torstai 19. lokakuuta 2023

Inferno #216/2023

Demoniac
Nube Negra
Edged Circle

4

Demoniac jatkaa kolmannella täyspitkällään hyvin pitkälti samaa ilahduttavan ällistyttävää thrash-ilotulitustaan mitä kolme vuotta sitten julkaistulla hienolla So It Goes -albumillaan. Jos Nube Negralla ei olekaan enää yllätysmomenttia puolellaan, osoittautuu se syvällisemmän paneutumisen myötä lähes yhtä vahvaksi ja jopa aavistuksen monipuolisemmaksi kokonaisuudeksi mitä edeltäjänsä.

Chilen janttereiden pieksentä on siitä hämmentävää, että vaikka biisien sekaan heitellään maltilla moogia ja klarinettia tai kokonainen instrumentaali Synthèse D'accords haitareita käyttäen, musiikki ei kuulosta missään kohtaan teennäisen tekotaiteelliselta. Jokaisella erikoisinstrumentilla on oma täysin luonnollinen osansa sävellyksissä siinä missä kitaroillakin, joiden käyttö on kaikessa riffien ja soolojen ylenpalttisuudessaan kauttaaltaan tyylikästä.

Albumin nimeen piiloutuva tummien pilvien uhka on aistittavissa myös musiikissa lisääntyneenä mustina pilkahduksina. Kirjaimellisestikin suurin ero edeltäjäänsä on kuitenkin vain massiivisen päätösraidan puuttuminen, mutta kappalemäärän kasvaminen ja keston jakaantuminen useampaan mutta yhä pitkähköön teokseen on sekin toimiva ratkaisu.

Dress The Dead
AEther EP
Blood Blast

3,5

Forbiddenin kepittäjänä alusta lähtien ollut Craig Locicero on kasannut ympärilleen kokoonpanon toteuttamaan visioitaan muunlaisen musiikin kuin thrashin parissa. Ei siis mikään ihme, että nykyaikainen muttei tämän päivän tylsän modernisti soiva metalli soi esikoispikkuisella tyylikkäästi vieden mielikuvat enemmänkin 90-luvun suuntaan.

Kappaleissa on paljon hyvää ja entisestään niitä komistaa vahvan viekoittelevan äänen omaava Kayla Dixon (Witch Mountain). Ainoat selkeät kauneusvirheet löytyvät kahdesta viimeisestä biisistä, joihin on täysin turhaan tuotu turhaa rajuutta ärjynnän ja etenkin päätösraita Painless Injectionin tympeän junttapullariffittelyn muodossa.

Mustang
Beyond Raging Thunder
Fighter

3

Intia voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa maa, jonka metallitulokkaisiin kannattaa alkaa kiinnittää tarkempaa huomiota. Nyt esikoisensa julkaissut Mustang ei sekään ole onneksi lähtenyt sotkemaan kappaleisiin minkäänlaisia etnovaikutteita kuten ennakkoluuloisimmat saattaisivat olettaa, vaan pistelee voimalla ja parhaimmillaan oikeinkin mukiinmenevillä melodioilla menemään Amerikan mallin power metalia 80-luvun hengessä.

Odyssey-intron jälkeinen kappalekaksikko Children of Thunder ja Cosmic Rage lupaileekin hyvää levyä, mutta ei debytantin rahkeet aivan vielä riitä mestaruussarjaan. Kovin materiaali on klassisen kliseisesti tuupattu heti alkuun, mutta puolivälin Judas Priest -laina Ram It Downin jälkeen kappaleissa tapahtuu lerpsahdus. Ei suuren suuri, mutta riittävä. Muita levyn kauneusvirheitä on sinällään ok tulkinta em. tykityksestä, joka turhaan kuitenkin venyttää kokonaiskestoa lähemmäs tuntia. Muutaman muunkin biisin olisi voinut tiputtaa kokonaan pois tai vähintäänkin niistää niistä pois minuutteja. Rumpusounditkin voisivat olla tuhdimmat kerta kriittisen kritiikin makuun on päästy.

Niin kiehtova kuin Mustang jo nyt yhtyeenä onkin, niin eihän se vielä mikään Girish and the Chronicles ole.

Spectre
Lonesome Gambler EP
Dying Victims

3,5

Spectren haikea 70-luvulle viittaava hämyhevirokki herätti kohtalaista innostusta Drifter-seiskallaan ja sama usvainen meno jatkuu neljällä uudella biisillä. Epäilin tuolloin selkeitä koukkuja kaihtavan musiikin toimivan paremmin mittavampana kokonaisuutena, mutta enemmän tunnelmallisuuteen panostava EP jää kaipaamaan lisää jytää edes yhden biisin verran.

Vinyylin nimeen vannovia voi kenkuttaa, sillä CD- ja MC-versioista löytyy bonuksena aiemmin ilmestyneet viisi sinkkua. Tasalaatuisesta kappalemateriaalista huolimatta kokonaisuus ei lähtökohtaisestikaan ole yhtenäinen eikä se siltä myöskään kuulosta, mutta nauttimista se ei pahemmin haittaa.

