Inferno #8/2002

ATOMIZER
Death, Mutilation, Disease, Annihilation
Drakkar Productions

Kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti alamaailmasta eli Australian underground osastosta kajahtaa jälleen. "Rankan" levynnimen taakse kätkeytyy ei kovinkaan yllättävästi 80-luvun lopun/90-luvun alun mustaa metallia syleilevää retro-thrashia. Yllätys ei myöskään ole se, että musiikillisesti levy on yhtä kiinnostava kuin sukkalaatikon järjestely. Atomizer kuulostaa varsin paljon maanmiestensä Destroyer 666:n rähjäiseltä ja tuhnuiselta true miesten menolta. Siinä missä jälkimmäinen onnistuu kuitenkin parhaimmillaan luomaan edes hieman energistä ja uutta, tyytyy Atomizer kopioimaan ja kierrättämään vanhoja ideoita. Riffejä toistetaan uudestaan ja uudestaan aivan kuin "Hauki on kala" fraasia alakoulun biologian tunnilla aikanaan. Kun muistakaan musiikin osa-alueista ei mitään kehumista tai edes sanottavaa löydy, olisi parempi bändin pysytellä reenaamassa vielä vuosien ajan. Kopion kopiot on tuomittu lähes aina epäonnistumaan ja tylsistyttämään kuuntelijat kuoliaiksi. Niin tälläkin kertaa. Valitettavasti. 3/10

THE BLOOD DIVINE
Rise Pantheon Dreams
Peaceville Records

Best of -tyyppiset julkaisut ovat aina ongelmallisia ja vaikeita tapauksia niin arvostelijalle kuin kuulijalle. Ensisijaisesti niiden tarkoitus on tutustuttaa uusia kuuntelijoita orkesteriin, mutta useimmiten ne leimataan pelkäksi levy-yhtiön rahastukseksi tai keinoksi bändille päästä eroon levytyssopimuksesta. Kaksi julkaisua 90-luvun aikana julkaisseen The Blood Divinen kohdalla kokoelmalevyn julkaiseminen on vähintäänkin arveluttavaa, varsinkin kun bändi hajosi jo aikoja sitten. Julkaisun tarpeellisuutta voi kuitenkin perustella sillä, että bändi ei aikanaan potentiaalistaan huolimatta saavuttanut kovinkaan suurta tietoisuutta ja vanhoille faneille löytyy kolmen ennen julkaisemattoman/harvinaisen raidan lisäksi myös pari livevetoa.

Kahta täyspitkää vaivasi myös pienoinen epätasaisuus, parhaimmillaan bändi ylti lähes klassikkoihin ja pahimmillaan valitettavan vaisuihin vetoihin. Kokoelmalla tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole Molempien levyjen parhaimmistosta koostuvat kappaleet esittelevät hyvin bändin molemmat puolet: debyytin melankolisemman ja surullisemman materiaalin ja toisen täyspitkän rouhean rokkaavamman tyylin. Näiden kahden levyn kappaleet nivoutuvat hyvin yhteen lukuun ottamatta ennen julkaisemattomia biisejä, jotka selkeästi ovat täytemateriaalia myös tällä kokoelmalla. Brittiläistä siloittelematonta ja särmikästä melankoliaa alanharrastajille tarjolla tutustumisen arvoisen paketin verran. 8/10

DEINONYCHUS
Mournument
My Kingdom Music

Viidennellä täyspitkällään synkkyyden syövereihin sukeltava ja niitä edelleen tutkiva Deinonychus jatkaa tutulla ohjeistuksella. Bändin yksinäisen puuhamiehen Marcon uniikit black metal -henkiset vokalisoinnit yhdistettynä keskitempoisiin, koskettimilla sävytettyihin viisuihin osaavat parhaimmillaan olla säväyttäviä. Valitettavasti tällä levyllä luotetaan hieman liikaa hyväksi havaittuun tuttuun kaavaan. Kappaleissa on kyllä tunnelma kohdallaan, mutta varsin samanlaisilla ideoilla ja osuuksilla varustettuina ne tuppaavat käymään hieman junnaaviksi ja sisällöltään köyhiksi. Yksittäisinä tai muutaman kappaleen kokonaisuuksina kuunneltuna tarjonta on mukavan melankolista, mutta kokonaisuutena levy tuppaa jäämään kappaleidensa luomaan varjoon. Joukkona yksilöistä tulee harmaata tasapaksua massaa, johon niiden ainutlaatuisuus ja voima katoaa. 6/10

