Diablon neljäs pitkäsoitto Mimic47 ei viittaa Herra 47:ään,
Roswell 47:ään ja Suomen Hiihtoliittoonkin vain osittain. Vaikka
D-näyte onkin osoittautumassa positiiviseksi, laulaja-kitaristi Rainer
Nygård ja säveltäjä-kitaristi Marko Utriainen korostavat olevansa vasta
epäiltyjä.
Diablo on orkesteri, jonka luomis- ja synnytysprosessit eroavat
totutusta bänditoiminnasta. Bändi ei viihdy treenikämpällä sorvaamassa
materiaalia kuosiin, vaan musiikin äitinä toimiva Marko ”Kuula”
Utriainen esittelee ideansa isänä toimivalle Nygårdille lähinnä
tietoverkkojen välityksellä. Vasta kappaleiden tuottamisvaiheessa, noin
puoli vuotta ennen levytyksiä tehotiimi kokoontuu yhteen muokkaamaan
ideoista kokonaisia kappaleita.
Rainer: – Mikä onkaan tuskallisempaa kuin olla joku sunnuntai-ilta
bändin kanssa reenikämpällä, kun mitään ei synny, hyi helvetti!
Marko: – Yleensä sitä kaipaa sen oman rauhan ennen kuin mitään saa
syntymään. Kaiken materiaalin pitäisi kuitenkin olla niin valmista,
ennen kuin sitä lähtisi edes yhdessä kokeilemaan…
R: – …lauluja myöten.
M: – Ehkä kämpällä saattaisi jotain sovituksellisia ideoita syntyäkin…
R: – … mutta veikkaanpa, että meidän bändin kohdalla vaikutus kokonaiskuvaan olisi tyyliin 5 prosentin luokkaa.
Kuinka paljon sitten ”Hetfield-Ulrich-kaksikoksikin” tituleerattu pari kiistelee materiaalin työstövaiheessa?
– Terapeutteja ei sentään ole vielä tarvittu, hörähtää Marko.
R: – Siihen hommaan ovat vielä nämä oheisaineet riittäneet.
M: – Aika vähän meidän tarvitsee enää kiistellä. Tällä kertaa kävinkin
huomattavasti aiempaa harvemmin Tampereella. Kun istuttiin alas
tekemään hommia, niin kuolleita hetkiä ei tullut. Joskus tietty Rainer
ei saa samaa kicksiä jostain jutusta mitä itse. Sen verran kauan olemme
kumminkin yhdessä hommia tehneet, ettei ole enää mitään tarvetta alkaa
vaalia mustasukkaisesti omia ideoita. Meillä on varaa antaa toisen
objektiiviselle näkemykselle se arvo mikä sille kuuluukin.
R: – Kyllähän Marko tulee väliin sorvaamaan miettimiäni sanoja ja sitä
miten olen meinannut ne esittää. Onneksi Marko tuntee minut sen verran
hyvin, että vaikka aluksi saatan moisesta tulistuakin, niin seuraavana
päivänä olen usein hiljaista poikaa ja totean, että oikeassa olit.
FANTOMIN SUOJELUKSESSA
Orkesteri on löytänyt omat latunsa heti uransa alusta alkaen, eikä
niiltä ole juurikaan poikettu. Levyt äänitetään tamperelaisessa Studio
Fantomissa Samu Oittisen johdolla ja julkaistaan kahden vuoden välein
Miikka Tikan luomien kansien välissä. Muutoksia kuvioihin ei ainakaan
toistaiseksi ole tulossa.
M: – Olihan meillä tällä kertaa miksaajanakin Samu.
– Sitten kun biisit rupeaa olemaan paskempia, on aika alkaa hakea
uusia äänittäjiä, miksaajia ja kannentekijöitä, Rainer höröttää ja
jatkaa:
– Me ollaan kumminkin tehty vasta neljä levyä tällä samalla tavalla,
että siinä suhteessahan me olemme vasta alkutekijöissään.
M: – Ei tässä ainakaan vielä ole ollut mitään tarvetta muuttaa meidän
soundia. Ollaan Oittisen Samun kanssa kumminkin molemmat kehitytty.
– Tai ainakin bändi luulee kehittyneensä, huikkaa Rainer virnistäen
väliin. – Päinvastoin, me ollaan oikeastaan vasta nyt saavutettu se,
mitä itse hiljaisesti olemme toivoneet. Mimic47:lla on vaan jollain
tapaa lämpimämmät ja – kauhea sana – humaanimmat soundit kuin
Eterniumilla. Humaania murhaamista!
Pitkien studiosessioiden sijasta Diablon albumit synnytetään
pääasiassa muiden töiden ohella iltaisin ja viikonloppuisin. Eikö
studiossa olisi mielekkäänpää ja tuottavampaa viettää aikaa enemmän
putkeen lyhyiden ilta- ja viikonloppusessioiden sijaan?
– Hermothan siellä vaan menisi, Marko naurahtaa. – Tällä kertaa meillä
oli onneksi enemmän aikaa kuin viimeksi, kerkesi opettelemaan biisit
kunnolla ja pääsin hakemaan enemmän sellaisia fiilisottoja. Siltikin
tuli tehtyä helvetin pitkää päivää putkeen.
R: – Kyllähän se niin on, että ne biisit on studioon mennessä funtsittu
jo niin valmiiksi, että kunhan ne vaan saa oikein tallennettua, niin
se on siinä.
M: – Mutta eihän tälläkään kertaa laulumelodioita mietitty loppuun asti
kuin vasta studiossa. Siellä pääsi sitten kokeilemaan ja syntyikin
sellaisia pieniä komeita juttuja. Jos olisi vieläkin enemmän aikaa
viilata pohjia, niin laulut olisivat todennäköisesti entistä paremmin
sopusoinnussa pohjien kanssa.
R: – Mutta eihän tuollaisia muutoksia tavallinen kuulija varmaan edes
huomaisi, ellei tekisi kahta eri versiota joita soittaisi rinta rinnan.
– Josko sittenkään, Marko täydentää pohdiskelua.
Tutuiksi tulleista maneereistaan huolimatta bändi ei ole jäänyt
polkemaan paikallaan, vaikka muutokset saattavatkin tuntua kuulijoista
varsin marginaalisilta.
– Soolopuolella kuulee varmaan jotain muutoksia, vaikka ne saattaakin
kuulostaa ihan samanlaisilta kuin ennenkin, Marko naurahtaa. – Mutkia
on vähän oiottu ja yritetty tehdä musiikista vähän
kuulijaystävällisempää hakemalla kappaleisiin ja lauluihin enemmän
dynamiikkaa.
R: – Laulussa on puolestaan menty sellaisille vesille, joille vielä
kaksi vuotta sitten ei kantti olisi kestänyt lähteä uistelemaan.
M: – Olihan niitä puhtaita lauluja jo Eterniumilla, mutta nyt niitä on vedetty entistäkin rohkeammin.
R: – Murinaosastohan luonnistuu kerta kerran jälkeen helpommin, ja mikrofonin edessä jännittäminen on jäänyt jo ihan tyystin.
M: – Ei me ainakaan tietoisesti olla lähdetty mitään muuttamaan, kyllä se kaikki on ihan luonnollista kehitystä.
R: – Onhan tällä Mimic47:lla kumminkin pari reilusti rivakampaa rallia
kuin mitä ollaan vähään aikaan tehty. Pari rallia on taas huomattavasti
iisimpää kuin koskaan ennen.
Jo edellisen levyn kohdalla Diablon ulosanti oli jalostunut
huomattavasti, ja Mimic47:llä hienosäädön kautta on pyritty kohti
täydellistä albumia. Mistä sitten näkee, että täydellisyys on
saavutettu?
– Pankkitilistä, Rainer laukaisee.
– Levymyynnistä, Marko lisää.
Kuinka paljon uutta levyä pitäisi sitten myydä, jos Eternium jo
triplasi levymyynnin vuonna 2002 julkaistuun Renaissanceen verrattuna?
R: – Aika paljon, ei siinä riittäisi HIMi:n ja Nightwishin myynnit
yhdessäkään. Sitten vasta voisi sanoa, että nyt on hommat oikeasti
isoillaan.
M: – Enää ei ainakaan triploja odoteta, tuplatkin olisi jo tosi kova
juttu. Levymyynnistä ei toisaalta kannata edes alkaa puhumaan, kunhan
nyt keikoilla kävisi vähintään yhtä paljon ihmisiä kuin ennen.
R: – Onhan näitä nähty, että ”listasuosikitkin” joutuvat soittamaan
tyhjille saleille. Tarkoitan niitä surullisia esimerkkejä, joita
populaarimedia on hehkuttanut. Kultalevyt on saatu, kun Nokia ne levyt
on varmaan ostanut, mutta keikoilla ei käy kukaan. Käy melkein sääliksi
sellaisia artisteja.
MIEHET TUMMISSAAN
Jos ei Eternium ollut täynnä hilpeitä rallatteluja, tuntuu
uutukaisella viisari vääntyneen entistäkin synkempään suuntaan
perusaggressiota unohtamatta. Singleksikin valittu albumin nimikappale
on tästä vain yksi esimerkki, joka sekään ei päästä kuulijaansa aivan
helpolla.
– Minusta Mimic47 oli kaikkein selkein rakenteeltaan, biisi johon
olisi helppo päästä sisälle, mutta ilmeisesti valinta meni sitten
vituiksi, Marko höröttää. – Siinähän on varmaan vähiten tiluakin eikä
mitään ekstraa.
R: – Ja se kestääkin vain 3:02! Meillä oli kyllä parikin vaihtoehtoa,
mutta lopulta asia oli aika selvä. Artistinhan näissä pitää luottaa
omaan näkemykseensä. Eikä meillä edes olisi mitään mahdollisuutta
soittaa biisejä Bon Jovin malliin jollekin valikoidulle kohderyhmälle
ja katsoa mikä putoaa parhaiten. Jos ei lähde, niin sehän ei ole meidän
vaan kuulijan ongelma.
Siinä missä Read My Scars oli selkeä sinkkuvalinta Eterniumilta, on
keikkailun kautta hieman yllättäenkin yleisön suosikiksi noussut The
Preacher. Tällä kertaa D-kaksikkoa ei aivan housut kintuissa tulla
keikoilla yllättämään.
R: – Siellä on puolenkymmentä sellaista biisiä, joiden jo melkein
arvaa uppoavan yleisöön kuin kusi lumeen. Kathryn, Blackheart, Damien,
In Sorrow We Trust, Shadow World. Tekisi melkein heti mieli lähteä
treenikämpille kokeilemaan, miten nämä saadaan lähtemään.
M: – Jos esimerkiksi joku Blackheartin pre-chorus ei lähde, niin sitten ei lähde mikään.
R: – Keikoilla alkaa taatusti yleisön pää nykiä ja Virtasen potkuri pyöriä peruslaulun startatessa.
Keikoilla orkesteri on onnistunut ottamaan yleisönsä, mutta muuten
sen mielipide tuntuu jakautuneen hieman kahtia: bändin nimeen vannoviin
sekä niihin, joita bändi lähes ärsyttää.
M: – Minä olenkin siitä Rainerille joskus sanonut, että on hienoa
olla ihmisille joko tosi kova juttu tai sitten sellainen, ettei pidetä
yhtään. Mutta ei sitä, että oltaisiin kellekään mitäänsanomattomia.
R: – Se ”ihan ok” on näissä piireissä aika paha. Luulenpa vaan, että
meidän musiikki on jalostettu niin äärimmilleen, että niiden juttujen
löytäminen vaatii äärimmäistä keskittymistä. Esimerkiksi kun itse
kuuntelin noita miksattuja versioita kotona, oli pakko laittaa
televisio ja tietokone kiinni. Ei sitä vaan voinut sivukorvalla
kuunnella ja todeta, että kait tuo ihan ok on.
M: – Ehkä sen takia keikoilla onkin aina tosi hyvä meininki, koska
sinne tulee ne jotka tosissaan diggaa eikä niin, että tultiin vaan
vähän menoa kattelemaan.
R: – Ne äijät jotka tulee keikoille, ovat niitä joiden tyttökaverit
todennäköisesti jäävät kotiin! Ei listasijoitukset tai levymyynnit ole
sinällään meille tärkeitä, vaan suurinta nautintoa aiheuttaa, kun
keikoilla kattelee jengin menevän ihan pähkinöiksi. Se on se tämän
homman suola, ja keikoilla se levyn hyvyys vasta punnitaan.
Diablossa näkyy ja varsinkin kuuluu vahvasti pohjanmaalaisuus, jota
varsinkaan sen nokkamies ei koskaan ole edes yrittänyt peitellä.
Kaikkia tämä suorapuheisuus ei kuitenkaan ole aina miellyttänyt.
R: – Minun mielestä ei ole ollenkaan huono asia, että bändillä on
jonkinlainen luonne, vaikka se olisi pahakin. Vaikka minua kuinka
haukuttaisiin kusipääksi änkyräksi, niin parempi sekin kuin jokin
sympaattinen veijari. En minä ole luonnettani koskaan yrittänyt
peitellä, päinvastoin sitä on tullut vaan entistä röyhkeämmäksi sanomaan
mitä sylki suuhun tuo.
– Kyllähän minä tykkään provosoida, vaikka ainahan siellä taustalla
huumoria onkin. Tekeehän jo ikäkin sen, ettei sitä enää koeta esittää
mitään roolia. Enhän minä esimerkiksi örise mitään välispiikkejä, vaan
normaalilla äänellä esitän vaikka juttuja, joita olen maailman turuilta
kuullut ja kuittailen siiten niillä.
M: – Asiathan voisivat olla aivan tosin, jos esimerkiksi parikymppisenä
olisivat hommat napsahtaneet edes tälle tasolle missä nyt ollaan.
Silloin olisi varmaan moni asia jäänyt tekemättä, opiskelut sun muut,
ja varmasti olisi kusi kihahtanut hattuun. Riittävästi kun tallailee
kivisiä polkuja, niin saa jotain perspektiiviä asioihin ja jää ne
turhat kouhotukset pois.
Pohjalaisuuteen on aina liitetty vahva uhoaminen, jota ei kuitenkaan tule ottaa aina aivan kuolemanvakavasti.
R: – Kyllä tässä vanhemmalla iällä on tuota kotiseuturakkautta tullut
enemmän mukaan kuvioihin. Ei se mitään totista uhoa ole, mutta
sellaisia pikku juttuja, kuten jotain Juha Miedon hehkuttamista.
Musiikin suhteen ei koskaan olla kumminkaan katteettomasti uhottu.
– Eihän nämä mitään tietoisesti kelattuja juttuja ole. Kyllähän tietty
kun lavalle astelee, niin toki siellä pääkopassa joku kytkin menee
toiseen asentoon ja sitä vaahtoa lentää suusta vähän tavanomaista
enemmän. Ei se lavaminä kuitenkaan merkittävästi siviiliminästäni
poikkea. Meidän bändin ulosanti on kuitenkin sitä saatananmoista
möykkää, jossa meikäläinen huutaa pää punaisena. Vaikea siinä on alkaa
runojakaan lausua kukkahattu päässä.
SANASTA MIESTÄ, SARVESTA HÄRKÄÄ
Edellisellä albumilla pyörät pistettiin pyörimään Henry Theelin
Rattaanpyörän tahdissa, Mimic47:lla ratsu pistetään liikkeelle
ravimaailmasta tutulla ärhäkällä ”Aja!”-huudolla.
R: – Alun perinhän introksi piti tulla Dallasista tutun J.R. Ewingin
legendaarinen lause, mutta kun ei saatu lupia siihenkään, niin
jollakinhan levy piti käynnistää. Lueskelin tässä juuri muuten
Kalajoki-lehdestä, että kotopuolessa on kuulemma nämä ravihommat
nykyisin niin isoillaan, että paikallisella Essolla pyörii jengiä
totoamassa enemmän kuin missään muualla Pohjanmaalla.
Eikä lähtölaukkoja todellakaan oteta, vaan raviin kirmataan heti.
Villien huhujen mukaan levyn työnimenä on kulkenut niin IV (The
Sacrifice) kuin Dallas Metalkin. Miten ihmeessä Dallas ja J.R. saadaan
heviin sotkettua?
R: – Vaikka kyseessä onkin pelkkä roolihahmo, niin kyllä sitä on
tullut mietittyä, kuinka joku voi olla niin ilkeä ihminen ja sutki
suustaan. Shadow World -kappaleessakin on sekoitettu yhtä ja toista
asiaa, johon J.R.:n sutkautukset sopivat vaan niin hyvin.
M: – Mietin jo helkutin kauan sitten, että jos Shadow World on
avauskappale, niin toimisiko Damien kakkosena. Molemmat ovat niin
synkkiä joskin erilaisia biisejä, mutta hyvinhän tuo järjestys toimii.
Vaikka Damien nimenä viittaakin vahvasti klassiseen The Omen
-leffatrilogiaan, on kappaleessa itsessään kyse aivan muusta kuin
Antikristuksen pojan saapumisesta maan päälle. Hyvä esimerkki siitä,
miten Rainerin sanoituksissa on lopulta usein kyse aivan muusta kuin
mistä inspiraatio on alun perin syntynyt.
R: – Periaatteessa kappaleessahan on kyse siitä, miten joku ottaa
kaiken hyödyn irti toisen tappiosta, nimiä millään tavoin
mainitsematta. Tekstejä tehdessä rönsyilen usein alkuperäisestä ideasta
niin kauas, että vasta määränpäässä huomaan peittäneeni jälkeni
helvetin hyvin. Sävellysten ja sanoitusten teko on siitä mukavaa, että
saa tehdä niin kuin itse huvittaa. Ei siinä hommassa ole pomoa tahi
konsultteja sanomassa, kuinka hommat hoidetaan.
– En tykkää varsinaisesti alleviivata mitään tai tehdä sanoituksia ihan
tavanomaisimmista hevikliseistä. Ehkä ikä on tässäkin tehnyt sen, että
sitä on vähän seestynyt ja muiden tekemiset ärsyttää enemmän kuin
omat. Ja onhan se vissi, että jos mies on kiinnostunut enemmän
elokuvista, omaelämäkerroista ja aikakausilehdistä kuin runoudesta ja
filosofiasta, niin tämmöisiä teksteistä sitten tulee.
Markoa sanoitukset eivät ole koskaan kiinnostaneet, ainoastaan musiikilla on miehelle merkitystä.
M: – Minä olen sellainen musiikinkuuntelija, että en koskaan kuuntele
tekstejä. Toki päähän joskus tarttuvat tietynlaiset kertosäkeet, mutta
en minä niitä koskaan jaksa alkaa filosofoimaan. Minulle riittää se,
että biisi toimii biisinä ja laulut on hyvin sovitettu.
– Kyllähän minä toki meidän sanat luen ja korjailen mahdollisia
virheitä parhaimpani mukaan kieliopillisesti oikeiksi. Ja saatan joskus
ehdottaa, että voisiko jonkin asian sanoa toisin, jos se on jotenkin
hassusti sanottu. Tuota kautta yritän samalla myös itse hahmottaa,
mistä niissä oikein kerrotaan. Osanhan olen oikein arvannutkin, mutta
on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään hajua.
R: – Sanoitukset ovatkin niitä harvoja tabuja tässä bändissä, joista en
mielelläni keskustele. Kyllähän muiden sanoittajien kanssa on kiva
keskustella sanoittamisesta noin yleensä, koska on mukava kuulla
samasta aihepiiristä mutta ihan eri kantilta katsottuja näkemyksiä.
Ainoastaan ihan lähimmän ystäväpiirin kanssa tulee joskus naureskeltua,
että mistä kaikesta sitä on taas mennyt tekstejä tekemään. Minä olen
kumminkin aina pitänyt eniten sanottajista, jotka pistää asiat paperille
niin, että jokainen voi tulkita ne omalla tavallaan.
HIIHTOLIITON ASIALLA
Julkisuudessa koko levyä on jo ehditty kuvata termillä
”hiihtoliittometalli”, joka juontaa juurensa Mimic47:n
inspiraationlähteenä toimineeseen Lahden MM-kilpailujen
doping-skandaaliin 2001. Aivan näin yksiselitteinen asia ei kuitenkaan
ole, ja mukana on paljon virnuiluakin.
R: – Minua viehättää koko tragediassa se, että se oli muka joku
kansallinen häpeä, vaikka itseäni se silloinkin lähinnä vaan nauratti.
Ihmetytti vain, että kuinka joku lehdistö jaksoi päivä- ja
viikkotolkulla painaa lehteen kuvia hikisistä kasvoista ja taivastella
kuinka nyt hävettää ja mitä ne ulkomaalaisetkin meistä oikein
ajattelee. Oikeastaan vielä enemmän minua inspiroi pohdinta, miltä
niistä myllytyksen keskellä olevista äijistä tuntui toimittajien
kytätessä jatkuvasti selän takana kuin haaskalinnut.
– Kyllähän joku Mika Myllylän Tervanevan testamenttikin on sellaista
luettavaa, että sitä rupeaa oikein ihmettelemään koko asian
järkevyyttä. Miehet ottivat kumminkin tietoisen riskin, ja kun hommat
sitten kusivat, niin ryhdyttiin huutelemaan Jumalaa apuun. Että
kyllähän Jumala varmaan tänne maan päälle tulee pesemään syntini
puhtaiksi, jos vain tunnustan julkisesti uskoni. Harri Kirvesniemi oli
minusta ainut, joka teki miehen työn. Hän löi oven perässään kiinni
eikä tullut julkisuuteen selittelemään.
– Hiihtoliiton toiminta oli vain yksi asia, josta satuin
inspiraatiota saamaan, eikä se minua haittaa vaikka musiikkiamme
ruvettaisiinkin kutsumaan hiihtoliittoheviksi. Saahan tuosta vedettyä
sisäpiirin huumoria vaikka kuinka paljon, vaikka loppujen lopuksi
tässähän ei todellakaan ole kyse mistään hiihtoliitosta.
– Ja kuten basisti Virtanen jo sanoikin, niin taas varmaan ärsytetään
ihmisiä ja elitistimetallistit ovat ihmeissään. Enhän minä tätä asiaa
ole provokaationa miettinyt. Tuollaisen asian kun on mennyt
julkisuudessa lataamaan ja huomataan, että se ärsyttää ihmisiä, niin
sittenhän meilläpäin ruvetaan heittämään vaan lisää vettä kiukaalle.
M: – Kyllähän koko ajatus hiihtoliitosta ja hevistä on hyvinkin
absurdi. Mutta kyllä se minua huvittaa ja on sikälikin hyvä, koska hevi
on tämmöistä yrmyilyä. Se vaan on niin loppuun kaluttu juttu. Sama se
on sitten, jos heitetään herjaa vaikka hiihtoliitosta. En minä
kumminkaan musiikille koskaan naura.
R: – Luojan kiitos, että meillä on tämä musiikillinen konsepti
kunnossa. Jos ei olisi, niin sittenhän tämä touhu olisi ihan spedeilyä,
kun ei olisi muuta tarjottavaa kuin tuo läpänheitto. Ei minulle
musiikki tai tekstittäminen sinällään mitään leikkiä ole, vaikka
saatankin joskus vähän niillä irvailla.
Me olemme kuitenkin pystyneet
tähän mennessä välttämään kuulijan aliarvioimisen. Kaikki tähän mennessä
levylle päätyneet jutut ovat loppuun asti hierottuja.
MAAILMA JALKOJEN JUURESSA
Esimerkiksi Saksassa kiinnostus Diabloa kohtaan tuntuu pikkuhiljaa
heränneen Eterniumin julkaisun myötä. Ulkomaan toimittajille mahtaa
olla selittelemistä ainakin levyn teemoissa.
R: – Mehän ollaan varmaan se seuraava vientitoivo suomalaisessa
metallissa, Rainer heittää virnistellen. – Sellainen vieno toive meillä
kyllä on, että jos tulevan levyn jälkimainingeissa pääsisi ulkomailla
edes piipahtamaan.
M: – Ulkomaan kiertueita ei ole vielä ainakaan buukattu.
R: – Kotimaa on nyt aika hyvin hallussa ja mennyt edellisen levyn
ajoista selkeästi eteenpäin. Ei silloinkaan keikkapulaa tarvinnut
kokea, mutta nyt keikat ovat vaan tulleet aikaisemmassa vaiheessa.
M: – Enemmän sitä nälkää olisi kumminkin käydä näyttämässä omaa naamaa muuallakin kuin Suomen keikkapaikoilla.
Toiveet maailmanvalloitukset suhteen ovat siis lähes inhorealistisilla pohjilla.
R: – Ei tämä bändi koskaan isoiksi mene ennen kuin laulaja vaihtuu,
koska sitä puhdasta laulua pitäisi vaan olla enemmän. Särölaulu on
vieläkin monelle aikamoinen kynnys, vaikka olisi kuinka tarkkaan
mietityt laululinjat ja kauniit melodiat. Mutta jos oikein kärkevästi
sanotaan, niin eihän joku Kirka tai Paula Koivuniemi nykyisessä
laulukunnossaan kamalan kaukana örinästä ole. Suurta yleisöä varten
pitäisi olla jollain tavalla pliisumpaa, mutta arvaa kiinnostaako
semmoinen.
M: – Ei sellainen ole edes koskaan ollut meidän tavoite, vaan se,
että tekee sellaista musiikkia kuin tekee ja katsoo kuinka pitkälle
sillä pääsee. Ei meidän ole tarkoitus muuttaa musiikkia siksi, että
saataisiin lisää kuulijoita.
R: – Eikä lähteä hyväntahdonlähettiläiksi. Paskoilla levyillä kova
promootiokaan ei kanna kuin sen yhden levyn verran. Jos teet yhdenkin
paskan levyn, niin siitä on kahta hirveämpi työ päästä enää samalle
hyvälle tasolle. Siksihän tämä onkin tavallaan koko ajan sellaista
veitsi kurkulla olemista, koska pitäisi jatkuvasti pystyä tekemään
laadukkaita levyjä. Tämän takia meillä onkin levyjen julkaisuväli kaksi
vuotta eikä vuosi.
JOSKUS LIPSUU, JOSKUS LUISTAA
Mimic47:n hiihtoteema näkyy myös Juha Miedon saavutuksista ja
elämänasenteesta inspiraationsa saaneessa In Sorrow We Trust -biisissä.
Mietaan filosofiassa musiikissa ja urheilussa on kyse pitkälti
samankaltaisista asioista.
– Mitä mä nyt oon kuunnellu muusikoita, niin niillähän on erittäin
pitkäjänteistä toimintaa se ja pitää keikoille lähteä niinku urheilija
lähtöö valmennusleirille. Ja sitten tullahan aamuyöstä kotia. Kyllä
siinä tarvitahan erittäin kurinalaista ja pitkäjänteistä ajattelua, jos
sitä vuodesta toiseen ja vuosikymmeniä tehrähän. Kyllä mä laskisin
urheilijatkin tietyiksi herkiksi ihmisiksi, melkoisia taiteilijoita
nekin on, luonne on vähän samanmoinen, vaikka eri sektoria tehrähänkin.
Persoonallisuuksien katoaminen on yleinen ilmiö niin nykypäivän
musiikissa kuin urheilussakin. Pitkä-Jussilla on tähänkin oma selkeä
näkemyksensä.
– Se johtuu osittain siitä, että yrittämällä yritetähän sinne huipulle
niin musiikissa ku urheilus, ja heti eikä hetken päästä. Siinä
persoonat katoaa, ja joutuu pikkasen ajattelemahan mitä sanoo ja
varomahan sellaasia äärisanomisia tai olemisia. Kyllä mä väitän, että
varsinkin urheilussa tuollaaset tietyt persoonallisuudet on aika lailla
poljettu lyttyyn. Kun jopa koulutetaan, kuinka pitää sanoa ja
esiintyä, niin silloonhan se tukehruttaa sen sisimmän eli
persoonallisuuden. Taitaa musiikissa olla sama asia. Noustahan helposti
aivan tuosta noin ja kuule isot markkinamiehet ja managerit on takana
ja kaiken aikaa sanomas, että ei noin saa tehrä, vaan sun pitää pukia
noin, puhua noin ja hymyillä silloin ja silloin.
Kurikan jätti luonnehtii itseään musiikin suhteen kaikkiruokaiseksi
ja itse In Sorrow We Trust -kappaletta ammattimiesten teokseksi.
Osakseen saama kunnianosoitus kuulostaa ja tuntuu Miedosta hyvältä.
Alun perin orkesterin ideana oli tehdä kappaleeseen tunnelmaa
nostattava intro ja outro suoraan Ylen arkistoista napatusta Paavo
Noposen ja Veikko Rantasen hiihtoselostuksesta. Legendaarisessa
pätkässä hehkutetaan estottomasti Mietaan mahdollisuuksia kultamitaliin
miesten 15 kilometrin hiihdossa Lake Placidin olympialaisissa vuonna
1980. Lopputuloksena on historian niukin tappio yhdellä sadasosalla
naapurimaan Thomas Wassbergille. Lupaa ei Yleltä kuitenkaan herunut.
Vedottiin materiaalin legendaarisuuteen ja sinivalkoisuuteen.
– Ei yhtään mitään olisi ollu vastahan, ei toki tänä päivänä sitä enää
niin ahtaasta reiästä näitä maailmoja kattella. Mutta mä oon ymmärtäny,
että Ylen linja on tiukka kaikissa tämmösissä.
Itse hiihtoa Mieto on luonnehtinut sonnin hiihdoksi. Mies muistelee
kyseessä olleen ”oikian työmiehen kelin”, jossa voimavarat oli
käytettävä äärimmilleen. Tappiota hiihtäjälegenda muistelee enää
pelkästään positiivisessa mielessä.
– Mä kuule luulen, että se opetti hirviästi. Se nöyryytti, se kasvatti
ja sitä tuli itse paljon suvaitsevammaksi. Oppi hyväksymähän, että joku
toinen voi olla paree ja elämä tästä kuitenkin jatkuu. Ja kun sen osas
sillon heti ottaa oikialla lailla, ettei lähtenyt selittelijän
linjoille. Saa olla jopa tyytyväinen, että näin tuli toimittua. Siitä
tuloo helmikuussa 26 vuotta aikaa ja voidaan sanoa edelleenkin, että se
on pitkässä juoksussa kantanu hedelmää. Kun ihmisten muistikuvat on
jääny positiivisiksi eikä negatiivisiksi, niin kyllä mä kattoisin, että
se on melkein ollu voitto siinä mielessä.
– Urheiluunhan kuulu dramatiikka, ja kun on kiperiä voittoja ja
häviöitä, niin sehän on urheilun suola. Näin se pitää ollakkin. Jos on
isoja voittoja ja tappioita, niin ne ei maistu miltään, mutta jos
kitkerästi häviää, niin ne koskettaa. Mä luulen, että tässä elämässä
tarvitahan juuri tällaisia ja ne kasvattaa ja kovettaa samalla myös
ihmistä.
Miedon neuvot muusikoille ja lukijoille ovat selkeitä.
– Kannattaa olla erittäin pitkäjänteinen ja kärsivällinen. Ehkä sitä
ennen oli enemmän sellasta itsehillintää ja kärsivällisyyttä odottaa,
että kaikki ei tapahdu heti tai edes hetken päästä. Tehrään uutterasti
töitä ja matkan varrelle kuuluu nämä vastoinkäymiset, joista sitten
aina noustaan. Ne antaa toisaalta voimaa. Pitää aina muistaa, että
huomenna on päivä uusi, ja kun jaksetaan ponnistella, niin aurinko taas
nousoo mukavasti ja taas tulee niitä valosia hetkiä. Jos ihmisellä on
aina vaan puolittainen hyvä olo, niin sillä ei koskaan oikeen hyvää
oloa ole käsilläkään.
Julkaistu Inferno #32/2005
