Inferno #216/2023

Demoniac
Nube Negra
Edged Circle
4

Demoniac jatkaa kolmannella täyspitkällään hyvin pitkälti samaa ilahduttavan ällistyttävää thrash-ilotulitustaan mitä kolme vuotta sitten julkaistulla hienolla So It Goes -albumillaan. Jos Nube Negralla ei olekaan enää yllätysmomenttia puolellaan, osoittautuu se syvällisemmän paneutumisen myötä lähes yhtä vahvaksi ja jopa aavistuksen monipuolisemmaksi kokonaisuudeksi mitä edeltäjänsä.

Chilen janttereiden pieksentä on siitä hämmentävää, että vaikka biisien sekaan heitellään maltilla moogia ja klarinettia tai kokonainen instrumentaali Synthèse D'accords haitareita käyttäen, musiikki ei kuulosta missään kohtaan teennäisen tekotaiteelliselta. Jokaisella erikoisinstrumentilla on oma täysin luonnollinen osansa sävellyksissä siinä missä kitaroillakin, joiden käyttö on kaikessa riffien ja soolojen ylenpalttisuudessaan kauttaaltaan tyylikästä.

Albumin nimeen piiloutuva tummien pilvien uhka on aistittavissa myös musiikissa lisääntyneenä mustina pilkahduksina. Kirjaimellisestikin suurin ero edeltäjäänsä on kuitenkin vain massiivisen päätösraidan puuttuminen, mutta kappalemäärän kasvaminen ja keston jakaantuminen useampaan mutta yhä pitkähköön teokseen on sekin toimiva ratkaisu.

Dress The Dead
AEther EP
Blood Blast
3,5

Forbiddenin kepittäjänä alusta lähtien ollut Craig Locicero on kasannut ympärilleen kokoonpanon toteuttamaan visioitaan muunlaisen musiikin kuin thrashin parissa. Ei siis mikään ihme, että nykyaikainen muttei tämän päivän tylsän modernisti soiva metalli soi esikoispikkuisella tyylikkäästi vieden mielikuvat enemmänkin 90-luvun suuntaan.

Kappaleissa on paljon hyvää ja entisestään niitä komistaa vahvan viekoittelevan äänen omaava Kayla Dixon (Witch Mountain). Ainoat selkeät kauneusvirheet löytyvät kahdesta viimeisestä biisistä, joihin on täysin turhaan tuotu turhaa rajuutta ärjynnän ja etenkin päätösraita Painless Injectionin tympeän junttapullariffittelyn muodossa.

Mustang
Beyond Raging Thunder
Fighter
3

Intia voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa maa, jonka metallitulokkaisiin kannattaa alkaa kiinnittää tarkempaa huomiota. Nyt esikoisensa julkaissut Mustang ei sekään ole onneksi lähtenyt sotkemaan kappaleisiin minkäänlaisia etnovaikutteita kuten ennakkoluuloisimmat saattaisivat olettaa, vaan pistelee voimalla ja parhaimmillaan oikeinkin mukiinmenevillä melodioilla menemään Amerikan mallin power metalia 80-luvun hengessä.

Odyssey-intron jälkeinen kappalekaksikko Children of Thunder ja Cosmic Rage lupaileekin hyvää levyä, mutta ei debytantin rahkeet aivan vielä riitä mestaruussarjaan. Kovin materiaali on klassisen kliseisesti tuupattu heti alkuun, mutta puolivälin Judas Priest -laina Ram It Downin jälkeen kappaleissa tapahtuu lerpsahdus. Ei suuren suuri, mutta riittävä. Muita levyn kauneusvirheitä on sinällään ok tulkinta em. tykityksestä, joka turhaan kuitenkin venyttää kokonaiskestoa lähemmäs tuntia. Muutaman muunkin biisin olisi voinut tiputtaa kokonaan pois tai vähintäänkin niistää niistä pois minuutteja. Rumpusounditkin voisivat olla tuhdimmat kerta kriittisen kritiikin makuun on päästy.

Niin kiehtova kuin Mustang jo nyt yhtyeenä onkin, niin eihän se vielä mikään Girish and the Chronicles ole.

Spectre
Lonesome Gambler EP
Dying Victims
3,5

Spectren haikea 70-luvulle viittaava hämyhevirokki herätti kohtalaista innostusta Drifter-seiskallaan ja sama usvainen meno jatkuu neljällä uudella biisillä. Epäilin tuolloin selkeitä koukkuja kaihtavan musiikin toimivan paremmin mittavampana kokonaisuutena, mutta enemmän tunnelmallisuuteen panostava EP jää kaipaamaan lisää jytää edes yhden biisin verran.

Vinyylin nimeen vannovia voi kenkuttaa, sillä CD- ja MC-versioista löytyy bonuksena aiemmin ilmestyneet viisi sinkkua. Tasalaatuisesta kappalemateriaalista huolimatta kokonaisuus ei lähtökohtaisestikaan ole yhtenäinen eikä se siltä myöskään kuulosta, mutta nauttimista se ei pahemmin haittaa.

Suffer Yourself
Axis of Tortures
Aesthetic Death
2,5

Tuska raastaa Puolan poikia, se selviää jo nimestä ja viimeistään korvat varmistavat asian. Neljäs albumi vyöryttää päälle tunnin verran doom death -lokeroon sujahtavaa kaiutettua matalamurinaa koostuen lyhyen intron ja outron välistä löytyvistä neljästä jätistä. Lähtökohtaisesti siis kiinnostavaa julkaisijankin toimiessa jonkinlaisena laaduntakeena, mutta lopputulos tarjoaa vain tasaisen harmaita mielikuvia.

Axis of Tortures ei nimittäin missään kohtaa riipaise sisintä tarpeeksi suurella ja mustalla kouralla, vaikka sillä ainekset siihen onkin olemassa. Ongelma on kokonaisvaltainen jo ihan soundeista lähtien, sillä kaikessa selvyydessään niistä puuttuu liikaa musertavuutta. Samaa painostavuutta jää kaipaamaan myös musiikista, joka ei jyrää alleen riittävällä massalla fyysisesti ja henkisesti kuten sen kuuluisi tehdä.

Samaa pätee myös vähäisesti mausteena käytettyyn vähäeleiseen psykedeliaan, jota saisi olla entistäkin isompana osana kappaleita. Toteutuksensa puolesta siitäkin jää puuttumaan jopa häiriintyneisyyteen saakka viety huuruisuus, joka löisi värit todellisen synkkyyden päälle. Nyt äärimmäisyyden tavoittelussa jäädään puolitiehen, vaikka askelmerkit ovatkin oikeita.

Tar Pond
Petrol
Prophecy
4

Yhtyeellä on perin osuva nimi, musiikkinsa kun tosiaankin on tummanpuhuvaa ja pehmeää valuen kuuloelimiin verkkaisesti pitkähköjen biisien myötä. Doomiksihan Petrol on selkeästi luokiteltavissa ja kappaleiden juuret ovat helposti jäljitettävissä aina Black Sabbathiin saakka, mutta  olisi silkkaa yhtyeen aliarvioimista ja kirjoittajan laiskuutta tai ymmärryksen puutetta puhua Tar Pondista minkäänlaisena sapattikopiona.

Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että levyllä on oma selkeä ilmeensä, vaikka eihän biisiviisikko mitenkään erityisen uniikki ole. Sen letkeä ja lämminpuhuva ote on miellyttävässä ristiriidassa haikean painavuuden kanssa, joka ajoittain jysähtää päälle hyvinkin tanakkana. Vaikutelma tuo mieleen Soundgardenin Louder Than Loven, vaikka eihän vähäeleisen tyylikkäästi tulkitseva Thomas Ott mikään Chris Cornell tietenkään edes yritä olla.

Osa raskaudesta on taatusti myös perustajajäsen Martin E. Ainin ja sitä myötä myös Celtic Frostin Monotheistin peruja, vaikka basisti ehtikin menehtyä jo ennen Protocol of Constant Sadness -debyytin julkaisua vuonna 2020. Tar Pondia voisi myös hehkuttaa ex-Coroner rumpalin Marky ”Marquis Marky” Edelmannin nimellä, mutta bändin musiikilla on ansionsa ilmankin.

Vengeance
Sewer Surge
Dying Victims
2,5

Vengeance tai vieläkin hurjemmalla nimellä Fukkin’ Vengeance kutsuttu nelikko palvoo 80-luvun alkuaikoja ja raisumman puoleista on myös heavy metalinsa. Rouheassa tatsissaan on motörheadmaisuutta aina laulajaa myöten, mutta Lemmyn karisma ja persoonallinen rock’n’rollin sävytys uupuvat.

Levytys tärähtääkin tarttuvasti käyntiin Attack from the Gutterilla, josta löytyykin läpeensä pikkunäppärää koukuttavuutta kärkenään takatakatakatakatakataka-hokema. Seuraajansa Vengeance on sekin mukaansatempaava ja pieniä sovituksellisia yllätyksiä sisältävä ralli nostattaen odotuksia kokonaisuutta kohtaan. Olisiko puolalaiset onnistuneet jo esikoisellaan tekemään peräti vuoden parhaimmistoon nousevan tosihevilevyn?

Musiikillinen linja pysyy loppuun saakka eikä meno varsinaisesti hyydy, mutta tehokkaan avauskaksikon jälkeen alkaa nopeasti tuntua siltä, että mehukkaimmat ideat käytettiin niihin. Vaikutelmaa korostaa entisestään kasvava tylsistymisen tunne, vaikka albumilla ei ole mittaa kuin puolisen tuntia. Hyvä asenne yhdistettynä vauhdikkaaseen rymistelyyn eivät riitä kärkeen saakka jättäen Sewer Surgesta raakileen maun.

Inferno #186/2020

Celestial Season
The Secret Teachings
Burning World
3,5

Samalla kun Celestial Season julkaisee vaatimattoman 20 vuoden tauon jälkeen uuden levyn, ilmestyy myös uusiot vuoden 1993 debyytistä Forever Scarlet Passion sekä tätä pari vuotta myöhemmin seuranneesta Solar Loversista. Noihin kovimman doom-death-palvonnan aikoihin esikoista tuli pidettyä lähes Anatheman Serenadesin ja My Dying Briden As the Flower Withersin vertaisena 5/5-levynä ja Solar Loversin helposti lähestyttävämmäksi muuttunut soundi sai sekin vahvan hyväksynnän eikä vähiten hienolla tulkinnalla Ultravoxin 80-luvun synapop-hitistä Vienna. Tämän jälkeinen muutos kohti puhdasveristä stoneria rockia oli jo liian suuri, etenkään kun lopputulos kuulosti aivan samalta kuin kaikki muutkin yrittäjät.

The Secret Teachings ei ole vain pelkkä paluu levytyskantaan, vaan sukellus 90-luvun syvään päähän. Nyt ollaan taas haikean ja romanttisen raahustelun parissa, jossa viulut ja sellot soivat kohtalokkaasti ja murinakin on miehekkään pehmeää. Hivenen hämmentävää kokonaisuudessa on se, kuinka musiikki onnistuu kuulostamaan samaan aikaan täysin luontevalta jatkolta esikoiselle muttei tippaakaan ummehtuneelle vanhojen hyvien aikojen nostalgisoinnille. Kaiholle on yhä edelleen sekä kysyntää että hyvää tarjontaa myös konkareiden toimesta.

Puolikkaan eli karkeasti terän verran menetetään kuitenkin levyn venyessä yli tunnin mittaiseksi. Genreen toki kuuluu järkälemäisyys yksilötason lisäksi myös näiden muodostaman joukkona, mutta  parinkin loppupuoliskon kappaleen karsiminen olisi terävöittänyt sopivasti albumia. Näistä kumpikaan ei tosin olisi tarvinnut olla onnistunut tulkinta Type O Negativen Red Waterista, jonka ainoa oikea paikka on levyn päättäjänä.

Demoniac
So It Goes
Edged Circle
4,5

Kliseistäkin kliseisemmän bändinimen ja logon tai edes hämmentävästi nimetyn albumin ei kannata antaa haitata, sillä Chilen jantterit ovat tiputtaa sekä leuan että housut lattiaan samanaikaisesti heti ensitahdeista lähtien. Eteläamerikkalainen kipakkuus kun kiteytyy levyllä kerrassaan mainiosti ja tämän päälle yhtyeeltä löytyy vielä omanlaisensa lähestymistapa perinteikkääseen thrashin pieksemiseen.

So It Goes on erityisesti kitaristien taidonnäyte. Riffeissä ja sooloissa nimittäin löytyy toinen toistaan laadukkaampaa sisältöä, aivan sama onko tempot tapissa vai fiilistelläänkö rauhallisemmissa merkeissä. Kokonaisuutta hämmentää vielä entisestään Piirpaukkeen musiikkia muistuttava Extraviado-välisoitto tai levyn päättävä 20-minuuttinen nimiraita, josta siitäkin löytyy edellä mainittua etnotunnelmointia puhaltimineen.

Levyä ei kuitenkaan voi ahtaa minkäänlaiseen proge/teknorässi-kategorioihin, vaan laulaja-kitaristi Javier Ortizin ääntelykin on lajityypillistä monta sanaa sekunnissa -tyyppistä räksytystä, joka vain kireydellään alleviivaa musiikin tehoa ja tenhoa. Näin tässäkin genressä näemmä vaan voi tehdä uutta ja ihmeellistä säilyttämällä musiikin kovin ydin, mutta ilman että alettaisiin perseillä ns. kaatamalla hajuvettä lihapullien päälle.

Evoke
Seeds of Death
Pulverised
3,5

Ajatus testata musiikkinsa toimivuutta julkaisemalla demoja useankin vuoden ajan ennen varsinaista virallista julkaisua on vanha, mutta se pätee yhä edelleen. Nykyaikana vain kaikilla tuntuu olevan kiire saada itsensä kuuluviin myös metallin saralla vaikka sitten julkaisemalla pelkkiä sinkkuja ja paidathan on nyt vähintään painettava ennen kuin mitään on edes julkaistu. Evoke on tehnyt asiat vanhan liiton malliin äänittämällä parit ytimekkäät demot, joiden biisit Sepultura-lainaa lukuun ottamatta muodostavatkin debyytin perusrungon.

Perinteistä on myös norjalaiskolmikon mättämä mustasävytteinen rässi, jossa mennään koko aika eikä meinata. Myös asennetta ja intensiteettiä on riittävästi herättämään kohtalaisissa määrin innostusta levyä kohtaan, joka kantaa mielenkiinnon ohella koko juuri sopivan napakan mittaisen kokonaisuudeen viimeiseen nuottiin saakka. Hyvä suoritus, kun kappaleet eivät ole lyhyimmästä päästä ja 6 minuutin rajapyykkikin ylitetään jopa kahdesti.

Osaamisesta kertoo myös se, että vaikka Seeds of Death ei ole soitannollisesti mitään into korvaa taitoa -tyyppistä roiskimista eikä roisin ryönäisten soundien kautta tunnelmaa kohottava levytys, on se aivan riittävän räväkkää ollakseen uskottavaa ja helposti pidettävää materiaalia kaikille kaukana valtavirran ulkopuolella visusti pysytteleville arkisinkin nahkatakkeja ja luotivöitä pitäville hahmoille.

Gravfraktal
Unhallowed Death Triumph EP
Iron Bonehead
3,5

Esikoissellaan Gravfraktal-kolmikon kattava menneisyys ruotsalaisessa dödöskenessä kuuluu jämäkkyytenä ja musiikillisen linjan selkeytenä, joka pohjautuu vanhaan liittoon, muttei kaikista tunnetuimpana säröpörinäkalmailuna. Neljää kappaletta värittää julkaisun nimen kaltainen mustametallimaisen uhkaava tunnelma, jota vielä syvennetään osaavasti simppeleillä aavemaisilla melodioilla.

Bändi osaa etevästi hyödyntää suoraviivaisen raivokkaan rynnistyksen ja erilaisten hitaampien osuuksien välistä dynamiikkaa ilman intensiteetin lerpahtamista. Tämä nimi kannattaa painaa mieleen.

Heretical Sect
Rapturous Flesh Consumed
Redefining Darkness
3

Ensimmäiseksi täyspitkäksi albumiksi Rapturous Flesh Consumed on juuri niin julmaa ja jylhää black/death metal -vyörytystä kuin tällaisen musiikin lähtökohtaisesti kuuluukin olla. Kun kitaravallit kumpuavat vielä jostain syvyyksistä sijaitsevasta luolastosta ja kappaleiden uhkaavuutta korostavat doom metaliksi hidastuvat osiot, on tunnelma hyvin lähellä pikimustaa.

Vakuuttavuudestaan huolimatta musiikin sisältävä pimeys ei ala katsoa takaisin, vaikka sitä kuinka halukkaasti kuuntelisi ja tuijottaisi pitkään. Liekö korvat puutuneet tai sielu paatunut.

Šamane
Šamane
Last Day of the North
4,5

Šamanen vuosi sitten ilmestynyt esikoisalbumi Kaukana virtaa Eufrat oli hyvinkin kiehtovalla tavalla erilainen ja moniulotteinen folk-pop-vinyylialbumi, jonka A-puoli jäi kuitenkin hieman liiankin normaalissa ja varovaisessa popmaisuudessaan kakkoseksi kääntöpuolen tummasävyiselle folkille.

Itsensä mukaan nimetyllä seuraajalla musiikista on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja jäljelle on jätetty pitkälti vain simppelit perkussiot, jotka yhdistettynä äärimmäisen pelkistettyihin kitaranäppäilyhin muodostavat kappaleille hypnoottisen pohjavireen. Samalla ne myös antavat runsaasti tilaa Saaran moniulotteiselle ja viekoittelevalle äänelle, josta sävellykset saavat alkuvoimansa laajentuen sisältämiensä elementtien yhteisvaikutuksesta väkevän mystiseksi ja osin syvällekin kansanmusiikkiin ja shamanistisuuteen sukeltavaksi reilun puolen tunnin mittaiseksi äänituokioksi.

Levyn pauloihinsa kietova tenhoavuus piilee yksittäisten musiikkikappaleiden sijasta niiden muodostamassa kokonaisvaltaisen raukeassa ja tummasävytteisessä tunnelmassa. Hiljaisesta ja minimalistisesta lähestymistavastaan huolimatta musiikissa tapahtuu äänekkäämmin ja enemmän kuin suurimmassa osassa nykymetallia. Šamanea ei kuitenkaan pidä luulla miksikään puhkikuluneissa tuohivirsuissa teputtelevaksi kaljafolkiksi, vaan se on joka suhteessa aidompaa ja erilaisempaa.

Speedkiller
Midnight Vampire
Edged Circle
2,5

Debyytiksi Midnight Vampire on brassibändiltä napakkaa menoa, jossa kunnioitetaan samalla niin kotimaalleen tyypillistä suoraviivaista kohkausmentaliteettia kuin tuodaan esiin selkeitä vaikutteita perinteisemmän heavy metalin saralta. Edellä mainituista aina hyvistä lähtökohdistaan huolimatta albumia huomaa arvostavansa enemmän sen asenteen ja sopivasti käppäisen tuotannon kuin itse biisien takia.

Asia tulee täysin selväksi, mitä enemmän kokonaisuutta pyörittelee, vaikka levyllä ei intron kera olekaan mittaa kuin 27 minuuttia.

Spellbook
Magick & Mischief
Cruz Del Sur
2,5

Elokuun Infernossa #184 läväytin Wytch Hazelin III: Pentecost -levylle täydet pisteet ja periaatteessa Spellbook liikkuu samoissa 70-lukulaisissa sfääreissä, vaikka musiikkinsa ei kuullostakaan yhtä äänekkäällä tavalla Jethro Tullin ja Thin Lizzyn lehtolapselta. Bändejä yhdistää etäisesti myös se, että ennen tämän esikoisensa julkistamista yhtye tunnettiin kolmen täyspitkän ajan Witch Hazel nimellä.

Magick & Mischiefilla yhtyeen visio kevytkätisesti soitetusta black sabbathmaisesta proto-heavy -rockista on laulajaa myöten selkeästi kuultavissa, mutta toteutuksen osalta jäädään puolitiehen. Suurin syy tähän on liian kirkas ja nykyaikainen äänimaailma, josta puuttuu kaikenlainen tunnelmaa nostattava lämmin usvaisuus. Omat selkeät puutteensa on myös suurimmassa osassa sävellyksiä, jotka tahtovat hyvistä lähtökohdistaan ja ideoistaan huolimatta jäädä ikävästi puolitiehen tehden kokonaisuudesta sekä laadullisesti että tyylillisesti hajanaisen.

Parhaiten amerikkalaisyhtye onnistuu albumin ylivoimaisesti pisimmissä jötkäleissä, lähemmäs 9 minuuttia kestävässä Not Long for This Worldissa ja pitkälti yli 11 minuuttisessa jatsahtavassa päätöskappaleessa Dead Detectivessa. Näissä se pääsee kaikessa rauhassa maalailemaan suurempaan draaman kaarta vaihtelevien osuuksien ja tempojen kautta, jolloin musiikki on lähempänä novellimaista tarinankerrontaa kuin perinteisen suoraa rokkirallia.