Remissions

Tamperelainen Remissions lahjoitti Suomen kansalle ensimmäisen täyspitkänsä juuri viime vuoden jouluksi. Harva varmasti osasi valmistautua vuoden kovimpiin hardcore-paketteihin osoittautuneeseen Survivalist-levyyn, ehtihän äänitysten ja julkaisun välissäkin kulua noin vuoden päivät.

Lue haastattelu Imperiumista

Inferno #113/2014

Corrections House

Last City Zero

Neurot

3,5

Vaikka nyt debyyttinsä julkaisevasta Corrections Housesta vain neljäsosa on Neurosiksesta (kitaristi Scott Kelly), kuulostaa lopputulos silti suurelta osin miehen pääbändiltä miksattuna pieneen osaan herran pelkistetyn kaunista soolotuotantoa. Sen verran vahvan persoonallisuuden omaavaa ja tunnistettavaa yhtyeen musiikki on muutoksista huolimatta ollut lähes 30 vuotta. Mutta juuri loput eli pääasiassa konemusiikista tutut loopit ja rumpubiitit antavat tälle myös Eyehategod, Yakuza ja Minsk -ukot sisältävälle kollaboraatiolle riittävästi omaa ilmettä.

Albumin hitaasti starttaava, mutta kiehtovan hypnoottisen junttaavaksi yltyvä ServeOr Survive antaa musiikista hivenen helpomman kuvan kuin mitä levy lopulta on. Aluksi kokonaisuus vaikuttaa tyypilliseen projektiluontoiseen tapaan hieman sekavahkolta, vaikka yhtenäistä kaikille kappaleille onkin alati vahvasti läsnä oleva urbaanin yksilön ahdistuksen tunne. Myös sanoituksia on syytä kuunnella ja pohtia yön pimeinä tunteina aina aamun sarastukseen saakka.

Jos yksilöt aluksi lähes hyljeksivät lähestyjäänsä ensimmäisillä kuuntelukerroilla, nivoo pitkäjänteisempi tutustuminen kahdeksaa painostavaa kappaletta huomattavasti yhtenäisemmäksi huolimatta niiden keskinäisistä paikoin isoistakin erilaisuuksista. Corrections Housesta löytyykin tunnelmaltaan paljon samaa ja nykyään taas kiinnostavalta kuulostavaa kuin 90-lukulaisesta industrial metalista Godflesh etunenässään.

Lurk

Kaldera

Doomentia

4

Lurkin kakkosalbumilla ahdistustekijät alkavat olla sitä luokkaa, ettei niiden mittaamisen normaalin henkilövaa'an asteikko enää riitä. Kaldera tempaakin heti alusta alkaen murskaavaan syleilyynsä siinä missä heti vuoden 2012 alussa julkaistu nimetön debyytti tyytyi vielä jahtaamaan nappaamisen sijasta.

Niin paljon kuin yhtye vertailuja inhoaakin, ei ole suuri yllätys huomata että englanninkielisessä saatteessa mainitaan Crowbar siinä missä suomenkielisessä versiossa se on taas jätetty kokonaan pois. Samankaltaista aikuisten miesten päälle rullaavaa maailman tuskaa löytyy useammastakin albumin kahdeksasta biisistä, vaikka ulkoiselta habitukseltaan suuresti eroavien tamperelaisten musiikissa onkin enemmän ympäröivästä maailmasta kumpuavaa kaamosmaista kylmyyttä ja pimeyttä kuin syvän etelän hiostavaa pääosin ihmissuhteiden aiheuttamaa angstisuutta.

Etenkin levyn alkunelikko on kaikessa tehokkaassa rujoudessaan ja jopa sieltä täältä esiinpilkahtavassa kauneudessaan erityisen koukuttavaa, mutta ei jälkimmäiset neljä kappaletta nekään rimaa tiputa. Kalderan kuristusote on siinä vaiheessa vain jo niin tiukka, että kohtaloonsa on alistuttu eikä vastaan pysty enää rimpuilemaan.

Mikäli Kumikamelin kappaletta on uskominen, ja miksi ei olisi, voi ahdistuksestakin saada voimaa. Tämänkin teesin perusteella Lurk on toisella albumillaan vallan vahva yhtye.

Realmbuilder

Blue Flame Cavalry

I Hate

1,5

Eipä ole Realmbuilder juurikaan petrannut sitten vuonna 2009 julkaistun Summon the Stone Throwers -debyyttinsä ja tokkopa väliin jäänyt kaksi vuotta sitten julkaistu kakkoskiekko Fortifications of the Pale Architect sekään mikään mestariteos on. Duo kuulostaa ja näyttää kansikuvissaan edelleen yhtä eeppiseltä fantasiametallilta kuin alakoululaisen bändiporukan orkkareeneissä spontaanisti tapahtuva larppaussessio.

Blue Flame Cavalry on kaikin puolin köppäinen kuin huono demo, on tarkastelun alla sitten elottomat soundit tai parhaimmillaankin keskinkertaiset ideat sekä tökkivät sovitukset, jotka korostuvat pahiten kahdessa yli kymmenminuuttisessa ”eepoksessa”. Albumin päättävässä levynnimikappaleessa muovitorven törähdykset jaksavat herättää hilpeyttä joka ikinen kuuntelukerta muistuttaen samalla siitä, ettei vahvakaan pulp-henkisyys tarjoa automaattisesti nautittavaa camp-viihdettä.

Ainoastaan kiekon suht räväkästi starttaava ja samalla myös sen lyhyin kappale They Write Their Names with Fire sekä etenkin lähes akustisesti yli seitsemän minuuttia tunnelmoiva Adrift Upon the Night Ocean ovat kokonaisuutena siedettäviä. Tällaisiakin mahtuu genren tusinaan yli kolmetoista.

Remissions

Survivalist LP

Omakustanne

4

Koko tarkkaan vuosi ehtiä kulua Survivalistin tallennuksen ja julkaisun välillä, mutta moiset pienet viiveet ovat punkkiporukoissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nekalalaisen Remissionsin hardcoreen ei kuitenkaan ole tarvinnut merkata viimeistä myynti- tai käyttöpäivää, sillä jo vuosikymmeniä sitten myllyt pyörimään pistänyt vihainen hardcore-mekkalointi on käytännössä lähes ikuisesti säilyvää aivan kuten vanikkakin.

Alle 20 minuuttinen albumi ei sisällä yhtään millään lailla mullistavaa materiaalia. Sen verran painavasti ja vastustamattomasti yhtye sekä musiikkinsa että sanottavansa kuitenkin esittää, että uholla on katetta jaettavaksi vaikka tässä genressä erityisesti kunnostautuneille amerikkalaisille asti. Tässä erityisesti anonyymiksi jäävä aggroa ja testosteronia päin naamaa sylkevä vokalisti tekee todellisen miehen työn.

Ja kun vallan metallisenaja synkkänä päälle vyöryvä meininki on vielä saatu taltioitua näin poikkeuksellisen tymäkästi, niin veikkaanpa että melkoisen suurella luudalla saa hien ja sirpaleiden peittämältä tatamilta lakaista pois kaikkensa antanutta yleisöä myös keikkojen jälkeen

Remissions ei pyydä, vaan käytännössä pakottaa diggailemaan itseään. Jos sillä vain olisi enemmän hivenen enemmän teroitettuja versioita Fail Safen tai Cluster Fuckin kaltaisista väkevistä turpasaunoista, voisi Jamey Jastankin shortsin puntista alkaa valua haisevan vetelää tavaraa.

