Dagoba
Face the Colossus
Season of Mist
4 Jos kuuluvat Dagoban musiikissa
esikuvat selvästi Fear Factory etunenässä, on fransmanneilla myös
tarjota vähintään yhtä paljon omaa kuin lainattuakin. Asia käy hyvin
ilmi kolossaalisella kolmannella täyspitkällä, jota hieman hämmentää ja
murentaa merkillisen lyttyyn ajettu soundipuolen dynamiikka. Hitusen
on samaa vikaa myös osassa itse kappaleista, vaikka useita asteita
muita hempeämmin ja melodisemmin kajahtavat The World in Between ja
Silence #3 rikkovatkin kokonaisuutta hienosti.
Face the Colossus on äärimmäisen tanakka ja intensiivinen kiekko,
jonka omaksuminen ei tapahdu parilla kuuntelukerralla. Useasti
kappaleissa tuntuu aluksi olevan liikaa tavaraa aina erityyppisistä
laulusuorituksista koskettimiin, tarkasta riffittelystä vyöryviin
kitaravalleihin ja sähäkkään kulkevasta rummutuksesta temponvaihdoksiin,
mutta väkisinkin moderni ja monipuolinen metallimateriaali alkaa
takaraivoon upota.
Albumi on selkeä profiilinnosto bändille ja samalla myös vahva
osoitus patonginpurijoitten metalliskenen noususta entistäkin
tunnetummaksi.
Dead Shell of Universe
Tamo Gde Pupoljak Vene…Tamo Je Moje Seme
Eichenwald
3,5 Jo pelkkiä kansia tutkailemalla käy
ilmi, että Dead Shell of Universe yrittää olla kunnianhimoinen ja
erottuva bändi, jonka kosminen black metal on taidemuoto eikä vain
pelkkää musiikkia: saatesanat, oman kotimaansa romanian kielen
käyttäminen lyriikoissa, levykokonaisuuden muodostuminen kahdesta 12-13
minuutin kappaleesta ja nimettömästä instrumentaalista puhuvat selvää
kieltään.
Orkesteri ei onneksi kuulosta tai vaikuta millään osa-alueella
teennäiseltä, vaan sen pitkät ja monipuoliset kappaleetkin toimivat
hyvin miellyttävän selkeän rosoisilla ja yksinkertaisilla 90-luvun BM:n
kulta-aikoja muistuttavilla soundeilla. Molempiin veisuihin on
saumattomasti sovitettu paahdon lisäksi hitaampia ja synkempiä
suvantovaiheita, joissa kaikissa on ideaa, muttei suurta
yllätyksellisyyttä. Päätösinstrumentaali on tunnelmaltaan sopiva, mutta
toteutukseltaan hieman heppoinen.
Levystä haluaisi pitää enemmän, kuin mitä siitä lopulta saa irti.
Napisemisen aiheita on vaikea nostaa esille, mutta lopulta ideat eivät
kuitenkaan ole riittävän vahvoja eikä intensiteetti tarpeeksi
voimakasta albumin nostamiseksi ylempään kastiin. Melkein siis hyvä,
muttei lähellekään täydellinen.
Dream Evil
Gold Medal in Metal (Alive & Archive) DVD+2CD
Century Media
3 Svea-mamman pojat ovat aina osanneet
olla sympaattisia ja nauraa itselleen, jopa niin äärimmäisen vakavasti
otettavassa asiassa kuin heavy metallissa. Dream Evil on tästä hyvä
esimerkki, koska se on aina ollut aidosti ja tarkoituksellisesti korni
niin musiikillisesti kuin tekstillisesti, mutta samalla siitä on ollut
pakko myös pitää, koska kavereiden musiikki on aina ollut hyväntuulista
ja pirun tarttuvaa.
Orkesterin ensimmäinen DVD on bändin itsensä näköinen eli hieman
kotikutoisen oloinen, mutta kelvollisen laadukas ja selkeästi faneille
suunnattu paketti. Parisen vuotta sitten pienehköllä lavalla taltioitu
keikka tarjoaa 15 biisiä yhtyeen parhaimmistoa ja aikaa tähän saadaan
kulumaan rapia tunti. Kuvaus ja leikkaukset ovat ilahduttavan
rauhallisia, joskin pidemmälle päälle hieman puuduttavaa ja tarjolla
oleva pelkkä stereoääniraita on tuhti joskin yllättävän studiomainen
tunnelmaltaan. Sama setti löytyy paketista myös audio CD:nä siinä missä
DVD:n bonareina on vielä neljä kehnohkoa promovideoita sekä hivenen
hassutteleva ja ainoastaan pintaa raapaiseva haastattelu.
Kakkos-CD:ltä löytyy sitten aiemmin julkaisematonta uutta raitaa,
vanhojen levytyssessioiden ylijäämiä, Japanin julkaisujen bonuksia,
singlejen ja EP:n B-puolia eli jonkinasteisia harvinaisuuksia nätissä
paketissa. Taso vaihtelee aika tavalla, mutta muutama kelpo vetokin on
mukaan mahtunut. Tämä pronssimitaliksi kutsuttu arkisto-osuus on
varmasti yhtyeen ylimmille ystäville mielenkiintoinen ja nostaakin
paketin kokonaisarvoa mukavasti.
Dream Evil tarjoaa kelvollisen mitalitriplan näin heti
Olympialaisten jälkeen, vaikkei sillä pistesijoja korkeammaksi
ylläkään.
Metallica
Death Magnetic
Vertigo
3 Lähes 25 vuotta sitten alkanut
Metallica-diggailuni jatkuu yhä, vaikka olen monien muiden tavoin
valmis myöntämään, ettei bändi ole pystynyt 17 vuoteen luomaan
ensimmäistäkään timanttista albumikokonaisuutta. Toista Master of
Puppetsin tapaista klassikkoa en ole orkesterilta odottanut, pelkkä
hyvä levykin riittäisi. Death Magnetic ei sellainen ole, vaikka
hetkensä sillä on aivan kuten osittain turhaan rajusti parjatuilla
Loadilla, Reloadilla tai St. Angerilla.
Epäilemättä massoittain myyvän kiekon suurin vika on ehdottomasti
sen pompöösimäisyys, joka tukehduttaa kaikki lupaavat kappalerungot
keskinkertaisiksi ja pahimmillaan tylsiksi. Ei sillä, etteikö Metallica
olisi ennenkin osannut tehdä pitkähköjä albumeita ja kappaleita, mutta
täysimittainen levyllinen keskimitaltaan seitsemän minuutin paikkeilla
kellottavia biisejä on suuruudenhulluutta. Onkin lähes käsittämätöntä,
ettei edes pelastavaksi tuottajaksi pestattu Rick Rubin ole pystynyt
tätä jo aiemmilla kolmella kiekollakin esiintynyttä perustavaa laatua
olevaa vikaa korjaamaan.
Vaikka levyltä löytyykin paljon metallicamaisia hyviä riffejä,
melodioita ja kertosäkeitä, jäävät varsinaiset tulevat klassikot
uupumaan. Niin biiseissä kuin soundeissakin on runsaasti viittauksia
vanhan liiton suuntaan ja James Hetfieldin ääni jaksaa edelleen
säväyttää. Fanien on helppo kehua opus maasta taivaisiin tai
päinvastoin lytätä se alimpaan helvettiin, joten subjektiivinen totuus
onkin jossain puolivälin tienoilla. Helppo levyä on kuunnella, mutta
vaikeaa siitä on todella pitää.
Nex
A Clockwork Heart
Rising
2,5 Joskus musiikissa kuten
elämässäkin sattuu enemmän kuin tapahtuu ja Nex on varsin hyvä esimerkki
tällaisesta orkesterista. Kappaleissa tuntuu olevan moniulotteisuutta,
ideaa ja omanlaista sisältöä, levyn graafinen piirrosmainen ulkoasu on
tyylikästä ja musiikin näköistä ja tekninen puolikin bändillä tuntuu
olevan hallussa. Mutta kun ei oikein tahdo lähteä.
Brittiläiset kuulostavat hieman kuin kotimainen muutaman kupin
liikaa kofeiinia nauttinut Misery Inc. olisi tehnyt naimakaupat Faith
No Moren kanssa eikä vähiten laulaja Ed Dickinsonin pienoisten
alkuaikojen Mike Patton vokaalimaneereitten takia. Läheskään yhtä hyvä
tulkitsija herra ei kuitenkaan ole ja tasapäinen ja osittain nasaalinen
laulu alkaakin solistin kovasta yrityksestä huolimatta hieman ärsyttää
lähestyttäessä loppua.
Kipaleisiin on saatu istutettua yllättäviäkin mutta luonnollisesti
toimivia hyviä jippoja ja melodioita, mutta silti ne eivät tahdo
millään nousta kaivatunlaiseen hurjaan taitolentoon kuten olettaa
sopisi. Vianmääritys jää kuitenkin jokaisen kuuntelijan omalle
kontolle, sillä itse en moisiin osittain salatieteitä sivuavaan
analyysiin pysty vaikka haluaisinkin.
The Oath
4
Code666
3 Vasta Dagoban arviossa pääsin kehumaan
ranskalaisen metallin nostavan tasoa ja päätään kansainvälisillä
markkinoilla ja taas sanan säilän eteen asetetaan fransmannien
tuotosta. The Oathin äärimelodinen kosketinkyllästetty black/death
-kakkosrieska osoittautuukin metkaksi tapaukseksi, sillä näennäisesti
se kuulostaa tasalaatuisen hyvältä ja äreältä joka osa-alueella. Korviin
ja mieleen se kuitenkin jättää ainoastaan ihan kiva -tunteen, vaikka
repeat-nappulan toistuva painelu levyn päätyttyä onkin varsin helppoa.
Scamp
Mirror Faced Reality
Scarlet
3,5 Volbeat-landiasta ponnistavan
Scampin pelinavauksessa on nykyaikana valitettavan yleinen perustavaa
laatua oleva pieni vika: 14/51 –suhdeluku on hitusen liikaa samasta
puusta samalla tavalla veistettyä lastua yhtenä kerta-annoksena
poltettavaksi. Yllätyksellisen positiivista levyssä kuitenkin on, että
moderniin thrash-poljentoon pohjautuva kappalemateriaali groovaa hyvin
ja vieläpä aggressiivisen mallikkaasti a’la yksinkertaistettu
Meshuggah.
Jokainen levyn kappaleista toimii yksilötasolla oikein mukavasti,
mutta yhtenä nippuna ämyreistä tuutattuna ne alkavat nopeasti syödä
tehoa toisiltaan. Hieman ennen albumin puoliväliä bändi on tuonut
simppelin tehokkaasti peräkkäisissä Pros And Cons ja Strategy
–kappaleissa lisäväriä drum’n’bass- sekä puhtailla lauluosuuksilla,
joita mielellään kuulisi rohkeammin ja runsaamminkin käytettyinä.
Tällaisenaan Mirror Faced Reality jää selvän karvan mitan oikeasti
hyvän albumin statuksesta.
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
perjantai 26. syyskuuta 2008
maanantai 1. syyskuuta 2008
Musiikkihygenian neuvosto
Kuten jokainen vähänkään eri formaateissa olevien musiikkitallenteiden parissa säännöllisesti hääräävä on huomannut, julkaistaan maailmassa aivan liikaa musiikkia ja etenkin kelvotonta sellaista. Tällaiset julkaisut eivät vain saturoi markkinoita ja aiheuta turhaa ylikuumenemista koko musiikkibisneksessä, mutta myös tuhlaavat kallisarvoisia ja vähiin käyviä luonnonvaroja. Kaikkien hyvien asioiden ja oman musiikillisen uransa puolesta kampanjoiva 69-Jyrkikin olisi tehnyt Äiti Maalle luultavasti suuremman palveluksen jättäessään julkaisematta Pirates of the Baltic Sea –kappaleensa.
Vaikka kaikkien taiteenmuotojen, musiikki mukaan lukien, luokittelu hyvään ja huonoon perustuu täysin tarkkailijan omiin subjektiivisiin näkemyksiin, mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että toiset taidepläjäykset ovat turhempia kuin toiset. Taiteella jos millä pitäisi olla edes jonkinlaisia kestäviä arvoja eikä sen soisi ottavan oppia millään tapaa kerskakulutukseen perustuvasta kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -maailmanmenosta. Äänitepuolelle kestäviin arvoihin ei kuulu useita kertoja vuodessa julkaistavat kuumimmat klubihittikokoelmat, korkeintaan kerran tai kaksi naurattavat huumorilevyt tai muuten vaan trendikkääksi kuvailtu musiikki, jonka elinkaari on tasan yhtä lyhyt mitä kestää etsiä sille seuraaja.
Ratkaisuna turhan musiikin ongelmaan olisi perustaa Suomeen ja koko maailmaan musiikkihygieniaa vaaliva neuvosto. Organisaatio koostuisi omien genrejensä rautaisista asiantuntijoista ja heidän niin teoriassa kuin käytännössäkin varsin yksinkertainen tehtävä olisi määritellä, mikä musiikki on hyvää ja mikä huonoa. Allekirjoittanut toimisi luonnollisesti neuvoston päämiehenä, jolla olisi veto-oikeus kaikkiin sen jäsenten tekemiin päätöksiin.
Päätöksissä olennaisin seikka olisi kiinnittää huomiota huonouden asteeseen ja mätkäistä sen mukaan äänitteelle haittavero, jonka suuruus vaihtelisi esimerkiksi 10-100 prosentin välillä. Tämä luonnollisesti nostaisi joidenkin turhien levyjen hintoja rutkasti, mutta koska neuvosto ei haluaisi toimia sensuroivana elimenä tai rajoittaa millään tavalla valinnanvapautta musiikin suhteen, kuluttajilla säilyisi kuitenkin mahdollisuus valita itse ostamansa musiikki. Haittaverosta kertyvät rahat voitaisiin hallintokulujen jälkeen kanavoida vaikka kaikenlaisen kestävän kulttuurin tukemiseen sekä ympäristönsuojeluun, joita se jo epäsuorasti pelkällä olemassaolollaan tukisi julkaistujen levyjen määrän vähetessä levy-yhtiöiden julkaisupolitiikan itsesäätelyn kautta.
Jokaisella musiikkihygieniatarkastajalla on luonnollisesti kova vastuu tekemistään päätöksistä, mutta uskoisin että innokkaita ja asiantuntevia henkilöitä kohtuullisella korvauksella tehtäviin löytyisi. Musiikkihygienian neuvosto voi nimenä kalskahtaa pahaenteiseltä ainakin niiden korvissa, jotka näkevät jokaisessa asiassa ja parvekkeella natseja, mutta asiaa ei kuitenkaan tule ottaa liian vakavasti. Loppujen lopuksihan kyse on kuitenkin vain musiikista, jonka parasta tässä kokonaisvaltaisesti ajatellaan.
Kolumnin innoittajina ovat toimineet kirjoittajan omat kokemukset useiden vuosien ajalta musiikkiteollisuuden eri osa-alueilta sekä eräs Scatterbrainin teksteiltään yhä ajankohtainen kappale, josta alla pieni pätkä:
Julkaistu Tuhma 03/08
Vaikka kaikkien taiteenmuotojen, musiikki mukaan lukien, luokittelu hyvään ja huonoon perustuu täysin tarkkailijan omiin subjektiivisiin näkemyksiin, mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että toiset taidepläjäykset ovat turhempia kuin toiset. Taiteella jos millä pitäisi olla edes jonkinlaisia kestäviä arvoja eikä sen soisi ottavan oppia millään tapaa kerskakulutukseen perustuvasta kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -maailmanmenosta. Äänitepuolelle kestäviin arvoihin ei kuulu useita kertoja vuodessa julkaistavat kuumimmat klubihittikokoelmat, korkeintaan kerran tai kaksi naurattavat huumorilevyt tai muuten vaan trendikkääksi kuvailtu musiikki, jonka elinkaari on tasan yhtä lyhyt mitä kestää etsiä sille seuraaja.
Ratkaisuna turhan musiikin ongelmaan olisi perustaa Suomeen ja koko maailmaan musiikkihygieniaa vaaliva neuvosto. Organisaatio koostuisi omien genrejensä rautaisista asiantuntijoista ja heidän niin teoriassa kuin käytännössäkin varsin yksinkertainen tehtävä olisi määritellä, mikä musiikki on hyvää ja mikä huonoa. Allekirjoittanut toimisi luonnollisesti neuvoston päämiehenä, jolla olisi veto-oikeus kaikkiin sen jäsenten tekemiin päätöksiin.
Päätöksissä olennaisin seikka olisi kiinnittää huomiota huonouden asteeseen ja mätkäistä sen mukaan äänitteelle haittavero, jonka suuruus vaihtelisi esimerkiksi 10-100 prosentin välillä. Tämä luonnollisesti nostaisi joidenkin turhien levyjen hintoja rutkasti, mutta koska neuvosto ei haluaisi toimia sensuroivana elimenä tai rajoittaa millään tavalla valinnanvapautta musiikin suhteen, kuluttajilla säilyisi kuitenkin mahdollisuus valita itse ostamansa musiikki. Haittaverosta kertyvät rahat voitaisiin hallintokulujen jälkeen kanavoida vaikka kaikenlaisen kestävän kulttuurin tukemiseen sekä ympäristönsuojeluun, joita se jo epäsuorasti pelkällä olemassaolollaan tukisi julkaistujen levyjen määrän vähetessä levy-yhtiöiden julkaisupolitiikan itsesäätelyn kautta.
Jokaisella musiikkihygieniatarkastajalla on luonnollisesti kova vastuu tekemistään päätöksistä, mutta uskoisin että innokkaita ja asiantuntevia henkilöitä kohtuullisella korvauksella tehtäviin löytyisi. Musiikkihygienian neuvosto voi nimenä kalskahtaa pahaenteiseltä ainakin niiden korvissa, jotka näkevät jokaisessa asiassa ja parvekkeella natseja, mutta asiaa ei kuitenkaan tule ottaa liian vakavasti. Loppujen lopuksihan kyse on kuitenkin vain musiikista, jonka parasta tässä kokonaisvaltaisesti ajatellaan.
Kolumnin innoittajina ovat toimineet kirjoittajan omat kokemukset useiden vuosien ajalta musiikkiteollisuuden eri osa-alueilta sekä eräs Scatterbrainin teksteiltään yhä ajankohtainen kappale, josta alla pieni pätkä:
“In my car I drive along, the radio it plays a song.
To the song I sing along, I sing along to the song.
Why do I sing, sing along?
Do I sing cause it's a good song?
Or because I'm brainwashed
'Cause I hear it every five minutes!
I sing along to dog food commercials too,
I don't see the difference, do you?
A dog can lip-sync too
The mainstream, can you say bore?
Respectable, acceptable, I've heard that song before.”
”Tastes Just Like Chicken” (1991)
Julkaistu Tuhma 03/08
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)