Inferno #187/2021

Dark Quarterer
Pompei
Cruz Del Sur
1,5

40:ssa vuodessa Dark Quarterer on julkaissut varsin maltillisen määrän levyjä eikä miehistössäkään ole vaihtunut kuin kitaristi pariin kertaan. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metallista kohti raskasta mutta silti samalla vanhakantaista progeilmaisua, mutta Pompein perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken eikä yhtye tunnu edelleenkään kunnolla tietävän millaista tyylilajia se haluaa esittää. Lopputulos onkin kummallisen sekavaa ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä em. genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille.

Jos sävellykset eivät ideatasollakaan kirkkaimmin loista, tiputtaa muuten välimallin levyltä kirveitä pois sovitusten kankeus sekä tyylitajun puute. Meno on kauttaaltaan huonolla tavalla kulmikasta eikä neroutta lähentelevällä tavalla outoa ja yllättävää. Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulajamaisuutta tavoitteleva ääni nousee ihan kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein tämäkin lähinnä ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä laululinjoillaan.

Italialaisten mittava kokemus ja osaaminenkin pilkistelee esiin kyllä siellä täällä, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain tätä kahdeksatta levyä parempaa.

Eternal Champion
Ravening Iron
No Remorse
3,5

Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan jo ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajilleen pettymystä. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule Ravening Ironin myötä laantumaan eikä tähän ole mitään syytäkään. Ytimekkään mittaisella levyllä kun Michael Moorcockin inspiroima miekka & magia -metalli soi vallan eeppisesti.

Sisältörikkaudestaan huolimatta Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka saakin minusta vähintäänkin tapauskovaisen. Kappaleissa on kyllä juuri mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa oikeanlaista haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mielenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Klassikko-ominaisuuksistaan huolimatta kertomus Ravening Ironista ei kuitenkaan nouse legenda-asteelle.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä nousta joskus metallihistorian kirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Kaikki kun jo soundeista lähtien voisi olla vieläkin sekä suurempaa että syvempää ja tätä kautta koskettavampaa ilman että musiikin kovin ydin jäisi turhanpäisen mahtipontisuuden varjoon.

Foreigner
Can’t Slow Down (Deluxe Edition) (reissue)
Ear Music
4

Foreignerin alun perin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus ja on sitä edelleen näin uudella vuosikymmenelläkin uusionsa myötä. Levyltä kun löytyy kaikki bändin vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta aikuiseen makuun suunnatusta kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolien silmäkulmat ja alusasut.

Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on kelpo testamentti toisin kuin monen muun veteraanin vastaava viimeinen tuotos. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold As Icen tai That Was Yesterdayn kaltaisia pehmorokin ikiklassikkoja puhumattakaan kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä olevan I Want to Know What Love Is -biisin kaltaista herutusta. Mutta jo muutenkin tasaisesta kokonaisuudesta kliimaksiksi nousevat nimikappale ja When It Comes to Love ovat aivan riittävän lähellä em. vanhoja hittejä, jotta albumi nousee hyvästä tasolle laadukas.

Niin hyvä kuin studiolevy itse onkin, tuntuu tämän kaksilevyllisen paketin kutsuminen deluxe editioniksi hivenen liioitellulta. Käytännössä kun uusien ja vanhojen biisien sieltä täältä tallennetuista live-versioista kasattu B-Sides And Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Ja etenkin kun albumi julkaistiin alun perinkin sopuhintaan saatavilla olevana versiona, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän DVD:n kanssa muodostivat paljon tuhdimman ja yhteneväisemmän kokonaisuuden.

Furnace
Dark Vistas
Soulseller
1,5

Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monta julkaisua suoltava Rogga Johansson tuntuu Furnacella haluavansa imitoida Edge Of Sanityn gootti-irtiottoja death metalista. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, on Dark Vistas tasaisen lattea mitäänsanomattomuus.

Ei levy ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin edes silloin kun sellaisia on löytävinään, ei lopputulos ole kovinkaan kaksinen vaikka vaivattomasti taustalla soljuukin. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church.

Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle ja kyytipojaksi lasin vettä.

Pounder
Breaking the World
Shadow Kingdom
3

Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtyeellään Gruesome kuinka taitoa ja tyylitajua löytyy imitoida niinkin suuresti arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Pounderin kakkonen osoittaa sekin, kuinka vahvaa osaamista ja näkemystä löytyy myös kirkasotsaiseen ja häpeilemättömästi tarttuvaan 80-lukulaiseen heavy metaliin ilman käppäisyyden häivääkään.

Niin muotokieleltään lähes virheetöntä kuin Breaking the World onkin, kuulostaa se kuitenkin vähän ikävällä tavalla liikaa pelkältä projektilta, josta puuttuu kaivatunlainen suurempi intohimoisuus.

Sacrocurse
Supreme Terror EP
Shadow
3

Meksikaanien säpäkkä death metal -vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on osin eläimellistäkin death metalia aina kaiutettua rähinä-älinää ja säästeliäästi käytettyjä ulvaisuja myöten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekee Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovaa, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta sen osa on jäädä ainoastaan satunnaiseksi huviksi. Tämän lajin pätkytystä kun on tehty moneen kertaan julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin.

S.D.I.
Sign of the Wicked (reissue)
MDD
4

Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band oli turhien paluulevyjen kärkisijoilla kaikessa mitäänsanomattomassa velttoudessaan, puolustaa uusintaversio Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) paikkaansa. Siitäkin huolimatta, että tämä on julkaistu uusiksi jokaisella vuosikymmenellä ilmestymisensä jälkeen.

Eihän levy aikoinaankaan ollut mikään kovin genreklassikko, mutta B-luokan kärkeä nyt kumminkin. S.D.I.:n osin pölhökin vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloween tai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta.