B.a.F.
The Infamous B.a.F. Men LP
FaB Hector
2,5
B.a.F.-yhtyeen juurijytäävä 60-lukulainen rock ei varsinaisesti ole aviisimme peruskauraa, mutta otetta ja syvyyttä triosta silti löytyy monia nykyajan Plasto-metalliyhtyeitä enemmän. Letkeät joskin hieman turhan laiskanpulskeaksi jäävät kappaleet kaipaisivat tosin enemmän rasvaisuutta ja garagempaa särmää saadakseen lanteet notkeiksi pelkän varovaisen jalantaputtelun sijasta. Kaksitoistatuumainen EP tuntuu myös liioitetulta formaatilta, etenkään kun musiikkia ei ole juuri minuuttimääräisesti enempää. Todennäköisesti trio on kuitenkin selkeästi parempi livenä kuin levyllä.
Blueintheface
Good Vibes/Sense of Danger LP
Herttoniemen Savuttomat Kasvissyöjät
3
Vaihtoehtorock on näyttäytynyt itselleni usein ärsyttävänä flegmaattisena vikinänä, mutta kotimaisen Blueinthefacen valloittavalla kakkoskiekolla ote on mukavan napakka ja reipas eikä mainostetut ska- ja reggae-mausteet ole onneksi nekään selkeästi kuultavissa kuin muutamassa biisissä. Ennin ääni on mukavan pirtsakka ja sen tekeekin kesäisen vihreältä vinyyliltä kaikuvasta musiikista yllättävän valloittavaa. Eheästä lopputuloksesta kuuleekin selvästi, että kilometrejä jäsenistöllä täytyy olla alla ennestään jo jonkun verran. Sydänhän tässä jopa vähän lämpenee joskaan ei sentään vielä sula.
Cut to Fit
Hopesick MC
Mögähead/Kohina/Tekniikka Pettää/Zen Filth
3,5
Ytimekkäässä saatteessaan Cut to Fitin Jere kiteyttää Hopesickin osuvasti: enemmän primitiivistä mölyä, vähemmän järkeä. Ei kassu silti mitään päätöntä kohkausta ole, vaikka mölyisät grindcore-purskaukset alkukantaisia ovatkin aina livemäistä DIY-tuotantoa myöten. Tehdään mitä ja miten huvittaa -asenne on hioutunut lukuisten keikkojen ja muiden projektien myötä vahvan omapäiseksi näkemykseksi, jonka sisäistäminen vaatii kuuntelijalta paljon normaalia enemmän. Puoliskojen päättävät noiseloopit toimivat hyvin rauhoittavina laskeutumisalustoina kohti normitodellisuutta.
Death SS
Rock ’n’ Roll Armageddon RE
High Roller
3
Eri Esittäjiä
Terror Tales – A Tribute to Death SS
Black Widow
2
Menneinä vuosikymmeninä Italia on tuottanut lukuisia kiehtovia bändejä, joista -77 perustettu ja useampaan kertaan manan majoilla käväissyt, mutta aina henkiin herännyt Death SS on yksi kiehtovimmista. Bändin mystinen ja osin teatraalinen, kauhuteemojen ja pimeyden voimien kanssa leikittelevä heavy metal on ollut parhaimmillaan todella iskevää ja vetoavaa, mutta 2000-luvulla ainoan alkuperäisen jäsenen, laulaja Steve Sylvesterin johtama poppoo on harhaillut liiaksi modernisoitu soundin ja omalla tavallaan merkillisen musiikillisen sekamelskan hetteikössä kasvaakseen kulttistatustaan tunnetummaksi nimeksi. Musiikkia on jouduttu pistämään markkinoille oman levymerkin kautta näkymättömin tuloksin ja nyt tilannetta yrittää korjata laadukkaasta retrohevistään tuttu High Roller julkaisemalla uusiksi alun perin viime syksynä ilmestyneen Rock ’n’ Roll Armageddonin.
Uran alkuaikojen tunnistettava mystinen tunnelma on yhä läsnä biiseissä, joskaan ei yhtä vahvana. Kappaleet itsessään muistuttavat lordimaista hard rockia, mutta sillä erotuksella, että Death SS on huomattavasti vähemmän hittihakuisempi ja tummasävyisyydessään selkeästi uskottavampi. Muutamaan otteeseen bändi heittäytyy jopa miedosti koneistetun metallin pauloihin (Promised Land) tuoden mieleen Marilyn Mansonin, mutta jollain kummallisella tavalla tämäkin on linjassa muun materiaalin kanssa.
Rock ’n’ Roll Armageddonin suurin ongelma kuitenkin on, ettei se muistuta lähellekään uhoamaansa lopun aikojen suurta taistelua. Levy tarjoaa kyllä lupauksia ja ilmentää jopa häivähdyksiä jostain suuremmasta, mutta mukaan lykätyt kolme uusintaversiota 2010-luvun singleistä venyttävät kokonaisuuden lähemmäs tuntia. Tämä vain korostaa joutokäynnin tunnetta, josta erityisesti Madness of Loven ja Your Life Is Now’n kaltaiset tunnelmoinnit onnistuvat taas herättämään. Tälläkään kertaa Death SS:n yritys olla kiinni sekä menneisyydessä että nykyisyydessä ei onnistu kuin puoliksi.
Ymmärrän kyllä bändien halun esittää keikoilla omia tulkintojaan suosikkiensa kappaleista tai jopa taltioida näitä, mutta lähes poikkeuksetta tribuuttilevyt saisivat jäädä kokonaan julkaisematta. Konseptihan näissä on aina sama: haalitaan mukaan täkyiksi pari tunnetumpaa nimeä ja täydennetään loppulevy tusinapumpuilla, joista useimmat yrittävät tavoitella edes pientä paikkaa auringoista muiden hyvillä sävellyksillä, kun omat taidot eivät sellaisiin riitä. Näin on asioiden laita myös Death SS -tribuutin kohdalla.
Peräti triplalevyn mittaisella julkaisulla nimekkäimmät kunnianosoittajat ovat Watain, Bulldozer, Forgotten Tomb ja Nokturnal Mortum ja loput lähemmäs kolmekymmentä muuta eivät soita kelloja edes nimillään. Ja kuten olettaa saattaa, harva osallistujista saa kovinkaan mielenkiintoista lopputulosta aikaiseksi. Tulkinnat ovat enempi vähempi halvasti ja nopeasti esittäjän oman ilmeen läpi vedettyjä läpiluentoja alkuperäisistä, joiden omaleimainen tunnelma on tämän prosessin myötä saatu tehokkaasti latistettua.
Ainoat mainitsemisen arvoiset versiot löytyvät kakkoskiekolta: Black Oathin tunnelmallinen näkemys The Seventh Sealista, Northwindsin vinksahtaneeksi folkprotoheviksi versioksi taivuttama Lilith sekä Blue Dawnin mystiikkakäsittely Zombiesta. Loput jäävät mitäänsanomattomuudessaan näiden varjoon yltäen parhaimmillaan aivan ok-tasolle. Toksisen maskuliinisuuden hengessä plussia tribuutille voi jakaa myös tyylikkäästi tissejä auliisti esitteleville CD-etiketeille sekä siitä, että jokaiselle artistille on löydetty oma kappale eikä toistoa näin ollen kuulla.
Diskelmä
Kiss of Chaos LP
Omakustanne
4
Ei kannata alkaa korjaamaan sitä mikä ei ole rikki. Tähän viisauteen luottaa kotimainen Diskelmä, jonka ärhäkkä metallinen hardcore ihastutti jo kuusi vuotta sitten julkaistulla Fuck Everything -albumilla. Ja kun maailmanmenokin tuntuu päivä päivältä vain hullummalta, riittää kohteita keskisormen heiluttelulle kaljoittelun ja rässin kuuntelun ohessa.
Kiss of Chaosin ja koko bändin hienous on sen yksinkertaisuus, jota ei pidä kuitenkaan sekoittaa tavanomaisuuteen. Vaikka kappaleiden rappausriffeissä ei sinällään ole mitään ihmeellistä eikä alle kymmenen rivin riimejä biisistä toiseen räyhäävä huutolaulukaan ole mitenkään poikkeuksellisen aggroa, on kahdeksan biisin ja 20 minuutin kokonaisuus äärimmäisestä ytimekkyydestään johtuen todella tehokasta.
Kun päälle ynnätään vielä yhtyeen valloittava tavaramerkki eli lastenlaulumaiset pilipali-melodiat ja soolot, on Diskelmän poikamainen remellys vastustamatonta, haluaa hardcorensa sitten metallisena ja vakavissaan tai metallinsa punkahtavana ja pienellä virneellä varustettuna.
Dispyt
Livsglädje EP
Elitbolaget
3,5
Jeppisläinen Dispyt myllyttää murakkaa crustia, jossa tosin pykälää vahvempana kuuluu tekijöidensä vahvat death- ja hieman vähäisimmässä määrin myös black metal -taustat. Etenkin laulajan ärinämurina sekä riffiosasto hitaimmillaan että minimalistiset soolot ovat selkeästi kalmanmustia, mutta rytmiikka ja yleinen rumpalointi taas vahvasti D-beatin suuntaan kallellaan. Neljä biisiä runnotaan kevyesti alle kahdeksaan minuuttiin, mikä onkin juuri sopiva mitta ja määrä tätä lajia seiskatuumaisesta formaatista puhumattakaan. Luulisi kelpaavan molemmille seurakunnille, jos raja-aidoista ei pidä liian tiukasti kiinni.
Excuse
Prophets from the Occultic Cosmos
Shadow Kingdom
3,5
Viitisen vuotta sitten tapahtunut ensikosketus Excuse-yhtyeeseen oli varsin vakuuttava. Tuolloin vasta kaksi demoa julkaisseet nuoret helsinkiläismiehet tuuppasivat tulemaan hyvällä intensiteetillä mustennettua thrashia heavy metal -vaikuttein ja Path to Extinction -kakkosdemon Black Witch -raita jäikin laakista kaaliin soimaan. Vuonna 2016 ilmestyneelle Goddess Injustice -minialbumille oli löytynyt jo oikea julkaisijakin, eikä mikään ihme, sillä perinteisempää heavy-kerrointa ja sävellysten haastavuutta kasvattamalla oma ilme oli jalostunut entisestään.
Sama musiikin jalostaminen on jatkunut myös nyt ilmestyvälle Prophets from the Occultic Cosmos -esikoiselle. Oskar Lindströmin räyhäkäs laulu, soiton rouhea tatsi ja rivakat temmot muistuttavat edelleen yhtyeen juurista, vaikka muuten kappaleet eivät ole enää niinkään kaukana Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn sisällöstä. Kitaroinneissa ei ole säästelty missään kohtaa ja perinnetietoisen hyviä riffimyrskyjä sekä raikkaita soolosateita kuullaankin läpi koko levyn.
Debyytin sävellyksissä on myös melko lailla kunnianhimoa, sillä vaikka kestoa kokonaisuudella on optimaalisen vinyylimitan verran, löytyy levyltä vain kuusi kappaletta. Eikä bändillä olekaan minkäänlaisia vaikeuksia tehdä mielenkiintoisia, pääasiallisesti 5-7 minuutin mittaisia teoksia puhumattakaan yli 10 minuuttia kestävästä Watchtower of the Trans-Dimension -päätösraidasta. Jos seuraavalle julkaisulle riffit vielä tästä vähän terävöityvät ja melodiat kiillottuvat, aletaan olla lähellä raakatimanttia.
The Lord Weird Slough Feg
New Organon
Cruz Del Sur
2
Nimihirviöbändi näyttää näemmä taas pallottelevan alkuperäisen ja trimmatun version välillä ja yhden levyn mittaiseksi jääneen Metal Bladen -diilin jälkeen on myös palattu pitkäaikaisen yhteistyökumppanin huomaan. Lähtökohtaisesti porukan omintakeisesti marssiva primitiivinen heavy metal on aina ollut kiinnostavaa, mutta tälläkään kertaan sen hienoudet eivät tahdo avautua sitten millään. Yksinkertaiset biisit yhdistettynä kolkohkoon tuotantoon kääntyvät osin myös bändiä itseään vastaan, vaikka kovimmille fanaatikoille tämä lienee juuri onkin se juttu.
Quartz
Quartz RE
Dissonance
3,5
Quartz
Live Quartz RE
Dissonance
2,5
Quartz on yksi niistä lukemattomista uuden brittiheviaallon edustajista, joiden ura jäi aikoinaan lyhyehköksi eli vain kuuden vuoden ja kolmen albumin mittaiseksi. Musiikissaan ei mitään varsinaista vikaa ollut, mutta suurempi maine ja kunnia jäi vain herra tietää mistä syystä saavuttamatta kuten niin monelta muultakin aikalaiselta. Ja kuten nykyajan henkeen kuuluu, paluu on tehty jo kuluneen vuosikymmenen alkupuolella, yksi uusi levykin on saatu tänä aikana pihalle ja nyt on näemmä uusioiden vuoro.
Bändi on vuonna -77 julkaistulla eponyymillä debyytillään ollut saarimanteretta pyyhkineen NWOBHM-hyökyaallon ensimmäisten joukossa. Kun ottaa huomioon julkaisuajankohdan, on levyltä turha odottaa rankempaa ja vauhdikkaampia meininkiä, jollaista alettiin toden teolla kuulla vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen sijaan musiikissa on paljon mukana jo vuosikymmenen alkupuolella tehtyä heavy rockia sekä jytää ja onpahan mukana myös satunnaisia kevyehköjä progevenkoiluosioita.
Levyllä on kauttaaltaan omalaatuinen ja nautittavan hämyinen tunnelma, joka tulee parhaiten esille puolivälin Devil’s Brew -kappaleessa. Jos muihinkin viisuihin olisi saatu ladattua samaa mystisyyttä sekä teroitettua koukut astetta nappaavimmiksi, olisi kyseessä ehta klassikko eikä vain pelkkä hyvä kulttilevy.
Pari vuotta myöhemmin taltioitu, mutta vuoden -80 puolella toisen albumin kanssa samoihin aikoihin ilmestyneen keikkaäänitteen uusintajulkaisua ilmankin olisi pärjännyt. Toki liven myötä soitossa ja soundimaailmassa on oma rosoinen tatsinsa ja sitä myötä kappaleissa levyversioihin verrattuna oma astetta roisimpi ilmapiirinsä, mutta kovinkaan energiseltä ei lopputulos silti kuulosta. Ja kun keikka on mitä ilmeisemmin pätkitty ja kahdeksasta kappaleesta kolme on vielä covereita kulunutta Roll Over Beethovenia myöten, kiinnostaa esikoisalbumin kuuntelu kaksikosta selkeästi enemmän.
Skelator
Cyber Metal
Gates of Hell
2,5
20 vuotta tosiheviä hienoinen virne suupielessään veivannut Skelator starttaa viidennen albuminsa riemukkaissa merkeissä. Bändin alkuaikojen Helloweenia muistuttavassa speed- ja power metalin hybridissä on solistin kiekumisia myöten rempseä ja tarttuva ote, joka kuitenkin lerpahtaa levyn puolivälissä neljän biisin jälkeen. Vaikka periaatteessa muutos ei sävellyksissä olekaan suuri, vaivaa loppupuoliskoa liiallinen vakavuus aina tunnelmaa myöten ja tätä myötä kappaleiden kasvottomuus. EP-mittaisena lopputulos olisi selkeästi kirvestä parempi.
Torche
Admission
Relapse
4,5
Yli 10 vuotta sitten ilmestyneestä Torchen kakkoskiekosta Meanderthal tuli innostuttua aika tavalla, mutta niinpä vain seuranneet kaksi albumia ja isompi nippu EP:tä ja sinkkuja ovat jostain kumman syystä vilahtaneet totaalisesti ohitse. Homo Sapiens -tuholaislajin esihistoriaan nimellään viitanneen levyn musiikillinen anti seisoi tanakasti stonerin, sludgen ja post rockin kolmiossa, mutta nyt kuvioon on tullut mukaan ihan uusia ulottuvuuksia. Tyylimuutos ei kuitenkaan ole käytännössä kovinkaan suuri, vaan hyvinkin looginen ja sutjakka.
Kun kappaleissa on hitunenkaan vauhtia enemmän, voi niissä kuulla kaikuja Kyussin kaltaisesta hien valumaan pistävästä paahtavasta desert rockista. Ja kun tempoa taas lasketaan inanen, muuttuu tunnelma lähelle Soundgardenia tummimmillaan. Näiden kahden musiikillisen mielikuvan välille mahtuu optimaaliseen 36 minuuttiin tosin myös muita musiikkivariaatioita leppoisasta stonerinkatkusta jumittavampaan sludgehajuun ilman että näitä voisi täysin kohtisuorasti sormella osoittaa.
Admissionin hienous on kuitenkin sen hillittön letkeys yhdistettynä murakan pörisevään soundiin, joka ei kuitenkaan painaudu missään kohtaa painostavuuden puolelle. Kun tähän kombinaatioon yhdistetään vielä laulaja-kitaristi Steve Brooksin tyylikkään sleebaavasti pudotellut puhtaat laulusuoritukset, muistuttaa lopputulos täydellisesti laiskanpulskaa kesäpäivää, jolloin on aivan kuuma tehdä mitään muuta kuin lötkötellä varjossa riippukeinussa parin oluen pikkupöhnässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti