Attaxe
20 Years the Hard Way REISSUE
Pure Steel
2,5
80-luvun loppupuoliskolla demotasolle jumahtaneella Attaxella on ilmeisesti sen verran oletettua kysyntää, että sen alun perin jo vuonna 2006 julkaistu omakustanteinen kokoelma kannattaa pukata pihalle taas uusiksi. Kulttuuriteot ovat aina kannatettavaa, joskaan ei aina kannattavaa toimintaa, ja tässä tapauksessa ilman aiempaa omakohtaista sidettä yhtyeeseen 20 Years the Hard Way jää lähinnä kuriositeettijulkaisuksi.
Sitä luulisi, että demokokelma sisältäisi kaikki demot kokonaisuudessaan, mutta nyt mukaan on napsittu vain osa sisällöstä loppujen ollessa myöhemmin taltioituja mutta aiemmin julkaisemattomia biisejä. Onpahan mukaan tällätty myös Zyklónen ainoa kolmen biisin demo, bändi jonka kitaristi Greg Perry perusti erottuaan Attaxesta toisen kerran. Erikoinen kasaamistapa tekee lähes tunnin mittaisesta kokonaisuudesta sekavanoloisen.
Eri aikakausina ja paikoissa tallennettu musiikki on osin vaihtelevaa niin musiikiltaan kuin suuremmissa määrin myös soundeiltaan. Tämä sinänsä ei olisi ongelma, mutta tätä paremminkin muskelinpullistelua US power metalin puolella on tehty kuten nyt vaikka jo vuonna -83 ilmestyneillä Queensrÿchen eponyymillä EP:llä tai Savatagen Sirensilla. Parhaimmillaan Attaxe melkein yltää näiden tasolle, mutta suurimman osan ajasta ei.
Electric Mob
Discharge
Frontiers
3
Brassien ennakkoluuloton ja monipuolinen ote hard rockiin esikoisalbumillaan on perin ilahduttavaa. Meininki on leppoisaa, kiitos bluesahtavan otteen, joka viittaa erityisesti 70-luvun klassisen rokkiin. Renan Zontan keuhkot ovat kunnossa ja miehen tulkinnassa onkin musiikkiin lähes täydellisesti sopivaa kukkomaista röyhkeyttä, jota ilman Electric Mob olisi vain yksi monien joukossa.
Kaikesta hyvyydestään huolimatta debyytti on vielä raakile. Sekä soundeihin, sävellyksiin että yleiseen tulkintaan jää kaipaamaan enemmän lämpöä ja syvyyttä, jota toivon mukaan tullee kokemuksen myötä.
Glacier
The Passing of Time
No Remorse
3,5
Glacier on yksi lukuisista 80-luvun puolivälissä kolmen pienjulkaisun voimalla eläneistä tapauksista, joka pistettiin multiin ja on nyt herätetty alkuperäisen laulajan toimesta elävien kirjoihin. Raato ei ihme ja kumma löyhkää tippaakaan, sillä The Passing of Time on kauttaaltaan viriiliä voima-heavy-metallia Amerikan malliin.
Jos koko albumi olisi vain kyllästetty Eldest and Truest-Live for the Whip-avauskaksikon laisilla yksinkertaisen tehokkailla iskuilla, viiltyisi se tajuntaan kallon halkaisemalla hamarapuolella takomisen sijasta.
House of Lords
New World – New Eyes
Frontiers
3,5
Vaikka orkkiskokoonpanosta ei olekaan enää jäljellä kuin laulaja James Christian, soi Amerikan hard-rokkareiden tuorein albumi juuri niin komean tyylipuhtaasti kuin vain ammattimiesten yli 30 vuoden kokemuksella on lupa odottaa. Kesäisen kepeissä menopaloissa ja slovareissa on kypsytellyn juustoisia melodioita riittämiin, joiden ansiosta tunnelma on kauttaaltaan vastustamattoman hyväntuulinen ja kasarihenkisyydestään huolimatta ajaton. Pakkohan tästä on pitää, vaikka mistään ikimuistoisesta levytyksestä ei olekaan kysymys.
Mad Butcher
Metal Lightning Attack REISSUE
Relics from the Crypt
2,5
Mad Butcherin debyytti vuodelta -85 on malliesimerkki löydöksestä, joka nyt on tuotu taas päivänvaloon germaanisia metallikryptoja koluamalla. Julkaisija mainostaa tätä klassikoksi, mutta ensikertaa levyyn uusionsa kautta tutustuneena myönnän ainoastaan kulttistatuksen.
Orkesterin paukuttama vauhdikas teutooninen heavy/proto-speed metal tuo vahvasti mieleen aikalaisensa Living Deathin ja osaltaan myös alkuaikojen Acceptin. Udon ja kumppaneiden tasolle ei tosin ylletä kuin korkeintaan puoliksi ja hävitäänpä laadullisesti myös ensiksi mainitulle.
Madhouse
Braindead
Iron Shield
3,5
Näidenkin sakemannien ura jäi 80-luvun lopulla ainoastaan pari demon mittaiseksi, mutta niin vain vanha jengi on saatu kasaan, ja pikku päissään päätetty jatkaa uuden laulajan kanssa siitä mihin vuosikymmeniä sitten jäätiin. Ja toisin kuin niin monen reunionin kohdalla, idea ja sen toteutus ei ole ollenkaan hullumpi.
Tämä paluun jälkeinen toinen albumi on klassinen teutonimetallin ilmentyvä aina kansitaiteistaan ja teosnimistään lähtien, että sielunsa silmin voi nähdä niin tekijöidensä kuin faniensa Günther-tyyliset kalapuikkoviikset, joissa olutvaahto helmeilee hengityksen tuoksahtaessa bratwurstille. Tällaista tekemisen meininkiä diggailee jo lähtökohtaisestikin, mutta kaikkea muuta kuin väsyneissä kappaleissa on myös menoa ja enne kaikkea sisältöä eikä vain pelkkää ulkokultaisuutta.
Braindead on musiikiltaan kimppu lainauksia 80-luvun metalista etunenässään uraa uurtaneet maanmiehensä Accept ja Running Wild. Thrash-menneisyys kuuluu paikka paikoin jämäkässä riffittelyssä, vaikka useimmiten edetäänkin vauhdikkaasti kitarailotulittelun ja tuplabasareiden jytinän tahtiin. Ja juuri musiikin yleinen rivakkuus, tehokkaasti (hapan)kaaliin juntattavat kitarakuviot ja melodiat sekä yksinkertaisen idioottivarmat kertosäkeet ovat kaikesta kliseisyydessään huolimatta näin hyvin tehtynä tehokkaita.
Jos tällaisen materiaalin tahtiin ei jürgeneiden ja dietereiden takapiiskat heilu vimmatusti, niin ei sitten minkään.
Old Mother Hell
Lord of Demise
Cruz Del Sur
2,5
Puitteiltaan sakemannitrion autenttinen trendejä kaihtava tosihevi on kakkoslevyllään juuri oikeanlaista, mutta kun niin eeppisiä sfäärejä hakeva laulu ja riffittely jää ikävästi puolitiehen, on kokonaisuus lähempänä lahnaotetta kuin rautaisen nyrkin jämäkkää puristusta.
Lord of Demise on perustavaa laatua olevasta puutteestaankin huolimatta yllättävänkin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, vaikka torihousuja ei mieli teekään vetää samalla jalkaan. Kalsarisillaan kotisohvalla muutaman yksikön nauttiminen K-ketjun lager-väritrilogiasta onkin osuvampi asetelma.
Repuked
Dawn of Reintoxication
Soulseller
3,5
Kun elämässään liikaa Absolut Vodkaa ja death metalia nauttineet ruotsalaiset alkavat toteuttaa itseään, on jälki Repukedin kaltaista visvan levitystä. Aivan mainostetun Autopsyn kaltaiseen mädäntyneisyyden asteelle ei kuitenkaan ole vajottu sävellyksellisesti tai soundillisesti, vaikka kaukana ollaankin yleisesti hyväksytystä kauluspaitakuolosta.
Dawn of Reintoxication on ilmeisestä tributoinnista ja pienimuotoisesta nimihassuttelustaan huolimatta pidempääkin kuuntelua kestävää ehtaa tavaraa, jonka törkyisyyden alta löytyy tonkimalla jopa oma viehätyksensä
Surut
Surut EP
Omakustanne
4
Heti ensimmäisellä julkaisullaan Surut kuulostaa hämmentävänkin valmiilta orkesterilta, vaikka valitsemansa musiikillinen polku ei olekaan helpoin mahdollinen kuljettava. Termiviidakosta voitaisiin valita blackgaze-genre, mikä selkokielellä sanottuna tarkoittaa ahdistusta ja haikeutta huokuvaa hardcorea, johon on vaikuttanut myös merkittävissä määrin niin black metal kuin kaikenlainen post-metal maalailukin.
EP:n lyhyempi ja rimpuilevampi alkupuoli luo monipuolisuutta, mutta saa samalla miettimään, olisiko fokuksen kiristäminen jatkossa sittenkin kokonaisuutta paremmin syventävä.
Temple of Dread
World Sacrifice
Testimony
4
On levyjä, jotka eivät parilla ensimmäisellä kuuntelukierroksella tee suurtakaan vaikutusta, mutta jotka jäävät silti takaraivoon pyörimään pakottaen palaamaan asiaan uudestaan ja uudestaan. Jossain kymmenennen pyöräytyksen kohdalla helvetin portit sitten todella aukeavat ja musiikki junttautuu väellä ja voimalla läpi paksuimmankin luupään. World Sacrifice on juuri tällainen tapaus.
Luupäistä on myös yhtyeen musiikki. Tämän sortimentin oppikirjamaista death metalia on tehty ja paljon, mutta kun se kyllästetään riittävällä määrällä vauhdikasta räväkkyyttä, rosoisen simppeleillä riffeillä ja soundeilla sekä räyhäkkään ulosannin omaavalla laulajalla, ei minkäänlaista innovatiivisuutta kaivata saati tarvita. Omaksi ilmeeksikin riittää aivan hyvin säästeliäästi ja tyylillä käytetyt temponvaihdoksia ja melodiat, jotka nekin ovat lähempänä rae- kuin tomusokeria.
Vaikka World Sacrifice noudattaakin vanhan koulun opetussuunnitelmaa, se ei kuitenkaan kuulosta siltä itsetarkoituksellisesti, vaan seisoo uhmakkaana tässä päivässä historiasta ammentaen. Jos yksinkertaisen tehokkaasti raastavat Pestilencen Consuming Impulse tai Deathin Leprosy ovat kovinta ikinä, kannattaa Temple of Dreadille ehdottomasti antaa mahdollisuus.
Wytch Hazel
III: Pentecost
Bad Omen
5
Wytch Hazel tekee melkoisen tempun kolmannella albumillaan. On nimittäin kova saavutus luoda täydellinen kymmenen biisin kokonaisuus 70-lukulaista hard rockia ja vieläpä niin, että yhdistelmä ilmiselviä Thin Lizzy -vaikutteita ripauksella Jethro Tullin folk rock -aikakautta ja hyppysellisellä Uriah Heep -jytää kuulostaa kaikkea muuta kuin pelkältä menneisyyteen takertumiselta ja kierrätykseltä.
Briteillä on suorastaan hämmästyttävä kyky yhdistää tarttuvuutta haikeuteen tavalla, joka kertoo musiikin historian tuntemuksen ja vahvan näkemyksen lisäksi myös suurella liekillä roihuavasta tunteenpalosta. Kun tällaisista aidoista ja taiteellisuuden kannalta ainoista oikeista lähtökohdista tehdään luomistyötä, on jälki juuri niin upeaa mitä ensimmäinen single I Am Redeemed tai jollain lailla sen sisarkappaleelta kuulostava Reap the Harvest edustavat. Tämän kappalekaksikon iskevyys ei kuitenkaan ole muilta pois, vaan pikemminkin rytmittävät levykokonaisuutta kolmeen osaan alleviivaten muiden kappaleiden erilaisuutta ja monipuolisuutta.
Kun vielä mm. Jaakobin painista niin sisäisten demonien kuin vanhan vihtahousun kanssa kertovat tekstit tihkuvat väkevää mystisyyttä syventäen entisestään musiikin tunnelmaa, ei ääriharvinaiselta kananliha-efektiltä voi välttyä. III: Pentecost ei mene pelkästään vain ihon alle, vaan myös sydämen kautta yhtä tallella olevaan sieluun.
