Benedictum
Dominion
Frontiers
2,5 Amerikan ihmemaassa tuottajat voivat
tienata työstään huikeita taalamääriä ja lopputulosten valossa
osalle se heistä suotakoonkin. Taalanipun sijasta Benedictumin
kolmannen albumin tuottanut Ryan Greene sietäisi saada kynsilleen,
sillä levyn 62:sta minuutista hänen olisi pitänyt karsia noin
puolet pois, sillä täytemateriaalia kokonaisia biisejä myöten on
levyllä luvattoman paljon. Myös miksauksestakin vastannut Ryan
sietäisi niinikään saada sapiskaa, sillä pintaan nostettu
bassorumpu kumisee todella ärsyttävän dominoivasti etenkin levyn
alkupuolella, eikä syyttävää sormea voi oikein kohdistaa omaan
stereojärjestelmäänkään.
Itse musiikilliset lähtökohdat
bändillä on kyllä varsin hyvin hanskassa, sillä vokalisti
Veronica Freemanilla on erittäin vahva, kantava ja kiehtova ääni
ja Rage for Order-Operation Mindcrime ajan Queensrycheä etäisesti
muistuttavissa kappaleissa on paljon hyvää, mielenkiintoista ja
haastavaakin kuunneltavaa. Jos yhtye vain saisi itse tai
ulkopuolisella avulla fokusoitua osaamisensa paremmin, saattaisi
jälki olla todella vakuuttavaa. Nyt huonosti tai kokonaan väärin
tehdyt asiat kumoavat musiikin kaikki hyvät puolet taannuttaen
kokonaisuuden keskinkertaiseksi.
Legend
Legend LP
Svart
3,5 80-luvun alussa pari täyspitkääkin
julkaissut Legend vaikuttaa olevan melkoisen suppean piirin
NWOBHM-legenda tai sitten olen itse lähipiirini kanssa vain
tietämättömyydessämme autuaita ja tuskattomia. Julkaisun arvoa
tai merkitystä sen tuntemattomuus ei kuitenkaan vähennä.
Legendin debyyttiin tutustuminen tekee
selväksi miksi yhtyeen tunnettavuus tai merkitys genressään on
yhtä piskuinen kuin orkesterin kotipaikka Jerseyn saari. Bad Girlin
tai Torturen kaltaiset raskaammin rullaavat heavy metal rallit jäävät
hieman puolivillaisiksi eikä Negligencen tai Hiroshiman tapaisista
kappaleista tahdo löytyä riittävän raskasta ja hämäräperäistä
tunnelmointia kuin satunnaisesti. Aikakaudelle varsin ominainen
köpöttelevä soitto sekä sovitukset ja pelkistetyn live-henkinen
soundimaailma ovat kuitenkin aina yhtä kiehtovia seikkoja ja
varsinaista lepoa korville nykyajan ahdetussa ja kylmässä
digitaalisessa maailmassa.
Avattavat paksut kannet lyriikoineen
sekä 180 gramman vinyyli ovat yksinkertaiset mutta taatun
korkeatasoista laatua, josta onkin tullut Svartin tavaramerkki. Itse
kun tekee saa juuri sellaisen kuin sattuu tulemaan. Tämän
pääasiassa vinyylijulkaisuihin keskittyneen turkulaisen levy-yhtiön
tapauksessa tähän sanontaan voi onneksi aina luottaa.
Thence
These Stones Cry from the Earth
Blackbay
4,5 Shade Empire kaksikon Juha Sirkkiän ja
Erno Räsäsen synnyttämä Thence mahtailee debyytillään yhdellä
57 minuuttia kellottavalla raidalla, jonka kuunteleminen vaatii ja
ansaitsee keskittymistä sekä toistoja. Teoksen omaksumista
helpottaa kuitenkin sen varsin selkeä jakautuminen kahteen pääosaan
kokonaisuuden puolivälin tienoilla sekä näiden pääteosten
hienovaraisempi pilkkoutuminen muutamaan eri osioon.
Massiivisuudestaan huolimatta yksilö
on erittäin eheä ja varsin vaihteleva. Periaatteessa kyse ei ole
mistään ylen kompleksisesta ja progressiivisesta opuksesta, vaan
näennäisen yksinkertaisesta tunnelmoinnista, joka kuitenkin
paljastaa itsestään uusia tyylikkäitä puolia kerta toisensa
jälkeen. Kokonaisuuden toimivuudesta kertoo jotain se seikka, että
levy olisi epäilemättä tylsä, jos se koostuisi kymmenestä
normaalimittaisesta ja rakenteellisesta samalla tyylillä
sävelletystä kappaleesta.
Saatekirjeessäkin musiikin
vertailukohtana mainittu Anathema kuuluu paikka paikoin hyvinkin
vahvasti läpi ja sitä kautta myös nimetyt Porcupine Tree ja Pink
Floyd. Liian häiritsevä tekijä tämä ei kuitenkaan ole, etenkin
kun lopputulos on näinkin hyvän kuuloista. Hyviltähän aina
lainata ja huonoilta ei taas kannata. These Stones Cry from the Earth
on erittäin kiehtova ja mukaansa imaiseva julkaisu, joka kuitenkin
jättää vielä hieman petraamisen varaa matkalla täydellisyyteen.
Turmion kätilöt
Perstechnique
Osasto-A
4 Turmion kätilöt ovat koko uransa
aikana noudattaneet sanontaa kun yhteen suuntaan kumartaa, niin
toiseen pyllistää. Levyjä ja keikkalippuja ostavat yleisö on
tykännyt, edellinen levy-yhtiö, media ja osa keikkamyyjistä sen
sijaan ei. Täysin omaehtoinen perse edellä puuhun kapuaminen on
kuitenkin kannattanut, vaikka helpoin tie se ei varmastikaan ole
ollut.
Kaikkien edeltäneiden TK-täyspitkien
suurin ongelma ollut joko raakilemaisuus tai suunnaton epätasaisuus.
Edeltävä USCH! (2008) oli heikko tuotos millä mittapuulla tahansa
mitattuna, Pirun Nyrkistä (2006) olisi saanut kovan EP ja
Hoitovirhe-debyytillä (2004) tyyli ja toteutus oli vielä
suurelta osin hakusessa.
Perstechniquella näitä ongelmia ei ole, albumi on tasaisen vahva,
raskas ja tarttuva peitoten helposti ulkomaan vastaavuuden Painin
parit viimeiset ideaköyhät julkaisut. Etenkin levyn aloituskolmikko
on jo nyt taattuja keikka- ja radiohittejä, jos nykyiset
radiokanavat eivät perseilisi linjanvetoineen ja
puhkisoittolistoineen nykyisellä tavalla.
Jos jotain negatiivista haluaa
hakemalla hakea, häiritsee edelleen idea muutaman englanninkielisen
veisun upottamisesta muuten kokonaan kotimaisella kielellä tehtyjen
joukkoon samoin kuin lyriikoiden tason ailahtelevuus. Nämä silti
ovat pikkuvikoja, kun materiaali muuten saa 100+ kiloa
miesenergiaakin ottamaan koska tahansa muutaman tanssiaskeleen,
vaikka selvä mies ei tanssi -oppi onkin muuten iskostunut syvään.
Shake that pers baby!
Whitesnake
Forevermore
Frontiers
3,5 Ammattimiesten työnjälkeen voi
yleensä aina luottaa, ja niin on Forevermorenkin kanssa, mutta
musiikin puolella immateriaalista ja vaikeasti määriteltävää
ekstrafiilistä ei kokeneet kehäketutkaan pysty tyhjästä
nyhjäisemään. Tunnistettavasti hard rockin ykköskukko edelleenkin
elostelee ja letkeästi amerikan malliin tehdyt kappaleet yhä
rullaavat, mutta hivenen hengettömältä osa materiaalista kuitenkin
kuulostaa aivan kuten sounditkin.
Ei kukaan tosissaan enää voi odottaa
yhtyeeltä alku-aikojen mestarillisia bluesin ja raskaan rockin
sekoituksesta syntyneitä iskusävelmiä saati iljettävästi daddy
rockiksi parjattujen 80-luvun lopun albumien kaltaista radioaallot
täyttävää hittirokkia. Skeptisyydestä huolimatta kolme vuotta
sitten ilmestynyt paluukiekko Good to Be Bad oli yllättävänkin
hyvä ja pirteä esitys yhtyeeltä, joka on tehnyt levy toisensa
jälkeen rakkaudesta ja beibeistä laulamisesta suoranaista taidetta.
Niin paljon kuin helposti omaksuttavasta ja kuunneltavasta
Whitesnaken 11. studioalbumista haluaisikin pitää, jää se silti
rintakarvojen mitalla jälkeen edeltäjästään.
Musiikki on täysin tuttua ja
turvallista vanilijaa rivakammin kulkevine ralleineen kuin hempeämmin
anna mulle lovee -tyyppisine slovareineen. Juuri siksi se tuo
väkisinkin enemmän mieleen toimivan ja pitkäkestoisen mutta
intohimoa hieman kadottaneen parisuhteen kuin joka pyrstön perään
tiirailevan ja mouruavan kollin. Molemmissa on kyllä puolensa, mutta
Whitesnaken tapauksessa mitä härskimpi, sen parempi.
Zuul FX
The Torture Never Stops
XIII Bis
3 Tasan arvosteluasteikon puoliväliin
asettuneeseen Live Free Or Die -albumiin (2007) verrattuna The
Torture Never Stops on pieni kohennus. Mitään olennaista muutosta
tahi kehitystä ei silti ole tapahtunut, alavirejunttaus ja tarkka
konehenkinen rytmittely tuo edelleen Fear Factoryn mieleen, mutta
onpa mukaan hiipinyt myös ripaus Meshuggahia.
Zuul FX osaa jälleen painella oikeita
nappuloita, mutta ei vieläkään oikealla tavalla. Kolmannen kiekon
jääminen vahvan keskinkertaiseksi on ikävä tosiasia.