Riistetyt

Korppien paraati

Stupido

3

Melkoisen tymäkän niin biiseiltään kuin soundeiltaan kuin Kuolonhymnejä-levyn (2009) jälkeen Korppien paraati nojaa selvästi enemmän 80-luvun alkupuoliskoon, jolloin Riistetyt eli ja kukoisti ensimmäisen kerran. Asenne, tuotanto ja musiikki ovat ehtaa hardcorea eivätkä tamperelaiset ole löystyneet tippaakaan millä saralla kolmessakymmenessä vuodessa. Myös riistokapitalismia ja yhteiskunnan epäkohtia vastaan hyökätään edelleen kiivaasti sanoituksissa aivan kuten aina ennenkin.

Niin säpäkkä paketti muotokieleltään kuin albumi onkin, tuntuu veteraanit silti menevän hieman turhankin tutuilla vakioasetuksilla. Satunnaisesti esiin pulpahtavia Motörhead-viittauksia kuulisi mielellään useamminkin eikä rivakan paukutuksen teho kärsisi piiruakaan ymppäämällä mukaan edes vähän enemmän Ruttokellonsoittajan hitaan alkusoiton pahaenteisestä tunnelmasta.

Vaikka Korppien paraatin kuuntelu on tällaisenaankin ihan mukavaa eikä sillä ole mittaa kuin oikeaoppiset vajaat 32 minuuttia, toimisi se 7” EP:nä huomattavasti iskevämmin. Biisilistalta tulisi tällöin löytyä Jälkeen korppien paraatin, Nekropolis, Ruttokellonsoittaja sekä noin 1,5 minuutilla typistetty versio Heil Amerikasta.

The Vintage Caravan

Voyage

Nuclear Blast

3,5

Ilahduttavinta viime vuosina on ollut huomata, kuinka hyvin vanha musiikki ja nuoret soittajat ovat löytäneet toisensa. Triona paukuttava The Vintage Caravan sopii tähän kaanoniin mallikkaasti, ovathan kaverit parikymppisiä jannuja, jotka ovat epäilemättä koko ikänsä kuunnelleet Hendrixin, Creamin tai Deep Purplen kaltaisia riskisti rhythm bluesista ammentaneita jytärockartisteja.

Musiikkia mukavasti kuvaava Voyage ei ole islantilaisten debyytti eikä edes tuore julkaisu. Kaverusten debyytti kun julkaistiin kotimaassaan jo 2011 ja seuraaja loppuvuodesta 2012. Vaikka julkaisun takana olikin Islannin suurin levy-yhtiö, The Vintage Caravanin tunnettavuus kasvaa taatusti paremmin Nuclear Blastin uudelleenjulkaisun myötä ja aivan syystäkin.

Laulaja-kitaristi Óskar Login ääni on miellyttävä ja iän tuoman kokemuksen myötä kaverista voi kehittyä vielä melkoinen oraalinen tulkitsija rockin saralla. Monella tapaa bändin musiikki muistuttaa australialaista Wolfmotheria, joka villitsi suurempaakin yleisöä Woman-hitillään seitsemän vuotta sitten. Aivan yhtä helposti tarttuvia ja puleerattuja biisejä ei Voyagelta kumminkaan onneksi löydy.

Erityisen tehokkaan alunjälkeen albumi optimaalinen lopetus olisi ollut leppoisasti leijuva seiskabiisi Winterland, jonka jälkeen Midnight Meditationin pumppaava hölkkä ja raskaasti mutta tylsähkösti lanaava 12 minuuttinen The Kings Voyage -järkäle eivät jaksa enää innostaa.

Nuorten miesten käsittelyssä monien mielestä ummehtunut, 60-70 lukujen taitteeseen jumahtanut ja muistojen kultaama klassinen rock-musiikki onnistuu kuulostamaan elinvoimaiselta ja jopa riittävän omailmeiseltä. The Vintage Caravan vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia -tyyli näyttääkin närhen munat monelle tiukasti hetkessä elävälle modernille musiikille. Saapas nähdä kestääkö porukan into ja kasvaako osaaminen yleisesti erityisen vaikealle pidetylle kolmannelle albumille.