Cicutoxin/Slave Hands
Split 10”
Rämekuukkeli
2
Rämekuukkelin hanska pitää täyttä undergroundia olevan julkaisupolitiikkansa suhteen mikä sinällään on todella arvostettavaa. Minkäänlaiset tutkimustulokset ja kannattavuuslaskelmat kun eivät tunnu kiinnostavan pennin jenin vertaa, musiikki itsessään kyllä. Sen verran haastava ja tinkimätön tämäkin splittijulkaisu kuitenkin on, että pohja omassa säkissäni alkaa tulla vastaan. Eikä bändien edustamien musiikkityylien takia, vaan niiden esitystavan ja sisällön, joka pölisyttelee hilsettä.
Cicutoxinin 1,5-2 minuutin välissä poukkoilevat viisi biisit muistuttavat rusakon jahtaamista. Ne säntäilevät sinne tänne, pysähtyvät välillä paikoilleen ja juuri kun luulevat saavasi niistä kiinni, rynnätään taas pakoon pää viidentenä tassuna. Ei bändi löysäile missään vaiheessa, mutta jollain lailla silti intensiteettiä ja iskevämpää musiikillista sisältöä voisi olla selkeästi enemmänkin.
Omaan puoliskoonsa Slave Hands mahduttaa vain yhden kappaleen, jolla kestoa kuitenkin lähes saman verran mitä kääntöpuolella yhteensä. Raahaavalla tempolla rääkyvä sludge-jurnutus vaatii toki enemmän aikaa ja tilaa, mutta ongelmat minun korviini ovat tässäkin hyvin pitkälti samat kuin yhteistyökumppanillaan: meiningin soisi olevan vieläkin rajumpaa ja synkempää tai vastaavasti lupsakampaa ympäripyöreyden sijaan.
Formaattinsa ja sisältönsä puolesta pienen pieni kohderyhmä arvostanee tätä julkaisua luultavasti enemmän kuin minä.
Dispair
Legacy of Fear LP
Rawmantic Disasters/Urinal Vinyl/Nuclear Fear/Fight/Noise of Hell/Psychedelica
3
Konstailematon ja mustavalkoinen. Tämä kokonaisuutta kuvaava adjektiivikaksikko putkahti ensimmäisenä päähän Dispairin vinyylialbumia pyöritellessä uuden värillisen vinyylimaton tarjotessa kontrastia kokemukselle. Harvemmin hardcoressa tai punkissa minkäänlaisia kikkailuja tai irtiottoja tosin kuullaankaan eikä ole niin väliksikään. Luupäinen perinnetietoisuus kun on erittäin kunnioitettava arvo etenkin nykymaailmassa, jossa kaikenlaista uutta ja ihmeellistä elämystä ja ärsykettä on koko ajan tarjolla joka digituuttia myöten.
Yhtyeen mättämä D-beat ei ole läheskään kaikista nopeinta ja räväkintä lajissaan. Omanlaisensa kepeys ja yksinkertaisuus vain korostuvat entisestään selkeiden joskin asiaankuuluvien diskanttisoundien ansiosta, mikä pienen hetken kestävän korvien tottumisen jälkeen muuttuu ihmettelystä hyväksyttäväksi esimerkiksi oman soundin hakemisesta. Niin musiikissa kuin sanoituksissakin voi kuulla ja nähdä kaikuja suoraan Dischargen tuotannosta, vaikka yhtä tiukan tinkimätöntä ulosanti ei ole kummallakaan saralla.
Sen verran lyhyitä ja napakoita Legacy of Fearin 13 biisiä ovat, että kaksitoistatuumaista pyöritetään normaalia nopeammin. Tämä yhdistettynä sisällön peruskauraiseen olemukseen ei haittaa kuuntelunautintoa millään tavalla, mutta vuositasolla tarkasteltuna levy jää lopulta pelkäksi mukavaksi välipalaksi, joka painuu hitaasti mutta varmasti kohti unholaa mitä pidemmälle vuosi kuluu.
Dool
Here Now, There Then
Prophecy
5
Viime vuonna kerrassaan huikealla Oweynagat-biisillä yllättänyt täysin tuntematon tulokas Dool latasi kertaheitolla esikoiselleen melkoiset odotukset. Niin bändin kuin levy-yhtiönsä uskosta tulevaan antoi kuitenkin osviittaa em. kappaleen julkaisu fyysisenä tuotteena mukaan lukien 12” vinyyli, jonka kääntöpuolelta löytyi riisutumpi tulkinta samasta kappaleesta. Edelleen 5/5 tasoa sekin.
Yhtyeen musiikki kuvaillessa ei voi olla mainitsematta nokkamiehensä poismenon myötä kuollutta ja kuopattua The Devil’s Bloodia. Eikä vain siksi, että Doolin rytmeistä vastaava kaksikko kuului myös em. bändiin, mutta Ryanne van Dorstin ääni ja laulutyyli luo myös melkoisen vahvat mielleyhtymät Farida "The Mouth of Satan" Lemouchiin. Ja löytyyhän niitä musiikillisia yhteneväisyyksiäkin enemmän kuin kotitarpeiksi.
Vaan ei Dool The Devil’s Bloodin musiikillista perintöä yritä riistää millään muotoa, vaan pikemmin se on koettavissa perinteen jatkajaksi ja soihdun kantajaksi, jolla ilmeisistä samankaltaisuuksista huolimatta on omat näkemyksensä ja äänensä niiden toteuttamiseksi. Ja jos molemmat yhtyeet taitavatkin äärimmäisen kiehtovan melankolismystillisen tunnelman luomisen, on Doolin lähestymistapa ilmavampi ja valoisampi. Raskaita ja tummia säveliä toki niitäkin löytyy laajasta kappalearsenaalista kun tunne sitä vaatii, mutta säästeliäästi käytettynä.
Em. singleä lukuun ottamatta Here Now, There Then ei sisällä kerrasta tajuntaan uppoavia kestohittejä. Sen sijaan siltä löytyy seitsemän muuta mihinkään tiettyyn selkeään aikakauteen kuulumatonta kappaletta, joiden juuret ovat kuitenkin jäljitettävissä 70-luvun rockin eri genreihin. Vaikka albumiin ei olekaan ollut mahdollista tutustua kuin varsin rajallinen aika, on silti helppoa aistia sen ansaitsevan täydet pisteet. Sen verran vahvoja tunteita sen hieno sisältö onnistuu herättämään. Edellisestä ja ainoasta kerrasta onkin 13 vuotta aikaa.
Hobbs’ Angel of Death
Heaven Bled
High Roller
4
Hobbs’ Angel of Deathin kulttimaine on hyvinkin ansaittua, mutta suurimmalta osin myös itseaiheutettua. Tasan 30 vuotta sitten laulaja-kitaristi Peter Hobbsin sooloprojektina käynnistynyt kipakka rässikäskyttäjä kun on tätä ennen julkaissut vain kaksi albumia, joista jälkimmäisen käytännössä vain kotimaassaan Australiassa. Haudassakin porukka ehti makoilla 90-luvun loppupuolelta aina vuoteen 2002 saakka eikä jäsenistön vaihdoksissa ole tahtonut pysyä edes Internetin metallitietokannat.
Vaan eipä ole vuosikymmenien aikana edelleen yksinvaltiaana muita johtajan herra Hobbsin kiukku laantunut mihinkään ja tämä myös kuuluu niin laulussa kuin itse biiseissäkin. Ehtaa ja todella räväkkää rässiähän Heaven Bled on täynnä koko 57 minuutin mitassaan. Jopa siinä määrin, että vaikka omaa irvistelyä ja tyylillä toteutettua vaihtelua levyllä onkin rutosti, tuppaa annos olemaan armottomuudessaan vähän turhankin tuhti.
Musiikki on selkeästi edelleen vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyä, mutta osa sen intensiteetistä ja sävyistä on taas modernimpaa perua. Soundillisesti lähestymistapa on taas enemmän nykyaikaa ja kehuupa Peter äänittäneensä levyn peräti kolmesti. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ollut täysin oikea ratkaisu, sillä paikoitellen ärsyttäväksi käyvä rumpulätinä antaa miinusta tuotantoarvoille. Kitarat kyllä surisevat ison plussan arvoisesti selkeinä ja ärhäkkäinä vailla kliinisyyttä laulun raivotessa samoin opein ämyreistä päin kuulijaa.
Ei ihme, että Heaven Bledin julkaisun myötä Hobbs’ Angel of Death on aktivoitunut myös keikkailemaan. Tällaista materiaalia esittämällä pitissä viihtyy sekä nuori että vanha eikä ole pelkoa pelkäksi nostalgia-aktiksi taantumisesta.
Patria
Magna Adversia
Soulseller
4,5
Edellisessä numerossa tuli ylistettyä kotimaisen White Deathin debyyttiä ja julistettua se vuoden kovimmaksi BM-julkaisuksi. Mutta niin vain lämmöstä ja valostakin voi kummutta haikeaa kylmyyttä ja intensiivistä pimeyttä kuten brasilialaisen Patrian kuudes albumi osoittaa. Ei Magna Adversia sentään johtopaikkaa lappeenrantalaisilta vie, mutta jaetulle ykköstilalle se kuitenkin itsensä hieman yllättäenkin änkeää.
Duona toimivan yhtyeen black metal ei tyypilliseen eteläamerikkalaiseen tapaan ole eläimellisen raivokasta ja rienaavaa suoraviivaisuudesta puhumattakaan, vaan niin musiikki kuin sanoitukset ovat huomattavasti monitasoisempia ja sivistyneempiä. Kappaleiden melankolisuus, rivakka tempo ja tyylikkäät yksinkertaiset riffit viittaavat vahvasti skandinaaviseen mustan metallin perinteisiin ilman että esikuvia voisi mainita nimeltä ensimmäistäkään.
Suoraviivaisemmillaankin kappaleissa on selkäpiihin hiipiviä melodioita, joita alati läpitunkevan raivokas ote vain korostaa. Yksi kaksikon suurimmista vahvuuksista on kuitenkin ilmiömäisyyttä lähentelevä kyky luoda ja sovittaa saumattomasti yhteen tempon ja tunnelmanvaihdoksia orkestraatioineen ja elementtejä jopa eri musiikkityyleistä. Lopputulos on kaikessa monipuolisuudessaan luonnollisen soljuva mutta silti perinteitä kunnioittava eikä se sorru missään vaiheessa ärsyttävään kokeellisuuteen.
Viisi kuuntelukertaa putkeen päivittäin lähes viikon ajan ilman kyllästymistä ja alati uutta löytäen kertoo sekin jotain levyn tasosta.
Supreme Havoc
Disgust/Deathwish MC
Omakustanne
2,5
Ensimmäistä albumiaan valmisteleva Supreme Havoc myöntää suoraan käyvänsä jonkinlaista transitiovaihetta urallaan. Yhtä lailla kiinnostaa paiskoa punkkia D-beatilla, mutta möyrimisen suuntaan ollaan kuitenkin ilmaisesti hidastamassa. Tämän eräänlaisen jakomielisyyden oireet ovat selkeästi kuultavissa kahden biisin pienipainoksisella kassu-EP:llä, jolla samalla myös ostetaan selvästi aikaa.
Punkkirymistely Disgust rullaa vaivattomasti eteenpäin, vaikka jarrupedaali painetaankin lattiaan sen keskivaiheilla. Meno on yhtä lailla sekä ärjyä että leppoisaa, mikä osaltaan johtuu korvia miellyttävän lämpimästä ja pyöreästä äänimaailmasta. Deathwishissä tempoa on laskettu entisestään, kestoa tuplattu ja mukaan on ujutettu enemmän sävyjä jopa Black Sabbathin hengessä.
Tällä pikkujulkaisullaan bändi osoittaa kyllä hallitsevansa kummankin genren perusteet, mutta ei mitään sen enempää. Tuttuus ei sinällään haittaa, mutta turvallisuus ei ole minkäänlainen etu tämänkaltaisessa musiikissa. Kappalekaksikosta tästä pahemmin kärsii juuri Deathwish, joten jotain tarvitsisi tehdä, mikäli tähän suuntaan ollaan todellakin jatkossa menossa ja vielä pitkässä mitassa.
Yleislakko
Hyvästi kauniit poutapäivät LP
Blast of Silence
3,5
Neljä vuotta sitten ilmestynyt Maailmanpolitiikan arkipäivää oli kerrassaan hykerryttävä ja tarkkanäköinen punk-julkaisu niin musiikiltaan kuin teksteiltäänkin. Sittemmin monikaan asia ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi ja tämä kuuluu myös turkulaisten neljännellä albumilla, jonka nimikin jo kertoo jonkinmoisesta toivon heittämisestä romukoppaan. Ennen oli paremmin, mutta aika entinen ei koskaan enää palaa.
Yleislakon hienous on omanlaisensa musiikillinen ilkikurisuus, joka yhdistettynä tiukkoihin kannanottoihin muodosti kiehtovan kontrastin. Nyt bändi kuulostaa astetta aggressiivisemmalta ja politiikan ja sen tekijöiden suomimisen sijasta keskitytään enemmän ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja huomioihin ihmisten käyttäytymisestä. Kriittisestä asenteesta ei ole tingitty, mutta nykyinen biisien ja sanoitusten yhdistelmä on aiempaa tavanomaisempi ja sitä myötä myös tylsempi.
Hyvästi kauniit poutapäivät -levyllä bändi kuulostaa osittain taantuneelta ja jopa pakotetulta muottiinsa siinä missä se aiemmin ennakkoluulottoman riehakkaasti tehtiin ja vapautuneesti sanottiin mikä mieltä kulloinkin painoi. Toivon mukaan ikääntyminen ei ole kyynistänyt tai laiskistuttanut herroja, sillä epäkohtien osoittamiselle ja keskisormen heristelylle punkista puhumattakaan on aina tarvetta. Toivon mukaan Yleislakon hanska pitää paremmin seuraavalla kerralla.
