kieltämättä kiehtova. Kappaleiden ja albumin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin varsinaisen draaman kaaren puuttuminen, jonka avulla kuuntelijan mielenkiinto pysyisi varmemmin yllä läpi levyn.

RiverRed
Western Empire
Riverredcords

2 Amerikkalaiset rokkaa tykimmin –sanonta ei RiverRedin kakkosalbumilla pidä täysin paikkaansa, vaikka siisti ryskääminen herroilta mallikkaasti luonnistuukin. Ei tästä kyllä ainakaan mallastuotteet ja hiki haise läpi, vaikka bändi kotisivullaan kovasti uhoaakin kappaleiden tihkuvan väkijuomia ja rokkiraivoa. Siinä orkesteri on kyllä oikeassa, että nupit kaakossa luukutettuna kappaleista alkaa löytyä hieman kaivattua potkua.

Muuten musiikin tarjoama tunne muistuttaakin sitten enemmän kanan kuin muulin potkua. Kappaleissa on kyllä mielenkiintoisia koukkuja, riittävästi vaihtelua ja sovituspuoli ei töki, mutta kappaleet vain tuppaavat valumaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin vesi hanhen selästä ikään. Syyttävää sormea voi osittain kohdistaa liian steriilin ja sieluttoman tuotannon suuntaan, mutta kyllähän musiikista sitä resuisuutta ja räkääkin puuttuu. Nyt kuuntelusession jälkeisen hien pyyhkimiseen riittää kevyt otsan taputtelu valkea nenäliinalla, kun haluttu efekti olisi hikinoron virtaaminen vuolaana persvakoon asti.

Riverredin ajoittaiset hypnoottiset rytmit yhdistettynä hienoiseen äkkivääryyteen yrittää saada kuuntelijaa transsiin, mutta raskaammalla kädellä soitettu rock on tyyliltään yksinkertaisesti liian amerikkalaista ja vaihtoehtoista upotakseen tehokkaasti eurooppalaiseen yleisöön.


Scar Symmetry
Pitch Black Progress
Nuclear Blast

4,5 Noin vuosi sitten päätin Scar Symmetryn debyytin arvioni lauseeseen monet tekevät, mutta harvat osaavat. Kakkoskiekko Pitch Black Progress vahvistaa entisestään käsitystäni, että orkesteri todella osaa toteuttaa omaperäiset visionsa entistä kunnianhimoisemmin ja kehittyneemmin.

Herrojen käsissä ruotsalaistyyppinen melodeath käy entistä ahtaammaksi karsinaksi, vaikka se yhä genren peruselementeistä valetun anturan päällä lepääkin. Omaa tyyliä syleillään entistä määrätietoisemmin ja kokonaisuus on muuttunut entistä rohkeammaksi ja monimuotoisemmaksi. Tämä tulee selvästi ilmi niin sävellyksestä kuin vokalistin huikeista laulusuorituksista on kyseessä sitten puhdas- tai örinä tulkinta. Vaikka viisut ovat edelleen tulvillaan mieleenpainuvia ja tyylikkäitä melodioita, entisestään mutkistuneet kappalerakenteet vaativat kuuntelijalta huomattavasti aiempaa enemmän sisäistämistä.

Kehityskaari kohti kakkoslevyä on kaukana sysipimeästä. Scar Symmetryn progressiossa pop-osuudet ovat entistä kevyempiä, teknisyys entistä kompleksisempaa ja rankkuus entistä raskaampaa. Näiden tekijöidensä summana Pitch Black Progress täyttää sille asetetut kovimmatkin ennakko-odotukset ja kestää taatusti ajan patinaa.

Serpent Obscene
Chaos Reign Supreme
Black Lodge

2,5 Serpent Obscenen kolmas kiekko ei tarjoa kärmesmäisen kieroa, mutta kohtuullisen rivoa ja räkäistä old school thrashia. Varsin samoilla linjoilla siis jatketaan kuin vajaa kolme vuotta sitten julkaistulla Devastationilla. Edelliseen albumiin verrattuna musiikkiin on vain puskettu entistä enemmän alkukantaista aggressiivisuutta mm. nopeutuneen keskitempon muodossa.

Orkesterin hallitussa luolamiesmäisessä mekkaloinnissa on alati mukana miellyttävää apinan raivoa. Kokonaisuutta leimaa sopivan pieni ug-henkinen räkäisyys niin musiikissa kuin soundeissa, vaikka ne pohjimmiltaan ovatkin erittäin jämäkkiä. Ensimmäisen kolmanneksen ajan kulmakarvat nousevat mielenkiinnon kasvamisen tahdissa, mutta laskevat hyvinkin nopeasti normaaleille paikoilleen. Korvia rusikoiva sooninen hyökkäys menettää aivan liian nopeasti tehonsa tykityksen jatkuessa taukoamatta identtisen yksinkertaisine tehokeinoineen.

Kohtuus kaikessa on hyvä nyrkkisääntö asiassa kuin asiassa on kyse sitten karkkien mässyttämisestä tai musiikin kuuntelusta. Vaikka arvosana ei tuplaantuisikaan 34 minuutin keston puolittuessa, olisi impakti huomattavasti nasevampi ja audioähky siedettävämpi

Venom
Metal Black
Castle Music

1,5 80-luvun puolivälissä pikkukylän ainoalta todelliselta kangasmerkkejä täynnä olevaa farkkutakkia ja valkoisia varsilenkkareita käyttävältä hevimieheltä lainatut From Hell To The Unknown ja Welcome To Hell edustuvat jollain tapaa huomattavasti rankempaa heavy metalia kuin siihen asti kovimpina pidetyt metallicat ja exodukset. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin trion ainoa alkuperäisjäsen Conrad T. Lant yrittää palauttaa Venomin kahteen ensimmäiseen albumiin Welcome To Hell (-81) ja Black Metal (-82) yhä kiteytyvän uran.

Jos Venomin hurja imago ja musiikki upposivat aikoinaan teiniin täysillä, ei tänä päivänä samaiselle satanistiselle uhoamiselle voi kun hymistellä. Metal Blackin edeltäjä Resurrection oli kappaleidensa puolesta varsin kelvollista modernia Venomia, mutta nyt kuusi vuotta myöhemmin julkaistu yritys palata musiikillisille juurille hymyilyttää jopa vähemmän kuin imago.

Suttuisen pelkistetyt soundit yhdistettynä tuttuun Motörhead/punk-henkiseen rokki black metaliin sisältää yhä tuttuja etäisiä häivähdyksiä Venomin kulta-ajasta, vaikka kokonaisuus onkin keskimäärin aiempaa raskaampi ja synkempi. Harmi vain, kun muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet ovat auttamattoman tylsiä ja paikallaan polkevia. Jos levyn kestosta nipsaistaisiin vähintään kolmannes pois ja kappalemateriaali pysyttelisi edes Antechristin ja A Good Day To Dien kaltaisten viisujen välimaastossa, olisi kokonaisuus kohtuullista keskitasoa. Nykyisen lopputuloksen perusteella ei vain voi kuin toivoa, että orkesteri olisi hauduattu aikoinaan vaikka elävältä.

SPIRITUS MORTIS - HENKI ON VAHVA

Suomalaisten sinnikkyys ja pohjalaisten itsepäisyys on tunnettua. Spiritus Mortis on tästä hyvä esimerkki. Orkesterin debyytti julkaistiin lähes 17 vuotta bändin perustamisen jälkeen. Seuraajan ilmestymiseen ei sentään mennyt kuin pari vuotta.

Alavudelta ponnistavan viisikon Vesa Lammen (laulu), Maijalan veljesten Teemun (basso) ja Jussin (kitara), Kari Halomäen (kitara) sekä Jarkko Seppälän muodostaman Spiritus Mortisin levytysura ei alkanut ruusuissa merkeissä. Monelle suomalaiselle orkesterille ikävällä tavalla tutuksi tullut Rage Of Achilles pisti pillit pussiin debyytin julkaisun jälkeen. Maaliskuun alussa julkaistulle Fallen-kakkoskiekolle löytyi kuitenkin julkaisija Kreikasta, Black Lotus Records.

Teemu: – Rage of Achillesin kaatuminen ei tuntunut missään, kun ei minun elämäni tuosta kiinni ollut. Minulla oli kuitenkin täysi usko diilin saamiseen joltain firmalta, koska musiikkimme on kuitenkin sen verran laadukasta.

Jussi: – Nämä on niitä asioita, joita voi sattua elämässä, ei siis tullut mitään "miksi meille aina näin käy" -tunnelmia.

Vaikka pitkän uran tehneen kokoonpanon historiaan mahtuukin erinäisiä vastoinkäymisiä, ei niillä kuulemma ole ollut vaikutusta bändin musiikkiin, ainoastaan tunnettavuuteen. Sen sijaan kolmikko myöntää, että kotiseuturakkaudella ja sillä kuuluisalla pohjalaisella luonteella on ollut paljon vaikutusta bändin ulosantiin.

Teemu: – Kyllähän tässä meidän musassa tuntuu, näkyy ja kuuluu tämä pohojalaanen huumoripohjainen uho. Tosissaan mutta ei vakavissaan.

Vesa: – Täällä päin kun luvataan jotain, se pidetään, eikä kiemurrella irti vastuusta heti kun silmä välttää. Kait jotain mielenlaadusta kertoo sekin, että tällaista musiikkia on tehty pian kaksikymmentä vuotta välittämättä yhtään mitä muut sanoo tai kuuntelee. Saatikka mitä levy-yhtiöt haluaa kuulla.

70-LUKUUN LANGENNUT?

Debyyttiin verrattuna Fallen tuntuu aiempaa rokkaavammalta, mutta samalla myös synkemmältä eeppisyyden kustannuksella. Bändi myöntääkin havaintoni osittain oikeaksi.

Jussi: – Levyjen erilaisuus on aivan oikea havainto, mutta ei tietoisen valinnan tulosta. Molemmille levyille on vain valittu parhaat ja yhteensopivimmat kappaleet.

Teemu: – Ehkä levyn saundit aiheuttavat tuon rokkaavuuden tunteen, koska biisimateriaali on sitä samaa vuosien varrelta. Taitavat kaikki muut kappaleet paitsi All This In The Name Of Love ja Goodbye olla 90-luvun puolelta.

Vesa: – Luulenpa, että seuraavasta levystämme tulee eeppisempi kuin tämä. Ainakin pirun painavia ja isoja raakileita on jo tehty.

Jos musiikki on aiempaa karheampaa, pätee sama myös Vesan vokalisointeihin. Tunnelman säilyttäminen onkin ollut solistin suorituksessa tärkeintä.

– Koko Fallen on rosoisempi kuin edeltäjänsä, joten halusin laulutkin entistä rupisemmiksi. Kaikki vedot ovat ensimmäisistä tai toisia ottoja, minun laulaminenhan ei ole teknisesti mitään kaunista katseltavaa eikä kuunneltavaa. Fiilistely ei ole kovinkaan vaikeata, tulee aika luonnostaan tuota niin sanottua kiekko päätyyn ja perään laulua -meininkiä!

Voiko Spiritus Mortisin musiikista puhua ilman Black Sabbathin mainitsemista?

Teemu: – Kun touhuja aloiteltiin, niin halusin bändin kuulostavan Celtic Frostilta ja Venomilta, mutta kyllä Sabbath-vaikutteet puskivat sitten hyvin äkkiä läpi.

Jussi: – Black Sabbath on perusta, jolle rakennetaan, ja toisaalta hyvä vertailukohta ja keino kertoa musiikistamme jollekin, joka ei ole sitä kuullut. Vertailu Black Sabbathiin on lähinnä imartelevaa.

Vesa: – Henkilökohtaisesti olen ihmetellyt sitä, että minua vertaillaan Candlemassin Messiah Marcoliniin! Sehän nyt on oikeasti hyvä laulaja, eikä laulutyylini ole kyllä sinne päinkään. Ruumiinrakenne on tietty yhtä siro ja akrobaattinen.

Monet vanhan koulukunnan doom-bändit kuten Saint Vitus, Trouble ja Black Sabbath ovat sisällyttäneet teksteihinsä paljon uskonnollisia ja jopa rakkaudesta kertovia teemoja. Fallenin sanoitukselliset teemat ovat kuitenkin astetta synkempiä.

Teemu: – Uskonnoista ja politiikasta en välitä, ja rakkaudesta en tiedä mitään. Henkilökohtaisesti en välitä minkään lajin julistamisesta, en uskonnollisesta aivopesusta, mitä esimerkiksi rippikoulu edustaa, mutta myös saatananpalvonta alkaa olla turhan kulunut aihe sanoituksissa.

Vesa: – Hyvin pitkälti sanoitukseni ovat jonkun henkilön pään sisällä tapahtuvia "uskoo, ei usko, uskoo johonkin, ei usko mihinkään, ei enää jaksa uskoa" -juttuja verhottuna johonkin sopivaan aiheeseen.

Jussi: – Maailmalopun, viimeisten aikojen, kuoleman ja tuhon tunnelmia löytyy levyllä joka biisistä, siksi nimi Fallen.

Bändin latinaa tarkoittava nimi Spiritus Mortis tarkoittaa kuoleman henkeä, mutta yhtä hyvin siitä voisi johtaa käsitteen hengen kuolemisesta. Minkälaisten asioiden seuraamuksena henki voisi kuolla?

Teemu: – Kai tähän voisi laittaa vanhan viisauden ”Doom what thou wilt, shall be the whole of the law”. Kyllä musiikki on minulle jonkinlainen henkireikä, vastapaino päivätöille, ja kai henki kuolisi, jos antaisi periksi ja lopettaisi sellaisen tekemisen mistä tykkää.
Vesa: – Pitääpä kysyä tuota samaa kun näkee hengen seuraavan kerran!

Julkaistu Inferno #35/2006

IMPALED NAZARENE - PERKELEEN PATRIOOTIT

Eppu Normaali lauloi aikanaan ”Mitä enemmän nostatte kohua, sitä enemmän lapsenne rakastaa mua”. Pelko pois, Impaled Nazarenen yhdeksäs studiojulkaisu Pro Patria Finlandia jatkaa tutun rankoilla mutta rakastettavilla linjoilla aiheuttaen kohua jo ennen julkaisua.

Edellisellä, vuonna 2003 julkaistulla All That You Fear -albumilla solisti Mika Luttista pelotti ja häntä pelättiin. Vaikka väkijuomien voimalla pelkotiloja onkin saatu karistettua, löytyy ”pelko”-sanaa yhä uuden levynsanoituksista, joskin hieman eri konteksteissa kuin aiemmin. Kokonaisuus on tekstejä myöten kuitenkin astetta brutaalimpi kuin edeltäjänsä, pelot ovat kääntyneet aggressioiksi.

– Kuunneltiin viime syksynä basisti Arc v 666:n kanssa uuden materiaalin demoja ja todettiin, että pudotetaan kaikki hidas materiaali helvettiin, koska se ei sovi tälle levylle yhtään. All That You Fear sai nimittäin jonkin verran kritiikkiä siitä, että siinä oli liikaa hidasta kamaa, melodiaa ja ties mitä. Päätettiin tehdä, perkele, sellainen levy, jolla näytetään että vanhatkin osaavat tarvittaessa vielä lyödä nyrkillä päin näköä. Näyttäkääpä nyt minulle edes yksi saatanan kohta levyltä, joka kuulostaa joltain vitun Göteborg-metallilta.

Levyjen saama kritiikki vaikuttaa siis yhä jollain tavalla sinuun?

– Nythän sitä on helppo sanoa, mutta en tiedä vaikuttiko kritiikki itse biisienkirjoitusvaiheessa. Minun on tietty vaikea sanoa, mitä muut kelaa himassa biisejä tehdessään ja minun tekemiä biisejä on levyllä vain yksi, Contempt. Minulla on oikeassa olkapäässä sellainen lihasvamma, joka estää kitaransoiton aika tehokkaasti, ja tämä onkin yksi pääsyy, miksi en enää paljoa sävellä.

– Contempt oli kuitenkin sellainen biisi, jonka halusin ehdottomasti tehdä. Minulla on jo pitkän aikaa ollut haaveena tehdä biisi, joka alkaisi pelkällä laululla. Halusin kokeilla omia rajoja, onko minusta siihen. Jätin biisin laulettavaksi viimeisenä, koska minua jännitti niin vitusti. Lauluthan menikin sitten kumminkin ykkösellä vai kakkosella purkkiin, ja olihan se kiva huomata, että onnistuu tekemään juttuja, joita on paljon kelaillut.

– Kappaleessahan muuten kritisoidaan ihmisiä, joita minä kutsun minä-minä-sukupolveksi. Siis näitä ihmisiä, jotka eivät näe mitään asioita omaa nenäänsä pidemmälle. Kappaleessahan lauletaan, että ”vitut sukupuolitaudeista, kaikenhan saa parannettua lääkkeillä”. Tuollaisia juttuja kun kuulee, niin eihän sitä voi olla miettimättä että voi vittu, tässäkö on tulevaisuus.

Edellisen levyn aikaan Mika otti vahvasti kantaa suomalaisen yhteiskunnan tilaan ja siihen, mihin suuntaan se oli ajautumassa. Muutoksia positiiviseen suuntaan ei muutamassa vuodessa ole tapahtunut. Päinvastoin.

– Kyllä asiat menevät todella kovaa alaspäin, eikä vain suomalainen vaan koko eurooppalainen yhteiskunta. Syksykierre sai alkunsa ehkä näistä Pariisin mellakoista, jotka sitten levisivät vähän joka puolelle Eurooppaa. Etenkin suomalaisessa mediassa saatiin aika hyvin vaiennettua, mitä maailmalla todellisuudessa tapahtui, ainakin verrattuna siihen, mitä belgiankielisistä sanomalehdistä luin. Belgiassakin tapahtui kaikenlaista paskaa, mikä täkäläisissä mediassa kuitattiin muutamalla sanalla tyyliin ”paloihan sielläkin muutama auto.”

– Kun tein tekstejä uudelle levylle, tätä Muhammed-pilakuvahommaahan ei ollut vielä tapahtunut. Siksi se ei levyn lyriikoihin vaikuttanut, mutta silti tekstini pystyy yhdistämään tuohon tapahtumaan. Minun on vaikea ymmärtää, että täällä Suomessa lähdettiin rukoilemaan polvillaan jonnekin helvetin Lähi-idän suuntaan anteeksiantoa, kun meillä on jollain helvetin pienellä webbisivustolla ollut ne samat kuvat. Jos tuon webbisivuston ylläpitäjä saa rikossyytteen asiasta, tai se että edes puhutaan mahdollisuudesta saada rikossyyte laittamalla pari pilakuvaa sivulle, kertoo jotain yhteiskunnan mädännäisyydestä ja kaksinaamaisesta perseennuolemisesta.

– Täytyykö koko Suomen valtion nöyristellä ja olla polvillaan tällaisen edessä vain siksi, että muualla ei suostuta ostamaan jotain tanskalaista juustoa ja ettei vaan tulisi kenellekään paskaa niskaan?

Kristittyjähän Mika on ehtinyt haukkumaan joka levyllä, eikö muslimien haukkuminen olisi muutos astetta radikaalimpaan ilmaisuun?

– Uuden levyn tekstejä ajatuksella lukevat voivat löytää aika yllättäviäkin asioita, kuten esimerkiksi avauskappaleesta Weapons To Tame A Land. Absence Of War Does Not Mean Peace -levyllähän näitä samoja asioita jo käsittelin, mutta hieman eri näkökulmasta.

ISÄNMAAN PUOLESTA

Sangen sotaisia ja isänmaallisia teemoja käsiteltiin jo vuonna 1994 ilmestyneellä Suomi Finland Perkele -albumilla, josta aiheutunut kohu johti Euroopassa muun muassa levyjen vetämiseen pois myynnistä ja keikkojen peruuntumiseen. Osittain samoja teemoja käsittelevä Pro Patria Finlandia näyttää saavansa osakseen samanlaista kohtelua.

– Niin käsittämätöntä nettipaskaa on ehtinyt tulla jo niskaan, että täytyy kertoa koko tarina, mistä levyn nimi oikein lähti. Halusin alusta lähtien, että levylle tulee latinankielinen nimi, koska meillä ei sellaista ole aiemmin ollut ja nyt olisi korkea aika tehdä sellainen. Lainasin faijalta latina-suomi-sanakirjan ja pläräsin sitä yhtenä ehtoona läpi, kunnes siellä luki pro patria. Päätin että kylläpä Pro Patria Finlandia kuulostaisi hyvältä, ja muut bändiläiset olivat samaa mieltä. Minulla ei ollut aavistustakaan, minkälaisia reaktioita nimi voi saada aikaiseksi. Johtuukohan tuokin sitten tästä pilapiirros-hommasta.

– Takokaa nyt hyvät ihmiset kalloonne, että patriootti ei ole sama asia kuin fasisti tai rasisti, se on täsmälleen eri asia. Juteltiin tästä samasta asiasta pitkä puhelu Osmosen pomon Herven kanssa, ja Ranskassa on kuulemma täsmälleen sama meininki. Ei pysty edes sanomaan, että rakastaa Ranskaa, koska silloin automaattisesti laitetaan johonkin natsilokeroon. Kuitenkin poliittisen ylimystön mielestä muualta Ranskaan muuttaneet saavat vapaasti olla ylpeitä omasta kotimaastaan. Minusta tuossa aika helvetin suuri ristiriita, enkä ymmärrä tätä nykymaailman menoa paskan vertaa, Mika naurahtaa sarkastisesti.

– Herve totesi myös, että yhdeksänkymmenenyhdeksän prosentin todennäköisyydellä meidän levyä ei tule löytymään Ranskan kahdesta suurimmasta levyketjusta. Tämä on saatanan suuri takaisku meille, sillä juuri Ranskassa meidän cd:tä myydään kumminkin eniten koko Euroopassa.

Suomea on yleensä pidetty varsin liberaalina maana, mutta vastoinkäymisiä on täälläkin jo ilmaantunut.

– Sanotaanko nyt vaikka niin, että eräs uuden levy-yhtiömme Dynamic Arts Recordsin yhteistyökumppani vetäytyi osittain yhdestä suunnitellusta projektista kuultuaan levymme nimen. Eivät kuulemma halunneet kyseenalaistaa mainettaan.

Arvostetaanko sinusta Suomea ja itsenäisyyttä tarpeeksi?

– Suomi on turvallinen maa, täällä on hyvä sosiaaliturva, on lämmitykset, lämmintä vettä ja oikeaa ruokaa. Kaikenlaisia pieniä asioita, joita pitää täällä ollessaan itsestäänselvyyksinä. Sitten kun olet jossain toisella puolella maapalloa, missä vessassa on reikä lattiassa, ei paperia ja perseestä tulee verta ja kurapaskaa, niin silloin sitä todella toivoo olevansa kotona.

– Minun sukupolveni on oppinut arvostamaan itsenäisyyttä, mutta jotenkin vaikuttaa siltä, että nuorempaa sukupolvea ei edes kiinnosta koko juttu. Enhän minä tällä silti sitä tarkoita, että kaikkien pitäisi olla leijonapaidat päällä huutamassa Suomi Finland perkelettä, vaikka voisivatkin levymme ostaa, Mika naurahtaa.

SISÄINEN UHKA

Luttisen mielestä suurin uhka Suomen valtiolle ei kuitenkaan ole nykyinen sukupolvi, vaan eduskunnassa istuvat, päättömiä päätöksiä tekevät poliitikot
.
– Eduskunnasta pitäisi saada helvettiin keskusta, demarit, vasemmistoliitto ja varsinkin vihreät. Niin, ja tietenkin kristityt ja ruotsalaiset samaan sössöön. Kokoomuksessakin on se vika, että kirkko on liian monen kokoomuslaisen sydäntä lähellä. Koko pakkahan se pitäisi uusiksi laittaa ja alkaa kasata vähän järkevämmältä pohjalta eduskuntaa ja hallitusta uusiksi.

– Uhkana näen myös sen, että Halonen valittiin uudelleen presidentiksi. Luin muuten vaalien aikaan netistä juttua, että lähes jokainen hevi-ihminen aikoi äänestää Heidi Hautalaa. Siinä vaiheessa piti oikein hieraista silmiä, että luinko nyt oikein. Metallia kuuntelevien ihmistenhän pitäisi olla fiksuja.

Jos Mika Luttisesta tehtäisiin presidentti, mitä tekisit ensimmäisenä?

– Erottaisin kirkon ja valtion saman tien toisistaan. Nuorsuomalaiset taisivat aikoinaan olla ainoa puolue, joka asiaa ajoi. Täytyy vaan toivoa, että meidän sukupolvi olisi sen verran fiksua, että opettaisi tämä lapsilleen. Osa heistä kun tasan varmasti päätyy politiikkaan.

Monien sodan kokeneiden ja sen jälkeisen sukupolven mielestä suurin uhka Suomen valtiolle on kuitenkin maamme ulkopuolinen, ei sisäpuolinen taho.

– Hyvä huomio. Suomihan teki mahtavan virheen, kun allekirjoitti maamiinat kieltävän sopimuksen, kenenkäs muunkaan kuin presidenttimme toimesta. Kyllä minusta Venäjän puoleisella rajalla saa olla rautaa vastassa ihan vain varmuuden vuoksi, Mika naurahtaa.

Viestimies Luttinen miettii pitkään olisiko valmis puolustamaan ase kädessä isänmaataan sotilaallisen uhan edessä.

– Armeija-ajoista on jäänyt hyvin mieleen, että jos esimerkiksi Venäjä hyökkää täydellä voimalla Suomeen, viestimiehen oletettu elinaika on minuutti kaksikymmentä sekuntia. Tämän faktan valossa voi sitten kyseenalaistaa, lähtisikö mieluummin rintamalle ottamaan pommin päähänsä vai jäisikö himaan odottamaan ampumista.

MUUTOKSEN TUULET

All That You Fear -levyn jälkeen katkolla ollut levytyssopimus Osmosen kanssa päätettiin pitkien neuvottelujen jälkeen uudistaa. Vuosi sitten julkaistu Death Comes In 26 Carefully Selected Pieces -livelevy julkaistiin bonuksena ilman nimien laittamista paperiin. Kotimaassa julkaisija vaihtui kuitenkin Spinefarmista Dynamic Arts Recordsiksi, jonka ensimmäinen IN-levy Pro Patria Finlandia on.

– Sanottiin Spinefarmille, että kyllähän te pistätte levyn pihalle ja laitatte mediaan sen yhden mainoksen, mutta siihen se sitten jääkin. Impaled Nazarene on kuitenkin vanha bändi, jota ei paljoa tarvitse mainostaa, koska vakiintunut fanikantamme ostaa kumminkin meidän levyt. Meistä olisi kuitenkin jännää nähdä, olisiko meillä mahdollisuuksia myydä edes vähän enemmän, jos levyjä mainostettaisiin jonkin verran enemmän ja bändiä tuotaisiin mediassa hiukka enemmän esille. Ja puhun nyt esille tuomisesta positiivisessa enkä negatiivisessa mielessä.

Kotimaan levy-yhtiön lisäksi vaihdettiin myös äänitysstudiota, Astiasta uusiin tiloihin muuttaneeseen Sonic Pumpiin.

– Vanhassa Pitäjänmäen kellarissa sijainneen Sonin Pumpin tiloissa tehdyn livelevyn teon jälkeen alettiin miettiä, missä seuraava levy tehdään. Kuultiin suunnitelmia uuden Sonic Pumpin tiloista ja sinne tulevista laitteista ja todettiin, että miksi vitussa mennä merta edemmäs kalaan.

– Nauhoittajaksi ja miksaajaksi valittiin bändin kesken tuo Pennasen Tapio. Jos hän kerta oli livelevyn tehnyt noin hyvin, niin kait hän nyt yhden studioalbuminkin tekee. Enhän minä ollut edes kuullut, saati että minua olisi edes kiinnostanut mitä studiohommia Tapio oli aiemmin tehnyt, koska tiesin että se on saatanan hyvä miksaamaan meitä livenä.

– Koko levyn äänitysprosessi oli aivan erilainen kuin ennen. Sonic Pumpilla paikalla oli ainoastaan yksi ukko kerrallaan, ja kun se sai hommansa valmiiksi, niin seuraava mies astui kehiin. Harvinaista minulle oli myös se, että ajoin joka ilta autolla selvin päin kotiin sen sijaan, että olisi maannut jossain studion lattialla tuhannen päissään, Mika hymähtää.

Impaled Nazarenen sävellyksistä on vastuussa koko viisikko. Kuitenkin kahden uusimman jäsenen, syksyllä 2000 liittyneen basistin Mikael ”Arc v 666” Arnkilin ja soolokitaristiksi huhtikuussa 2003 pestatun Tuomo ”Tuomio” Louhion musiikillinen panos on nykyisin erittäin suuri. Bändin musiikillinen linja ei kuitenkaan ole suuresti muuttunut jäsenistönvaihdoksista huolimatta.

– Se onkin mielenkiintoista, miten olemme aina onnistuneet löytämään sellaiset tyypit tähän bändiin, jotka ovat pystyneet sisäistämään mikä Impaled Nazarenen ydin on. Edelliselle levylle Tuomio teki ainoastaan yhden biisin, joka oli levyn ainoita black metal -biisejä. Odottelin Tuomiolta tälle levylle lähinnä jotain Coronerin vetoista thrashia, mutta suureksi yllätyksekseni Tuomio tekikin levyn punkeimmat biisit. Hymyä naamaltani ei olisi voinut pyyhkiä pois edes santapaperilla, kun olen kuitenkin tässä bändissä se joka punkkia eniten kuuntelee. Tuumin, että Tuomion biisithän ovat ihan kuin Latex Cultilta vuodelta -96, mutta vaan saatanan paremmin sävellettyinä, Mika hekottaa.

Uudistuminen ei Mikan mielestä ole bändissä tärkeää, vaan brutaalin metallimusiikin tekeminen niin kauan kuin bändi kulkee Impaled Nazarene -nimellä. Näin on ollut alusta asti ja näin tulee aina olemaan, vaikka soundillisesti bändi onkin edennyt kauaksi alkuaikoihin verrattuna.

– Ihmisten täytyy ymmärtää, että nykyään levyt eivät voi kuulostaa samalta kuin ennen, koska nyt on vuosi 2006 eikä 1992. Analogisen soundin perään nillittäminen on vitun turhaa, koska ei sellaista ole enää olemassa. Uusi levymme kuulostaa tuhat kertaa paremmalta kuin joku Tol Cormpt Norz Norz Norz. Kummatkin ovat kyllä vitun hyviä levyjä, mutta niiden laittaminen samalla viivalle on aika mahdotonta, sillä debyytti on tehty 16-raitaisella analogisella vehkeellä. Myyhän se edelleen sen tuhat kappaletta per vuosi, kait se jo jotain kertoo siitä, millaisen jäljen levy on jättänyt metalliskeneen.

Useiden bändien kohdalla uuden materiaalin hyvyys mitataan vasta keikkatilanteissa. Impaled Nazarenella onkin nyt varsinainen tulikoe edessään, sillä kevääksi on luvassa reilu parikymmentä maata läpi koluava, kymmenen viikkoa kestävä kiertue. Onko tuollaista kiertämisestä mahdollista selvitä hengissä?

– Ei kait se auta kuin ottaa järki käteen. Vaikka Impaled Nazarene ei olekaan maailman teknisin bändi, niin ei uuden levyn biisejä todellakaan voi mennä JD-pullon kanssa lavalle vetämään.

– Sanoituksiakin tulee sellaisella paineella, että laulaessani ensimmäistä kertaa Goat Sodomyä livenä, vanhan miehen sydän meinasi pysähtyä kun happi alkoi loppua. Huomasin jo viime kiertueella, että ennen keikkaa ei vedetä kuin vettä ja vitamiineja, ja ensimmäisenä on meikäläisen pakko mennä myös nukkumaan. Ei minun ääneni enää kestää jatkuvaa dokaamista, 70 minuutin huutamista keikoilla ja läpi yön valvomista paskaa puhuen.

Heitäpä arvaus montako keikkaa noista 63:sta tullaan perumaan?

– Toivottavasti yhtään keikkaa ei peruunnu levyn nimen takia – tai millaisia pateettisia valheita tietyt ihmisryhmät meistä nyt yrittävätkään keksiä. Kiertuejärjestäjän mukaan ei ainakaan mitään tämänsuuntaista kommenttia ole vielä tullut. Jos Finlandia-sana on nykyisin Euroopassa kirosana, niin ei sitä voi kun raapia päätään. Täytyy varmaan laittaa seuraavan levyn nimeksi joku We Love You All And Have A Nice Day.

Julkaistu Inferno #36/2006