ANATHEMA "A VISION OF A DYING EMBRACE" DVD Peaceville

Peacevillen toinen DVD julkaisu on Anatheman viisi vuotta sitten VHS-versiona ilmestynyt tallenne, jolta löytyy Krakowassa -96 äänitetty keikka sekä kaikki bändin tuohon asti julkaisemat neljä promovideota. My Dying Briden julkaisuun verrattuna on Anatheman DVD sisällöltään ja toteutukseltaan huomattavasti köyhempi. Käytännössä se on vain siirretty digitaaliseen formaattiin samoista mastereista kuin alkuperäinenkin videoversio. Vaikka kuvanlaatu on hyvä, kuten alkuperäisessäkin ja valikot yksinkertaisen tyylikkäitä ja toimivia, on äänet kuitenkin vain Dolby Stereo 2.0. Turhahkon kuvagallerian lisäksi muita ekstroja ei levyltä löydy. Levyn sisältö itsessään on kyllä mielenkiintoista, sillä bändin videoita ei MTV:llä juurikaan pyöritetty, ja itse keikka näyttää Anatheman rokkaavan siinä alkuperäisessä kokoonpanossa, joka sai aikaan monen monta doom-klassikkoa.

Kokonaisuutena loppuunmyydyn VHS version julkaiseminen DVD:nä on hyvä idea ja varmasti mannaa vanhemman Anatheman faneille. Itse odotin kuitenkin tältä julkaisulta enemmän, ja levyn lyhyehkö kesto yhdistettynä vanhaan noin seitsemän vuoden takaiseen materiaalin ei välttämättä jaksa kaikkia uusimpia faneja kiinnostaa. Anathema on bändi, jolta toivoisi näkevän koko monipuolisen uran kattavaa DVD taltiointia keikkoineen ja promovideoineen, mutta taannoisen levy-yhtiön vaihtumisen takia tämä taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi. 7/10

Julkaistu Inferno #5/2002

HYPOCRISY – KYMMENESSÄ VUODESSA UMPIKUJAAN

Reilun kymmenen vuoden urakan ahkeroinut Hypocrisy julkaisi lopputalvesta uuden täyspitkänsä Catch 22:n, jonka ilmestyminen kaupan hyllyille tyhjästä yllätti monet puhumattakaan sisällöllisestä hienoisesta tyylinmuutoksesta. Metallin monitaiturina, kokopäivätyöläisenä sekä Hypocrisyn nokkamiehenä tunnetuksi tullut Peter Tägtgren soittaa täsmällisesti sovittuun aikaan perjantai-illasta, mutta vaikuttaa varsin väsyneeltä. Vastaukset tulevat pienen harkinnan jälkeen ja mies onkin varsin niukkasanainen, mutta tähän löytyy ymmärrettävät syyt.

- Onhan tässä Painin kanssa tekemäni haastattelut mukaan lukien tullut tehtyä varmaan jotain 250 haastattelua. Pääosin median vastaanotto uutta levyä kohtaan on ollut hyvä, vaikka monet ovatkin olleet hieman yllättyneitä levystä. Olemme kuitenkin olleet mukana musiikkibisneksessä varsin kauan ja toki olemme muuttuneet vuosien saatossa. Ikää on karttunut ja sitä on alkanut ajattelemaan hieman eri tavalla. Myös taidot ovat karttuneet niin sävellys- kuin tuotantopuolellakin ja toivottavasti olen niissä nyt parempi kuin ennen, tarinoi Peter haastattelun alkajaisiksi.

Tunnustan Peterille olleeni aina haltioitunut Hypocrisyn rouheasta ja massiivisesta kitaravallista.

- Tärkeintä tuon saundin luomisessa on, että ei käytä liikaa säröä, paljastaa Peter hieman yllättäen. Tekemällä saundista hieman paksumman saa sen kuulostamaan siltä, kuin siinä olisi paljon säröä kirkkauden ja puhtauden kärsimättä kuitenkaan yhtään.

Kuinka biisien tekeminen ja kitaransoittosi on sitten muuttunut vuosien varrella taitojen kasvaessa?

- Uusien biisien tekeminen on itse asiassa nykyään helpompaa kuin ennen, mutta kappaleiden nauhalle saaminen on jostain syystä paljon vaikeampaa. Uudella levyllä pyrin käyttämään paljon vähemmän seitsenkielistä kitaraa kuin aikaisemmin, vaikka siinä onkin hyvät puolensa mm. laajempi skaala ja mahdollisuus virittää se todella matalalle. Vaikka soittotaidot ovatkin kehittyneet, niin en silti ole vielä pystynyt kirjoittamaan täydellistä riffiä enkä usko koskaan moiseen pystyvänikään. Toki siihen aina pyrkii säveltäessä kappaleita kitaralla, mutta toisaalta ei olisi mitään järkeä jatkaa musiikin tekemistä jos moisen mahtiriffin pystyisi joskus tekemään, filosofoi mies kitaransoitostaan. Osaanhan minä soittaa myös aika montaa muuta instrumenttia. joskaan en ole kaikissa kovinkaan hyvä. Siksi onkin tärkeää yrittää olla edes yhdessä hyvä.

Kuinka erilaista sitten on tehdä biisejä Hypocrisylle ja Painille, sillä minusta tuntuu ajoittain siltä, että jotkut ideat ja osat Painissa voisivat olla Hypocrisyn levyllä ja päinvastoin.

- Biisien tekeminen Painille on ihan erilaista kuin Hypocrisyn kanssa. Painin kanssa sävellän materiaalin pääosin koskettimien ja sekvensserien kanssa ja onhan soundimaailmakin aika erilainen. Ainoa asia mikä näillä kahdella on yhtenäistä on se, että yritän olla mahdollisimman tyytyväinen lopputulokseen ja tekemiini riffeihin yms.

KAIKEN PAHAN ALKU JA JUURI

Kuinkas sinä Peter oikein ajauduit musiikin ja varsinkin hevin pariin?

- Kaikki alkoi kun olen vielä pieni skidi enkä osannut edes puhua. Osoittelin kuulemma radiota kohti kun sieltä tuli musiikkia ja hytkyin musiikin mukana. Siitä homma sitten alkoi ja aloin soittamaan kitaraa ja tekemään biisejä joskus 7-8 vuoden ikäisenä. Kitaran soitosta siirryin rumpujen pariin, joita paukuttelinkin 15 vuoden ajan vain siirtyäkseni takaisin kitaran pariin.

Peterin luettelemat suurimmat musikaaliset vaikuttajat eivät juurikaan yllätä.

- Alusta lähtien 70-luvun bändit kuten Kiss ovat olleet suuria vaikuttajia. Kun sitten 80-luvulla alkoi tulemaan brutaalimpia musiikkia kuten Venom, Possessed ja Celtic Frost, olin myyty ja siirryin kuuntelemaan niitä. Viime aikoina olen taas palannut 70-luvun musiikin pariin ja kuunnellut paljon vanhoja lapsuuden suosikkejani kuten The Doors, Led Zeppelin ja The Beatles, mutta periaatteessa kaikki mitä kuulen vaikkapa radiosta vaikuttaa minuun jollain tasolla. Viime vuoden parhaaksi levyksi on kuitenkin nostettava Rammstein Mutter. Sen lisäksi ei muita juurikaan mielenkiintoani herättäneitä levytyksiä julkaistu.

- Inspiraationi saan kuitenkin elämästä yleensä ja minulle musiikin tekeminen on puhdasta terapiaa, että saan sen kaiken paskan pois sisältäni mitä sinne on kertynyt. Tästä syystä sanoitukseni käsittelevätkin pääasiassa kaikkea mistä pidän ja varsinkin mistä en pidä.

UMPIKUJASSA?

Uusi levy on joka suhteessa hieman erilainen kuin mitä Hypocrisyltä on totuttu kuulemaan. Oliko tämä kenties tietoista ja oliko levyntekoprosessi jollain lailla erilainen aikaisempiin verrattuna?

- Kaikki lähtee jo levyn nimestä Catch 22 mikä on englantilainen sananparsi ja tarkoittaa umpikujaa tai pattitilannetta. Aloitimme biisien teon heti edellisen levyn valmistumisen jälkeen ja kirjoitamme jatkuvasti uutta materiaali vapaa-ajallamme. Laitamme kaikki ideat nauhoille, kokoonnumme yhteen ja alamme koostamaan ja muokkaamaan noista ideoista uusia biisejä. Useimmiten minulla on esittää kokonaisia valmiita kappaleita joita muokata kun Lars taas puolestaan saattaa soittaa kaksikin tuntia putkeen uusia riffejä, joista valita sitten sopivimmat ja tehdä niistä biisejä. Ehkä suurin muutos aikaisempaan on tuotantopuolella, joka on paljon ”amerikkalaisempi”, mutta kuten aina Hypocrisyn kanssa kannattaa varautua odottamaan odottamatonta, selventää Peter. Tosin onhan kitarat viritetty levyllä paljon alemmaksi kuin aikaisemmin ja riffit ovat paljon energisempiä ja aggressiivisempia.

- Olen erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen ja näin reilu puoli vuotta levyn tekemisestä olen
siihen edelleen tyytyväinen, mutta jos kysyt tätä samaa minulta vuoden päästä, niin saatan hyvinkin keksiä jotain valittamista.

HUOMISEN HUOLIA MINULLA EI

Musiikin tekemisen ja soittamisen lisäksi olet tullut tunnetuksi myös tuottajana, mutta metallimaailmaa kohautti tieto tuottajan pallin jättämisestä ja keskittymisestä puhtaasti kahteen bändiisi. Kuinkas nyt näin ?

- Mietin tuottajan hommista luopumista vuoden verran ja totestin vihdoin ja viimein, että nyt on hyvä astua syrjään niistä hommista ja keskittyä täysillä Painiin ja Hypocrisyyn, kertoo Peter päätöksestään. Promotoida levyjä, tehdä keikkoja ja kaikkea sellaista. Saatan yhä tuottaa parin bändiä aina silloin tällöin, mutta ne hommat otan iisisti.

- Hypocrisyn kanssa hommat toimivat tällä hetkellä todella hyvin ja Abducted levyn aikaiset ongelmat ovat nyt takana. Tuohon aikaan muiden jäsenten panos ja työskentely ei minua juurikaan tyydyttänyt ja Hypocrisyn taru oli lähellä loppua. Nyt kaikki on paljon paremmin ja pystymme puhumaan asioista ja tekemään päätöksiä, koska tunnemme toisemme hyvin ja tiedämme mitä haluamme toisiltamme. Levy-yhtiömme Nuclear Blastin kanssa kaikki menee myös todella hyvin ja uskomme, että he ovat meille paras mahdollinen lafka tällä hetkellä.

Peter vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä bändin nykytilanteeseen, mutta kuinka kova hinku teillä on päästä keikoille?

- Odotamme todella suurella innolla kesän kiertueita ja keikkoja. Tavoitteemme on potkia kuulijoita perseelle mahdollisimman isolla saapikkaalla. Toukokuussa on tarkoitus mennä kiertämään Yhdysvaltoihin ja kesän aikana on joitain festivaalikeikkoja. Tulemme myös melkoisella varmuudella tekemään jonkinlaisen Skandinavian kiertueen, mutta sen ajankohdasta minulla ei ole vielä tietoa.

Kuuleman mukaan ehdit soittaa Suomen listoillakin kärkisijoilla roikkuneen E-typen muutamalla livekeikalla. Kuinka moinen yhteistyö oikein alkoi ja onko sille odotettavissa jatkoa?

- Mehän olemme Painin kanssa samalla lafkalla kuin E-type ja olemme tavanneet toisemme joillain kekkereillä. Sitten kerran ollessamme syömässä samaan aikaan kaveri valitti, että hänellä ei ole kitaristia muutamalle keikalle ja vastasin voivani hoitaa kyllä homman. Loppujen lopuksi se oli hauskaa hommaa pyörittää tukkaa discohileiden edessä ja olihan siellä paljon hyvännäköisiä naisia mukana. Jatkosta en osaa tosin sanoa yhtään sen enempää.

- Olen viettänyt niin suuren osan elämästäni musiikin parissa ja aion myös jatkaa niin kauan kuin se on hauskaa, koska minusta hevi on minulle suuri haaste ja siitä saan kaiken energiani. Maailmassa tulee aina olemaan ihmisiä, jotka kuuntelevat metallia ja vaikka jotkut kasvavatkin pois metallista, perustavat ehkä perheen ja leikkaavat tukkansa, en minä ainakaan aio tukkaani leikata. Tosin se riippuu kyllä siitä kuinka paljon se iän myötä ohenee.

Julkaistu Inferno #5/2002

Inferno #5/2002

ANATHEMA: A VISION OF A DYING EMBRACE
Peaceville
Kesto: n 74 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Peacevillen toinen DVD julkaisu on Anatheman viisi vuotta sitten VHS-versiona ilmestynyt tallenne, jolta löytyy Krakowassa -96 äänitetty keikka sekä kaikki bändin tuohon asti julkaisemat neljä promovideota. My Dying Briden julkaisuun verrattuna on Anatheman DVD sisällöltään ja toteutukseltaan huomattavasti köyhempi. Käytännössä se on vain siirretty digitaaliseen formaattiin samoista mastereista kuin alkuperäinenkin videoversio. Vaikka kuvanlaatu on hyvä, kuten alkuperäisessäkin ja valikot yksinkertaisen tyylikkäitä ja toimivia, on äänet kuitenkin vain Dolby Stereo 2.0. Turhahkon kuvagallerian lisäksi muita ekstroja ei levyltä löydy. Levyn sisältö itsessään on kyllä mielenkiintoista, sillä bändin videoita ei MTV:llä juurikaan pyöritetty, ja itse keikka näyttää Anatheman rokkaavan siinä alkuperäisessä kokoonpanossa, joka sai aikaan monen monta doom-klassikkoa.

Kokonaisuutena loppuunmyydyn VHS version julkaiseminen DVD:nä on hyvä idea ja varmasti mannaa vanhemman Anatheman faneille. Itse odotin kuitenkin tältä julkaisulta enemmän, ja levyn lyhyehkö kesto yhdistettynä vanhaan noin seitsemän vuoden takaiseen materiaalin ei välttämättä jaksa kaikkia uusimpia faneja kiinnostaa. Anathema on bändi, jolta toivoisi näkevän koko monipuolisen uran kattavaa DVD taltiointia keikkoineen ja promovideoineen, mutta taannoisen levy-yhtiön vaihtumisen takia tämä taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi. 7/10

…AND OCEANS
Cypher
Century Media   

…And Oceansin kohdalla ei koskaan ole voinut etukäteen tietää miltä uudet levytykset kuulostavat. Pienimuotoinen yllätys onkin, että hitusen hitaampi Cypher liikkuukin hyvin samankaltaisilla linjoilla kuin edeltävä AMGOD ja muodostaa näin erittäin loogisen jatkon bändin alati jatkuvalle audiotripille.

Musiikillisesti bändi jatkaa taidokkaan hienovaraisesti niin industrial, elektro ja teknovaikutteiden yhdistämistä rankempaan metalliin ja lopputulos on aggressiivisen omaperäinen ja synkkä, eri musiikkityylien hybridi. Suurimpana uudistuksena on entistä vahvempi ja tylympi industrial -henkinen ilmapiiri. Tunnelma muodostuu ajoittain äärimmäisen ahdistavaksi.
Cypher tarjoaa vaikeasti sulavaa, mutta ravitsevaa ja virkistävää hengenravintoa pitkäksi aikaa. 8/10

ANNIHILATOR
King of the Kill
Steamhammer

Steamhammerilta on hieman outo veto julkaista kahdeksan vuoden takainen King of the Kill lätty uudestaan tällä kertaan tosin normaalissa jewel case pakkauksessa. Aivan turha julkaisu tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukaan on ängetty sentään Jeff Watersin kirjallisia kommentteja ja kolme uutta bonus raitaa. Bonusraidat ovatkin mielenkiintoinen tapaus, sillä ensimmäinen on balladi ja toinen on lähes 10-minuuttinen Jeffin kommenttiraita, jossa kitaravelho puhuu levyn teoista ja analysoi levyä kappale kappaleelta. Viimeinen bonusraita onkin sitten täysin tarpeeton lisäys sisältäen puhdasta ärsyttävää studiossa nauhoitettua ölinää. Faneille nämä kaksi viimeistä bonusraitaa ovatkin mielenkiintoisia kertaalleen kuunneltuna, mutta pitkässä soitossa alkavat ärsyttämään niin perkeleesti, kun joutuu aina painamaan soittimen stop-nappulaa ja aloittamaan levyn kuuntelun alusta.

Musiikki itsessään on taattua Annihilatoria joka ei esittelyjä paljoa kaipaa ja joka ei taatusti petä kaikkia kunnon perinteisestä melodisesta metallista pitäviä. Jos levyä ei entuudestaan levyhyllystä löydy kannattaa tämä uusintapainos hankkia, muuten lisäarvoa bonuksista ei paljoakaan ole, ei edes faneille. 8/10

ARRIVAL
An Abstract of Inertia
Edgerunner Records

Kotimaan konnuilta saapuva Arrival täräyttää ilmoille kahdeksan kappaleen verran runsaasti koskettimilla sävytettyä ja hienoilla kitaramelodioilla ja sooloilla varustettua mustahkoa metallia. Sovitukset ovat varsin toimivia ja musiikki ei missään vaiheessa tunnu liian täyteen ympätyiltä tai melodioiden saturoimalta, vaan kappaleet rullaavat tyylitajuisesti eteenpäin. Pelkistetty tuotanto kuullostaa sopivan yksinkertaiselta ja muodostaa hyvän kontrastin kompleksisille melodiamaalauksille. Kappalevalikoimaltaan levy muodostaa ehjän kokonaisuuden ja tässä piilee sen vahvuus ja heikkous. Levyn kuuntelu saa kuulijan helposti nousemaan audioavaruuteen, mutta varsinainen euforia jää saavuttamatta.

Debyyttilevyksi tämä on kyllä erittäin lupaava ja riittävän omaperäinen erottuakseen massasta, mutta musiikin hiomista ja jämäköitymistä tarvitaan yhä lisää. 7/10

THE COMPANY
Awaking Under Dogs
System Shock Records

Kovastihan tätäkin lättyä mainostetaan jonkinlaisena superkokoonpanona, kun miehistöön kuuluu mm entinen Heathen ja Angel Witch mies Doug Piercy. Musiikillisesti bändi liikkuu asennemetallin ja modernin metallin välimaastossa tuoden kappaleisiin rankkuutta ajoittaisilla örinöillä sekä speed metal vaikutteisella riffittelyllä. Kun mukaan heitetään vielä hieman futuristisia ja teknovaikutteisia syntikkasurinoita on varsinainen sekametelisoppa valmis. Kovasti bändi yrittää luoda musiikillisesti jotain uutta, mutta lopputulos on varsin laimeaa ja tylsää junttausta jota ei auta yhtään munattomat vokalisoinnit ja kolkko saundimaailma.

Ennakkoluulottomuuttaan bändi yrittää osoittaa koveroimalla Dead or Aliven 80-luvun poppihittiä You Spin Me Around onnistumatta kuitenkaan tekemään muuta kuin tylsää jälkeä omien kappaleidensa malliin. 4/10

DENATA
Deathtrain
Arctic Music Group

Ei ne ruåttalaisetkaan kaikkea aina osaa ja Denata on yksi hyvä esimerkki tästä. Tuhnuisilla saundeilla varustettu täyspitkä levy kaahataan läpi vauhdilla, jossa ei itsekkään meinata pysyä perässä. Ideaköyhät kappaleet yrittävät kulkea 80-luvun thrash/speed metallin hengessä, mutta sovitukset ovat kömpelöjä ja omaperäisyydestä ei ole tietokaan. Kappaleet etenevät toinen toisensa jälkeen samalla unettavalla temmolla ja rytmillä kuin diesel juna ja toisistaan niitä ei erota useammankaan kuuntelukerran jälkeen ilman biisien välissä olevaa muutaman sekunnin taukoa. Satunnaiset väliosat ja soolot töksähtelevät pahasti paikoilleen yrittäen tuoda musiikkiin hieman värikkyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Käsittämätöntä on, että joka suhteessa näinkin demoasteella olevat bändit saavat levytyssopimuksen tällaisina aikoina. 3/10

IMPEDIGON
As Desires Fade…
The L.S.P. Company

Yhä "muodissa" olevaa ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodista death metallia vääntää myös Belgian pojat Impedigon debyytillään As Desires Fade… Periaatteessa homma toimii kyllä, mutta sen verta yksinkertaisia ja miljoonaan kertaan kuultuja kappaleet ovat niin ideoiltaan kuin toteutuksiltaan, että käteen tai korvaan tästä ei paljoakaan jää. Kappaleet eivät varsinaisesti ole kamalan tylsiä tai huonoja, mutta kylmä tosiasia on, että tällaisia bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan. Laulaja käheä ja repivä laulutapa onkin yhtyeen parasta antia, mutta lopputulosta se ei onnistu pelastamaan.

Impedigon on ylempää keskitasoa jos kyseessä olisi demo, mutta täyspitkän tekoon eväät eivät tahdo riittää huolimatta lähes kymmenen vuoden olemassaolosta ja useista keikoista ja demoista. Tällaisten julkaisujen yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että huonoimmillaankin hevi on hyvää. 4/10

KHOLD
Phantom
Moonfog Productions
Osta CDON:sta!
Jos kaikki muutkin arvostelijat kuvaavat tätä vanhan koulukunnan black metalliksi, niin onhan se minunkin niin tehtävä. Totta puhuen ei tällaista levyä muulla sanalla voi kunnolla kuvailla, vaikka ei tässä sentään ihan kaikkia klassisia Dark Throne/Burzum elementtejä varasteta. Levyllä yllättävintä on suurimmalta osin hitaat kappaleet ja pelkistetyn selkeä tuotanto. Musiikki onnistuu luomaan tylyn hypnoottisen joskin ajoittain puuduttavan ilmapiirin, joka säilyy koko yhdeksän kappaleen ja 34 minuutin ajan.

Yhtä kylmää ja ilkeää ilmapiiriä ei Khold pysty luomaan kuin maanmiehensä aikoinaan, mutta kyllä tämäkin tiettyjä satunnaisia väristyksiä selkärangassa saa aikaan. 5/10

KING'S EVIL
Deletion of Humanoise
Spinefarm

Arvostelupinon ehdottomasti positiivisin yllätys on King's Evil orkesterin debyyttilevytys, joka näyttää närhen värkit niin monelle vanhalle kuin uudelle bändille. 80-luvun thrash/metal vaikutteet on onnistuttu jalostamaan kipakaksi ja moderniksi metalliksi hyvällä tyylitajulla ja riittävällä omaperäisyydellä. Yamadan veljeksien kitaratyöskentely yhdistettynä tanakkaan rytmisektioon ja hieman Tom Angelripperin kaltaiseen lauluun räyhää ja toimii hyvin. Tyylikkäästi vedetyt ilman turhia kikkailuja olevat soolot istuvat kokonaisuuteen hyvin.

Vaikka kuuntelijalle ei anneta paljoakaan armoa, löytyy levyltä kappaleita aina puhtaista suoraviivaisemmista menopaloista myös keskitempoisiin ja koukeroisempiin jyräyksiin. Melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä lisäämällä bändillä olisi vieläkin enemmän potentiaalia metallimarkkinoilla. 7/10

MY DYING BRIDE
The Voice of the Wretched (live)
Peaceville

Useimpien live levyjen ongelma voidaan pitää sitä, että ne harvoin tarjoavat mitään uutta ja ihmeellistä faneille ja niin on myös My Dying Briden ensimmäisen virallisen liveäänitteen laita. Toisaalta levy osoittaa, että brittiherrojen synkistely toimii livenä vähintäänkin yhtä hyvin kuin levyllä, mutta bändin keikoilla luoma ulkomaailman poissulkeva maaginen ilmapiiri jää levyä kuunneltaessa kokematta. Saundit levyllä ovat ehkä hieman turhankin kliiniset latistaen tunnelmaa ja biiseistä välittyviä voimakkaita tunnetiloja. Kappalevalikoima on kattava otos bändin kaikilta täyspitkiltä lukuun ottamatta debyyttiä ja levyä kuunneltaessa on helppo huomata bändin musikaalinen kehitys ja samalla kuinka samankaltaisia eri levyjen tunnetilat kuitenkin ovat.

Bändin tosifaneille levy ei paljoa uutta ja ihmeellistä tarjoa muuta kuin hauskaa vaihtelua musiikin kuunteluun, mutta uusille faneille levy toimii hyvänä esittelynä mitä on brittiläinen melankolia kuvattuna elävän musiikin muodossa. 8/10

MY DYING BRIDE: FOR DARKEST EYES
Peaceville
Kesto: n 200 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Alunperin vuonna 1997 VHS-formaatissa ilmestynyt ja nyt jo loppuunmyyty laadukas video on DVD-aikakauteen siirtymisen myötä kokenut aikamoisen kasvonkohotuksen. Videoversioon verrattuna pituus on DVD:llä kasvanut kaksinkertaiseksi ja kuuden promovideon ja Krakovassa 1996 äänitetyn keikan (DD5.1 äänet!) lisäksi levylle ympätyt ekstrat ovat todella loistavat: Hollannissa 1993 äänitetty kahdeksasta biisistä koostuva keikka, Sear Me -live-versio vuodelta 1992 sekä neljä Dynamossa taltioitua kappaletta vuodelta 1995. Tämä Dynamon keikkavideo on muuten sattumoisin sama, joka julkaistiin rajoitetulla The Angel And the Dark River tuplapainoksella. Näiden liveherkkujen lisänä on vielä kuvagalleriat niin bändistä, kuin Aaronin levyjen kansiin luomasta taiteesta. Vaikka ekstrojen kuvanlaatu onkin Dynamon keikkaa lukuunottamatta kotivideotasoa, ovat ne äänenlaadultaan todella hyviä ja omaavat korkean kuriositeettiarvon.

Kokonaisuutena paketti on aikamoista mannaa My Dying Briden faneille ja ehdottomasti kaikkien eurojen väärtti. 9/10

NONSLIPLEVEL
Promo 2002
Omakustanne

Hämeenlinnan poikien neljän biisin omakustanne promo on yllättävänkin maistuvaista nu-metal/asennemetallihenkistä synkähköä musisointia. Kappaleet ovat riittävän rankkoja vaativammankin hevimiehen makuun eikä mitään pseudometallia, jota media tänä päivänä tuuttaa "metallina" joka paikasta. Kitarat murisevat hyvin ja mielenkiintoisen äkkiväärästi ja matalalta, laulaja kiduttaa ja rääkkää äänijänteitään mallikkaasti, mutta varsinkin aloitusbiisin puhtaat lauluosuudet eivät oikein tahdo toimia. Yleisilmeeltään promon luoma tunnelma ja materiaali muistuttaa jotenkin Slipknotin ja Fear Factoryn ristisiitosta positiivisessa mielessä. Keskitempoisten kappaleiden mausteeksi olisin kaivannut enemmänkin nopeampia ja rankempia mättökohtia Suffering ja Hands of the Devil kappaleiden malliin. Kaiken kaikkiaan Nonsliplevel kuulostaa erittäin valmiilta paketilta, jonka ei tarvitsisi yhtään hävetä amerikkalaisten alan yrittäjien rinnalla. 7/10

NO RETURN
Machinery
Nuclear Blast

Edellisestä Self Mutilation -kiekosta tyyli ei ole paljoakaan muuttunut, ja meno on samaa napakkaa ja tanakkaa futuristista death-metallia tuoden aika ajoin tunnelmaltaan mieleen Fear Factoryn. Kitarat veivaat koukeroisia riffiverkkoja, rumpali naputtaa kuin pieni eläin hyvinkin vaihtelevia kieroja komppeja ja rytminvaihdoksia, ja kaiken päälle laulaja repii äänijänteistään irti mallikasta örinää.

Soittopuoli ranskalaisilla on kyllä hallussa ja biisit paahdetaan armottomalla tappomeiningillä läpi, mutta ajoittaisia tyylikkäästi toteutettuja suvantokohtia kaipaisin enemmän antamaan niin kuuntelijalle kuin kappaleille enemmän tilaa hengittää. Seuraavalla levyllä toivoisin kernaasti kuultavan enemmän rohkeammin mukaan tuotuja ilmapiiriä värittäviä elementtejä koskettimineen, samplereineen ja naislauluineen, joita tällä levyllä jo esille tyylitajuisesti mutta säästeliäästi tuotiin.

Levyn päättää Death-laina Secret Face, joka tyylillisesti ja tunnelmaltaan sopii levyn päätösraidaksi erittäin hyvin. Huonoa jälkeä ei No Return tee tässäkään kappaleessa ja onnistuupa tuomaan kappaleeseen pientä omaa lisäväriään kuten kunnon covereihin kuuluukin.7/10

POEMA ARCANVS
Iconoclast
Aftermath Music

Etelä-Amerikasta kajahtaa Chileläisen Poema Arcanvsin toinen täyspitkä, jossa esitellään kuinka tuoltakin maailmankolkasta löytyy ahdistusta, melankoliaa ja surua joita musiikkiin voi kanavoida. Musiikillisesti levyllä liikutaan niin dark metallin, doomin kuin gootinkin tyylilajeissa näitä kaikkia sulavasti yhdistäen. Kappaleet ovat jylhiä ja vokalisoinnit vaihtelevat puhtaasti goottilaulusta aina örinään ja väliin heitetään raskaitakin kitara- ja rumpupoljentoja. Puhtaat kitarat ja syntikoiden runsas käyttö on itsestäänselvyys mutta ei itsetarkoitus tällä levyllä.

Samasta muotista ja aineksista on levyn kappaleet tehty, mutta tämän tyylisessä musiikissa se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus joka on toimivaksi konseptiksi havaittu. Tyylillisesti orkesteri liikkuu hyvin lähellä Moonspellin varhaista tuotantoa, mutta Poema Arcanvs tarjoaa vähemmän tarttuvia kappaleita, enemmän sävyjä ja tavaraa kappaleiden sisällä.

Reilu 65 minuuttia ja 13 kappaletta on kuitenkin yhtä tuhti paketti kuin perhepizza, joten maukkaudestaan huolimatta audioähkyn vaara on olemassa. 6/10

RAGE
Unity
Steamhammer

Vanhana nahkahousuhevin ystävänä ja monen tämän tyylilajin edustajan 90-luvun alkupuolella kadottaneena on aina hauska palata juurilleen ja tarkastella kuin vanhat suosikit vielä jaksavat ja toimivat lähes 10 vuotta viimeisestä tapaamisesta. Ja toimiihan tämä. Peavyn ääni on kadottanut osan persoonallisuudestaan, mutta on silti täysin tunnistettavissa. Musiikkiin on tullut aimo annos progressiivisuutta lisää lankeamatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun. Levyltä ei varsinaisesti löydy yhtään täytekappaletta, vaan koko yhdentoista kappaleen pakkaus on hyvä turvallinen kokonaisuus. Vähäisellä kuuntelulla ei levystä kuitenkaan ole vanhojen Secrets in a Weird World tapaiseksi klassikoksi, mutta useammalla kuuntelukerralla tästä saa varmasti irti enemmän ja enemmän. Intoa tämä valaa punttiin myös sen verran, että Ragen 90-luvun tuotantoa on ehdottomasti hyllyyn saatava lisää.

Levyn hienointa antia edustaa varsin mahtipontinen ja sinfoninen Valko-Venäjän kuoron tukema Dies Irae, täynnä ovelia kikkoja ja ideoita oleva Living My Dream muiden kappaleiden edustaessa perinteisempää melodista metallia, josta Rage on tullut tunnetuksi. 8/10

RITUAL CARNAGE
The Birth of Tragedy
Osmose Productions

Tiukalla intensiteetillä runttaa Ritual Carnage läpi 11 kappaletta vajaaseen 39:ään minuuttiin ja kun soitto kulkee, omia ideoita löytyy ja sävellyspuoli on hanskassa niin kyllähän tätä kelpaa kuunnella. 80-luvun varsinkin Bay Arean speed/thrash-bändit on kyllä kuunneltu läpi, mutta bändi ei yritä kuitenkaan matkia tai tehdä klassikkoja uudelleen, vaan kulkee omia polkujaan. Vaikka laulaja käyttää ääntään tuttuun huudetaan-mikkiin-minkä-kurkusta-lähtee-tekniikkaa ja onnistuu siinä varsin hyvin esikuviensa malliin, lopputulos on kuitenkin yksipuoleinen ja vaisu. Valitettavasti vokalistin myötä myös musiikista häviää energiaa. Levyä kuunnellessa alkavat korvat väsyä biisien edetessä pääosin samalla temmolla kappaleesta toiseen. Levyn loppupuolen keskitempoinen Psycho-Sadistic Psychosis kuitenkin osoittaa, että hitaampikin materiaali bändiltä sujuisi ja toisi levylle kaivattua vaihtelua.

Chuckin muistoksi bändi vetäisee levyn päätteeksi alkuperäistä kepeämmän version Infernal Deathista, mutta ei pysty tuomaan siihen paljoakaan uutta. 6/10

SKEPTICISM
The Process of Farmakon
Red Stream

Hautajaismusiikkia reilun 18 minuutin ja kahden kappaleen verran tarjoaa Skepticism ja antaa samalla esimakua tulevalta Farmakon-täyspitkältä. Kyllä on taas niin synkkää musiikkia nauhalle saatu, että lämmin kevätkin alkaa tuntumaan lohduttomalta syksyiseltä ja sateiselta vuodenajalta. Kappaleet kulkevat hitaasti mutta varmasti eteenpäin kuin saattoväki, ja tunnelma on samaa luokkaa. Uutta ulottuvuutta musiikkiin tuovat mukanaan kappaleiden hieman nopeampi tempo verrattuna vanhempaan materiaaliin sekä kitaroiden loihtimat minimalistiset melodiat, joita aikaisemmin ei ole juurikaan kuultu. Urkuharmooni maalailee lohduttoman synkkiä kuvia, ja tämä yhdistettynä haudantakaiseen karheaan murinaan luovat varsin pelottavan realistisen kuvan ruumisarkussa makaamisesta. 9/10

S.O.D.
Speak English or Die
Steamhammer

S.O.D. on niitä orkestereita, jonka debyyttilevyn pitäisi löytyä jokaisen extreme metallista pitävän henkilön hyllystä. 14 vuoden jälkeenkään levyn viehätys ei ole kadonnut ja tänä päivänäkään ei maailmasta löydy montaa orkesteria, joka pystyisivät samaan turpaanvetoon kuin mitä tällä levyllä hurja nelikko tekee. Steamhammerin uudelleenjulkaisu sisältää kolme "uutta" studiobiisiä Identity, Go, vanhalta kokoelmalta löytyvä kipakka Ram it up sekä yhdeksän Tokiossa 1999 nauhoitettua klassikoista koostuvaa livevetäisyä. Levyn pituuden kasvaessa alkuperäiseen verrattuna yli kaksinkertaiseksi alkaa tosin olemaan liikaa paatuneimmallekkin metallistille läskin alkaessa tummumaan ja korvien vuotaessa verta kuin otellessa kymmenen erää Mike Tysonia vastaan.

Tämän levyn uudelleenjulkaiseminen on oikeutettua, sillä tämä klassikko pitää olla aina saatavilla myös tuleville metallisukupolville todistamassa mistä se kana oikein pissii. 9/10

SUICIDAL WINDS
Victims in Blood
No Colours Records

Toisella täyspitkällään länsinaapurimme pojat veivaat varsin mallikasta ja kulkevaa thrashia yhdistettynä vanhakantaiseen death-metal vaikutteisiin. Ilman suurempia kikkailuja biisit taotaan läpi vauhdilla ja hyvällä otteella, mutta jo neljännen biisin kohdalla alkaa meininki puuduttamaan. Ei laaksoa ei kukkulaa kappaleista löydy ja kun sama kaava ja tempo toistuu koko levyn ajan, ei biisejä meinaa pystyä erottamaan kuin kertosäkeistä, jossa yleensä hoetaan biisinnimeä. Orkesteri onkin thrashin ABC:nsä lukenut ja kuunnellut, sillä kappaleiden nimissä on lainattu ja yhdistetty kaikki 80-luvun suunnannäyttäjien biisien ja levynnimet esimerkkeinä Victims in Blood, Storms of Hell ja Force of Darkness.

Suicidal Winds kuullostaa kuitenkin siltä, että sillä olisi potentiaalia parempaan ja omaperäisempään materiaaliin kuin mitä levyllä kuullaan. Jonkin sortin rauhoittuminen ja materiaalinen miettiminen ja hiominen reenikämpällä saattaisi saada aikaan kummia. 6/10

WACKEN 2000 Special Report
Nuclear Blast
Kesto: 80 minuuttia, valmistusvuosi 2001

Nimensä mukaisesti kyseessä on raportti DVD-julkaisun muodossa pari vuotta sitten pidetyiltä Wacken Open Air -festivaalilta. Livepätkien lisäksi DVD:ltä löytyy artistien ja toimittajien yms. turhanpäiväisiä jorinoita, joiden informaatiosisältö on tasan nolla ja jotka ovat yhtä kiinnostavia kuin märkä lapanen. Kun raportissa esiintyvät bändit ovat suurimmalta osin tuiki tuntemattomia (Vanishing Point? Dark At Dawn? Mob Rules? Raise Hell?) ja lähes jokaiselta nähdään/kuullaan ainoastaan muutaman kymmenen sekunnin pätkiä keikalta, ei katsojalle jää paljoakaan käteen. Eikä tässä vielä kaikki. Joissain tapauksissa elävä kuva on korvattu still- otoksilla, ja kuvanlaadun ollessa pääosin heikko ja värien oudon haaleita (tai harmaan/kellertävän efektin läpi vedettyjä) ei Nukku-Matti meinaa millään pysyä poissa. Ainoat lähes täysimittaiset livevetäisyt levyltä löytyvät Rhapsodyltä ja Stratovariukselta, ja nämä ovatkin levyn parasta antia. Ainoat kiitokset DVD saa äänenlaadusta, joka on erittäin hyvä ottaen huomioon äänitysolosuhteet festaritilanteessa, sekä lopussa näkyvistä naisten tisseistä, pepuista ja ulkoisista sukupuolielimistä.

Kokonaisuutena julkaisu on erittäin sekava, pirstaleinen ja tylsä, eikä missään nimessä kymmenien eurojen väärti. Ei tästä ole "kunnon" hevihenkilölle iloa muuta kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että on paikan päällä ollut riittävän liikuttuneessa mielentilassa muistinsa menettäneenä. Ja silloinkaan en maksaisi 5 euroa enempää. 2/10

WARHAMMER
Curse of the Absolute Eclipse
Nuclear Blast

Esikuvaa ei pitkältä tarvitse hakea eikä sormella juurikaan osoittaa Warhammerin tapauksessa. Sen verran selkeätä on saksalaistrion peittämätön ihailu idoleitaan Hellhammeria kohtaan. Vaikka näinkin suora matkiminen biisien nimiä, laulajan ääntä, soundeja ja kitarariffejä myöten alkaa useimmiten ärsyttämään, onnistuu Warhammer yllättävänkin hyvin osoittamaan kunnioitusta esikuvilleen ja jatkamaan siitä mihin 80-luvun puolessa välissä jäätiin. Biisit kulkevat kaikessa primitiivisyydessään eteenpäin kiehtovasti yksinkertaisen ja raa'an äänimaailman tukiessa hyvin kokonaisuutta.

Lopputuloksena on brutaalia ja aggressiivista vanhan koulukunnan siloittelematonta deathdoomia, jota kolme varttia putkeen nautittuna on kuitenkin hieman liikaa. 7/10