Suffer Yourself
Axis of Tortures
Aesthetic Death

2,5

Tuska raastaa Puolan poikia, se selviää jo nimestä ja viimeistään korvat varmistavat asian. Neljäs albumi vyöryttää päälle tunnin verran doom death -lokeroon sujahtavaa kaiutettua matalamurinaa koostuen lyhyen intron ja outron välistä löytyvistä neljästä jätistä. Lähtökohtaisesti siis kiinnostavaa julkaisijankin toimiessa jonkinlaisena laaduntakeena, mutta lopputulos tarjoaa vain tasaisen harmaita mielikuvia.

Axis of Tortures ei nimittäin missään kohtaa riipaise sisintä tarpeeksi suurella ja mustalla kouralla, vaikka sillä ainekset siihen onkin olemassa. Ongelma on kokonaisvaltainen jo ihan soundeista lähtien, sillä kaikessa selvyydessään niistä puuttuu liikaa musertavuutta. Samaa painostavuutta jää kaipaamaan myös musiikista, joka ei jyrää alleen riittävällä massalla fyysisesti ja henkisesti kuten sen kuuluisi tehdä.

Samaa pätee myös vähäisesti mausteena käytettyyn vähäeleiseen psykedeliaan, jota saisi olla entistäkin isompana osana kappaleita. Toteutuksensa puolesta siitäkin jää puuttumaan jopa häiriintyneisyyteen saakka viety huuruisuus, joka löisi värit todellisen synkkyyden päälle. Nyt äärimmäisyyden tavoittelussa jäädään puolitiehen, vaikka askelmerkit ovatkin oikeita.

Tar Pond
Petrol
Prophecy

4

Yhtyeellä on perin osuva nimi, musiikkinsa kun tosiaankin on tummanpuhuvaa ja pehmeää valuen kuuloelimiin verkkaisesti pitkähköjen biisien myötä. Doomiksihan Petrol on selkeästi luokiteltavissa ja kappaleiden juuret ovat helposti jäljitettävissä aina Black Sabbathiin saakka, mutta  olisi silkkaa yhtyeen aliarvioimista ja kirjoittajan laiskuutta tai ymmärryksen puutetta puhua Tar Pondista minkäänlaisena sapattikopiona.

Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että levyllä on oma selkeä ilmeensä, vaikka eihän biisiviisikko mitenkään erityisen uniikki ole. Sen letkeä ja lämminpuhuva ote on miellyttävässä ristiriidassa haikean painavuuden kanssa, joka ajoittain jysähtää päälle hyvinkin tanakkana. Vaikutelma tuo mieleen Soundgardenin Louder Than Loven, vaikka eihän vähäeleisen tyylikkäästi tulkitseva Thomas Ott mikään Chris Cornell tietenkään edes yritä olla.

Osa raskaudesta on taatusti myös perustajajäsen Martin E. Ainin ja sitä myötä myös Celtic Frostin Monotheistin peruja, vaikka basisti ehtikin menehtyä jo ennen Protocol of Constant Sadness -debyytin julkaisua vuonna 2020. Tar Pondia voisi myös hehkuttaa ex-Coroner rumpalin Marky ”Marquis Marky” Edelmannin nimellä, mutta bändin musiikilla on ansionsa ilmankin.

Vengeance
Sewer Surge
Dying Victims

2,5

Vengeance tai vieläkin hurjemmalla nimellä Fukkin’ Vengeance kutsuttu nelikko palvoo 80-luvun alkuaikoja ja raisumman puoleista on myös heavy metalinsa. Rouheassa tatsissaan on motörheadmaisuutta aina laulajaa myöten, mutta Lemmyn karisma ja persoonallinen rock’n’rollin sävytys uupuvat.

Levytys tärähtääkin tarttuvasti käyntiin Attack from the Gutterilla, josta löytyykin läpeensä pikkunäppärää koukuttavuutta kärkenään takatakatakatakatakataka-hokema. Seuraajansa Vengeance on sekin mukaansatempaava ja pieniä sovituksellisia yllätyksiä sisältävä ralli nostattaen odotuksia kokonaisuutta kohtaan. Olisiko puolalaiset onnistuneet jo esikoisellaan tekemään peräti vuoden parhaimmistoon nousevan tosihevilevyn?

Musiikillinen linja pysyy loppuun saakka eikä meno varsinaisesti hyydy, mutta tehokkaan avauskaksikon jälkeen alkaa nopeasti tuntua siltä, että mehukkaimmat ideat käytettiin niihin. Vaikutelmaa korostaa entisestään kasvava tylsistymisen tunne, vaikka albumilla ei ole mittaa kuin puolisen tuntia. Hyvä asenne yhdistettynä vauhdikkaaseen rymistelyyn eivät riitä kärkeen saakka jättäen Sewer Surgesta raakileen maun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti