Damngod/Avoimen haudan löyhkä
Split 7"
Tritonus
2,5/3,5 Kotimaisten pienjulkaisujen
sarjassa kaksinkamppailua käydään lahtelaisen Damngodin punk-henkisen
rokkaavan metallin ja turkulaisen Avoimen haudan löyhkän vanhakantaisen
päälle vyörytetyn death metalin välillä. Ensin mainittu avaa pelin
lyhyellä God of War rykäisyllä, joka yrittää ottaa luulot pois jättäen
olon kuitenkin tyhjäksi. Hidastempoisempi ja lähes groovaava I Feel Like
Growing Horns on puolestaan pikkunäppärä aggressiivinen death-rock
ralli, jonka hidas ja fiilistelevä loppupuolisko on omalaatuinen
ratkaisu.
B-puolen materiaali onkin sitten huomattavasti raskaampaa ja
synkempiäsekä samalla myös paremmin toimivaa. Avoimen haudan löyhkän
kappaleet ovat nimensä mukaisesti kalman hajuisia, tunnelmaltaan
miellyttävän uhkaavia ja lähes 20 vuoden taakse kurkottavia kuolon
metallin pyrähdyksiä. Alunperin vajaan kahden vuoden takaisella
debyyttidemolla julkaistut Kidutuksessa kuihdutte ja Hartaasti verta
saalistaa kaksikosta on hankala valita voittajaa, sillä sen verran
tasaisen vahvoja ne ovat. 7” eri puolien välillä valinta ei sen sijaan
ole vaikea, sillä siinä Turku on selvästi Lahtea parempi ja vahvempi.
Deströyer 666
Defiance
Season of Mist
4 D666:n neljännen täyspitkän avaus,
Weapons of Conquest, ei noudata biisijärjestyksen valinnassa käytettyä
tuttua kaavaa pistää kova ja tarttuva ralli heti kärkeen, mutta
kakkoskappaleesta I Am Not Deceived alkaen loppu onkin sitten silkkaa
onnistunutta tykitystä päättyen levyn lopettavaan yllättävästi
eeppisesti ja hienosti tunnelmoivaan melankoliseen A Sermon to the Dead
-kappaleeseen.
Laulaja-basisti-kitaristi K.K. Warslutin johdattaman koplan vahvasti
mustennettu thrash on saanut runsaasti enemmän sävyjä ja melodioita
musiikkiinsa, ainakin jos vertailukohtana on orkesterin alkupään
tuotanto. Silti siinä on riskisti mukana moniulotteista elitististä
suoraan kasvoille lävähtävää röyhkeyttä ja kontrolloitua aggressiota
niin tunnelmallisesti kuin musiikillisestikin, jota ei muutaman
kuuntelukerran perusteella välttämättä hahmota ja hyväksy, mutta joka
vääjäämättä iskostuu kypärään ajan kanssa.
Juuri oikean mittaisena yhdeksän kappaleen ja 42 minuutin mittaisena
pakettina Defiance kuulostaa todella tuhdilta. vaativalta mutta
palkitsevalta paketilta, joka räväkästä ulosannistaan huolimatta on
monipuolista niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Nopeammat
rähjäysrallit vain tasoittavat tietä ja pitävät kuuntelijaa korvista
kiinni keskitempoisempien veisujen suorittaessa harkittua joka puolelle
vartaloa kohdistuvaa kokonaisvaltaista rusikointia.
Gnostic
Engineering the Rule
Season of Mist
2,5 Kasvattamalla teknisyyttä
musiikissa piilee aina vaara asettaa se hyvien kappaleiden
tunnusmerkkien kuten tarttuvuuden ja tunnelman edelle, etenkin niiden
kohdalla jotka eivät niin tekniikkarunkkauksesta välitä tai sen päälle
ymmärrä. Gnosticin debyytillä asiat voisivat olla paljon pahemminkin,
sillä taitavan orkesterin päälle vyöryttämä kiharainen ja perinteisiä
kappalerakenteita sopivasti rikkova thrash ja death metalin sekamelska
rullaa varsin läpi koko levyn.
Ei olekaan mikään ihme, että yhtyeen musiikissa on selviä yhtymäkohtia
esimerkiksi Believeriin tai Atheistiin, koska kokoonpanoon kuuluu 3/5
viimeksimainitusta paluun tehneestä Floridan jatsahtavasta proge-DM
konkarin nykyisestä jäsenistöstä. Ei Gnosticin venkoilu liian
itsetarkoitukselliselta missään vaiheessa kuulosta, mutta onpahan turhan
tasapäistävää ja kolkkoa.
Orkesterin rätväkkä lähestymistapa aina
huutolaulua myöten kaipaisi vain enemmän vastavoimia mitä sen nyt turhan
säästeliäästi esittelee, näkemystä kun laajempaan itseilmaisuun
jäsenistöllä selvästi on havaittavissa.
Hermann Schenker/Death Toll 80k
Split 7"
Omakustanne
3/3.5 Itä-suomalaisena yhteistyönä
synnytetty valkoinen 7” split tarjoilee A-puolella Hermann Schenkerin
pikkunätisti groovaavaa rujohkoa ja HC-henkistä stonerin ja sludgen
symbioosia, jota hämmennetään jopa vähäisissä määrin
grindcore-vaikutteilla. Keitos kuplii kelvollisesti vaikka jääkin hieman
raa'aksi, sillä kipalekolmikosta ei tahdo erottua edukseen kuin
hypnoottista svengiä sisältävä ja ug-henkisellä hittikertsillä
varustettu päätösraita Idiot Locomotive.
B-puolen Death Toll 80k on ehtaa grindcorea vanhan liiton malliin. Tauot
on sen verran lyhykäisiä kolmen ytimekkään rallin välillä, että
kappaleiden vaihtumista ei helpolla huomaa, vaan väliäkö tuolla kun
homma toimii näinkin hyvin. Orkesteri osoittaa, että grindinkin voi
saada rokkaamaan ja kun dynamiikkaakin on saatu kappaleisiin upotettua
mukavasti rakenne ja laulupuolella, on yksi pienlevyn puolisko juuri
oikean mittainen täsmäannos tätä herkkua.
Tämän 7” perusteella Lappeenranta on Joutsenoa selvän pykälän verran parempi.
Minotaur
God May Show You Mercy...We Will Not
I Hate
1,5 Minotaurin ura on alkanut jo vuonna
-83, debyytti julkaistu -88 ja lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti
tuon tuosta on julkaistu EP:tä ja splittejä, on germaanitrion jäsenet
pakostakin todettava sitkeiksi, mutta yksinkertaisiksi jääriksi jotka
eivät halua tai osaa lopettaa. Sen verran tympeän yksioikoista ja
ideaköyhää yhtyeen vanhankantainen thrash on, että armoa olisi voinut
edes vähän tuntea pieksennän ystäviä kohtaan ja jättää uransa toinen
levyn julkaisematta. Edes levyn päättävä cover-versio
W.A.S.P.-klassikosta Animal (Fuck Like a Beast) ei nouse kaikessa
hengettömyydessään paljoakaan bändin omien sötösten yläpuolelle.
Warbringer
Waking into Nightmares
Century Media
3,5 War Without End, Warbringerin viime
vuonna julkaistu debyyttialbumi oli energinen ja intensiivinen osoitus
amerikkalaisen thrashin uudesta tulemisesta. Jatkoa seuraa yllättävänkin
pian ja yhtye luottaa edelleen vanhan koulukunnan tekijöihin niin
omissa sävellyksissään kuin yhteistyökumppaneissaankin. Dan Seagraven
kansitaiteisiin pakattu albumi kun on Exodus-kitaristi Gary Holtin
tuottama.
Holtin läsnäolo tuntuu vaikuttaneen hieman aina kappaleisiin asti,
vaikka Exoduksen klassikkolevyt ovat varmasti jo aiemminkin näiden
nuoremman polven janttereiden stereoissa raikaneet. Poppoon rallit eivät
ensilevyn tavoin edelleenkään sisällä unohtumattomia kertosäkeitä tai
riffittelyä, onpahan vain kauttaaltaan hyvin toteutettua aina sovituksia
ja rähisevää laulua myöten.
Ensimmäiseen julkaisuun verrattuna Waking into Nightmares jää kuitenkin
hieman jälkeen. Alkukantainen vimma on väistynyt enemmän taka-alalle
teknisyyden tieltä ja kun soundillisesti levy kaipaisi vielä astetta
enemmän rosoa ja räkää, tuo levy muutaman kerran liian usein mieleen
uuden ajan Exoduksen. Yksi iso-E riittää minulle, etenkään kun
heidänkään viimeisemmät levynsä eivät häränsilmään osu.