ELECTRIC WIZARD
Supercoven
Southern Lord Recordings

Neljä kappaletta ja 50+ minuuttia. Kyse ei voi olla muusta kuin doom metallista ja sitä ihteään Electric Wizard tosiaankin on. Neljä vuotta sitten rajoitettuna 12" vinyylipainoksena julkaistu ja vuotta myöhemmin CD formaattiin saatettu levy tarjoavaa kuuntelijalle tuhdin audiotripin. Levyltä löytyvät kaksi studiobiisiä, vanhempi demokappale sekä livevetäisy esittelevät bändin kehityskaarta ja osaamista eri tilanteissa. Hajanaisuudesta huolimatta materiaali levyllä kuulostaa kokonaisuudessaan erittäin ahdistavalla ja pahalla LSD-tripillä olevalta pahasti masentuneelta Black Sabbathilta. Rosoinen äänimaailma ja villisti virtaava spontaanilta vaikuttava jamittelu rokkaa hirveällä groovella eteenpäin.

Lopputuloksena on villiä alkuvoimaa tihkuva merkillinen totaalinen kaaos, jota tiettyinä hetkinä rakastaa ja toisina hetkinä ei voi sietää. Kaurapuuron voimalla tätä ei taatusti olla tehty ja sen bändin varsin avoimesti myöntääkin inspiraation lähteinään. Laulaja äänenkäyttö on yhtä rosoista kuin soundit ja soitto nivouttaen kaiken yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Kultakurkkua tähän bändiin ei tarvita. Pimeässä yksin kovaa kuunneltuna Supercoven takaa villin matkan ilman minkäänlaisia nautintoaineita. 7/10

LACRIMAS PROFUNDERE
Fall, I Will Follow
Napalm Records

Vajaan kymmenen vuoden urallaan tämäkin orkesteri on ehtinyt liikkua erilaisista musiikkityyleistä toiseen. Alkuaikojen melankolinen ja raskaahko gootti-doomi on muuttunut kevyemmäksi ja suoraviivaisemmaksi goottirokiksi. Anathemaisia sävelkulkuja on yhä satunnaisesti havaittavissa. Kokonaisuutena Lacrimas Profundere on kuitenkin tällä levyllään viimeisimmän Tiamatin tuotoksen kanssa samoilla linjoilla. Hilpeitä rallatuksia on levyltä turha etsiä, vaikka monissa kappaleissa onkin tarttuvuutta ja aineksia pienimuotoisiin hitteihin. Keskitempoa aavistuksen vauhdikkaampi materiaali ei kuitenkaan jaksa innostaa pidemmän päälle ja kokonaisuus jää väistämättä vähän valjuksi. Bändin vanhempi raskaampi materiaali oli enemmän miun maun mukkaan, vaikka omaperäisyysaste ei silloinkaan kovin korkealle noussut. 6/10

PARADISE LOST
Symbol of Life
BMG

Greg Mackintoshin hieman tylsistynyt, vähän aikaa hukassakin ollut sävelkynä on löytynyt uudestaan entistä terävämpänä. Symbol of Life tarjoaa mukavan monipuolisen ja erittäin tyylikkään paketin uutta ja vanhaa, mutta samalla tuttua ja turvallista. Vaikka mukana onkin elementtejä vanhoilta klassikoilta, ei täydellistä paluuta vanhaan ole kuitenkaan tapahtunut. Bändi flirttailee edelleen koneiden ja koskettimien kanssa One Secondin hengessä, mutta ilahduttavasti mukana on myös Gregin tavaramerkiksi muodostuneita vaeltavia ja valittavia kitarakuvioita. Nickin charmikkaassa äänessä on yhä mukavaa säröä, kitaroissa hieman kadoksissa ollutta potkua ja bassosoundi on mukavan murea. Lähes jokaisesta kappaleesta löytyy pieniä ovelia ideoita ja jippoja, jotka onnistuvat luomaan kappaleisiin omalaatuisia sävykkäitä ja tummanpuhuvia tunnelmia.

Levyltä olisi helppo nostaa single- ja videobiisiksi mikä tahansa, sen verran tarttuvuutta ja potentiaalia niistä kaikista löytyy. Jotkut biisit kolahtavat välittömästi ensikuuntelulla, toiset taas vaativat useamman pyöräytyksen. Vaikka suurin osa kappaleista onkin yksinkertaisia ja ajoittain jopa todella simppeleitä, kestävät biisit kuuntelua uudestaan ja uudestaan. Erittäin hieno levy erittäin hienolta bändiltä, klassikko jo syntyessään. 9/10
 
PARADISE LOST
Evolve DVD
Music for Nations

Brittein saarten doom-pioneerien ensimmäinen DVD-julkaisu Evolve on aikamoista nannaa erityisesti vanhemman Postilokeron faneille. Kaksi aikaisemmin ainoastaan VHS-formaatissa julkaistua livekeikkaa vuosilta -93 ja -98 näyttävät bändin osaamista keikkatilanteissa, yhdeksän promovideota esittelevät myyvempää materiaalia ja kakun kuorrutukseksi löytyy vielä aimo pläjäys kotivideoita. Negatiivisena ja ärsyttävänä puolena voidaan mainita parin ensimmäisen levyn aikaisen materiaalin puuttuminen keikoilta tekijänoikeussyistä johtuen. Materiaalin puolesta paketti on erittäin tuhti, mihin fanit voivat taatusti olla tyytyväisiä. Tekninen toteutus on hyvää, vaikka tarjolla ei olekaan kuin kuvasuhteella 4:3 varustettua kuvaa stereo-äänillä täydennettynä. Saundit ovat livekeikoilla hyvät ja varsinkin vanhempi Stuttgartin-keikka onnistuu vangitsemaan loisteliaasti bändin vetovoiman ja kappaleiden mahtavan tunnelman myös livetilanteessa. Orkesteri selvästi nauttii soittamisesta ja katsojat ovat ajautuneet täysin musiikin vietäväksi.

Promovideot eivät aikanaan liiemmälti televisiokanavilla pyörineet hienoa Embers Fire -kappaletta ja -videota lukuun ottamatta. Vaikka videot eivät tekniseltä toteutukseltaan ole mullistavia, ovat ne silti mielenkiintoisia ja tarjoavat varsinaisen hittikavalkadin. Kotivideot tarjoavat rennon humoristisen kuvan niin tien päällä kuin studiossa olevasta bändistä. Ainoastaan faniklubin kautta aiemmin saatavilla ollut vuoden -98 keikka esittelee kypsemmän ja hieman seestyneemmän orkesterin, joka toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Hieno julkaisu hienolta bändiltä hienolla aikakaudella. 9/10

PENTAGRAM
Sub-Basement
Black Widow

30-vuotisen uransa aikana doom metallin perintöprinssi Pentagram on ehtinyt julkaisemaan vasta viidennen täyspitkän studiolevynsä. Kokoelmia on useampikin levy-yhtiö ehtinyt julkaisemaan vinon pinon, joten uusi materiaali on enemmän kuin tervetullutta. Periaatteessa Pentagramin musiikissa ei mikään ole muuttunut vuosikymmenien aikana. Vaikka Pentagram kulkeekin yhä samoilla musiikillisilla poluilla kuin alkuaikojen Black Sabbath , on se aina raivannut oman uransa kuljettavaksi.

Vanhoja hyviä aikoja Pentagram ei tyydy muistelemaan kaiholla, vaan tykittää tänäkin päivänä ilmoille tanakkaa ja toimivaa materiaalia. Aluksi muutamat nopeammat ja rokkaavammat kappaleet hieman oudoksuttavat, mutta levyä uudestaan ja uudestaan kuuntelemalla niihinkin alkaa tottumaan ja pääsemään sisälle. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin hitaissa ja raskaissa runttauksissa, joista moni nuorempi bändi sietäisi ottaa oppia. Tunnelma yltyy huikeimmillaan todella mystiseksi ja synkäksi, mukavassa 70-luvun hengessä. Bobby Lieblingin omaperäinen ääni on yhä hienossa kuosissa, ja herra on yksi parhaista perinteisen doomin tulkitsijoista Winon ohella. Levy osoittaa hyvin sen, että herrojen sävellyskyky on tallessa ja että vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia. 8/10

SHIP OF FOOLS
Let's Get This Mother Outta Here
Peaceville Records

Ship of Foolsin kahdesta 90-luvulla julkaistusta levystä koostettu ja uudelleen miksattu, editoitu ja masteroitu kokoelma on varsinainen tajuntaa laajentava laivamatka. Bändi yhdistää psykedeelisillä elementeillä varustettua progea ambient kuvioihin ja heittää mausteeksi vielä ripauksen teknoa ja hyppysellisen rokkia. Näinkin erilaisista aineksista huonompi kokki saisi aikaan varsinaisen sekametelisopan, mutta käsittämättömällä tavalla tämä keitos toimii ja äitikin on valmis matkaan. Vokalisointeja ei levyltä löydy ja ainoana konkreettisena asiana levyltä löytyy matkaopas, joka satunnaisesti kappaleiden alussa ja välissä kertoo kustakin edessä levittäytyvässä eteerisestä avaruusmaisemasta.

