Vanhan liiton metallistit muistavat taatusti Death Angelin, joka 80-luvun
lopussa julkaisi kolme erittäin kovatasoista levyä, jotka kaikki
voidaan nostaa klassikoiksi. Yhtyeen ura katkesi kuitenkin valitettavan lyhyeen,
mutta 14 vuoden tauon jälkeen bändi on palannut takaisin. Kitaristi
ja pääasiallinen biisintekijä Rob Cavestany kertoo mitä aikanaan
tapahtui ja missä nyt mennään.
Lämmitelläkseni kitaristia hieman ennen varsinaiseen asiaan siirtymistä tiedustelen
herralta hieman kitaransoittoon liittyvistä asioista. Ehkä hieman
yllättäenkin Rob luettelee pohdiskelevasti aimo liudan vanhan kaartin
kitarasankareita kuten Uli Jon Roth, Matthias Jabs, Michael Schenker, Stevie
Ray Vaughan ja Jimmy Page. Varsinaisista metallikitaristeista ei esille tule
kuin Randy Rhoads ja Loudnessista tuttu Akira Takasaki. Siirryttäessä puhumaan
Robin kitaroista ja käytössä olevasta laitteistoista mies selvästi
innostuu asiasta.
– Livenä käytän pääasiassa kustomoituja Jacksonin
kitaroita. Heidän katalogissaan se kulkee Death Angel -mallin nimellä,
mutta periaatteessa olen vain suunnitellut sen muodon. Tämän lisäksi
minulla on pari kustomoitua Jacksonin Starbody-kitaraa, joissa on alkuperäiset
Floyd Rose -kammet. Toisaalta taas rakastan Gibsonin soundia ja levyä äänitettäessä käytänkin
pääasiallisesti Gibson Les Paulia vuodelta -73. Tämän lisäksi
minulla on tietenkin vanhan kunnon uskollinen Flying V vuodelta –81, joka oli
ensimmäinen oikea kitarani ja jolla yhä soitan tänäkin
päivänä. Niin ja onhan minulla vielä Gibsonin SG -85, joka
on muuten alun perin kuulunut Teslan Tommy Skeochille. Levyn akustiset kitaraosuudet
soitin uskollisella Martini D-28:lla. Kyllähän noita soittopelejä on
aika monta kappaletta vuosien varrella kertynyt.
– Olen aina käyttänyt Marshallin vahvistimia ja itse asiassa ostin
juuri jokin aikaa sitten Marshallin 100-wattisen JCM-2000 TSL 100 nupin, jota
käytän keikoilla yhdessä Mesaboogien dual rectifier -putkinupin
kanssa. Tai sitten käytän tuota Marshallin nuppia yhdessä Marshallin
JCM-800 2210 -vahvistimen kanssa, joka minulla on ollut aina 80-luvun alkupuolelta
saakka. Äänittäessämme uutta levyä minulla oli taas
käytössä muunneltu 100-wattinen Marshallin Superlead-nuppi vuodelta –70,
jossa on todella mukavan lämmin soundi.
Muistoja menneisyydestä
Death Angelin 80-luvun lopussa julkaistut kolme levyä olivat toisiinsa
verrattuna kaikki varsin erilaisia, mutta omasivat silti varsin loogisen kehityskaaren.
– Levyjen väliset eroavaisuudet ovat oikeastaan luonnollisen kehityksen
tulosta. Levymme ovat heijastumia kunkin ajan kokemuksista ja tuntemuksista
mitä kävimme läpi. Kokemuksista puhuttaessa en tarkoita vain
musiikillista kehittymistä, vaan myös mitä elämässämme
ja ympäröivässä maailmassa tapahtui. Toisaalta taas jopa
meidän biisit eroavat toisistaan aika paljon eivätkä vain levyt
kokonaisuuksina. Kaikista yhteneväisin levymme on ehkä The
Ultra-Violence, koska se on ensimmäinen levymme ja siltä löytyy
ensimmäiset koskaan tekemämme biisit. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä,
että olimme biisejä tehdessämme vain 10-14 ikäisiä nuoria
kavereita ja levyä äänittäessämme vain nelisen vuotta
vanhempia. Tuohon aikaan ilmaisumme ja näkemyksemme eivät olleet
kovinkaan laaja-alaisia verrattuna myöhempiin aikoihin.
– Toista levyä tehtäessä olimme jo jättäneet koulun,
olimme ehtineet kierrellä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja nähneet
maailmaa paljon enemmän kuin monet ikätoverimme. Frolic
through the Park on erittäin kokeellinen levy, koska halusimme
tunkea sille kaikki kokemukset ja monipuoliset musiikilliset jutut, joita olimme
alkaneet diggailla ja tämän takia muutos edelliseen levyyn oli aika
radikaali. Päästyämme Act III:een olimme
olleet todella kiireisiä keikkailun kanssa. Olimme kokeneet myös
paljon muutoksia elämissämme, olleet paljon erossa ystävistämme
ja perheistämme. Ikätovereihimme verrattuna olimme aivan erilaisia
ihmisinä ja ilmaisimme tuota niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Toki
meistä oli tullut myös paljon parempia muusikoita ja olimme kehittyneet
biisintekijöitä. Toimme musiikkiin myös paljon akustisia kitaroita
ja otimme tietoisia riskejä hieman erilaisilla kappaleilla kuten A
Room with a View ja Veil of Deception.
– Edellisen ja uuden levyn välillä vierähtikin sitten 14 vuotta.
Olemme silti keikkailleet aika paljon parin viime vuoden aikana ja soittaneet
biisejä kolmelta ensimmäiseltä levyltämme. Tuona aikana
saimme ikään kuin uudestaan vaikutteita vanhasta materiaalistimme
ja halusimme yhdistää nuo vaikutteet siihen missä me nyt musiikillisesti
olemme.
Death Angel kokosi rivinsä uudestaan vuonna 2001 yli kymmenen vuotta
hajoamisensa jälkeen. Aivan helppoa yhteen palaaminen ei kuitenkaan ollut.
– Eihän se aluksi ollut helppoa. Tiesimme kuitenkin, että jos haluamme
tosissamme tehdä paluun Death Angelin kanssa, emme voi tehdä sitä puolivillaisesti.
Jos aiomme soittaa livenä ihmisille, meidän tulee olla vähintäänkin
yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin aikanaan olimme. Vuosien tauon
jälkeen kaikki oli hieman outoa, mutta vanha tunnelma palasi heti takaisin
alettuamme keskenämme jammailemaan. Mitä enemmän me soitimme
yhdessä, sitä paremmin asiat alkoivat sujua.
Orkesterin nykyinen kokoonpano on lähes sama kuin aikoinaan, poissa on
vain toinen kitaristi Gus Pepa, jonka korvaajaksi löytyi orkesterin lähipiiristä herra
nimeltä Ted Aguilar.
– Olemme tunteneet Tedin aina orkesterin alkuajoista lähtien ja hän
tulee samalta alueelta kuin me. Hän on aina ollut kova DA-fani ja hän
on luultavasti nähnyt kaikki Death Angelin, The Organizationin ja Swarmin
keikat, joita olemme Bay Arean alueella soittaneet. Kun saimme tietää,
ettei Gus halua olla mukana, Ted oli hyvin luonnollinen valinta ja hän
otti pestin vastaan ilomielin. Hän osasi jopa soittaa lähes kaikki
meidän biisimme ennestään ja hänen mukanaan bändiin
tuli paljon energiaa ja positiivisia viboja. Ted on todella innoissaan mukana
päästessään soittamaan keikkoja suurelle määrällä ihmisiä,
ja hänen intonsa tarttuu koko bändiin ja tuo meille paljon ylimääräistä energiaa.
Vanhasta uuteen
Uuden materiaalin kirjoittaminen pitkällisen tauon ja kovien odotusten
jälkeen ei ollut niitä helpoimpia tehtäviä.
– Olemme erittäin ylpeitä vanhoista kappaleistamme ja tiesimme,
että jos haluamme julkaista uuden levyn, sen täytyy olla vertailukelpoinen
vanhojen levyjen kanssa. Ennen biisien tekoa meillä ei ollut hajuakaan
siitä, mitä saisimme aikaan, mutta toki toivoimme, että vanhat
vibat ja kemia olisivat yhä tallella. Kun sitten saimme parit viisut valmiiksi,
itseluottamuksemme kohosi ja säveltäminen alkoi sujua kuin rasvattu.
Paineet katosivat kertaheitolla, koska kappaleiden tekeminen oli taas jännittävää ja
mukavaa puuhaa.
– Uusien kappaleiden kohdalla sävellysprosessi oli aikalailla samanlainen
kuin ennenkin. Vaikka olenkin pääasiallinen biisintekijä ja
teen useimmiten sanat ja musiikin, niin joskus laulajamme Mark tai rumpalimme
Andy saattaa tehdä sanoituksia. Joskus käy kuitenkin kuten Spirit-kappaleen
kanssa, johon Andy teki musiikin, sanat ja hän myös laulaa tuon kipaleen.
Vaikka uuden levyn biisit kuulostavakin tutulta ja turvalliselta Death Angelilta,
on muutoksia silti tapahtunut sävellyspuolella.
– Näkökulmani ja kokemuksien kautta opitut asiat heijastuvat toki
musiikissani, mutta periaatteessa kaikki tapahtuu samalla tavalla kuin ennenkin.
Kun saavutan oikean mielentilan, otan kitaran käteen ja alan soitella
tai sitten nappaan kynän ja paperia ja alan raapustaa tekstejä.
– Nykyaikana teknologia on mahdollistanut asioita, mitkä ennen eivät
olleet mahdollisia. Nykyisin minulla on mukana taskussa kulkeva ja pattereilla
toimiva neliraituri, johon voi suoraan kytkeä kitaran. Osa uuden levyn
kappaleista onkin tehty kiertäessämme Eurooppaa viime marraskuussa.
Voin siis istuskella vaikka vuoren huipulla tai keikkabussissa ja tallentaa
ideani helposti. Ennen vanhaan tämä ei ollut mahdollista ja jälkeenpäin
sitä vain yritti muistella keksimiänsä ideoita. Tuosta vempeleestä on
ollut todella paljon apua tähän mennessä, ja olenkin innoissani
kun pääsen käyttämään sitä enemmän
kiertueilla tulevaisuudessa.
Sanoituspuolella ei Robin mukaan levyltä löydy mitään
varsinaista punaista lankaa tai yhteistä teemaa.
– Koska sanoituksista on vastuussa kolme eri henkilöä, jokaisessa
sanoituksessa on hieman erilainen tyyli ja lähestymistapa käsiteltävään
asiaan. Yritän itse kirjoittaa sanoitukset aina niin, että niiden
lukija osaisi suhteuttaa ne omaan elämäntilanteeseensa eikä pyrkisi
ymmärtämään miten minä asiat näen. Tavoitteeni
on, että sanoitukseni saisivat lukijoissa aikaan heidän omanlaisiaan
tunteita.
Levyn nimi The Art of Dying ei kuitenkaan ole aivan niin
yksikäsitteinen, kuin ensisilmäyksellä voi vaikuttaa.
– Levyn nimellä on oikeastaan parikin eri merkitystä, joista toinen
on hieman monimutkaisempi käänteinen sanaleikki. Tässä merkityksessä tarkoitamme
nimellä itse asiassa elämistä ja kuinka ihminen elää elämäänsä on
hänen taitonsa kuolla. Toisaalta levyn nimi viittaa myös siihen kuinka
bändi aikanaan kuoli ja heräsi myöhemmin taas henkiin. Jos bändi
ei olisi aikanaan lakannut olemasta, emme nyt olisi tässä ja nyt
tekemässä tätä hommaa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin,
tiedostamme kuitenkin asian levyn nimessä.
Tuottajan temput
Jos Death Angelin uusin levy on kokoelma uutta ja vanhaa, ovat levyn soundit
puhtaasti vanhaa liittoa hyvässä mielessä. Levyn äänimaailma
on mukavan rosoinen eikä minkäänlaisesta ylituottamisesta ole
hajuakaan. Päädyn kehumaan Robille erityisesti raakaa mutta lämmintä kitarasaundia.
– Olemme kaikki vanhan koulukunnan faneja myös soundipuolella ja voisi
kai sanoa, että meidän korvamme on viritetty juuri tämänkaltaiselle äänimaailmalle.
Kukin taaplatkoon tyylillään, mutta en ole koskaan pitänyt ylituotetuista
ja liian käsitellyistä soundeista. Toki soundien pitää olla
selkeät, hyvin tuotetut ja miksatut, mutta kun kuuntelen musiikkia, pitää sen
iskeä päin naamaa ja kuulostaa aidolta. Meille tarjottiin pitkä lista
tuottajaehdokkaita, mutta vaikka heille pitääkin antaa kaikki kunnia,
meidän pitää kuulostaa meiltä emmekä pitäneet
juuri kenenkään kädenjäljestä. Tästä syystä päädyimme
Brian Dobbsiin, koska hän työskenteli aikanaan Bob Rockin pääasiallisena äänitysteknikkona
ja on todella pätevä siinä hommassa. Tuottaessamme levyn hänen
kanssaan yhdistimme ideoita ja hän osasi toteuttaa kaiken mitä halusimme.
Mehän emme tiedä alan terminologiasta hölkäsen pölähdystä,
mutta matkimalla esimerkiksi suullamme mitä halusimme, hän tajusi
oitis mitä ajoimme takaa.
Uudella levyllä huomiota kiinnittää myös albumin neljä viimeistä raitaa,
jotka eroavat levyn muista kappaleista hieman. Suurin muutos on kuitenkin lauluissa,
joita ei näillä raidoilla hoitele Mark vaan bändin muut jäsenet.
– Andy laulaa edellä mainitun Spirit-kappaleen, Dennis Land
of Blood ja minä levyn päätösraidan Word
to the Wise. Meillä kaikilla kolmella oli sanottavaa ja koska
me kaikki osaamme laulaa, meillä on erilaiset äänet ja laulutyylit,
meistä tämä tuntui hyvältä idealta ja olen lopputulokseen
erittäin tyytyväinen. Halusimme, että levyn alkupuolisko olisi
tavallisempaa Death Angelia varustettuna Markin tunnistettavalla äänellä,
ja kun se tempaisee kuulijan mukaansa ja saa hänet koukkuun, on levyn
loppupään syvällisemmät kappaleet helpompi omaksua.
Kun kerron Robille, että mielestäni nuo levyn neljä viimeistä kappaletta
edustavat levyn parhaimmistoa, herra vaikuttaa aidosti ilahtuneelta ja kiittelee
vuolaasti mielipidettäni, jota ei ole tarkoitettu pelkäksi kohteliaisuudeksi.
Kun tiedustelen aikovatko herrat kenties soittaa noita kappaleita myös
livenä, on vastaus hieman mietteliäs.
– Soitammeko noita biisejä livenä riippuu paljolti siitä, missä me
soitamme ja kuinka paljon meillä on aikaa käytettävissä.
Vaikka aiommekin soittaa noita kappaleita mahdollisuuksien mukaan, niin uskoisin
että ne tulevat silti olemaan keikoilla hieman harvinaisempaa herkkua.
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minulla on kuitenkin
mahdollisuus kuulla edes jonkin noista kappaleista heinäkuussa järjestettävällä Tuska-festivaalilla,
jossa olette soittamassa?
– Tässä vaiheessa meillä ei ole vielä mitään
käsitystä siitä, minkälainen biisilista meillä on
Tuskassa. Biisilistamme vaihtelee keikalta keikalle, joten seuraavalla keikalla
saatamme soittaa kappaleita, joita ette Tuskassa tule kuulemaan ja päinvastoin.
Varmaa kuitenkin on, että tulette kuulemaan parhaat biisimme kaikilta
neljältä levyltämme, joten toivottavasti pääset paikalle.
Siitä voit olla varma.
Julkaistu Inferno #17/2004
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti