tiistai 28. maaliskuuta 2017

Inferno #144/2017

Albinö Rhino
Upholder LP
Omakustanne
4

Nimettömällä esikoisellaan Uphold the Light -tarinan käynnistänyt Albinö Rhino on julkaisua seuranneiden reilun kahden ja puolen vuoden aikana saanut taltioitua ja julkaistua eri sessioissa ja paikoissa kokoon osat kaksi ja kolme. Meno on tänä aikana kasvanut, huurustunut ja seestynyt entisestään sellaiseksi, että vinyylinpitkäsoiton kumpaisellekin puoliskolle kappaleita mahtuu vain yksi.

Linjanmuutos perinteisemmän stonerin ja doom seoksesta kohti jumittelevampia ja psykedeelisempiä ulottuvuuksia on onnistunut. Albumin lämmin ja muhjuinen soundi etenkin rytmiryhmän osalta on samettia korville ja lähestulkoon täysin instrumentaalisiksi jätetyt kappaleet eivät sanoja kaipaa. Tästä pitää huolen musiikin herättämät mielikuvat, joita bändi osaavasti ja yksinkertaisesti luo.

Uphold the Light part 2:ssa kuuntelijaa vaivutetaan transsiin rauhallisen toiston ja sfääreihin kurottelemisen yhdistelmällä ja liikuttelemalla tätä tuon olotilan sisällä varovaisesti lisäämällä painetta. Samoja metodeja käytetään myös kääntöpuolen part 3:ssa, jossa kokijaa palautellaan takaisin reaalimaailmaan painavammilla ja vauhdikkaammilla otteilla.

Aiemmin pelkistetymmin tantereella painavasti tömistellyt vaalea hippo on ikääntymisen myötä saanut kasvoilleen enemmän ilmettä ja sen ruhostakin löytyy huomattavasti enemmän erilaisia sävyjä. Itse rakennetusta häkistä luontoon vapautuneen elukan käyskentely on aiempaa vaistonvaraisempaa ja kaikessa luonnollisuudessaan miellyttävää seurattavaa.

Bathsheba
Servus
Svart
3

Punakka, tanakka ja hanakka. Tämä adjektiivikolmikko kuvaa kirjaimellista punoitusta lukuun ottamatta vallan hyvin itseäni mutta myös päässäni ennemminkin halvalta kylpyvaahtomerkiltä kuin doom-bändiltä kuulostavaa Bathshebaa. Meissä molemmissa on paljon hyviä puolia, mutta myös niitä asioita, joista ei välitetä tai joita ei ymmärretä.

Omiin korviini belgialaisten ensimmäinen täyspitkä on juuri sellainen ristiriitainen tapaus, joka hyvistä lähtökohdistaan huolimatta ja ärsyttävien piirteiden poissa ollessa taantuu pelkäksi ihan kivaksi levyksi. Musiikki jyrää mukavan tanakasti lämpimän muhkuilla soundeilla mm. Serpentcultista tutuksi tulleen Michelle-neitokaisen tulkitessa varjopuolen asioita pääosin puhtaasti, mutta myös ääntään korottaen.

Saatekirjeen puheet ”skitsofrenisesta doomista” sekä ”saastaisesta mustennetusta sludgesta, joka linkoaa kuulijansa syvälle suruun ja sisäiseen vihaan” ovat suurimmalta osin pelkkää sanahelinää. Ja vaikka levyä ei mainostekstin perusteella arvioidakaan, juuri jotain tällaista Servukselta nimenomaan jää kaipaamaan. Tällaisenaan se ei herätä paatuneessa painavan synkistelyn ystävässä riittävän suuria tunnekuohuja päätyäkseen edes genrensä tämän vuoden top 5 -listoille, mutta helpon ja pikaisen fiksin siitä kyllä saa jos parempaa ei ole tarjolla.

Electric Guitars
Rock’n’Roll Radio
Mighty Music
3,5

Konstailemattomuus on musiikissa hyve, jonka harva kuitenkaan taitaa. Monessakin suhteessa D.A.D.:n jalanjälkiä tarpova tanskalaiskaksikko on niin ikään kliseinen nimiä myöten, mutta sen verran osaavista kitaristijäpiköistä on kyse, että bändin perinteikäs hard rock meinaa väkisinkin mennä jalan alle. Eikä eetterin valtaamisen perään haikailu olisi sekään millään tavoin epärealistinen ajatus, jos rokkikanavilla todellakin soitettaisiin mitä halutaan ja kuunteleva yleisö  ymmärtäisi muunkin kuin tutun ja turvallisen päälle.

Jos juutti hard rockin paras bändi onkin toiminut ilmeisenä esikuvana, voi myös AC/DC:n kaltaisten vanhojen konkareiden vaikutuksen kuulla levyllä. Poljento on sekä letkeää että tanakkaa, joka osaltaan on peräisin blues rockin puolelta. Hyvin toimivat stemmalaulut yhdistettynä eläväiseen sekä sopivan sähköiseen kitarointiin ovat myös bändin ehdottomia vahvuuksia eikä kappaleiden tarttuvuudestakaan edes albumimitassa löydy suurempia puutteita.

Rock’n’Roll Radio ei ole millään muotoa klassikko, mutta pirun mukava ja taatusti myös aikaa kestävä perus mallin kuuntelulevy se kyllä on. Riittävässä monipuolisuudessaankin se on myös mielenkiintoisempi kuin lähes kaikkien legendojen ja näitä peesaavien porukoiden tuoreimmat levyt, joista ensiksi mainitut ovat usein silkkaa jälkihikistä pakkovatkaamista matkalla kohti eläkepäiviä jälkimmäisten yrittäessä pitää puoliväkisin perinteitä yllä valjummin ottein.

Night Ranger
35 Years And a Night in Chicago 2CD+DVD
Frontiers
4

Sitten 80-luvun kultakautensa Night Ranger on julkaissut harvakseltaan levyjä 90- ja 2000-luvuilla. Maailma muuttui, bändi ei. Ja hyvä niin, sillä yhtyeen tuorein levy High Road vuodelta 2014 on vallan komea ammattimiesten työnäyte ajattoman ja kepeän hard rockin saralla ja toivon mukaan tänä vuonna julkaistava seuraaja jatkaa samalla korkealla tasolla.

Vaikka onkin täysin ymmärrettävää, että etenkin keikkataltiointia tehdessä settilista koostuu niistä kaikista tunnetuimmista biiseistä vuosikymmenten takaa, olisi tälläkin tallenteella toivonut kuulevansa hieman enemmänkin kuin em. viimeisimmän albumin nimiraidan. Mutta selkeästi Chicagon House of Bluesiin toukokuussa 2016 kokoontunut vähän varttuneempi väki saa täyslaidallisen nuoruutensa musiikkia ja toinen toistaan hienompia kappaleitahan reilun puolentoista tunnin aikana kuullaan.

Jos on kuvissa vilahteleva yleisö normaalia rokkikansaa iäkkäämpää, on sitä myös Night Rangerin seniorisetämiehiin lukeutuva alkuperäiskolmikko basisti-laulaja Jack Blades, tyylikäästi leiviskänsä hoitava kitaristi Brad Gillis sekä eri hienosti sekä rumpaloinnin että laulun hanskaava Kelly Keagy. Herrojen toimintaa on ilo seurata eikä vain pelkästään soittosuoritusten takia, vaan myös osin etenkin Bladesin hellyttävänkin hömelön habituksen ja jutustelun takia. Matkatut mailit näkyvät jo selkeästi koko kolmikon naamasta, mutta samalla niistä myös loistaa iloluonteisuus ja poikamainen into musiikin esittämistä kohtaan.

Modernien standardien mukaan niin leikkaus kuin kuvanlaatukin on TV-tasoa eikä saatavilla ole kuin pelkkä stereoääniraita, joka tosin on äärimmäisen miellyttävää ja tasapainoista kuunneltavaa. Kotikutoista vaikutelmaa vahvistaa edelleen bonukset, joita ei ole tarjolla kuin yksi: 7 Wishes samaiselta (?) keikalta taltioituna eikä kuva- ja äänitallenteiden sisällössäkään ole eroja. Vaan toisaalta näinkin pelkistetty ja kaikenlaisista moderneista teknologiahömpötyksistä vapaa julkaisu on täysin bändin näköinen ja suorastaan pakottaa keskittymään itse pääasiaan eli hyviin kappaleisiin.