Kuuntelukokemuksena levy tarjoaa yhtenäistä tajunnanvirtaa matkalla sisimmän syviin sfääreihin. Vaikka musiikkia on helppo lähestyä, mutta hieman vaikeampaa sisäistää ja lähes mahdotonta ymmärtää. Tunnelmat vaihtelevat leijuvasta ja rauhallisesta kyydityksestä aina varsin kiehtoviin ja paikoitellen jopa ahdistaviin äänimaailmoihin. Kuulokkeilla kuunneltuna vanhalle kehnolle myymättä jäänyt sielu saattaisi irtaantua ruumiista ja yhteys Juhan af Graniin muodostua. Levy toimii paremmin kuin pieni pussillinen punaisia kärpässieniä avoimella asenteella varustetulle hevimiehelle. 7/10

TEETH OF LIONS RULE THE DIVINE
Rampton
Southern Lord Recordings

Merkillisen nimen omaava orkesteri soittaa merkillistä musiikkia. Ultra hidas, jauhava, minimalistinen ja monotoninen musiikki vyöryy hitaasti mutta varmasti kuuntelijan korvien kautta pääkopan sisälle. Lee Dorrianin lähes tunnistamattomaksi vääristetyn äänen taustalla kitarat ja basso runnovat massiivista tajunnanvirtaa. Hitaammaksi ja raskaammaksi on tästä vaikea enää pistää, mutta mielenkiinnon kasvattamiseksi vaadittaisin eväitä lisää. Musiikki muistuttaakin raskaassa pommilastissa olevaa B-52 konetta, joka pitkästä kiitoradasta huolimatta ei tunnu pääsevän ilmaan. Kaiuttimista ulos valuva massiivinen äänivalli saisikin helposti riittävällä voimakkuudella toistettuna aikaan pienoisia paikallisia seismografisia värähtelyjä.

Kappaleet vaikuttavat kuitenkin aivan liian improvisoiduilta ja puuduttavilta, jotta ne jaksaisivat kiinnostaa 18 tai 29 minuuttia. Ahdistusta ja raakaa jalostumatonta luomisvoimaa tuntuu kyllä löytyvän useammankin levyn edestä, mutta niiden kanavoitu muoto ei minuun uppoa orvaskettä juurikaan syvemmälle. 6/10

WARHORSE
As Heaven Turns to Ash…
Southern Lord Recordings

Alan piireissä runsaastikin kehuja ja tunnustusta herättänyt ameriikan ihme Warhorse tuuttaa mukavan muhkeilla ja murisevilla soundeilla varustettua hidasta äänimassaa. Esikuvat kuultavat varsin selvästi läpi, Cathedralin Forest of Equilibrium ja Winterin Into Darkness ovat taatusti herrojen soittimessa viihtyneet. Warhorsen musiikissa on kuitenkin mukana kuitenkin suuri hyppysellinen selkeitä stoner vaikutteita. Tämä tuo musiikkiin hassua groovea, hienoista iloisuutta sekä pisarallisen psykedeliaa. Moisista aineosista on saatu kokoon mielenkiintoinen soppa, joka alkaa vasta useamman lusikallisen jälkeen maistumaan. Gourmee ateriaa bändi ei kuitenkaan pysty tästä luomaan. Vaikka musiikki alkaakin salakavalasti toimimaan ja vaikuttamaan useiden toistojen jälkeen, viimeinen pikantin aromin luoma maustaminen uupuu. Ratsu laukkaa samalla tavalla kappaleesta toiseen ja lopputulos on valitettavasti jyräävästä monotonisesta hypnoottisuudesta huolimatta hieman tylsä.

Ainesosat ja välineet herroilla alkaa olemaan oikeanlaiset, mutta niiden käyttäminen parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi ontuu vielä kaviovammaisen hevosen lailla. 6/10

SOULGRIND - VAIKKA MINÄ KULKISIN PIMEÄSSÄ LAAKSOSSA

Suomalaisen metalliskenen synkkiäkin polkuja 10 vuoden ajan tallannut Soulgrind on päässyt matkallaan kuudenteen etappiinsa. Pitkästä reissusta huolimatta matkamies on kaikkea muuta kuin eksyksissä ja väsynyt. Matkan tavoitteet alkavat vasta selkiytymään ja päämäärä häämöttämään kaukaisessa horisontissa. Matkanjärjestäjänä on alusta saakka toiminut sama herra ja hidalgo kuin seuraavassa tekstissä matkaoppaanamme toimiva Lord Heikkinen.


Soulgrindin uutukainen Into the Dark Vales of Death on vanhempaan tuotantoon verrattuna huomattava harppaus eteenpäin uuteen tuntemattomaan joka musiikin osa-alueella. Vanhimpiin tuotoksiin verrattuna kehitykseen on hyvät syyt ja perustelut.

- Ne kaikkein vanhimmat levytykset tuolta 90-luvun alusta olivat sellaista yksin vedettyjä kokeellista kamaa, jotka sävellettiin ja äänitettiin saman tien huonolla tuhannen dollarin budjetilla. Sinänsä budjetilla ei ole merkitystä, mutta halusin tehdä kaiken yksin, kokeilla miten se sujuu. Alunperinhän niiden piti olla demoja, mutta kun MMI halusi ne julkaista, niin tokihan annoin siihen luvan. Koko ajan homma syveni ja elämä kasvatti levy levyltä. Mutta Whitsongs -levyllä sitten tuli tämä kokoonpano, joka on ollut perustuksiltaan sama. Kalmalla Luopio Thy Serpentistä vaihtui Azhemiin samaisesta pumpusta. Azhemin on uskomaton melodiavääntäjä ja minä olen antanut sille enemmän tilaa niiden tekemisessä, kehuu Lord Heikkinen soittotoveriaan.

Uudelta levyltä löytyy hyvinkin erilaisia elementtejä ja musiikkityylejä aina sinfonisesta black metallista perinteisemmän metallin kautta doomahtaviin hetkiin ja thrash runttaukseen. Pääasiallisen säveltäjän omat mielihalut ja vaikutteet sotkeutuvat luomisprosessissa omaksi tyylikseen.

- Halusin tehdä elementeiltään vanhahtavan heavy-levyn tyyliin Black Sabbath tai vanha Tiamat. Siis sellaisen, missä on helvetillistä kaahausta, synkkyyttä, syvyyttä, kauneutta ja raskautta. Kaikkea hyvää siis mitä heviin kuuluu, mutta kuitenkin sellaisen missä liikutaan moderneissa aspekteissa. Ennen minun piti änkeä kaikki samaan biisiin, mutta uudella levyllä biisit tehtiin biisi biisinä pohjalta eli tunnelman mukaan.

- Hankalaa kappaleiden säveltäminen ei ole, biisit syntyvät lyhyellä aikavälillä muutamassa kuukaudessa ja hommaa jatketaan vielä studiossa, jos siltä tuntuu. Uudella levyllä tuli kelattua sovituksia hieman enemmän ja kaikkein avantgardisimmat jutut tuli tiputettua pois. Nyt oli tarkoituksena pitää homma kasassa. Mukana on nyt myös soittamisen helppous, kun tuntee ja luottaa koko poppooseen, valottaa Lord Heikkinen biisien taustoja ja niiden syntyprosessia.

ERILAISIA PAKANOITA

Soulgrindin musiikille on aina ollut hankala löytää osuvaa kuvausta, joten annetaan herran itsensä kuvata Soulgrindin nykyistä musiikillista ja lyriikallista konseptia.

- Dark melodic pagan metal with a difference eli musiikki kulkee aika omia polkujaan. Viimeisintä levyä kehuneet ovat sanoneet, että se aukeaa parin kuuntelun jälkeen ja kokoajan siinä kuulee jotain uutta ja jännittävää. Minulle tuo on itse asiassa kovin kehu, sillä koko ajan kehittyvä kuuntelukokemus on parasta. Levyllä on pakanateemoja, kaunista melodiaa, kieroja riffejä ja jylhyyttä. Kyllä minä tämän levyn hankkisin, jos en itse siinä soittaisi.

- Kaikki lyriikat syntyy koetusta ja siihen sekoitetaan hieman fiktiota ja kuultua. Oman maailmankatsomuksen mukaan muokataan negatiivisten kokemusten avittamana konsepti, josta syntyy kappaleen perusta. Lisätään hieman tutkivaa journalismia ja luetaan Eino Leinon runoja sekä kahlataan läpi okkultistisia teoksia. Nämä sekoitetaan päässä, jolloin sanoitukset ovat lähes valmiita. Sanamuotoja muutetaan ja asia tehdään henkilökohtaisemmaksi. Lyriikoista ja musiikista tulee yhtä, shamaaninen symbioosi, jossa toinen tukee toista. Teos hehkuu rakkautta ja vihaa, tunteet saavat räiskyä vapaana. On syntynyt uusi kappale historiaa.

Vaikka laadukas musiikki myykin itse itseään, ei ammattitaitoisten ja tunnettujen muusikoiden mukanaolostakaan varmasti ole haittaa. Levyn runsaista naisvokalisoinneista on vastuussa W. Lilith ja soolokitaran varressa pitkän linjan arvostettu kepittäjä Roope Latvala. Yhteistyö heidän kanssaan ei tainnut olla sattumankauppaa?

- W. Lilithin kanssa ollaan tunnettu jo vuosia ja kysyin häntä mukaan jo Helkavirsiä promolle vuonna 1996 josta hän oli heti innoissaan. Nyt hiottiin melodioita Azheminin kanssa hieman enemmän ja studiossa neiti hoiti hommat sitten yhdessä hujauksessa. Hänellä oli myös joitain hienoja ideoita ja nehän sitten päätyivät levylle.

- Olen tuntenut Roopen myöskin jo vuosia ja hänhän soitti jo -95 Lust And Death Euroopan kiertueella ja siellä me tutustuttiin kunnolla. Soitetaanhan me Walhallassakin yhdessä ja vielä eräässä cover projektissa. Vanha kaverihan Roope on ja mukana ihan frendipohjalta. Huippu tyyppi, kertoo Lord Heikkinen yhteisestä historiastaan em. muusikkojen kanssa.

Roopehan on erittäin arvostettu kitaristi alan piireissä, joten hänen mukanaolollaan ja soitollaan on varmasti myös ollut vaikutusta levyn lopputulokseen.

- Totta helvetissä Roopen soitto on vaikuttanut, onhan se paras Suomessa. On siellä uudella levyllä pieniä hienouksia, joita se veteli lead kitaran lisäksi. Itse asiassa Roopen piti tulla jo Elixir Mysticalle soittamaan soolot, mutta kiertuekiireet sotkivat hommat. Nyt aikataulut sopivat yhteen ja tulos on kuultavissa uudella levyllä. Toisaalta, en antanut Roopelle yhtään armoa soolojen hiomisessa. Kyllä ne melkein ykkösellä laitettiin sisään ja koko ajan vahtasin, ettei mene liian hiomiseksi. Aluksi hänen piti soittaa vain muutamassa kipaleessa, mutta soittipa sitten kaikissa. Eikä siihen mennyt kuin muutama tunti, hehkuttaa Heikkinen Roopen ammattitaitoa aivan ansiosta.

Keikoilla järjestelyt ja kokoonpano taitaa kuitenkin olla hieman erilainen kuin mitä levyllä?

- Soitimme pistokeikan kesällä Vana Vigalassa Eestissä Lager hevifestareilla ja konsepti tuntui toimivan. Koskettimet ja jotkut muut tilpehöörit tulivat DATilta, mutta muuten soitto oli live meininkiä. Tällä hetkellä meillä on aika hyvä live-kokoonpano. Lisäyksenä levyltä toisessa kitarassa on Toni Näykki Twilight Opherasta ja Jani Pentatonikista.

- Joulukuun tulevat Suomen keikat vedetään yhdessä Gloomy Grimin ja Barathrumin kanssa. On ollut myös puhetta, että helmikuussa olisi lähtö Ranskaan, mutta vastaan tulee taas raha. Kaikki riippuu siitä, onko Holylla varaa maksaa se rundi. Toisaalta, koitan kyllä itsekin vääntää kontakteillani aikaan jonkunlaista pakettia, mutta siitä on turha puhua vielä yhtään mitään.

SUOMALAISUUDEN OLEMUS

Soulgrindilla on juuret syvässä suomalaisuudessa ja Suomen metalliskenessä. Miten koet ja näet suomalaisen metallin nykytilan ja mikä on Soulgrind asema tuolla kartalla ?

- Suomesta on aina tullut hienoja yhtyeitä, sellaisia bändejä jotka uskaltavat kulkea omia polkujaan. Ikävä kyllä lafkat nyt ottaa noita kopioita enemmän näinä päivinä. Saa helpommin tuohta, joka sinänsä on ymmärrettävää. Mutta se taas tappaa tämän hullun luovuuden, jota tässä maassa on aina ollut. Toisaalta nyt on bändejä niin helvetisti ja jokaisella bändillä tuntuu olevan biisit netissä. Mutta kaikesta huolimatta, suomalainen metalli on paskimmillaankin parasta. Kuten eräs saksalainen toimittaja sanoi "Suomessa on eniten loistavia ja menestyneitä metalli orkestereita asukaslukuun verrattuna maailmassa". Ja tämä on muuten fakta.

- Eiköhän Soulgrind ole paikallaan Soulgrindina tässä synkässä maassa. Jos en saisi levyjä tehdä, kiusaisin ihmisiä demoilla.

Uudelta levyltä löytyy yksi kokonaan suomenkielinen kappale, johon varmasti on ollut muitakin syitä kuin pelkkä suomalaisuuden ylistäminen.

- Suomea on ollut mukana jo ensimmäisestä levystä asti. Lyriikat Umpijään Taistelijat biisiin tuli luonnostaan suomeksi, kun olin kahlannut Eino Leinon sotaisempia runoja läpi. Näitä runoja, mitä se juomaringissään kirjoitteli kansalaissodan aikoihin. Muutenkin on tullut luettua jo parikymmentä vuotta kirjoja toisesta maailmansodasta sekä sodista yleensä. Jotenkin se sankaruus sekä veljeys kiehtoo vuodesta toiseen, paljastaa Heikkinen lyriikoiden taustoja.

- Suomalaisuudesta voin puhua vain itsestäni. Suomi on minulle yhtä kuin oikeus sanoa mitä haluan, liikkua missä haluan sekä tehdä mitä haluan vahingoittamatta ketään muuta. Suomi on minulle puhtaus, luonto sekä vuodenajat. Varmaan tulee muutettua jossain vaiheessa vähän enemmän maalle ja otettua elukoita jos jonkinmoisia, kökötettyä metsässä ja ihmeteltyä maailman menoa. Menen varmaan johonkin pohjan perukoille kylähulluksi pitkätukaksi, joka vaeltelee metsässä ja kesällä päristelee prätkällä ympäri maita ja mantuja. Pitää olla ylpeä suomalaisuudestaan, ilman rasismia. Minusta syyllinen tulee tekojensa mukaan, ei ulkonäön. Meillä on ollut ongelmat täällä jo pitkään ennen kuin rajat ovat auenneet. Tosin kaupungeissa hommat alkavat muistuttaa liikaa Keski-Euroopan suurkaupunkeja, ainakin täällä Helsingissä asiat ovat siihen suuntaan menossa, pohtii Lord Heikkinen suomalaisuutta ja maailmanmenoa.

Minkälainen henkilö sitten on suomalainen Lord Heikkinen ja millainen on hänen arvomaailmansa ?

- Kunnioitan kaikkia, jotka tekevät tätä juttua sydämestään. Hevi on parasta - aina. Olen kyllä ajoittain kova suustani, puhun paljon ja osa voi olla tunnerikasta paskaa. Yleensä jauhamisessa on kuitenkin jokin pointti takana ja odotan vastapuolelta älykkyyttä ongelman selvittämiseen. Silti, helpompihan se on vetäytyä ja jauhaa paskaa selän takana jonkun median kautta. Siis helpompi kuin puhua suoraan ja kertoa totuus naamatusten.

Jos Soulgrind olisi jonkinlainen olio, niin millainen se olisi, mitä se söisi ja missä se eläisi ?

- Kissapeto urbaanissa ympäristössä. Eläisi omilla ehdoillaan ja söisi mitä haluaisi. Ihmiset metsästäisivät sitä, mutta eivät koskaan saisi kiinni. Kissapeto olisi karannut jostain laboratoriosta, jossa siihen olisi geenimanipuloitu yliluonnolliset voimat sekä kyky lisääntyä minkä tahansa lajin kanssa. Lopulta maailmassa olisi enää yksi laji, Soulgrind.

Julkaistu Inferno #8/2002