Inferno #164/2018

Pää Kii

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan

Stupido

3,5

Huora

Kosto elää!

Stupido

2,5

Pää Kiin kakkonen on levy, jonka ilmestymiseen en uskonut. Keulahahmonsa Teemu Bergmanin uraan kun on kuulunut jäsenien ja kokoonpanojen alituinen vaihtelu tyylin ja tason pysytellessä kutakuinkin tasaisen laadukkaana. Notkahduksia oli kuitenkin jo havaittavissa esikoisalbumin jälkeisillä moninaisilla hieman innottomilta kuulostavilta pikkujulkaisuilta, joiden kappaleista kolmasosa löytyy yhdentoista joukosta näin vuosia myöhemminkin.

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on skeptisistä lähtöoletuksistani huolimatta varsin kelvoillinen punk rock -kiekko. Aiemmin julkaistut biisitkin kuulostavat jopa paremmilta kuin alun perin ilmestyessään ja napakan mittaista kokonaisuuttakin tarkasteltaessa ne ovat kotonaan. Tarttuvan ytimekäs joskin yllätyksetön ja osin hieman innotonkin biisin- ja sanoitusten tekokaava on tosin edelleen käytössä eli samaa paskaa aina vaan. Lopputulos ei kuitenkaan haise täysin väkisin turistetulle ja pahalle, vaikka debyytin tasolle ei ylletä parhaimmillaankaan kuin muutamassa kohtaa.

Viime vuonna heti kätellyssä itsensä tunnetuksi tehneelle Huoralle oli kysyntää. Yhtye osasi tehdä kantaaottavia biisejä, jotka olivat tarttuvia ja uskottavasti rock ja sopivan ronskisti joskaan ei liikaa punk. Ja kun livenäkin meno oli solistinsa luonnonlapsimaisen Anni Lötjösen johdolla kiitettävän energistä ja viihdyttävän huoletonta, oli paketti siltäkin osin täysin kasassa.

Kosto elää! on monella tapaa taantumuksellinen kiekko esikoisalbumiin verrattuna. Selkeät punk-vaikutteet ovat hiipuneet entisestään ja tilalle on tullut aiempaa selkeämmin tanakasti taottu perusmallisempi rockin- ja metallin seos. Muutos ei periaatteessa ole iso, mutta käytännössä sen myötä tamperelainen rockin seksityöläinen on myös menettänyt osan kiehtovuudestaan. 

Kiihottavuutta laskee myös Annin tylsempi ja kapea-alaisempi äänenkäyttö, joka paikka paikoin kuulostaa jopa siltä kuin lavoilla ja niiden ulkopuolella riekkuminen olisi jo vaatinut äänijänteiltä veronsa. Huoralla on toki myös yhä sanottavaa, mutta aihepiirit ovat silti jo tuttuja ja turvallisiakin. Jos aiemmin epäkohtia tuotiin esille raivoamalla, tuntuu nyt että sinällään tärkeistä aihepiireistä lähinnä kitistään ison kaveriporukan kesken.

Kosto ehkä elää niin yhtyeen sisällä kuin siihen korviaan myöten ihastuneidenkin joukossa, mutta tämän esityksen perusteella se vaikuttaa minusta enemmänkin vain enemmän isoilta sanoilta kuin teoilta. 

Rue Morgue

Rue Morgue

Svart

4,5

Sanoo yhtye itse mitä tahansa, niin kyllähän Rue Morgue ehtaa postpunkkia on. Mutta yhtä lailla se yllättävänkin paljon myös muuta liikkuen karsinansa sisällä laaja-alaisen sulavasti punkista, popin kautta goottailuun. Hämmentävää on myös se, että näinkin tuore, aiemmin vain kaksi pikkuvinyyliä viime vuonna julkaissut porukka on heti esikoisellaan kaikin puolin täysin valmista tavaraa.

Orkesterin eponyymi debyytti on todella naseva ja tyylikäs julkaisu. Sen mustavalkoisen pelkistetyissä kansissa ei ole mitään ylimääräistä ja samaa pätee kokonaisuuteen. Yhdeksän biisiä 27 minuuttiin on rohkeahko mutta täysin oikea ratkaisu, sillä jokainen monipuolinen yksilönsä on hävyttömän hitikäs ilman että peräkkäiskuuntelussa ne aiheuttaisivat minkäänlaista ähkyä. Ilmavuudestaan huolimatta musiikki koskettaa eikä oikealla lailla osin naivistisestikin ahdistusta ja melankoliaa tihkuvat uskottavasti tulkitut sanoitukset hävetä piiruakaan, vaan niihin pystyy moni samaistumaan vähintäänkin osittain.

On eri hienoa, että Kuudes Silmä -yhtyeen viime vuonna ilmestynyt Pelko saa Rue Morguesta näin kovan seuraajan tälle genrekentälle. Vanhat parrat paraatissaan voivat vain seurata kaukaa perästäpäin nuorempien tekijöiden esiinmarssia tässä ajassa eikä pelkästään menneisyyteen takertuvan musiikkiperinteen ylläpitämisessä.

Shelton/Chastain

The Edge of Sanity – 88 Demo Session

Pure Steel

3,5

Myönnettävä on, että suhtauduin perin kyynisesti tähän julkaisuun ennen perehtymistä. Manilla Road -keulahahmon Mark Sheltonin menehdyttyä yllättäen viime kesänä 30 vuoden takaisen demon julkaisu näinkin pian tuntui lähes haudanryöstöltä. Etenkin kun kyseessä on kappalemäärältään, joskaan ei pituudeltaan, tynkä tuotos, joka on vieläpä alun perin taottu rumpukoneella kasaan sessioiden täydentämiseksi.

Vaan kun biisit ovat vaillinaisinakin versioina näin vahvoja, puolustaa julkaisu hyvinkin paikkaansa. Ote jenkki-power metalia muistuttaviin biiseihin on kauttaaltaan yllättävänkin raskas ja rankka, johon Sheltonin kertovan pehmeähkö laulutyyli yhdistettynä David T. Chastainin kitaran rappaukseen ja revitykseen luo oivan kontrastin. Edes konerumpujen tylsähkön tarkka papatus ei haittaa liiemmin kuuntelua ja demosoundien utuisuus syventää sekin vain tunnelmaa.

Biisejä 42 minuuttia kestävällä levyllä ei ole kuin neljä, joista Orpheus Descending on vieläpä kahteen kertaan. Vaan sen verran erilaisia vajaan 12 ja reilun 20 minuutin mittaiset versiot lopulta ovat, että tätäkin myös kestoltaan eeppistä ja voimakasta hämyhevia kuuntelee ilolla. Ennen oli miehet ja metalli rautaa, nykyään paperia ja muovia.

Inferno #146/2017

Huora

Hukutaan paskaan

Stupido

4

On helvetin hienoa huomata, että Huora ei ole myynyt itseään halvalla siirtyessään albumimittaan. Vuosi sitten videonakin julkaistut Kovia ja kiljua sekä Sori siitä olivat sen verran kovia täsmäiskusävelmiä uudelta yrittäjältä, että levytyssopimuksen myötä itsensä myyminen halvalla ja helpolla oli pelkona, mutta onneksi turhaan. Yhtye on yhä edelleen sekä sopivan räävitön, uskottava että ärhäkkä, mutta samalla myös riittävän salonkikelpoinen ollakseen helposti muidenkin kuin onnettomien yksinäisten miesten lähestyttävissä.

Huoran punkahtava lähestymistapa rokkiin ja metalliin on yksinkertaista, mutta konstailemattomista aineksista huolimatta se on silti onnistunut tekemään toisiinsa verrattuna yllättävänkin erilaisia biisejä. Merkittävä osa musiikin viehätystä on sen tarttuvuuden lisäksi niin soitossa kuin teksteissäkin vahvasti vaikuttava hellyttävä ja osin jopa naivistinenkin ote, joka ei kuitenkaan missään kohtaa kuulosta vaivaannuttavalta. Laulaa bändi sitten kaaokseksi muuttuvista kotibileistä, kaljan särpimisestä tai sen aiheuttamasta jälkitaudista, aikuisuuteen liitettävistä velvollisuuksista tai pienen ihmisen henkilökohtaisista hätähuudoista, yhtye tekee temput hienosti puolessa tunnissa.

Ilman huudosta ja laulusta vastaavan Anni Lötjösen luonnonlapsimaista tulkintaa Huora kuitenkin todennäköisesti jäisi vain yhdeksi monista kaduilla maleksivista rock-porukoista. Nyt nelikko taitaa yhdessä hyvän joukon ammattilaisen temppuja tyydyttääkseen vähän isompaakin rajumpiin otteisiin tottunutta ryhmää muuallakin kuin hämyisillä asiaan vihkiytyneiden erikoisklubeilla. Hukutaan paskaan onkin ehtaa ja hyvää eskapismia musiikinystäville, jotka haluavat edes hetkeksi unohtaa kaikenlaisen arkisen paskan josta levyllä lauletaan.

Napalm Ted

Fleshbox MC

Ape Tit

3,5

Napalm Tedin grindcore-mäiskettä on tullut seurattua kasetin ja splittiseiskan verran ja yhtyeen kokonaisvaltaisesta UG-meiningistä on tullut tykättyä himppasen verran enemmän teoriassa kuin mitä lopulta käytännössä. Fleshbox kassu-EP:llään bändi alkaa taivuttamaan entistä paremmin puolellaan myös musiikillaan, sillä ylenpalttinen soundillinen ja soitannollinen kohkaaminen on jämäköitynyt huomattavasti ilman että intensiteetti tai viihdyttävyys olisi kadonnut mihinkään.

Osaltaan tiukentunut kokonaisuus johtuu myös siitä, että biisit ovat aiempaa death metalisempia ja osittain myös teknisempiä. Grindauksesta muistuttaa edelleen pääosin räväkät temmot ja tutut ampiassurinakitarat mutta myös ytimekäs ilmaisu: minuutissa viiva kahdessa ehditään tuoda esille kaikki olennainen. Poikkeuksena sääntöön toimii eeposmainen ja yllättävänkin monimuotoinen, yli kolme minuuttia kestävä Head On, jonka löyhkä on koko kasetin haastavinta ja kalmaisinta.

Fleshboxilla kaikkea muuta kuin humoristinen ”Suomen Nappis” tarjoaa raavaan annoksen, jossa lihaa on ensimmäistä kertaa pottuja enemmän.

Necroslurg

Haudantaka MC

Rämekuukkeli

2,5

Kun kotimaiset pitkän linjan punkin tekijämiehet yhdistävät voimansa uuden nimen alla ja julkaisevat ensimmäisen tuotoksensa trendikkääksikin tituleerattuna C-kasettina, ovat lähtökohdat tuntemattomiin tulokkaisiin verrattuna pykälää kiinnostavammat. Tämäkään ei kuitenkaan takaa automaattisesti hyvää lopputulosta, mistä nasevan mittainen Haudantaka käy oivana esimerkkinä.

Necroslurgin lähtökohtana on punk-henkinen metalli, vaikka kovinkaan yksiselitteisesti ei kaksikon  musiikillista linjausta ole helppo kuvata. Normaalisti ahtaammassakin karsinassa pyörivä musiikki saa itselleen etua pienemmistäkin irtiotoista, mutta tässä tapauksessa tämä kuuluu lähinnä ainakin osittaisena linjattomuutena. Soitetaan mitä halutaan -asenne on kyllä arvostettava, mutta nyt biisit itsessään eivät ole parhaimmillaankaan keskinkertaisuutta kaksisempia. Paikoittelen jopa kuulostaa siltä, että niin soittoa kuin kappalerakenteitakin on mietitty aivan liiaksi pelkän fiilisrappauksen sijasta.

Asennetta kyllä löytyy riittämiin niin teksteistä kuin niiden miehekkään karskista tulkinnasta vastaavan Oton suorituksesta, mutta tällä ei vielä pötkitä puoliväliä pidemmälle. Jos kappalekympistä löytyisi enemmän yhtyeen nimikkokappaleen kaltaisia, yksinkertaisen tarttuvalla melodiallaan outoa tunnelmaa levittävää keskitempoisempaa musiikkia yhdistettynä synkempään ja äärimmäisempään ilmaisuun, olisi jälki oitis häiritsevämpää ja kiinnostavampaa.

Uhrit

Taudinkuva 7”

Hyvän Mielen Levyt/Fight/Grind Your Mind

3,5

Kuten olen tainnut jo aiemminkin todeta, on eri hienoa kun nainen huutaa. Paitsi kotona. Bändijäsenen sukupuolen esiintuominen ei tosin tässäkään yhteydessä ole kokonaisuuden kannalta kovinkaan merkittävää, sillä niin tytöt kuin naisetkin ovat soittaneet ja laulaneet jo pitkään erilaisia miehisiksi miellettyjä musiikin tyylilajeja ilman että jalkovälistä puuttuvien killuttimien puuttuminen sinällään parantaisi tai pahentaisi lopputulosta.

Vaan onhan se niin, että Uhrien tapauksessakin tekstit saavat hieman lisää painoarvoa, kun niitä tulkitsee nainen. Etenkin kun aiheina on länsimaiselle kulttuurille vieras ajatus miehisestä kunniankäsityksestä ja sen ilmentyminen naisiin kohdistuvana happohyökkäyksinä tai erityisesti nuorilla naisilla erilaisina syömisongelmina näkyvä, osin yhteiskunnankin aiheuttama vääristynyt käsitys kauneusihanteista. Vaan ei bändi missään nimessä pelkkää feminististä sanomaa levitä, vaan humanistiset lähtökohtansa sillä on myös muunlaisiin vakaviin ongelmiin, joihin uutisotsikoita myötä nykyään törmää.

Vaan kuten hyvään punkkiin ja hardcoreen kuuluu, yhtä tärkeää ja enemmänkin tällä seiskalla on sanoitusten lisäksi myös itse musiikki. Siitä löytyykin riittävästi intensiteettiä tukemaan lyyristä antia, mutta on päällekäyvässä ja suoraviivaisessa esitystavassa myös sopiva määrä korvakarvoihin kiinnittyviä pieniä melodiakoukkuja. Taudinkuva ei mullista maailmaa, mutta pitää sisällään neljä biisiä hyvää möykkää muistuttaen kuulijoitaan samalla monista epäkohdista joille ei pidä silmiään ummistaa.