Polanski
Medicine 7”
Omakustanne
2,5

Monet 90-luvun musiikki-ilmiöt ovat viime vuosina tehneet paluuta. Osa niistä kuulostaa tuoreelta lähes 20 vuoden tauon jälkeen ja osa taas on edelleen ihan yhtä paskaa kuin aikoinaankin. Alternative rockin ja grungen uudesta tulemista on nähty täällä Härmässäkin konkreettisia viitteitä  erilaisten musiikillisten aktiviteettien muodossa jo useamman vuoden ajan ja ilahduttavasti taso on ollut paikoitellen vallan korkealla.

Kalliolainen Polanski ei seiskallaan varsinaisesti mene riman alta. Biisikolmikko soi hyvällä otteella ahdistuneesti ja raskaasti sisältäen kuitenkin samalla genrelle hyvin tyypillistä letkeyttä ja herkkyyttä. Piiritason kauden kärkituloksiin sillä kuitenkin on vielä pitkälti matkaa lähinnä siksi, että koukut kertosäkeissä eivät ole läheskään niin yksinkertaisen huikeita kuin kuuluisi olla eikä kitaristeja päästetä kunnolla irti No Will No Wayn pientä psykesoolorevittelyä lukuun ottamatta.

Polanski osaa kyllä ihan pätevästi asiansa, mutta kuulostaa silti tympeän pyöreältä aivan kuten moni muukin vastaava yrittäjä aikoinaan. Skarppaamisen varaa on ja paljon, mutta tähän vaikuttaisi olevan myös edellytyksiä.

White Death
White Death
Werewolf
4,5

Avoimin mielin ja käsi sydämellä voin jo tässä vaiheessa vuotta julistaa nyt julkaistavan etelä-karjalaisen White Deathin esikoisalbumin ehdottomasti vuoden parhaaksi black metal -julkaisuksi. Suorituksen arvoa omissa kirjoissani nostaa bändin kyky tehdä näin vakuuttavasti 90-luvun musiikillisia perinteitä ja alankerran herraa kunnioittavaa sekä muita rienaavaa mustaa metallia ilman minkäänlaisia turhaa kromeluureja ja hienostunutta mystisyyttä. Aivan kuten tuolloin aloittaneet genren legendatkin tekivät klassikkolevytyksillään.

Em. ikonisista bändeistä puhuttaessa etenkin Emperorin ensimmäisen EP:n ja In the Nightside Eclipsen vaikutus kuuluu White Deathissa vahvana. Molemmissa on samaa kylmyyttä, majesteetillisuutta, pimeyttä ja viiltävyyttä niin musiikissa kuin sen esiin manaamassa ilmapiirissä. Eivät lappeenrantalaiset norjalaisia kuitenkaan kopioi, vaan pikemminkin pukevat keisarin uusiin itsellensä parhaiten sopiviin sotisopaa muistuttaviin vaatteisiin pelkän munasillaan patsastelun sijasta.

Napakan mittaisen levyn viimeinen niitti isketään White Death’s Power -päätösraidassa, joka sisältää vahvoja kukkopillihevin peruselementtejä aina akustisista kitaroista, yksinkertaisiin kansanlaulumelodioihin ja puhtaaseen hoilotukseen. Monen muun käsittelyssä lopputulos kuulostaisi ainoastaan falskilta ja huvittavalta, mutta tämä bändi onnistuu tekemään siitä tyylikkään uljaan ja sotaisan hymnin, joka sekin on melkoinen taidonnäyte.

Juice Leskinen runoili tähänkin tilanteeseen osuvasti Musta aurinko nousee -kappaleessaan: Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen. Ilmeisen vahvasta hengestään huolimatta White Death ei universaalissa mittakaavassa katsottuna vähäisellä työllään sentään luo uutta universumia, mutta roihauttaa kekäleiksi hiipunutta entisaikojen maailmaa takaisin komeisiin liekkeihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti