Inferno #60/2008

Dagoba
Face the Colossus
Season of Mist

4 Jos kuuluvat Dagoban musiikissa esikuvat selvästi Fear Factory etunenässä, on fransmanneilla myös tarjota vähintään yhtä paljon omaa kuin lainattuakin. Asia käy hyvin ilmi kolossaalisella kolmannella täyspitkällä, jota hieman hämmentää ja murentaa merkillisen lyttyyn ajettu soundipuolen dynamiikka. Hitusen on samaa vikaa myös osassa itse kappaleista, vaikka useita asteita muita hempeämmin ja melodisemmin kajahtavat The World in Between ja Silence #3 rikkovatkin kokonaisuutta hienosti.

Face the Colossus on äärimmäisen tanakka ja intensiivinen kiekko, jonka omaksuminen ei tapahdu parilla kuuntelukerralla. Useasti kappaleissa tuntuu aluksi olevan liikaa tavaraa aina erityyppisistä laulusuorituksista koskettimiin, tarkasta riffittelystä vyöryviin kitaravalleihin ja sähäkkään kulkevasta rummutuksesta temponvaihdoksiin, mutta väkisinkin moderni ja monipuolinen metallimateriaali alkaa takaraivoon upota.

Albumi on selkeä profiilinnosto bändille ja samalla myös vahva osoitus patonginpurijoitten metalliskenen noususta entistäkin tunnetummaksi.

Dead Shell of Universe
Tamo Gde Pupoljak Vene…Tamo Je Moje Seme
Eichenwald

3,5 Jo pelkkiä kansia tutkailemalla käy ilmi, että Dead Shell of Universe yrittää olla kunnianhimoinen ja erottuva bändi, jonka kosminen black metal on taidemuoto eikä vain pelkkää musiikkia: saatesanat, oman kotimaansa romanian kielen käyttäminen lyriikoissa, levykokonaisuuden muodostuminen kahdesta 12-13 minuutin kappaleesta ja nimettömästä instrumentaalista puhuvat selvää kieltään.

Orkesteri ei onneksi kuulosta tai vaikuta millään osa-alueella teennäiseltä, vaan sen pitkät ja monipuoliset kappaleetkin toimivat hyvin miellyttävän selkeän rosoisilla ja yksinkertaisilla 90-luvun BM:n kulta-aikoja muistuttavilla soundeilla. Molempiin veisuihin on saumattomasti sovitettu paahdon lisäksi hitaampia ja synkempiä suvantovaiheita, joissa kaikissa on ideaa, muttei suurta yllätyksellisyyttä. Päätösinstrumentaali on tunnelmaltaan sopiva, mutta toteutukseltaan hieman heppoinen.

Levystä haluaisi pitää enemmän, kuin mitä siitä lopulta saa irti. Napisemisen aiheita on vaikea nostaa esille, mutta lopulta ideat eivät kuitenkaan ole riittävän vahvoja eikä intensiteetti tarpeeksi voimakasta albumin nostamiseksi ylempään kastiin. Melkein siis hyvä, muttei lähellekään täydellinen.

Dream Evil
Gold Medal in Metal (Alive & Archive) DVD+2CD
Century Media

3 Svea-mamman pojat ovat aina osanneet olla sympaattisia ja nauraa itselleen, jopa niin äärimmäisen vakavasti otettavassa asiassa kuin heavy metallissa. Dream Evil on tästä hyvä esimerkki, koska se on aina ollut aidosti ja tarkoituksellisesti korni niin musiikillisesti kuin tekstillisesti, mutta samalla siitä on ollut pakko myös pitää, koska kavereiden musiikki on aina ollut hyväntuulista ja pirun tarttuvaa.
Orkesterin ensimmäinen DVD on bändin itsensä näköinen eli hieman kotikutoisen oloinen, mutta kelvollisen laadukas ja selkeästi faneille suunnattu paketti. Parisen vuotta sitten pienehköllä lavalla taltioitu keikka tarjoaa 15 biisiä yhtyeen parhaimmistoa ja aikaa tähän saadaan kulumaan rapia tunti. Kuvaus ja leikkaukset ovat ilahduttavan rauhallisia, joskin pidemmälle päälle hieman puuduttavaa ja tarjolla oleva pelkkä stereoääniraita on tuhti joskin yllättävän studiomainen tunnelmaltaan. Sama setti löytyy paketista myös audio CD:nä siinä missä DVD:n bonareina on vielä neljä kehnohkoa promovideoita sekä hivenen hassutteleva ja ainoastaan pintaa raapaiseva haastattelu.

Kakkos-CD:ltä löytyy sitten aiemmin julkaisematonta uutta raitaa, vanhojen levytyssessioiden ylijäämiä, Japanin julkaisujen bonuksia, singlejen ja EP:n B-puolia eli jonkinasteisia harvinaisuuksia nätissä paketissa. Taso vaihtelee aika tavalla, mutta muutama kelpo vetokin on mukaan mahtunut.  Tämä pronssimitaliksi kutsuttu arkisto-osuus on varmasti yhtyeen ylimmille ystäville mielenkiintoinen ja nostaakin paketin kokonaisarvoa mukavasti.

Dream Evil tarjoaa kelvollisen mitalitriplan näin heti Olympialaisten jälkeen, vaikkei sillä pistesijoja korkeammaksi ylläkään.

Metallica
Death Magnetic
Vertigo

3 Lähes 25 vuotta sitten alkanut Metallica-diggailuni jatkuu yhä, vaikka olen monien muiden tavoin valmis myöntämään, ettei bändi ole pystynyt 17 vuoteen luomaan ensimmäistäkään timanttista albumikokonaisuutta. Toista Master of Puppetsin tapaista klassikkoa en ole orkesterilta odottanut, pelkkä hyvä levykin riittäisi. Death Magnetic ei sellainen ole, vaikka hetkensä sillä on aivan kuten osittain turhaan rajusti parjatuilla Loadilla, Reloadilla tai St. Angerilla.

Epäilemättä massoittain myyvän kiekon suurin vika on ehdottomasti sen pompöösimäisyys, joka tukehduttaa kaikki lupaavat kappalerungot keskinkertaisiksi ja pahimmillaan tylsiksi. Ei sillä, etteikö Metallica olisi ennenkin osannut tehdä pitkähköjä albumeita ja kappaleita, mutta täysimittainen levyllinen keskimitaltaan seitsemän minuutin paikkeilla kellottavia biisejä on suuruudenhulluutta. Onkin lähes käsittämätöntä, ettei edes pelastavaksi tuottajaksi pestattu Rick Rubin ole pystynyt tätä jo aiemmilla kolmella kiekollakin esiintynyttä perustavaa laatua olevaa vikaa korjaamaan.

Vaikka levyltä löytyykin paljon metallicamaisia hyviä riffejä, melodioita ja kertosäkeitä, jäävät varsinaiset tulevat klassikot uupumaan. Niin biiseissä kuin soundeissakin on runsaasti viittauksia vanhan liiton suuntaan ja James Hetfieldin ääni jaksaa edelleen säväyttää. Fanien on helppo kehua opus maasta taivaisiin tai päinvastoin lytätä se alimpaan helvettiin, joten subjektiivinen totuus onkin jossain puolivälin tienoilla. Helppo levyä on kuunnella, mutta vaikeaa siitä on todella pitää.


Nex
A Clockwork Heart
Rising

2,5 Joskus musiikissa kuten elämässäkin sattuu enemmän kuin tapahtuu ja Nex on varsin hyvä esimerkki tällaisesta orkesterista. Kappaleissa tuntuu olevan moniulotteisuutta, ideaa ja omanlaista sisältöä, levyn graafinen piirrosmainen ulkoasu on tyylikästä ja musiikin näköistä ja tekninen puolikin bändillä tuntuu olevan hallussa. Mutta kun ei oikein tahdo lähteä.

Brittiläiset kuulostavat hieman kuin kotimainen muutaman kupin liikaa kofeiinia nauttinut Misery Inc. olisi tehnyt naimakaupat Faith No Moren kanssa eikä vähiten laulaja Ed Dickinsonin pienoisten alkuaikojen Mike Patton vokaalimaneereitten takia. Läheskään yhtä hyvä tulkitsija herra ei kuitenkaan ole ja tasapäinen ja osittain nasaalinen laulu alkaakin solistin kovasta yrityksestä huolimatta hieman ärsyttää lähestyttäessä loppua.

Kipaleisiin on saatu istutettua yllättäviäkin mutta luonnollisesti toimivia hyviä jippoja ja melodioita, mutta silti ne eivät tahdo millään nousta kaivatunlaiseen hurjaan taitolentoon kuten olettaa sopisi. Vianmääritys jää kuitenkin jokaisen kuuntelijan omalle kontolle, sillä itse en moisiin osittain salatieteitä sivuavaan analyysiin pysty vaikka haluaisinkin.


The Oath
4
Code666

3 Vasta Dagoban arviossa pääsin kehumaan ranskalaisen metallin nostavan tasoa ja päätään kansainvälisillä markkinoilla ja taas sanan säilän eteen asetetaan fransmannien tuotosta.  The Oathin äärimelodinen kosketinkyllästetty black/death -kakkosrieska osoittautuukin metkaksi tapaukseksi, sillä näennäisesti se kuulostaa tasalaatuisen hyvältä ja äreältä joka osa-alueella. Korviin ja mieleen se kuitenkin jättää ainoastaan ihan kiva -tunteen, vaikka repeat-nappulan toistuva painelu levyn päätyttyä onkin varsin helppoa.

Scamp
Mirror Faced Reality
Scarlet

3,5 Volbeat-landiasta ponnistavan Scampin pelinavauksessa on nykyaikana valitettavan yleinen perustavaa laatua oleva pieni vika: 14/51 –suhdeluku on hitusen liikaa samasta puusta samalla tavalla veistettyä lastua yhtenä kerta-annoksena poltettavaksi. Yllätyksellisen positiivista levyssä kuitenkin on, että moderniin thrash-poljentoon pohjautuva kappalemateriaali groovaa hyvin ja vieläpä aggressiivisen mallikkaasti a’la yksinkertaistettu Meshuggah.

Jokainen levyn kappaleista toimii yksilötasolla oikein mukavasti, mutta yhtenä nippuna ämyreistä tuutattuna ne alkavat nopeasti syödä tehoa toisiltaan. Hieman ennen albumin puoliväliä bändi on tuonut simppelin tehokkaasti peräkkäisissä Pros And Cons ja Strategy –kappaleissa lisäväriä drum’n’bass- sekä puhtailla lauluosuuksilla, joita mielellään kuulisi rohkeammin ja runsaamminkin käytettyinä. Tällaisenaan Mirror Faced Reality jää selvän karvan mitan oikeasti hyvän albumin statuksesta.

Musiikkihygenian neuvosto

Kuten jokainen vähänkään eri formaateissa olevien musiikkitallenteiden parissa säännöllisesti hääräävä on huomannut, julkaistaan maailmassa aivan liikaa musiikkia ja etenkin kelvotonta sellaista. Tällaiset julkaisut eivät vain saturoi markkinoita ja aiheuta turhaa ylikuumenemista koko musiikkibisneksessä, mutta myös tuhlaavat kallisarvoisia ja vähiin käyviä luonnonvaroja. Kaikkien hyvien asioiden ja oman musiikillisen uransa puolesta kampanjoiva 69-Jyrkikin olisi tehnyt Äiti Maalle luultavasti suuremman palveluksen jättäessään julkaisematta Pirates of the Baltic Sea –kappaleensa.

Vaikka kaikkien taiteenmuotojen, musiikki mukaan lukien, luokittelu hyvään ja huonoon perustuu täysin tarkkailijan omiin subjektiivisiin näkemyksiin, mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että toiset taidepläjäykset ovat turhempia kuin toiset. Taiteella jos millä pitäisi olla edes jonkinlaisia kestäviä arvoja eikä sen soisi ottavan oppia millään tapaa kerskakulutukseen perustuvasta kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -maailmanmenosta. Äänitepuolelle kestäviin arvoihin ei kuulu useita kertoja vuodessa julkaistavat kuumimmat klubihittikokoelmat, korkeintaan kerran tai kaksi naurattavat huumorilevyt tai muuten vaan trendikkääksi kuvailtu musiikki, jonka elinkaari on tasan yhtä lyhyt mitä kestää etsiä sille seuraaja.

Ratkaisuna turhan musiikin ongelmaan olisi perustaa Suomeen ja koko maailmaan musiikkihygieniaa vaaliva neuvosto. Organisaatio koostuisi omien genrejensä rautaisista asiantuntijoista ja heidän niin teoriassa kuin käytännössäkin varsin yksinkertainen tehtävä olisi määritellä, mikä musiikki on hyvää ja mikä huonoa. Allekirjoittanut toimisi luonnollisesti neuvoston päämiehenä, jolla olisi veto-oikeus kaikkiin sen jäsenten tekemiin päätöksiin.

Päätöksissä olennaisin seikka olisi kiinnittää huomiota huonouden asteeseen ja mätkäistä sen mukaan äänitteelle haittavero, jonka suuruus vaihtelisi esimerkiksi 10-100 prosentin välillä. Tämä luonnollisesti nostaisi joidenkin turhien levyjen hintoja rutkasti, mutta koska neuvosto ei haluaisi toimia sensuroivana elimenä tai rajoittaa millään tavalla valinnanvapautta musiikin suhteen, kuluttajilla säilyisi kuitenkin mahdollisuus valita itse ostamansa musiikki. Haittaverosta kertyvät rahat voitaisiin hallintokulujen jälkeen kanavoida vaikka kaikenlaisen kestävän kulttuurin tukemiseen sekä ympäristönsuojeluun, joita se jo epäsuorasti pelkällä olemassaolollaan tukisi julkaistujen levyjen määrän vähetessä levy-yhtiöiden julkaisupolitiikan itsesäätelyn kautta.

Jokaisella musiikkihygieniatarkastajalla on luonnollisesti kova vastuu tekemistään päätöksistä, mutta uskoisin että innokkaita ja asiantuntevia henkilöitä kohtuullisella korvauksella tehtäviin löytyisi. Musiikkihygienian neuvosto voi nimenä kalskahtaa pahaenteiseltä ainakin niiden korvissa, jotka näkevät jokaisessa asiassa ja parvekkeella natseja, mutta asiaa ei kuitenkaan tule ottaa liian vakavasti. Loppujen lopuksihan kyse on kuitenkin vain musiikista, jonka parasta tässä kokonaisvaltaisesti ajatellaan.

Kolumnin innoittajina ovat toimineet kirjoittajan omat kokemukset useiden vuosien ajalta musiikkiteollisuuden eri osa-alueilta sekä eräs Scatterbrainin teksteiltään yhä ajankohtainen kappale, josta alla pieni pätkä:

“In my car I drive along, the radio it plays a song.
To the song I sing along, I sing along to the song.
Why do I sing, sing along?
Do I sing cause it's a good song?
Or because I'm brainwashed
'Cause I hear it every five minutes!
I sing along to dog food commercials too,
I don't see the difference, do you?
A dog can lip-sync too
The mainstream, can you say bore?
Respectable, acceptable, I've heard that song before.”
”Tastes Just Like Chicken” (1991)

Julkaistu Tuhma 03/08