Inferno #123/2015

Aphonic Threnody

When Death Comes

Doomentia

3

Näkökulmasta riippuen joko klassisesti tai kliseisesti esikoistaan myöten nimetty multikansallinen Aphonic Threnody on läpeensä nostalginen akti. Vaikka ko. adjektiivin käyttöä pyrinkin välttämään sen aiheuttamien negatiivisten mielikuvien takia, ei mikään muu sana kuvaa yhtä kokonaisvaltaisesti yhtyeen musiikkia. Eikä nyt edes sillä, että When Death Comes olisi mitenkään huono levytys, mutta täysin 90-lukulainen se kyllä on.

Hitaan ja karskin, death metalistakin vaikutteita ottaneen doom-deathin synty ja kultakausi sijoittuu noin reilun kahden vuosikymmenen takaisiin aikoihin. Englantilaisbändit kuten Anathema, Cathedral, My Dying Bride ja Paradise Lost loivat tai ainakin hyvin pitkälti muokkasivat tyylisuunnan, jolle niin ikään brittikytköksiä sisältävä Aphonic Threnody on kaiken velkaa. Kyynisempi voisi sanoa yhtyeen kopioivan em. nelikon vanhoja tekemisiä, doom-friikki taas voi nähdä asian kunnianosoituksena ja uskollisuutena genren perinteille.

Pitkine, yli 10-minuuttiakestävinen biiseineen When Death Comes on alusta loppuun tasaista ja oikeastaan tasapaksuakin murheen aallon vellontaa. Ärinälaulu toki löytyy myös siinä missä alati ujeltavaa kosketinmattoa ja satunnaista sellon huminaakin täydentämässä surumielisten kitaroista kaikuvia riffejä ja melodioita ja tokihan rauhallisemma suvantakohdat ovat myös osa repertuaaria. Kaikin puolin oppikirjamaista siis.

Satunnaiskuunteluun ja välipalaksi albumista kyllä on, mutta eipä levy miksikään genren merkkipaaluksi nouse toisin kuin vaikkapa hollantilaisen Celestial Seasonin aliarvostettu Forevever Scarlet Passion -debyytti. Se kun esitteli täsmälleen nämä samat melankoliakuviot jo 22 vuotta sitten, mutta astetta paremmin ja mielenkiintosemmin tehtynä.

Born of Fire

Dead Winter Sun

Pure Steel

4

Jos Born of Firen ura käynnistyikin jo viime vuostituhannen lopussa, ovat sen musiikilliset juuret syvällä 80-luvulla. Ja toisin kuin samoihin aikoihin syntyneessä, mutta myöhemmin pikkunätiksi tuku-tukuksi vesittyneessä eurooppalaisessa power metalissa, amerikkalaisten versiossa oli ja on usein edelleenkin enemmän kepeyden ja vauhdin sijasta syvyyttä ja voimaa.

Kymmenen vuoden hiljaiselon päättänyt kakkoslevy Dead Winter Sun palauttaa vahvasti mieleen 30 vuoden takaiset maanmiehensä Helstarin, Queensrÿchen ja miksei Savatagenkin. Siltä löytyy paljon samankaltaista, juuri sopivissa määrin tarjoiltua melankolisuutta,monipuolisuutta ja teatraalisuutta kuin esikuviltaankin ja viime vuonna yhtyeen laulajaksi tullut Gordon Tittsworth (tirsk) on melkoinen kultakurkku hänkin.

Levyn vähäisin, mutta samalla kuitenkin perin harmillinen puute on, että tällaisesta biisimateriaalista olisi pienellä tiristyksellä ja hivenen letaalimmeilla kertosäkeillä saanut aikaiseksi todella kovan ja mahdollisesti jopa tulevan klassikon. Nyt levyn parhaimmistoonkin kuuluvat Spiritual Warfare ja heti perässä seuraava Hollow Soul jäävät ärsyttävästkin vaille lopullista kliimaksiaan, mutta tästä kiusaavasta tekijästä huolimatta levyn pariin tulee varmasti palattua vielä monen monituista kertaa.

Shredhead

Death Is Righteous

Mighty Music

3,5

Elettäessä globaalia 2010-lukua mitään maailmankolkkaa ei enää voi pitää kovinkaan eksoottisena metallibändin kotimaana. Ei edes Israelia, josta toisen albuminsa nyt julkaiseva Shredhead ponnistaa. Sama pätee myös eri genreihin, sillä vaikka vahvasti islamistisesta maasta tuleva ja valtauskontoa rienaava black metal -bändi olisikin edelleen aika äärimmäinen juttu, ei thrashia mättävä bändi juutalaisvaltiosta ole minkäänlainen kummajainen edes ajatuksentasolla. Eurooppa on ilmeisesti kuitenkin helpompaa ja parempaa aluetta metallibändeille, sillä yhtye on siirtänyt kuuleman mukaan männä vuonna kirjansa Berliiniin.

Shredhead todellakin ”shreddaa”. Kitaristinsa Yotam Nagorin johdolla kipakkaa riffiäja sooloa syljetään runsaasti läpi koko kiekon ja sama tulostaso pätee omilla saroillaan myös loppuun kolmeen bändilaiseen. Onneksi määrä ei kuitenkaan korvaa laatua tällä kertaa, vaan homma on hyvässä tasapainossa eikä kuviotkaan ole sieltä kaikista tyypillisemmästä päästä. Death Is Righteousin positiivisia puolia on myös omanlaisensa 90-luvun alkupuolen vapaasti hengittävä tyyli Anthraxin ja Testamentin tapaan, joka nykyään taas kuulostaa oikeinkin piristävältä ja tuoreelta äärimmilleen ahdetun turbomätön sijasta.

Vaikka albumi ei olekaan ylimittainen, aivan koko kestoaan se ei silti kanna. Kuunteluinto alkaa hiipua jossain puolivälin tienoilla, vaikkei loppupuolisko ole biiseiltään sen heiveröisempi kuin alkukaan. Jos kertosäkeisiin olisi saatu ladattua samanlaista tarttuvuutta kuin kahdella em. speed/thrash-metal suuruudella, alkaisi Shredhead olla todella kovaa kamaa. Tällaisenaankin sen modernimpi rempominen on mielenkiintoisinta mitä vähään aikaan olen tässä tyylilajissa kuullut.