Keel
The Right to Rock (reissue)
Frontiers
3,5 Kultaisen 80-luvun ja teiniajat
vahvasti mieleen palauttava hard rock porukka Keel eli lyhyen mutta
suhteellisen intensiivisen vain viisi vuotta ja yhtä monta albumia
kestäneen uran vuosina 1984-89. Vaikka kolme bändin levyistä nousikin
Billboardin top 100:een, ei yhtye koskaan aivan terävimpään kärkeen
kuulunut edes omassa henkilökohtaisessa fanituslistallani.
Gene Simmonsin tuottaman ja myös osittain säveltämän bändin toisen
albumin The Right to Rockin julkaisusta on ehtinyt kulumaan 25 vuotta,
joten aiemmin varsin hankalasti CD:nä saatavilla oleva uusintajulkaisu
puolustaa paikkaansa. Hyvin nyt uudelleenmasteroitu kiekko on ajan
hammasta kestänyt ja vaikka siltä ei montaa lanttua todella nykimään
pistävää iskusävelmää löydykään, on anti tasaisen vahvaa kauttaaltaan.
Yhtyeen vahvuus moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna aina laulaja Ron
Keeliä myöten on siinä, että se kuulostaa rehellisen rouhealta ja
raskaaltakin rock-orkesterilta eikä miltään genitaaleihin
puhaltelevalta silkkimunapoppoolta.
Loppuun tällätyt Easier Said And Done remix sekä reunion-versio The
Right to Rockista rock anthemista ovat mukavia joskin turhan
yllätyksettömiä bonuksia. Jonkinlaisena kuriositeettina levyllä toimii
alunperin Rollareiden levyttämä Let's Spend the Night Together -laina,
joita Keel harrastikin ahkerasti lähes joka levyllään. Monelle Keelin
tunnetuin kappale saattaakin olla The Final Frontierilta (1986) löytyvä
cover Patti Smithin Because the Night -kappaleesta.
Keel
Streets of Rock & Roll
Frontiers
3,5 Toinen kerta toden sanoo Keelin
kohdalla, sillä kun ensimmäinen comeback-yritys 90-luvun lopulla ei
tuottanutkaan kummoista tulosta, niin nyt parin vuotta sitten alkanut
uusi yritys on synnyttänyt uuden täyspitkän. Basistia lukuun ottamatta
alkuperäisessä The Right to Rock -kokoonpanossa edelleen musisoiva
poppoo on jättänyt pahimman nuoruuden kukkoilun taakseen ja tämä
kuuluukin etenkin vokalistin Ron Keelin hallitumpana ja
monipuolisempana äänenkäyttönä.
Vaan on musiikista vuosien varrella myös kadonnut nuoruuden energiaa
ja kaivattua vaaran tunnetta.
Keel vuosimallia 2010 kuulostaa niin
hyvässä kuin pahassakin periamerikkalaiselta varsin harmittomalta
joskin tanakasti soivalta rokilta, joka on oikein hyvin tehtyä ja
soitettua, mutta jonka paras käyttökohde on kuitenkin kotiaskareiden
taustamusiikkina toimiminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita joukkoa
yhdentekeviä renkutuksia, vaan kappaleet ovat kyllä järjestään
miellyttäviä joskin levykokonaisuus on paria veisua liian pitkä.
Vaikka moni musiikillinen seikka onkin yhtyeen kohdalla muuttunut 25
vuodessa, on lopputulos kuitenkin yhtä lailla sama: Keel on edelleen
ihan hyvä orkesteri jolla on paljon ihan hyviä biisejä, mutta jolta
kuitenkin puuttuu ripaus omaperäisyyttä tehdä oikeasti hyvä levy tai
oikeasti kovia kappaleita.
Noctiferia
DeathCulture
Listenable
4 Vertauskuvien käyttö kritiikissä
tuntuu monelta musiikkijournalistilta karanneen kokonaan tumpuista ja
tuloksena on usein mitä väkinäisempiä ja kirjavampia vertaiskuvia,
joiden toisiinsa liittävä punainen lanka on sykkyrällään tai kokonaan
solmussa. Koneistetun Noctiferian kohdalla mielleyhtymät hyvin
toimivaan, kevyesti viritettyyn ja matalillakin kierroksilla voimaa
uhkuvaan moottoriin ovat silti vahvat johtuen slovakialaisten
koneistetun metallin äänimaailmasta ja luomasta tunnetiloista.
DeathCulturen konepellin alle kurkkaaminen ei pikaisella
silmäyksellä paljasta läheskään kaikkia konetilaan kätkettyjä
hienouksia, vaikka heti onkin selvää ettei mistään vakiomallin perhe
sedanista ole kysymys. Myllyn käyntiääni on jykevän uhmaava aina
kuljettajaa myöten, mutta paras vääntö löytyi hieman yllättäenkin
kierrosalueen keskeltä Rustin ja Non Individuumin kohdalta. Tästäkin
huolimatta siitä löytyy vakautta, ajomukavuutta sekä riittävästi
kiihtyvyyttä ja huippunopeutta jättämään useimmat muiden tehdastallien
ajokit taakseen.
Mikään alan viimeisintä huipputeknologiaa sisältävä kisakone ei
slovakialainen yhtye ole eikä sillä myöskään näin ollen ole asiaa
kolmen parhaan joukkoon kansainvälisellä huipputasolla. Lupaava vanhan
ketun temppuja omaava tulokas se kuitenkin on, jonka näppärähköä
ratinpyöristystä ja sulavia ajolinjoja on mukava seurata.
Rage
Strings to a Web
Nuclear Blast
3 Kyllähän se vaan niin on, ettei
vanhat koirat uusia temppuja opi ja joiltain tuppaa ne vanhatkin iän
mukanaan tuoman dementian vuoksi unohtumaan. Konkareilla on kuitenkin
roppa kaupalla kokemusta, jonka ansiosta ne pystyvät vuosi vuodelta
julkaisemaan kelvollisia levytyksiä ja keikkailemaan vanhojen hittien
varassa. Näin tekee myös nyt 25 vuotta täyttävä Rage, jonka parhaimmat
levyt on julkaistu jo uran ensimmäisellä puolikkaalla.
Strings to a Webin niin alusta löytyy hyvin rullaavia ja
pikkunäppäriä ralleja, jotka kuitenkin jättävät onton olon. Riffittely
on mallia perus ja tätä korostaa entisestään ärsyttävän kuiva ja liian
laulun taakse miksattu kitarasoundi. Peavy Wagnerin laulumelodiat ovat
kyllä hyviä, mutta eivät ne kuitenkaan pysty pelastamaan muuten
perustuksiltaan turhan mitäänsanomattomia ralleja.
Albumin keskinkertaiseksi kokonaisuudeksi pelastava tekijä on
kuitenkin sen keskeltä löytyvä viiteen osaan jaettu 17 minuuttinen
Empty Hollow eepos, joka onkin oikein hienoa kuultavaa. Teoksesta
löytyy normaaliin verrattuna monipuolisesti ja hyvin sovitettuna niin
kevytproge-elementtejä kuin sinfonisempiakin osuuksia ja bändi tuntuu
ladanneen myös riffi- ja laulupuolella parhaimmat ideansa tähän
järkäleeseen. Sen imussa seuraava raskasriffinen Saviour of the Dead on
myös levyn selkeää parhaimmistoa eivätkä muutkaan lopun ralleista
onneksi taannu alkupään vaatimattoman rallattelun tasolle.
Teloittaja-tuottajan sanoin: neljä ensimmäistä kappaletta pois ja
käsillä olisi naseva ja hyvä vajaa 40 minuuttia kellottava kiekko.
