Tamperelainen Remissions lahjoitti Suomen kansalle ensimmäisen täyspitkänsä juuri viime vuoden jouluksi. Harva varmasti osasi valmistautua vuoden kovimpiin hardcore-paketteihin osoittautuneeseen Survivalist-levyyn, ehtihän äänitysten ja julkaisun välissäkin kulua noin vuoden päivät.
Lue haastattelu Imperiumista
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Inferno #113/2014
Corrections House
Last City Zero
Neurot
3,5
Vaikka nyt debyyttinsä
julkaisevasta Corrections Housesta vain neljäsosa on Neurosiksesta
(kitaristi Scott Kelly), kuulostaa lopputulos silti suurelta osin
miehen pääbändiltä miksattuna pieneen osaan herran pelkistetyn
kaunista soolotuotantoa. Sen verran vahvan persoonallisuuden omaavaa
ja tunnistettavaa yhtyeen musiikki on muutoksista huolimatta ollut
lähes 30 vuotta. Mutta juuri loput eli pääasiassa konemusiikista
tutut loopit ja rumpubiitit antavat tälle myös Eyehategod, Yakuza
ja Minsk -ukot sisältävälle kollaboraatiolle riittävästi omaa
ilmettä.
Albumin hitaasti
starttaava, mutta kiehtovan hypnoottisen junttaavaksi yltyvä ServeOr Survive antaa musiikista hivenen helpomman kuvan kuin mitä levy
lopulta on. Aluksi kokonaisuus vaikuttaa tyypilliseen
projektiluontoiseen tapaan hieman sekavahkolta, vaikka yhtenäistä
kaikille kappaleille onkin alati vahvasti läsnä oleva urbaanin
yksilön ahdistuksen tunne. Myös sanoituksia on syytä kuunnella ja
pohtia yön pimeinä tunteina aina aamun sarastukseen saakka.
Jos yksilöt aluksi lähes
hyljeksivät lähestyjäänsä ensimmäisillä kuuntelukerroilla,
nivoo pitkäjänteisempi tutustuminen kahdeksaa painostavaa
kappaletta huomattavasti yhtenäisemmäksi huolimatta niiden
keskinäisistä paikoin isoistakin erilaisuuksista. Corrections
Housesta löytyykin tunnelmaltaan paljon samaa ja nykyään taas
kiinnostavalta kuulostavaa kuin 90-lukulaisesta industrial metalista
Godflesh etunenässään.
Lurk
Kaldera
Doomentia
4
Lurkin kakkosalbumilla
ahdistustekijät alkavat olla sitä luokkaa, ettei niiden mittaamisen
normaalin henkilövaa'an asteikko enää riitä. Kaldera tempaakin
heti alusta alkaen murskaavaan syleilyynsä siinä missä heti vuoden
2012 alussa julkaistu nimetön debyytti tyytyi vielä jahtaamaan
nappaamisen sijasta.
Niin paljon kuin yhtye
vertailuja inhoaakin, ei ole suuri yllätys huomata että
englanninkielisessä saatteessa mainitaan Crowbar siinä missä
suomenkielisessä versiossa se on taas jätetty kokonaan pois.
Samankaltaista aikuisten miesten päälle rullaavaa maailman tuskaa
löytyy useammastakin albumin kahdeksasta biisistä, vaikka
ulkoiselta habitukseltaan suuresti eroavien tamperelaisten musiikissa
onkin enemmän ympäröivästä maailmasta kumpuavaa kaamosmaista
kylmyyttä ja pimeyttä kuin syvän etelän hiostavaa pääosin
ihmissuhteiden aiheuttamaa angstisuutta.
Etenkin levyn alkunelikko
on kaikessa tehokkaassa rujoudessaan ja jopa sieltä täältä esiinpilkahtavassa kauneudessaan erityisen koukuttavaa, mutta ei
jälkimmäiset neljä kappaletta nekään rimaa tiputa. Kalderan
kuristusote on siinä vaiheessa vain jo niin tiukka, että
kohtaloonsa on alistuttu eikä vastaan pysty enää rimpuilemaan.
Mikäli Kumikamelin
kappaletta on uskominen, ja miksi ei olisi, voi ahdistuksestakin
saada voimaa. Tämänkin teesin perusteella Lurk on toisella
albumillaan vallan vahva yhtye.
Realmbuilder
I Hate
1,5
Eipä ole Realmbuilder
juurikaan petrannut sitten vuonna 2009 julkaistun Summon the Stone
Throwers -debyyttinsä ja tokkopa väliin jäänyt kaksi vuotta
sitten julkaistu kakkoskiekko Fortifications of the Pale Architect
sekään mikään mestariteos on. Duo kuulostaa ja näyttää
kansikuvissaan edelleen yhtä eeppiseltä fantasiametallilta kuin
alakoululaisen bändiporukan orkkareeneissä spontaanisti tapahtuva
larppaussessio.
Blue Flame Cavalry on
kaikin puolin köppäinen kuin huono demo, on tarkastelun alla sitten
elottomat soundit tai parhaimmillaankin keskinkertaiset ideat sekä
tökkivät sovitukset, jotka korostuvat pahiten kahdessa yli
kymmenminuuttisessa ”eepoksessa”. Albumin päättävässä levynnimikappaleessa muovitorven törähdykset jaksavat herättää
hilpeyttä joka ikinen kuuntelukerta muistuttaen samalla siitä,
ettei vahvakaan pulp-henkisyys tarjoa automaattisesti nautittavaa
camp-viihdettä.
Ainoastaan kiekon suht
räväkästi starttaava ja samalla myös sen lyhyin kappale They
Write Their Names with Fire sekä etenkin lähes akustisesti yli
seitsemän minuuttia tunnelmoiva Adrift Upon the Night Ocean ovat
kokonaisuutena siedettäviä. Tällaisiakin mahtuu genren tusinaan
yli kolmetoista.
Remissions
Survivalist LP
Omakustanne
4
Koko tarkkaan vuosi ehtiä
kulua Survivalistin tallennuksen ja julkaisun välillä, mutta moiset
pienet viiveet ovat punkkiporukoissa pikemminkin sääntö kuin
poikkeus. Nekalalaisen Remissionsin hardcoreen ei kuitenkaan ole
tarvinnut merkata viimeistä myynti- tai käyttöpäivää, sillä jo
vuosikymmeniä sitten myllyt pyörimään pistänyt vihainen
hardcore-mekkalointi on käytännössä lähes ikuisesti säilyvää
aivan kuten vanikkakin.
Alle 20 minuuttinen
albumi ei sisällä yhtään millään lailla mullistavaa
materiaalia. Sen verran painavasti ja vastustamattomasti yhtye sekä
musiikkinsa että sanottavansa kuitenkin esittää, että uholla on
katetta jaettavaksi vaikka tässä genressä erityisesti
kunnostautuneille amerikkalaisille asti. Tässä erityisesti
anonyymiksi jäävä aggroa ja testosteronia päin naamaa sylkevä
vokalisti tekee todellisen miehen työn.
Ja kun vallan metallisenaja synkkänä päälle vyöryvä meininki on vielä saatu taltioitua
näin poikkeuksellisen tymäkästi, niin veikkaanpa että melkoisen
suurella luudalla saa hien ja sirpaleiden peittämältä tatamilta
lakaista pois kaikkensa antanutta yleisöä myös keikkojen jälkeen
Remissions ei pyydä,
vaan käytännössä pakottaa diggailemaan itseään. Jos sillä vain
olisi enemmän hivenen enemmän teroitettuja versioita Fail Safen tai
Cluster Fuckin kaltaisista väkevistä turpasaunoista, voisi Jamey
Jastankin shortsin puntista alkaa valua haisevan vetelää tavaraa.
Riistetyt
Korppien paraati
Stupido
3
Melkoisen tymäkän niin
biiseiltään kuin soundeiltaan kuin Kuolonhymnejä-levyn (2009)
jälkeen Korppien paraati nojaa selvästi enemmän 80-luvun
alkupuoliskoon, jolloin Riistetyt eli ja kukoisti ensimmäisen
kerran. Asenne, tuotanto ja musiikki ovat ehtaa hardcorea eivätkä
tamperelaiset ole löystyneet tippaakaan millä saralla
kolmessakymmenessä vuodessa. Myös riistokapitalismia ja
yhteiskunnan epäkohtia vastaan hyökätään edelleen kiivaasti
sanoituksissa aivan kuten aina ennenkin.
Niin säpäkkä paketti
muotokieleltään kuin albumi onkin, tuntuu veteraanit silti menevän
hieman turhankin tutuilla vakioasetuksilla. Satunnaisesti esiin
pulpahtavia Motörhead-viittauksia kuulisi mielellään useamminkin
eikä rivakan paukutuksen teho kärsisi piiruakaan ymppäämällä
mukaan edes vähän enemmän Ruttokellonsoittajan hitaan alkusoiton
pahaenteisestä tunnelmasta.
Vaikka Korppien paraatin
kuuntelu on tällaisenaankin ihan mukavaa eikä sillä ole mittaa
kuin oikeaoppiset vajaat 32 minuuttia, toimisi se 7” EP:nä
huomattavasti iskevämmin. Biisilistalta tulisi tällöin löytyä
Jälkeen korppien paraatin, Nekropolis, Ruttokellonsoittaja sekä
noin 1,5 minuutilla typistetty versio Heil Amerikasta.
The Vintage Caravan
Voyage
Nuclear Blast
3,5
Ilahduttavinta viime
vuosina on ollut huomata, kuinka hyvin vanha musiikki ja nuoret
soittajat ovat löytäneet toisensa. Triona paukuttava The Vintage
Caravan sopii tähän kaanoniin mallikkaasti, ovathan kaverit
parikymppisiä jannuja, jotka ovat epäilemättä koko ikänsä
kuunnelleet Hendrixin, Creamin tai Deep Purplen kaltaisia riskisti
rhythm bluesista ammentaneita jytärockartisteja.
Musiikkia mukavasti
kuvaava Voyage ei ole islantilaisten debyytti eikä edes tuore
julkaisu. Kaverusten debyytti kun julkaistiin kotimaassaan jo 2011 ja
seuraaja loppuvuodesta 2012. Vaikka julkaisun takana olikin Islannin
suurin levy-yhtiö, The Vintage Caravanin tunnettavuus kasvaa
taatusti paremmin Nuclear Blastin uudelleenjulkaisun myötä ja aivan
syystäkin.
Laulaja-kitaristi Óskar
Login ääni on miellyttävä ja iän tuoman kokemuksen myötä
kaverista voi kehittyä vielä melkoinen oraalinen tulkitsija rockin
saralla. Monella tapaa bändin musiikki muistuttaa australialaista
Wolfmotheria, joka villitsi suurempaakin yleisöä Woman-hitillään
seitsemän vuotta sitten. Aivan yhtä helposti tarttuvia ja
puleerattuja biisejä ei Voyagelta kumminkaan onneksi löydy.
Erityisen tehokkaan alunjälkeen albumi optimaalinen lopetus olisi ollut leppoisasti leijuva
seiskabiisi Winterland, jonka jälkeen Midnight Meditationin
pumppaava hölkkä ja raskaasti mutta tylsähkösti lanaava 12
minuuttinen The Kings Voyage -järkäle eivät jaksa enää innostaa.
Nuorten miesten
käsittelyssä monien mielestä ummehtunut, 60-70 lukujen taitteeseen
jumahtanut ja muistojen kultaama klassinen rock-musiikki onnistuu
kuulostamaan elinvoimaiselta ja jopa riittävän omailmeiseltä. The
Vintage Caravan vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia -tyyli
näyttääkin närhen munat monelle tiukasti hetkessä elävälle
modernille musiikille. Saapas nähdä kestääkö porukan into ja
kasvaako osaaminen yleisesti erityisen vaikealle pidetylle
kolmannelle albumille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)