Concrete Winds
Primitive Force
Sepulchral Voice
4
Vastikään hajoamisestaan ilmoittaneen Vorumin tuhkat eivät ole ehtineet edes kylmentyä, kun ainakin osin samojen tekijöiden Concrete Windsin esikoisalbumin mukanaan tuleva kylmä viima on puhaltanut ne jo pois. Mustennettu death metal on edelleen homman nimi, mutta nyt noin 2-3 minuutin mittaisiin rienaavan raivoaviin rykäisyihin on todella onnistuneesti tiivistetty alkukantaista ja väkevää aggressiota sekä voimaa. Primitive Force on 101% vakuuttava julkaisu, jonka kuuntelu kotioloissa saa haukkumaan henkeä. Keikkatilanteessa jopa hypoksifilian uhka saattaisi olla todellisuutta.
Holy Life
B.L.D. LP
Superlord
3,5
Kahden omakustanteen jälkeen Holy Life Lahest on vähemmän yllättäen napannut diilin, jonka tuloksena julkaistaan iso musta kiekko. Avauspuolen biisikaksikko Hellephant-Tardrinker edustaa karvaturpien letkeää stoner-henkisempää puolta kun taas kääntöpuolen yksinään 11 minuutin mitallaan täyttävä Bongstripper on lähempänä jumittavampaa sludge-murjontaa. Ensikuuntelun aiheuttama pienoinen ”taas tätä samaa” -pettymys muuttuu tälläkin kertaa positiiviseksi tuntemukseksi toistojen myötä, joten jotain bändi tekee mystisesti oikein, vaikka keinot perin tuttuja ovatkin.
Leathürbitch
Into the Night
High Roller
1,5
Nyt on bändillä niin törkeän huono nimi, että sitä oikein toivoisi musiikin olevan härskiä ja tiukkaa, mutta mitä vielä. Mainostetut glam rock -vaikutteet kajastavat kovin himmeinä ja speed metal -puoliskokin on melko mitäänsanomatonta läpsyttelyä vailla voimaa. Kun laululinjat vielä ovat eriskummallisesti vähän siellä ja täällä ja solistin äänikin osin korviin käyvää kailotusta ja kiekunaa, ei levyä jaksa kuunnella läpi kuin arvosanan verran.
Lähdön Aika
Alku LP
Bunkkeri/Rämekuukkeli
3
Vuosituhannen alkupuolella startanneen Lähdön Aika -yhtyeen uraa on tullut tällä vuosikymmenellä seurattua kohtalaisen tarkasti antamalla jopa kirjallista kritiikkiä useammasta julkaisusta mukaan lukien edellinen neljä vuotta sitten ilmestynyt täyspitkä. Sitten vuoden 2011 soundeja ja sävellyksiä myöten hapuilevan seiskan yhtye on selkeästi fokusoinut ulosantiaan ja jälki onkin parantanut vauvanaskelin levy levyltä.
Linja pitää myös Alku-albumilla. Yhtyeen sludgemainen doom on yksinkertaista ja pelaa pitkälti ahdistusta levittävän solistin huudon ja vastakohtana toimivan simppelin riffittelyn välillä, joka välillä heltyy jopa rauhalliseksi tunnelmoinniksi säilyttäen silti rosoisen otteensa. Saatteen kanssa olen tosin monessa kohtaa eri mieltä. Musiikki ei ole aiempaa tylympää ja ruhjovampaa, sillä aiempi kokonaisvaltainen ehdottomuus on korvieni mukaan ennemminkin jalostunut tarkemmin iskeväksi säilyttäen silti tinkimättömyytensä.
Eikä Alku myöskään kuulosta minusta tuoreelta ja innovatiiviselta, ainoastaan hyväksi löydetyn polun kulkemiselta pienin poikkeamin. Tämä sinällään ei olisi minkäänlainen ongelma, mutta lopulta levy kuitenkin antaa vähemmän mitä lupaa. Siltä jää juuri kaipaamaan sitä kaiken päälle tällättyä ekstra tylyyttä ja ruhjovuutta aina tuotantoa myöden, joka repisi ääripäitä edes hitusemman kauemmaksi toisistaan.
Mystik
Mystik
I Hate
3
Länsinaapurimme 75% mimmeistä koostuvalle heavy/speed metal -nelikkoa suitsutetaan kovasti, mutta käytännössä tästä on totta vain puolet. Mystikin esikoinen kun näet on juuri sellainen levytys, jossa toteutus tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Usvainen tuotanto korostaa pintaan nostettua Julia Von Krusenstjernan hivenen liian hentoa ja osin lausuvaa laulutyyliä vieden muilta instrumenteilta ja sitä myöten biiseiltä voiman. Sävellyksissä on kyllä ideaa ja tunnelmaa, mutta kokonaisuus jää valjuhkoksi. Mystik on hyvä, mutta ei vielä valmis.
Riot City
Burn the Night
No Remorse
3,5
Osuvan nimen itselleen keksinyt Riot City on sekin kanadalaisen metallin uutta polvea Smoulderin ohella, jonka arvioni esikoisestaan löytyy toisaalta tästä aviisista. Molempia yhdistää 80-lukulainen heavy metal, mutta Riot City vetää pidemmän korren ensimmäisellä täyspitkällään, joka ammentaa vahvat vaikutteensa Judas Priestin lisäksi nahka ja niittiestetiikasta. Syypää paremmuuteen voi olla myös se, että bändillä on takanaan enemmän vuosia ja kokemusta kuin arkaainisen eeppisillä power doom -metalisteilla.
Vaikka bändin biiseistä jääkin uupumaan viimeinen niitti, ovat ne kokonaisuutenakin tarkasteltuna hyviä ja yhtenäisiä sävellyksiä. Yksi niiden vahvuuksista, mutta samalla myös paikoitellen hermon päälle käyvistä tekijöistä on laulaja-kitaristi Cale Savyn ylärekisterikiljuminen. Avauskappaleessa Warrior of Time homma on vedetty överiksi ja lopputulos kuulostaa enemmän alleviivatun itsetarkoitukselliselta kuin erottuvuutta muista yrittäjistä tuovasta mausteesta. Onneksi kaveri on ilmeisesti myös itse tajunnut asian ja selvästi maltillisempi, mutta yhä taajaan käytetty korkea ääniala toimii paljon paremmin lopuissa levyn seitsemässä biisissä.
Burn the Night on vahvasti perinteitä kunnioittavaa energistä vauhtiheviä, jota ei ole pelkkää taantumuksellista ja tylsää retroilua. Kaikesta ulkomusiikillisia seikkoja myöten kajastaa arvostus, tietämys ja halu olla heavy metalin kultakauden jatkumoa omalla panoksella, olkoonkin se sitten täysin tuttua juttua joka suhteessa jo vuosikymmenten takaa. Mieluummin rehellistä vanhan mallintamista kuin itsetarkoituksellista nykyhetkessä nytkytystä.
The Rods
Brotherhood of Metal
SPV
1,5
Vuonna -84 The Rods käskytti vakuuttavasti niitä syömään metallia, mutta 2010-luvulla hissukseen levytysrintamallakin aktivoitunut jenkkipoppoo julistaa manowarmaiseen tapaan metalliveljeyttä ja vieläpä samankaltaisella lussulla tavalla. Ylipitkä levy pullistelee kaikilla mahdollisilla heavy metalin kliseillä kovaa rokkaamisesta ja bailaamisesta paholaiskuvastoon kuten aikoinaankin, mutta nyt sille ei kuitenkaan löydy musiikista tukea. Moinen uho aiheuttaakin enemmän myötähäpeän tunnetta ja sukulaissuhteen kieltämistä kuin voimaannuttamista yhteenkuuluvuuden julistamisen myötä.
Scumripper
All Veins Blazing
Hells Headbangers
3,5
Kotimainen Scumripper räkii saastaista punkin ja death metalin ristisiitostaan 11 biisiä sisältävällä esikoisalbumillaan, jolla on mittaa hyvinkin optimaaliset 20 minuuttia. Meno on lähes yhtä roisia kuin 7” EP:ksi asti päätyneellä ainokaisella demollaan, mutta kitarasoundista niistettyä ekstraräkää jää silti kaipaamaan.
All Veins Blazing on samalla sekä kunnianosoitus pioneereille kuten Autopsy ja erityisesti Repulsion että keskisormi kaikenlaiselle nykyajan totaalisen hajuttomalle ja mauttomalle metallille. 2010-luvulla samaa haistattelua on vakuuttavasti tehnyt myös Nekrofilth, joka sekin on Scumripperin vaikutteiden listalla.
Smoulder
Times of Obscene Evil And Wild Daring
Cruz Del Sur
3
Arcane power doom on termi, jolla kanukit kuvaavat esikoisalbuminsa musiikkia. Kun mukaan otetaan vielä englannin kielen sana epic, niin siinähän lokeron raamit ovatkin jo aseteltuna osuvasti. Vähemmän osuvaa onkin sitten musiikin itsensä iskevyys, sillä vaikka se onkin kaikkia edellä mainittuja sinällään hyviä asioita, mikään niistä ei ole sen erityinen vahvuus jos ei nyt heikkouskaan.
Musiikissa ei ole siinä määrin kohti korkeuksia kohoavaa eeppisyyttä kuin odottaa sopisi, ja vaikka Sarah Annin äänessä onkin mukavasti kuulautta ja kantavuutta, ei hänkään pysty kasvattamaan sävellyksiä suuremmiksi. Ja kun taas isompaa heavy metal -vaihdetta pistetään silmään levyn vauhdikkaimman Bastard Steel -biisin malliin, jää siltikin tunne, että käsijarru on jäänyt pari napsua päälle ja samaa hyvin tuttua uraa pitkän huristellaan.
Times of Obscene Evil And Wild Daring onkin vain lupaava debyytti, joka sekin on ihan kelvollinen saavutus tässä ajassa. Kovimman luokan hämyhevarit nauttinevat tästäkin levystä minua enemmän, mutta nimi sentään on jo lehdessä ja mielessä.
Thronehammer
Usurper of the Oaken Throne
Church Within
3,5
Saksalais-englantilainen Thronehammer onnistuu yllättämään esikoisellaan positiivisesti. Eeppisen doom metalin ja superraskaan lanauksen yhdistelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokkaan toimivaa. Solistin puhtaat laululinjat eivät ole kaikista taiturimaisempia, mutta onnistuu silti tarjoaamaan hyvän tunnepitoisen tulkinnan vastapainoksi lyijynraskaalle riffittelylle. Edes lähes poikkeuksetta gargantuaanisen mittaiset piisit ja niiden muodostama massiivinen 78 minuutin kokonaisuus ei sekään haukotuta, vaan on juuri lääkärin määräyksen mukainen oikea annos.
