Inferno #190/2021

Aggravator
Unseen Repulsions EP
Empire
4,5

Näin sitä pitää rässätä! Aggravatorin kuuden biisin EP:llä todella aggressiivinen ärhentely lähentelee Dark Angelin ja Sadusin alkupään tuotantoa. Samaan syssyyn voi mainita myös Deathin, sillä sen verran tutunoloisia Leprosy-ajan kitaralinjoja usein vedellään. Harvoin sitä kuulekaan nykyaikana näin päällekäyvää ja runsaan laadukasta riffittelyä, joka ei säästä perheen koiraakaan.

Selkeää raastavuutta löytyy myös soundillisesti, ja kun yhtye vielä onnistuu tyylillä runnomaan Molly Hatchetin Bounty Hunter -coverin omaan muottiinsa, on 20 minuutin mittainen kokonaisuus yksinkertaisesti hemmetin kova.

Blóð
Serpent
Malpermesita
4

Duona toimivan ranskalaisen Blóðin metodi toisella levyllään on äärimmäisen yksinkertainen mutta pirullisen tehokas. Monessa eri bändissä mukana ollut Ulrich W. vyöryttää hidasta ja monotonista riffiä, jonka päälle Anna W. valittaa puhtaan kuulaalla äänellään yltäen välillä piinattuihin rääkymisiin. Näillä toistensa vastakohdilla on saatu aikaiseksi painostava tunnelma, jossa osin black metalin elementein luotu synkkyys on tuotu osaksi doom metalin lohduttomuutta.

Albumin minimalistisuus on hypnoottista, ja vaikka levyn seitsemän kappaletta ovatkin pitkähköjä, on kokonaismitta hyvin maltillinen 43 minuuttia. Näin se ei pääse puuduttamaan liiaksi, vaan samanaikaisesti mieltä sekä lannistavana että ahdistuksesta voimaa -tyyppisesti saa janoamaan lisää. Harva artisti onnistuu toteuttamaan tällaisen ristiriitaisuuden musiikissaan näin hyvin ja Blóðin tapauksessa tämä johtuu enemmänkin musiikin sisältämästä vahvasta latauksesta kuin sävellysten sisältämistä tehokeinoista.

Serpent on oiva osoitus siitä, kuinka vähemmän voi olla enemmän silloin kun visio on riittävän vahva ja muiden karttama. Samasta syystä se on varmasti myös monelle liikaa, vaikka kuvailuun käyttäisikin adjektiivia tylsä.

Eri Esittäjiä
Iron and Hell vol. 1
Gates of Hell
3,5

Tämän tästä saa kuulla väninää, kuinka CD:n myynti on romahtanut ja se ei kiinnosta enää ketään koska vinyyli vöyhöti vöyhöti sekä digi-digi-dägä. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä faktahan on, että sisällöstä (ja joskus toki myös tilanteesta) riippuen jokaiselle musiikille on oma sopivin formaattinsa. Ja tälle vanhoja hyviä aikoja ylistävälle Gates of Hellin ja emolafkansa Crul Del Surin neljän eri bändin pienjulkaisujen kokoelmalle hopeakiekko jos mikä on täydellinen formaatti.

Kokiksen käynnistävän helsinkiläisen Chevalierin biisit löytyvät viime vuonna julkaistulta 7” singleltä, jonka pitkähköihin vauhtihevikappaleisiin on tuotu aiempaan verrattuna kunnianhimoisesti osioita ja sävyjä myös perinteisemmän heavy metalin saralta. Emma Grönqvistin  kireän kiihkeän käskytyksen ansiosta omaperäisyysaste nouseekin seuralaisiaan korkeammalle ja onkin parasta, mitä yhtye on tähän mennessä saanut aikaiseksi.

Atom Smasherin kappaleet ovat nekin julkaistu viime vuonna seiskana. Saksalaisten mukavasti rullaava musisointi tuo tunnelmaltaan mieleen Manilla Roadin hämyilyn, mikä osaltaan johtuu myös laulajan lievästä nasaalisoundista. There Lives a Beast within This Cave on monimuotoisuutensa ja tästä aiheutuvan pituutensa ansiosta The Age of Icea kiinnostavampi, vaikka siltä syvyyttä senkin sävellyksestä jää uupumaan.

Brittiläinen Phaëthon on saanut levylle viiden biisin esikois-EP:nsä, jonka vinyylipainos ilmestyi samaan aikaan tämän kokoelman kanssa. Yhtyeen eeppisiä sävyjä sisältävä heavy metal on tummasävytteistä eikä kohoa kuulaasti korkeuksiin kuten yleensä tämän genren artisteilta odottaa. Rivimiehen marssimista muistuttavassa maanläheisessä meiningissä on oma kiehtova fiiliksensä, mutta voimaa ja tarttuvuutta lisääviä tuovia valopilkkuja saisi olla enemmänkin.

Mausoleum Gate -rumpali Oskari Räsäsen sooloprojekti Iron Griffin on ehtinyt julkaisemaan täysimittaisen albuminkin, mutta tälle yhteisjulkaisulle on ymmärrettävästi päätynyt vuonna 2017 julkaistu eponyymi EP. Kaikessa 70-lukulaisuudessaan ote musiikkiin on nelikon kepein ja hämyisin. Menneisyyteen haikailu on rentoudessaan sen verran autenttista ja viihdyttävää, että levyn päätös- ja paalupaikka on ansaittua.

Sen lisäksi, että Iron and Hell Vol. 1 on helposti ja huokeasti saatavilla oleva kuunteluystävällinen kokonaisuus, tuntuu myös, että muiden riittävän samankaltaisten joukossa osalliset saavat vertaistukea olleessaan osana suurempaa kokonaisuutta.

Herzel
Le Dernier Rempart
Gates Of Hell
3,5

On hyvin helppoa ymmärtää, miksi uransa alussa olevien fransmannien ensimmäinen täyspitkä vetoaa taatusti valtavirtaa kaihtaviin hämyhevareihin. Laulukielenä ranska on yhä eksoottisen kuuloinen, ja kun tämä yhdistetään hellyttäviin pilipalimelodioihin ja eeppisyyttä tavoitteleviin pitkähköihin biiseihin, löytyy ytimekkään mittaisesta Le Dernier Rempartista kivasti läpikattavaa tenhoavuutta.

Herzelistä voi hyvinkin tulla Sortilègen manttelinperijä 2020-luvulla, jos se vain pystyy viemään musiikillisen visionsa yksityiskohtia vähän pidemmälle.

Lucifuge
Infernal Power
Dying Victims
3

Viiden vuoden sisään monen monituista pientä ja pidempää julkaisua tykittänyt Lucifuge on vauhdikas myös tuoreimmalla täyspitkällään. Vaan niinhän se pitää ollakin, kun kyse on rennon timmillä otteella roiskitusta punkahtavan rokahtavasta metallista.

Vaikka Infernal Powerilta ei löydy kovinkaan ihmeellisiä sävellyksiä, pärjää se helpostikin keskitason saakka pelkällä räyhäkkäällä otteellaan, jossa fiilispohjainen soittaminen ja säveltäminen on tärkeämpää kuin nuottien asettelu oikeille paikoilleen ensin päässä ja lopuksi tietokoneen ruudulla.

SpellForger
Upholders of Evil EP
Personal
3

Tuoreen tulokkaan SpellForgerin voisi helposti olettaa olevan Etelä-Amerikasta, sen verran kiivasta on esikoisjulkaisunsa speed/thrash metalin tummemman saran pioneerien suuntaan viittaava suht intensiivinen meininki. Oikea lähtöosoite on kumminkin Kaakkois-Aasia, mikä sekin käy hyvin pirtaan.

Upholders of Evililta löytyy runsaasti hyvin soljuvaa ja asiaan sopivaa vauhtia, vimmaa, vaaratilanteita, räksytystä, kiekaisuja, riffiä ja sooloilua aivan kuten alkuaikojen Destructionilla. Soundien tavoin biisit jäävät kuitenkin hiukan ohuenlaisiksi aiheuttaakseen kaivatun laisia primitiivireaktioita.

Superlynx
Electric Temple
Dark Essence
3

Mielikuvat nimestä Superlynx ohjautuvat ensimmäisenä rennon retromaisen rock’n’rollin suuntaan ennemminkin kuin doom metalin pariin, mutta kyllä Electric Templessäkin on oma verkkainen ja vaaniva atmosfäärinsä. Ristiriitaisuutta löytyy musiikista enemmänkin, sillä vaikka sekä sävellyksellisesti että tuotannollisesti ollaan hyvin ilmavan ja lämpimän tunnelman äärellä, löytyy taustalta myös synkempiäkin välähdyksiä.

Musiikin yhteydessä on mainittu myös psykedeelisyys ja kyllähän kitarat usein mouruavat omia hämyisiä linjojaan muuten yksinkertaisen hidastelun päälle. Jollain lailla tämä onnistuu paikoitellen luomaan myös mielikuvan savuisen raukeasta jazz-klubista ilman että tällaiseen musiikkiin löytyy minkäänlaista yhteyttä.

Oma suuri merkityksensä kappaleissa on myös basistin tonttia hoitavan Pia Isaksenin eleetön, kirkkokaiutettu laulu, mikä assosioituu vahvasti myös albumin nimeen. Ei siis mikään ihme, että Jimi Hendrix -viittauksen kautta kolmikko sanookin kokevansa musiikkinsa omana temppelinään, jossa voi kokea tunnekirjon koko skaalan aiheuttaman henkisyyden. Osuva kuvaus ilman minkäänlaista onttoa sanahelinää.

Vaan kun oma maailmankatsomus vaihtelee vähän päivästä riippuen ateismin ja agnostismin välillä, ei Electric Temple saa minua vielä tällä kertaa uskomaan itseensä. Selvää kuitenkin on, että jotain kiehtovan mystistä siinä kumminkin piilee ja ehkä valaistumisen aika seuraa jatkossa.

The Limit
Caveman Logic
Svart
3,5

The Limit on hyvin epätavallinen ja odottamaton kollaboraatio, vaikka musiikkinsa onkin rock’n’rollin perusasioiden kovimmassa ytimessä. Kirjaimellista vaariosastoa levyllä edustavat 70 ikävuotta lähestyvät Bobby Liebling Pentragramista lauluissa, hyvin lyhyen uran The Stoogesin basistina tehnyt Jimmy Recca ja kitaristina New Yorkin punk-skenessä 70-luvun lopussa pyörinyt Sonny Vincent. Orkesterin keski-ikää taas laskevat portugalilaisen doom-bändi Dawnriderin rumpali ja kitaristi joiden mukaan päätymistä bändiin voi pitää pienenä mysteerinä.

Helpoiten levyä sisältöä voi kuvailla The Stoogesin perilliseksi tai lyödä se suoraan proto-punk lokeroon. Löytyypä levyltä myös tuon ajan garage rockin lisäksi selkeätä doomailua, mikä sekään ei ole ihme ottaen huomioon kuka kappaleita tulkitsee. Ääneltään viriilissä kunnossa olevan Bobbyn tuttu pappalespauskin tuo vain oman lisävärinsä muuten tanakasti soitetun ja yllättävänkin energiseen musiikkiin.

Caveman Logic on napakka ja yksinkertainen levy, jonka jokaisen katteettomia sanoja viljelevän ikääntyneen muusikon soisi tekevän kädenlämpöisen ja mitäänsanomattoman läpsyttelyn sijaan. Vaikka aivan maaliin saakka sillä ei päästäkään innostuskäyrän alkaessa kääntyä varovaisesti alaspäin loppua kohti edessä, löytyy kiekolta useampikin hyvällä asenteella vetäisty ralli, jossa tekijöidensä oma soittohistoria ja kokemus kuuluu. Vaikka nuorisoa kiinnostaa ihan muut asiat kuin rock-musiikki, ei se silti ole kuollut vaikka Gene Simmons niin toitottaakin. Ironisesti kyllä tekijöinä pitää näemmä vaan olla koko ikänsä rokanneita pappoja, joiden asenne ja rakkaus musiikkia kohtaan on säilynyt.