sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Inferno #141/2016

Darkness
The Gasoline Solution
High Roller
3,5

Vaikka teutonithrashiin onkin tullut perehdyttyä kolmisen vuosikymmentä, uusia tuttavuuksia tulee silti aina vastaan. Melkoisen nipun demoja ja kolme albumiakin 80-luvun loppupuoliskolla julkaissut Darkness on yksi tällaisista tapauksista. Ja kuten asiaan kuuluu, huilia on pidetty koko 90-luku ja vielä 2000-luvun alkupuolikin, kunnes veri on taas alkanut vetää paiskomisen pariin. Eri nimellä tosin, kunnes aito ja alkuperäinen, välillä laulajankin tonttia hoidellut rumpali ja lähes alkuperäinen kitaristi ovat huomanneet vanhemmassa olevan paremman varan.

Vaatimattomat 27 vuotta edellisen julkaisun jälkeen ilmestyvä The Gasoline Solution on yllättävän kipakka tapaus, jossa keski-ikäisten plösähtäneisyyden myötä usein tuleva mukavuudenhaluisuus ja tyytyväisyys asioiden nykytilaan loistavat poissaolollaan. Täysin konstailematon ja suoraviivainen paukutus ei sinällään ole mitenkään ihmeellistä, mutta näinkin ärhäkkäällä otteella vedetyt rallit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan melkoisen vastustamattomia. Iskevän kokonaisuuden täydentävät osuvasti saksalaista tyylitajua parhaimmillaan edustavat hupsu levynnimi sekä niin ruma kansi, että se alkaa olla jo lähellä tyylikästä.

Tämän levyn perusteella Darknessin paluu on täysin perusteltua ja toivon mukaan lisääkin on vielä luvassa, vaikka yhtyeen toiminta ja tiedettävyys tulevat edelleenkin pysyttelemään ainoastaan undergroundissa rässifriikkien parissa.

Iron Boris
The Road to Valhöll LP
We Are the Trail/Rämekuukkeli
3,5

1,5 vuotta sitten ilmestyneellä splittiseiskalla Pigeon Huntin kanssa Iron Boris tunkeutui väkisellä tietoisuuteen, ja vaikkei kokemus ollutkaan kaikista iloisin tai unohtumattomin, nimi ainakin jäi mieleen. Tie onkin nyt avattu ensimmäistä täyspitkää varten, joten pois alta risut ja männynkävyt.

Yhtyeen musiikki on pysynyt sekä häiritsevänä että kiihkeänä eikä vinksahtaneisuudestaan ole luovuttu. Tästä omaleimaisesta otteesta iso osa kuuluu myös Asmolle, jonka repivä äänenkäyttö kiskoo ajoittain useisiin eri suuntiin sinkoilevaa musiikkia kuitenkin aina takaisin kohti musiikin synkkää ydintä. Jonkinlaista yleistä selkeytymistä on kuitenkin tapahtunut, sillä nyt irtiotot hardcoren ja metallin hybridistä yllättävistä ilmestymisistään huolimatta luonnollisemmin ja tarttuvimmin osaksi musiikkia.

The Road to Valhöll on ankaruudestaan ja haasteellisuudestaan johtuen melkoisen vaativa kuuntelukokemus. Onneksi julkaisuformaatti tarjoaa pakollisen, halutunmittaisen hengähdys- ja sisäistämistauon puolen vaihdon yhteydessä.

Sumerlands
Sumerlands
Relapse
4

Niin mielellään kuin levy-yhtiönsä haluaakin kutsua ensimmäistä täyspitkäänsä julkaisevaa Sumerlandsia all-star-bändiksi, on määritelmä kuitenkin vahvasti liioiteltu. Tekijämiehiä yhtyeestä kyllä löytyy kuten vaikkapa entinen Hour of 13 & Atlantean Kodex solisti Phil Swanson tai mm. Inquisitionia ja Power Tripiä tuottanut Arthur Rizk. Tämä kuuluukin jämäkkänä ja tasapainoisena lopputuloksena, joka ei esikoisilla ole todellakaan mikään itsestäänselvyys.

Sumerlands ei ole ainut yhtye, joka sekä emuloi että imee itseensä 80-luvun heavy metalia ja siinä sivussa hatseja myös 70-luvulta. Sen oma kiehtova soundi syntyy kuitenkin tavasta, jolla se hönkäisee nämä vaikutteensa pihalle. Vaikka kappaleita voisi kuvailla eeppisiksi ja miehisiksi, luo niiden melankolinen tunnelma ja jollain kummallisella tavalla vähäeleinen toteutus kiehtovan ristiriidan, jonka avulla musiikki ujuttautuu salakavalasti pikkuhiljaa tajuntaan.

Mahtipontisuuden ja testosteroniuhon karttaminen voi sanoa näkyvän yksinkertaisissa kappaleiden nimissä ja siinä, ettei albumia ole ollenkaan nimetty. Tämä kuuluu myös Philin laulusuorituksissa, joista löytyy tunnetta ilman minkäänlaista ylitulkintaa. On kyseessä sitten hieman rauhallisempi kappale The Guardianin tyyliin tai Blindin kaltainen tymäkämpi vetäisy, soittajien tyylikäs linja pitää kauttaaltaan ja pysyypä levyn kokonaismittakin vielä erittäin maltillisessa reilussa puolessa tunnissa.

Suomalais-amerikkalainen Aktor tuntuu jollain tapaa lähimmältä Sumerlandsin musiikilliselta hengenheimolaiselta jos yhteneväisyyksiin ei lasketa ensiksi mainitun luomaa vinksahtanutta tunnelmaa. Tämän lasken meriitiksi kummallekin.

Wildernessking
...And The Night Swept Us Away/The Devil Within LP
Les Acteurs De L’Ombre
2,5

Pääasiassa post-etuliitteisistä tunnelmoivista black metal -julkaisuista tutuksi tullut LADLO on jälleen tehnyt korskean tyyliteltyä jälkeä niputtaessaan etelä-afrikkalaisen Wildernesskingin kaksi ensimmäistä pienen painoksen EP:tä samalle vinyylille. Vaan kuten useimpien muidenkin artistiensa kanssa, itse musiikki liikkuu ristiriitaisella tavalla mielenkiintoisesta mitäänsanomattomaan.

Vuonna 2012 heti ensialbumin perään julkaistu …And The Night Swept Us Away on kaksikosta  tuhnuisempi niin soundillisesti kuin sävellyksellisestikin. Eron huomaa erityisen hyvin nimikappaleesta, josta bonuksena löytyvä live in studio -versio toimii kaikin puolin alkuperäistä paremmin. Akustisen heleät Adrift ja Morning luovat toimivan joskin genrelle hyvin tyypillisen kontrastin koko puoliskolle.

Kääntöpuolen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen The Devil Withinin kappaletrio on edeltäjäänsä jäsennellympi ja napakampi, vaikka itse musiikilliset eroavaisuudet eivät niin suuria olekaan. Kuten olettaa saattaa, karvan yli 10 minuuttia kestävässä nimiraidassa kuullaan koko bändin repertuaari aina BM-rääkynästä ja kaahauksesta melankolisiin ja rauhallisiin osuuksiin. Polveilevuudessaan kappale onkin koko julkaistu parasta, vaikkei sekään onnistu tajuntaan itseään tunkemaan. Drift-bonus istuu hyvin kokonaisuuteen päättäen puolen outromaisena osuvasti.

Wildernesskingissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että siinä ei ole mitään erityistä vikaa saati kehumisen aihetta. Joko itse albumi tai sen vastaanottaja on tässä ja nyt tunneköyhä tapaus ja tällaisen musiikin jos minkä pitäisi riipaista pintaa syvemmällä ainakin muutamalla eri tasolla.

torstai 20. lokakuuta 2016

Scumripper, Skulmagot & Sonic Poison - Kolmen ässän saastaa

Vaikka ympäröivä maailmamme näyttääkin joskus kauniit puolensa, mahtuu sen sopukoihin paljon erilaista saastaa, jonka pääasiallisena tuottajana on usein ihminen itse. Ja kuten Raid-elokuvassa Sundman totesi: ”Kun maailma on paska, niin täytyy syödä sontaa, jotta voi orientoitua." Johdatuksen aihepiiriin musiikin kautta tarjoavat meille alan kolme tuoretta kotimaista asiantuntijaa Rat Pitt (Scumripper), Ulti-Make (Skulmagot) ja Jussi (Sonic Poison), joiden kaikkien tutkielmat asiasta on julkaistu vuoden sisään. 

maanantai 17. lokakuuta 2016

Inferno #140/2016

Armory
World Peace...Cosmic War
High Roller
4

Sanokoon hurrit itse musiikistaan mitä tahansa, niin kyllähän ensimmäisellä albumillaan saksalaishenkinen riehakkuus, luupäisyys sekä omanlaisensa tönkköys ovat pääosissa rapakon takaisen sivistyneemmän ulosannin sijasta. Tämä on kuitenkin kirjoissani pelkkä meriitti, sillä kyllähän riittävällä määrällä asennetta ja intoa saa useimmiten mielenkiintoisempaa ja mukaansatempaavaa musiikkia kuin teknisellä ja virheettömällä suorittamisella.

Bändi paukuttaa biisinsä läpi melkoisella intensiteetillä ja vauhdilla, vaikka minkäänlaisesta hysteerisestä kohkaamisesta ei olekaan kysymys. Speed metalille ominaisesti melodioissa ja sooloissa ei säästellä, mutta aivan kuten tempokin, ovat nämä laadukkaita ja juuri sopivassa määrin kontrolloituja ilman että energisyydestä katoaisi tippaakaan. Sama asia on havaittavissa myös laulajan toiminnassa, ja vaikka Konstapel P ei mikään kultakurkku olekaan, ovat laululinjat maltillisesti käytettyine kiljaisuineen linjassa musiikin kanssa.

Armory omaa vahvaa musiikillista näkemystä ja sisältöä ja kun tämä yhdistetään juuri oikeassa määrin poikamaisuuteen ja pöhköyteen, on lopputulos verrattain riemastuttavaa. Levymitassa kuunneltuna pientä puutumista vauhti-ilotteluun ei voi välttää, mutta tällaisenaankin World Peace...Cosmic War on yksi parhaimmista viimeaikaisista High Roller julkaisuista.

J. Kill & Mr. Mule
Lopun ajan kansan lauluja MC
Omakustanne
EI ARVOSANAA

Nykyaikana musiikin pitää tarjota suuria elämyksiä, mutta lähes poikkeuksetta nämä perustuvat ulkomusiikillisiin seikkoihin. Ei siis mikään ihme, että kaikenlainen täysin omaehtoinen ja pienimuotoinen tekeminen elää ja voi hyvin syvällä pinnan alla kuten Saatana konsanaan. Aina lopputulos ei ehkä ole kaikista onnistuneinta tai helposti omaksuttavinta, mutta mielenkiintoisia näkemyksiä ja tulkintoja musiikista on tarjolla viitseliäille.

Yhden miehen J. Kill & Mr. Mulen toinen, virallisen fyysisen julkaisunsa saava pienen painoksen kasettialbumi on malliesimerkki tekemisestä, jolla pohjimmiltaan on merkitystä vain tekijälle itselleen, vaikka se myös kaupallisesti onkin tuotu markkinoille aina bandcampia myöten. Tämä näkyy jo niin käsityönä tehdystä saatekirjeessä kuin paketoinnissakin aina kansitaiteita myöten.

Yksinkertaista rämpyttelyä mies ja kitara pohjalta esittelevä avauskappale Jumala on kone ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta, mutta tästä vasta alkaa syväsukellus aavemaisiin ja huuruisiin tunnelmiin, joita äärimmäisen pelkistetty akustinen ilmaisu urkuineen ja erilaisine kilinöineen ja kolinoineen onnistuu mainiosti luomaan. Lopputulos on yllättävän monipuolista, mutta samalla täysin koherenttia ja järkeenkäypää on se toteutettu sitten hieman kokeellisemmin tai perinteisemmin bluesin tai folkin tyylikeinoin.

Ei olekaan mikään ihme, että Lopun ajan kansan lauluja on eräänlainen teemalevy ”pre-apokalyptisen tuomiopäivän kultin matkasta kohti varmaa tuhoa”, sillä synkkä ja vahva tarina on aistittavissa jo pelkästä musiikista ilman taustatietoja tai lukematta tekstejä. Tekijän henki on väkevästi läsnä kaikkialla ja mieleen hiipii jopa järjetön epäilys henkilökohtaisesta osallisuudesta em. kulttiin.

Synkkyydestään huolimatta tällaisen musiikin kuuntelu tuntuu kummallisen lohduttavalta myös siksi, että vielä on muusikoita jotka sekä osaavat että uskaltavat tehdä ainoastaan ja vain sitä mitä sattuu pään sisältä tulemaan.  Lopun ajan kansan lauluja onkin julkaisu, jota ei tee mieli arvostella arvosanoittamisesta puhumattakaan. Se on levy, jonka olemassaolosta haluaa vain kertoa ja toivoa ihmisten itsensä ottavan kuunteluun.

Khaldera
Alteration EP
Czar of Crickets
3

Khaldera on lentolupakirjansa ansainnut. Toisella EP:llään se osaa nousta tasaisesti kohti korkeuksia, lentää ja leijua tasaisen kiireettömästi erilaisissa säätyypeissä sekä syöksyä että laskeutua tarpeen tulleen nopeastikin. Mikään hämmästyttäviä ja kuolemaa halveksuvia temppuja näytöksissä tekevä taitolentäjä se ei kuitenkaan ole, vaan lähinnä markkinoilla turvallisia yleisölennätyksiä tarjoava työläinen.

Kolmen kappaleen instrumentaalinen post-rock on hyvää ja mukavaa kuunneltavaa, mutta se ei missään vaiheessa onnistu tempaamaan irti arjesta ja upottamaan itseensä kuten sopisi olettaa. Kun kappaleiden välissä alkaa miettiä TV-tarjontaa tai kasautuneita koti- ja työaskareita, on jossain vikaa muuallakin kuin korvien välissä. Väkisinottavaa musiikkiakin kun vielä tehdään tässäkin genressä.

Q5
New World Order
Frontiers
2,5

Kulttiklassikkon heti Steel the Lightilla -debyytillään (1984) tekaissut Q5 hajosi pian pari vuotta myöhemmin julkaistun When the Mirror Cracks jälkeen, joka selkeästi kepeämmästä ja kaupallisemmasta otteestaan huolimatta oli vielä aivan kelpo kiekko. Mikä lie ollut vanhojen herrojen pl. rumpali Gary Thompsonin ja kitarateknikko Floyd Rosen perimmäinen motivaatio palata takaisin yhteen 30 vuoden tauon jälkeen ja vielä julkaista uutta materiaalia, New World Order kun on juuri niin laimea paluu mitä etukäteen pelätä saattoikin.

Muodollisesti levy on kokeneiden konkareiden tekemää kelvollista hard rockin ja melodisen metallin sekoitusta, jolta ei edes kaipaa minkäänlaisia yllätyksiä, vaan ainoastaan vahvoja ja tarttuvia biisejä. Sellaisia New World Orderilta ei kuitenkaan tahdo löytyä. Pahinta levyllä on useat todella innottoman latteat, hitaat ja keskitempoiset viisut, joista kaikenlainen intohimo ja tekemisen meininki puuttuu täysin. Kliseiset tekstit a’la We Came Here to Rock sentään pystyy tässäkin genressä antamaan anteeksi asiaankuuluvina.

Tanakimmissa ja vauhdikkaammissa ralleissa kuten One Night in Hellas tai A Prisoner of Mind Q5 pystyy sentään kohtalaiseen suoritukseen, mutta nämäkään eivät pelasta ylipitkää, reilun tunnin mittaista levyä vajoamasta tylsyyden hetteikköön. Kuinka katoavaista onkaan kunnia.

Rotör
Musta käsi LP
Svart
4,5

Kimmo Kuusniemi Bandin Moottorilinnut LP julkaistiin vuonna 1982, Rotörin vinyyliesikoinen 34 vuotta myöhemmin. Tätä soittajiltaan ohkaiseen salaperäisyyden viittaan puettua albumia kuunnellessa päässä pyörii vain yksi ajatus: Musta käsi on 2010-luvun versio Moottorilinnuista ja tämäkin on helvetin kova juttu!

Mielikuva ei niinkään perustu musiikillisiin tai sanoituksellisiin yhteneväisyyksiin, vaan enemmänkin näiden yhdistelmän herättämiin tunnelmiin. Merkittävä tekijä tässä on laulaja VHP:n tulkinta, joka esikuviensa lailla pohjautuu enemmän heittäytymiseen ja kiihkeään tulkintaan kuin taidokkaaseen tekniseen suorittamiseen. Ja jos Moottorilintujen musiikki kumpusi monipuolisesti 70-luvun heavy rockista, on Musta käsi silkkaa 80-luvun heavy metalia paikoitellen lähes suorine Iron Maiden lainoineen. Sanoituksiltaan Rotör on taas lähempänä mystiikkaa henkivää Taloa kuin kantaaottavaa Megakonetta.

Pelkän kokonaisvaltaisen hienon konseptin varassa Rotör ei kuitenkaan ole. Nasevanmittaiselta alle 30 minuuttia kestävältä levyltä on karsittu kaikki turha pois ja jäljelle on jätetty vain puhdasta ja vahvan perinnetietoista, erittäin tarttuvaa, vauhdikasta ja voimakasta heviä. Kaikenlaiset ”hipstereiden tekosia & kuuntelematta paskaa” -nettivouhkaamiset ovat tässä tapauksessa totaalisen turhia, sillä tämä on aivan yhtä aitoa kuin mitkä tahansa obskuureja kulttibändejä ylistävät ja pienen painoksen kasettijulkaisuja ulostavat kellariprojektit.

Wolf Counsel
Ironclad
Czar of Crickets
3

Eläväistä ja lämminhenkistä, mutta samalla sekä raskasta että painostavaa. Wolf Counsel osaa ajassa taaksepäin hamuilevan hidastelun lähes oppikirjamaisesti ja niin, ettei sitä voi oikein soimata minkään puutteesta. Tämä tekee Ironcladista hyvin helposti kuunneltavan ja pidettävän albumin, mutta samalla se on aivan liian tuttua ja turvallista, jotta siihen haluaisi tarttua toiseen tai kolmanteen kertaan.

Wolf Counsel ei ole millään muotoa hukassa tällä kakkoskiekollaan, mutta jostain suunnasta olisi hyvä hakea neuvoa, mikäli jatkossa rautaista materiaalia meinaa jalometalliseksi jalostaa. Yksi Saint Vitus maailmassa yhä edelleen on, mutta riittävän hyviä, vanavedessä seuraavia ja liian myöhään syntyneitä ei koskaan ole liiaksi.

Inferno #139/2016

Caronte
Codex Babalon EP
Ván
4

Voisin melkein lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat Electric Wizardinsa kuunnelleet tarkkaan. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi ei möyrintä tällä EP:llä tosin yllä kuin ilmeiselle esikuvallaan, vaan eipä yhtyettä voi puhdasverisestä imitoinnistakaan syyttää, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä tekemisessään kuitenkin on.

Tyylillisesti vajaa puolituntia kestävä minijulkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen aina tasamittaisia kestoja myöten. Esoteriasta, salatieteistä sekä naisista ammennettu lyyrillinen sisältö on saatu esille myös musiikissa siitä huokuvana mystisenä tunnelmana. Tämän päätekijöinä ovat laulajan toimiva hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä vähäisissä määrin tyylikkäästi käytetyt erilaiset äänimaisemat.

Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman shamanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta syventyminen tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen tuottaa myös valaistumisen. Tämä tosin koskee todennäköisesti ainoastaan aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia.

Holy Life
Down with the Lord EP
Omakustanne
3,5

Isojen, karvaisten ja rumien miesten esittäessä gospelia ylistyksen kohteena harvemmin on se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt ja lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Nyt ensimmäisen EP:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka ennakkoluuloisin tai hätäisin voisi näin luulla pelkkien nimien perusteella.

Pikemminkin vanhan kehnon niskaan kipatuista tekosista kuin varsinaisesta ilosanomasta laulava Holy Life on ensimmäisellä EP:llään kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään kaikkea muuta kuin ihannemitoissa olevaa rokkia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö painavia ovatkin, on tunnelma rento kiitos rullaavan otteen silloinkin kun temmot matelevat.

Down with the Lord on hivenen oudollakin tavalla melkoisen vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin vuodesta toiseen maistuu maksalaatikosta puhumattakaan. Sielua Holy Lifeltä löytyy jo nytkin sen verran riittävästi, että jatkoa ajatellen alakerran herralle kannattaisi kaupata osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä.

Mausoleum Gate
Metal And the Might 7”
Cruz Del Sur
3

Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä ja pauloihinsa kietovalla esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei Suomen ulkopuolellakaan liiemmin ole. Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin ja miksei myös Deep Purplenkin kaltaisten pioneerien musiikkiin eikä pelkästään vain urkujen käytön osalta.

Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal And the Might on pettymys. Jylhän ja rauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, johon koko bändi vaikuttaa hätäisesti kasanneen ylijäämäriffeistä ja melodioista. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudestaan huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan.

Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa oitis uskon bändin tekemisiin. Polveilevassa ja tunnelmallisessa sekä välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensäkin viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Ja luulenpahan vaan, että osana albumikokonaisuutta biisi vain kuulostaa entistä väkevämmältä.

Musta Messias
Musta messias MC
Rotten Vomit
4

Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, ei hänen riiminsä: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa” pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen vuosien kuluessa takaisin unholaan elinvoimaisimpien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista eikä vain pelkän formaattinsa takia.

Soundillisesti kolmen biisin julkaisu on lähempänä ns. treenikämppä- kuin studiosoundia etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tämä tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää asiaankuuluvalla tavalla silti lopulta genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden melkoisen synkkää ja tymäkkää auraa. Pitkähköt biisit etenevät hyvinkin rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta melkoisen vahvalla näkemyksellä toteutetut minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävätkin osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta vaihtelevan ilman että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin yhtään liian kauaksi.

Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta kyllä uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvaa mustaa energiaa ja tunnelmaa levittämään. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei edelleenkään tarvitse minkäänlaista pelastajaa, mutta näin asiansa osaavia sanoman välittäjiä ei sillä voi koskaan olla liikaa.


Nihilistinen Barbaarisuus
Madness Incarnate EP
Symbol of Domination/Black Lion
2,5

Nykyisellään amerikkalais-suomalaisen pääjehu Mika Magen yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Musiikissa mikään ei ole muuttunut joskaan ei huonontunutkaan. 90-luvun yhden miehen koskettimilla ryyditettyyn makuuhuone-black metaliin verrattuna jälki on laadukasta mutta nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettuja.

Lähtökohtaisesti biiseissä on kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät oikein tahdo missään vaiheessa päästä kunnolla käyntiin vain loppuakseen usein yllättävästi töksähtäen. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta kyllä sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän ja jopa lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin.

Kolme eri sessiovokalistia hoitavat leiviskänsä vaikkeivät eroakaan erityisesti toisistaan saati edukseen mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi EP:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi sen sijaan vuolukirveelle ja viilalle töitä.

Pohjamuta/Usko
Split LP
Penny Whistles And Moon Pies
2

Kaikenlainen matelu ja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asianliittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen onkin aikamoista undergroundia kaikessa DIYmäisyydessään. Nämäkin hynttyyt yhteen tällä vinyylijulkaisulla lyöneet möyrijät ovat aiemmin olleet pelkästään pieniin päin. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on kummaltakin tullut muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisestikin suurempi aina tyyliteltyjä kansia myöten.

Kaksikosta helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä näinkin isolta splitiltä vaadittavaa tasoa kuin pidempään operoinut mutta silti enemmän demotulokkaalta kuulostava Usko. Tasamittaisilla ja pitkähköillä biiseillään poppoo hidastelee yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo coveriksi. Laulajan osuvan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään.

Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi ja umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Aina soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen pelkästään tympeältä räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta eikä eroa ole sillä kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Selkeä yhteisjulkaisun B-luokkainen B-puoli, jonka takia mustaa kiekkoa ei juurikaan tee mieli käännellä.

Vulture
Victim of the Blade EP
High Roller
3,5

Hektisessä nykymaailmassa ensivaikutelman merkitystä ei sovi kiistää vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen lentävän lähdön uralleen, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt CD-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta.

Ja onhan bändi kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehityskaaren vaiheessa. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on vauhdilla ja melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla musiikin henki tehdään täysin selväksi: Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa, jossa lisänä myös melkoisesti aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin EP:ltä löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan.

Herrat Steeler-Genözider-Outlaw-Axetinctör(!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta ja tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä ainakin näin lyhyessä mitassa. Aivan vielä ei käsi puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan ala, mutta orastavia pakkoliikkeitä kehossa alkaa jo tuntua. Jos seuraavalla julkaisulla orkesteri löytää vielä oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, saattaa tällä julkaisulla hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys parantua muiden toimivien osa-alueiden tasolle.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Tyfon's Doom

Vanhojen hyvien aikojen muistelu ei ainoastaan ole meidän ”käpyjen” taipumus, sillä Suomessakin nuoret miehet ovat jo vuosien ajan perustaneet bändejä ja julkaisseet levyjä, joilla intohimoisesti palvotaan 70- ja 80-lukua. Yhtenäistä näille julkaisuille on pelkistetyn vimmainen soitto ja rosoinen tuotanto, joka nykyajan moderniin soundiin tottuneista voi kuulostaa perin käppäiseltä ja voimattomalta. Se mikä taidoissa osin ehkä tahallisestikin hävitään, se taas asenteessa voitetaan. Tästä hyvä esimerkki on tamperelaisen Tommi Varsalan yksin pyörittämä Tyfon’s Doom, jonka demosta ja EP:stä koostuva esikoisalbumi Yeth Hound julkaistiin viime keväänä.

perjantai 19. elokuuta 2016

Inferno #138/2016

Blizzen
Genesis Revisited
High Roller
2,5

Lopputulos on melko helppo arvata, kun yhdistetään kaksi saksalaista tekijää nimiltään Blizzen ja High Roller. Niin paljon hyvää ja mielenkiintoista kuin lafkalta ja yleensäkin germaanista onkin vuosien varrella tullut, minkäänlaiseksi laadun takeeksi niistä ei kuitenkaan ole. Todellisen heavy metalin lippu sentään liehuu ylväänä lukuisissa saloissa toisin kuin Suomessa, jossa se on jo vuosia sitten laskettu puolitankoon ainakin bisnespuoleen eri sektorien kustannuspaikoilla.

Pari vuoden ikäisen Blizzenin vaikutteet löytyvät suurimmalta vanhakantaisesta heavy metalista, johon on osittain haettu lisäenergiaa vauhdikkaammasta teutonitemmellyksestä. Orkesterin lähestymistapa musiikkiin onkin miellyttävä, mutta lafkatoverinsa Stallionin tavoin toteuttamistapa ei niinkään. Hivenen liian köykäisten biisien yhdistyessä yhtälaiseen laulajaan sekä tuotantoon jää lopputulos demomaisen huonolla tavalla vaisuksi.

Yhtye osaa kyllä väläytellä kykyjään siellä täällä onnistuen parhaiten alkupuolen kiihkeästi kulkevassa Masters of Lightningissa tai tarttuvasti juntatussa The Beast Is in Your Backissa, mutta pian näiden jälkeen 50 minuuttia kestävä levy alkaa tuntua kiihtyvällä tahdilla ylipitkältä raakileelta. Jannujen olisikin ollut syytä harjoitella muutama demo ja vuosi lisää ennen esikoistaan, mutta uppoaahan tämä varmasti useampaan jürgeniin jo tällaisenaankin.

Deathstorm
Blood Beneath the Crypts
High Roller
3

Deathstorm on kakkoskiekollaan ymmärtänyt retrorässistä yhden sen olennaisimmista seikoista eli vimmainen asenne niin soittoon kuin itse biiseihin. Kun laulajan tulkinnassa on vielä mukana aimo annos kokonaisuutta hyvin täydentävää hysteeristä riekkumista, on napakka puolituntinen kaukana leppeästä kesätuulahduksesta.

Se mitä yhtye ei kuitenkaan vielä hallitse on iskevyys. Nyt kappaleista jää päällimmäisinä mieleen mukiinmenevän vauhdikas riffittely ja jossain määrin myös ilkeys ja vaaran tunteet, joilla jo pärjääkin hyvään keskikastiin saakka. Sen sijaan yksikään kertosäe ei esimerkiksi tunge kappaleiden nimiä väkisellä riittävän syvälle kaaliin ja nopean nypeltämisen sijasta tiukemmalle riffittelylle olisi enemmän sijaa.

Blood Beneath the Crypts kiehtoo julkaisuna enemmän kuin mitä lopulta viihdyttää. Skarppaamalla jatkossa oikeilla osa-alueilla yhtyeestä voi tosin kypsyä kovempikin luu, joka oikeasti saa niskat nurin ja veret virtaamaan korvakäytäviä myöten.

Unhoped
Sonic Violence
EBM
4

Yksi lähes kaikenlaisen modernin metalin, thrash mukaan luettuna, suurimmista helmasynneistä voidaan kiteyttää paljon melua tyhjästä -fraasiin. Soundit, sanoitukset ja ulkoinen habitus on ahdettu täyteen asiankuuluvaa rajua kuvastoa, jolla ikävän usein peitellään sisältävän kumpuavan asenteen sekä varsinaisen osaamisen ja itse sisällön puutteita. Varkautelainen Unhoped ei edellä mainitun kaltaiseen pelleilyyn syyllisty toisella albumillaan.

Kliseisesti joskin osuvasti sekä nimetty että puettu kahdeksan varsinaisen biisin ja hassutteluoutron muodostama kokonaisuus on myös kestoltaan äärimmäisen napakka kokonaisuus, joka salpaa hengen muttei silti tunnu tukahduttavalta. Bändi pääosin nykyajastava ponnistava ja hienoisesti myös kalmalle löyhkäävä thrash metal tarraa tiukasti kiinni heti ensitahdeista lähtien niin kurkusta kuin kasseistakin hellittäen vasta klassista vinyylimittaa myöhemmin. Käskyttävän isännän ja alistuvan orjan roolitus käy heti selväksi kuten leikkiin kuuluu ilman että turvasanalle olisi käyttöä.

Vaikka Sonic Violence ei ole mitenkään erityisen monipuolinen tai yllättävä levy, on sen alati punaisella pystyttelevä intensiteettitaso jo itsessään vakuuttavaa. Tärkeämpää kuitenkin on, että vaikka kappaleet huitelevatkin usein ylikierroksilla ja joskus ylikin, on bändillä näkemystä ja osaamista ja sanottavaa joka osa-alueella. J. Luostarinen repii ja raastaa keuhkoistaan ja kurkustaan kaiken irti kitarakaksikko A. Paasun ja K. Laannon sormenpäiden vilistäessä savuten instrumenttiensa otelaudoilla unohtamatta täyden päivätyön joka kappaleessa tekevää rytmiryhmää basisti Parviaista & pannumies Huiskoa.

Unhopedilta löytyy vauhtia, vimmaa ja voimaa sekä toivottavasti myös toivoa ja uskoa tekemisiinsä myös jatkossa. Tällaisella takomisella olisi oikeus ja kohtuus pärjätä vähintäänkin hyvin ilman minkäänlaisia ammattilaisten luomia lukuisia näyttömahdollisuuksia ja ulkomusiikillisiin seikkoihin perustuvaa mediahypeä.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Inferno #137/2016

Black Mountain
IV
Jagjaguwar
4,5

Ihana ja Vieno. Näistä kahdesta ensimmäisenä mieleen kummunneen adjektiivinen alkukirjaimista Black Mountainin neljännen albumin nimi voisi olla yhdistelmä mikäli se olisi suomalainen yhtye. Mutta kun ei ole. Ja toisin kuin yhtyeen nimestä voisi olettaa, yhtyeen soundi on kaikkea muuta kuin synkkä ja massiivinen, vaan lähinnä kiehtovan melankolinen ja usein samaan aikaan sekä etäinen että lähellä.

Kanadalaisten musiikki pohjautuu pitkälti 60- ja 70-lukujen psykedelialle, mutta se ei missään kohtaa hukkaa itseään päämäärättömään ja turhanpäiväiseen huuruiluun. Toisinaan sen kappaleissa on kuultavissa myös häivähdys kepeää indie rockia, mutta useimmiten biisit ovat vain aidolla ja yksinkertaisella tavalla kauniita ja herkkiä, on niissä äänessä sitten yhtyeen kitaristi Stephen, varsinainen laulaja Amber tai molemmat. Tunnelma on alati vahva ja se pitää otteessaan alusta loppuun.

IV tuo jostain kumman syystä mieleen The Black Keysin viiden vuoden takaisen läpimurtolevyn El Caminon sillä erotuksella, että se tuoksuu hassulle kuin aina silloin tällöin omiin maailmoihin vaipuva vanhan hippieno. Molemmat julkaisut ovat sekä äärettömän tyylikkäitä että vastustamattomia. Ja vaikka Black Mountainilla ei samankaltaisia meneviä hittejä olekaan, voisivat nämäkin kappaleet aivan hyvin jakaa samat radioaallot, jos markkinat eivät olisi tukahduttaneet niitä yhdentekevällä kierrätysmuovirokilla.

Mothers of the Sun avaa levyn raskaasti ja Space to Bakersfield päättää sen taas eteerisesti. Näiden kahden väliin mahtuu kahdeksan muuta monipuolista ja hienoa kappaletta, joiden trendikkäältä vaikuttavan ulkokuoren takaa löytyy huikea määrä intohimoisen kaunista musiikkia.

Ghold
Pyr
Ritual
3

Yhä edelleenkin maailmassa on lukuisia pienehköjä, omaa täysin tinkimätöntä linjaansa artistien suhteen vetäviä levy-yhtiöitä, joita musabisneksen trendit eivät hetkauta tai kiinnosta hevonpaskan vertaa. Ostavan yleisön arvostus ja huomio ansaitaan ajan kanssa ja työn kautta julkaisemalla riittävän laadukkaita ja kiinnostavia levyjä, joiden myyntimäärät ovat usein varsin maltillisia mutta sitäkin tasaisempia. Kuusi vuotta toiminnassa ollut englantilainen, raskaaseen ja usein jollain lailla häiritseväänkin musiikkiin keskittyvä Ritual Productions on juuri tällainen lafka.

Ghold on mm. Ramessesia, Bongia ja nykyisellään myös Horse Latitudesia julkaisevan yhtiön rosterissa täysin kotonaan. Orkesteriin karuhko, koliseva ja pörisevä lanaus on painostavaa ja päällekäyvää hyvin sisäänpäin lämpiävällä tavalla, joka samalla on sekä sen vahvuus että ongelma. Parhaimmillaan paikallaan jauhavissa biiseissä on lähes transsiin vaivuttavaa hypnoottista otetta mukana, joka kuitenkin albumimitassa käy liian kuluttavaksi kuunnella.

Jopa yhden 31 minuuttia kestävän kappaleen sisältävä Pyr muistuttaakin hukkuvalle pelastusrenkaana heitettävää myllynkiveä. Eloonjäämiskamppailulle se tarjoaisi helpon lopun, mutta selviytymisvaiston ollessa vahvempi musiikki työntää pikemmin pois luotaan kuin ottaa syleilyynsä. Sopivassa mielentilassa muutaman Pyr-yksikön nauttiminen käy terapiasta, mutta kokonaisena annostelu on useimmille meistä liiallista.

Vandallus
On the High Side
High Roller
3

Useista eri rajumpaa musiikkia esittävistä ja aihepiirejä käsittelevistä yhteyksistä (mm. Midnight ja Eternal Legacy) tutut ukot ovat päättäneet tuoda esille herkempää puoltaan Vandallus-nimikkeen alla. Katseet on suunnattu 80-luvun alkupuolelle, jolloin miehet yrittivät näyttää yhtä näteiltä kuin hameväen kiinnostuksen herättämiseen suunnattu hard rock.

Runsaita miellyttäviä melodioita, paljon tarttuvia kertosäkeitä ja silti riittävän tanakkaa miehiinkin vetoavaa poljentoa löytyy esikuviensa lailla myös On the High Sideltä. Niin hyvin kuin esittämänsä musiikkityyli onkin pitkäkestoisen diggailun kautta sisäistetty, jäävät omat biisinsä lähes jokaisella osa-alueella ärsyttävällä tavalla hieman liian valjuiksi. Suurimmalta osin tämä johtuu sekä karisman että nuoruuden mukana usein esiintyvän itsevarmuuden ja röyhkeyden puutteesta, jotka erottivat jo genren kulta-aikoina menestyjät luusereista.

Albumin todella köppäinen ja täysin mitäänsanomaton kansitaide yhdistettynä kliseisistä kliseisimpään logoon ei tee minkäänlaista oikeutta itse sisällölle, vaikka siinäkin em. puutteensa on. Jos ennen oli mielestäsi musiikissa kaikki paremmin, mutta kaipaat silti jotain tuoretta välipalaa, voi rapia 38 minuuttia huonomminkin viettää kuin tämän levyn parissa.

Inferno #136/2016

Discharge
End of Days
Nuclear Blast
3,5

Säästeliäästi täyspitkiä albumeita julkaissut Discharge ei ole koskaan päässyt lähellekään vuonna -82 ilmestyneen esikoisalbuminsa Hear Nothing See Nothing Say Nothing äärimmäistä intensiivisyyttä. Vuosikymmenten aikana miehistöä on pistetty joka instrumentin kohdalla uusiksi ja niin monen muun aikalaisensa lailla myös tyyliä on viilattu nykyaikaisempaan ja metallisempaan suuntaan.

Tällä vuosituhannella hitaasti mutta varmasti uutta tulemista tehnyt d-beatin synonyymi Discharge on soitannollisesti ja tuotannollisesti jämäkkä tapaus. End of Daysin pieksennässä on tuttuja kaikuja jopa bändin uran alkuajoista, vaikka parin minuutin molemmin puolin kestävät kappaleet sisältävätkin enemmän metallia kuin puhdasveristä hardcorea. Tästä voinee pitkälti kiittää peräti kolmea kielisoittimien varressa olevaa alkuperäisjäsentä, joiden selkeä musiikillinen visio on palauttanut bändin oikeanlaiseen ruotuun 90-luvun harhailujen jälkeen.

Niin vauhdikas ja ärhäkänoloinen kuin päällekäyvä ytimekäs albumi onkin, alkutuntemuksia jäytää väkisin ajatus, että aggressiivisuudesta ja intensiteetistä puuttumaan jäävä viimeinen rutistus on yritetty korvata moderneilla konsteilla ja metallipitoisuutta lisäämällä. Lopulta riittävän lujalla toistolla kuunnellut 15 biisiä työntävät väkisinkin moiset ajatukset sen verran kauaksi taka-alalle, että levystä jää ihan positiivinen kuva neutraalin sijasta.

Ei End of Daysistä klassikoksi ole, mutta kyllä se paikkaansa puolustaa yhden ikonisen albumin tehneen bändin diskografiassa ja liveseteissä.

Eri esittäjiä
Metal Massacre XIV
Metal Blade
3,5

Ajatus julkaista pelkästään vähän tunnettuja artisteja esille tuova fyysinen kokoelmalevy on perin riemastuttava. Etenkin näinä aikoina, jolloin musiikkimedian tarpeellisuus arvosteluineen on kyseenalaistettu, koska kuulemma kaikki maailman musiikki on helposti löydettävissä streaming-palveluista muutenkin. Kulloisenkin hetken kuumimmat hitit ovat kuitenkin suosituimpia kuin koskaan aiemmin ja kuratoidut sekä helposti somessa kavereille jaettavat soittolistat ovat yksi musiikin pelastavista tekijöistä. Kehityskin voi kulkea perse edellä ja tätä mieltä tuntuu olevan myös perinteikäs pitkän linjan levy-yhtiö Metal Blade.

Ensimmäisestä Metal Massacren sarjan julkaisusta on ehtinyt kulua kunniakkaat 34 vuotta ja edellisestä osastakin kymmenen. Primordialin arvostettu keulahahmo Alan Averill jos kuka on oikea mies tuomaan suuremman yleisön tietoisuuteen, mitä metalliskenen pinnan alla viimeisen neljän vuoden aikana on parhaiten pihissyt ja pöhissyt. Analogisella formaatilla näitä valintoja kuullaan kymmenen ja digitaalisilla versioilla vielä kolmen kaupan päälle.

Jos kaikkia demotason ja jo levyttäneitä mukanaolijoita yhdistääkin perinnetietoisuus ja heavy metalin palvonta, löytyy vaihtelua vallan mukavasti eikä rimakaan ole asetettu SM-kisojen aloituskorkeuteen. Vaan kyllähän Suomestakin olisi tähän kansainväliseen seuraan sopinut useampikin yhtye, mutta ehkä sitten ensi kerralla. Nyt painopiste on Amerikan mantereen puolella etelä ja pohjoinen mukaan luettuna. 

Ei sarjan 14. osa takuuvarmoja tulevaisuuden suuruuksia vielä esille tuo, mutta lupaavia tapauksia useammankin. Kanadalaisen Metalianin melodissa perushevissä on jotain kiehtovaa siinä missä Assassin's Bladen kiljumista ja mystiikkaa yhdistävä The Demented Force on kaikin puolin vallan röyhkeä esitys. Myös Crypt Sermonin perinne-doom on ehdottomasti esiin noston arvoinen. Valtavirtaa vastaan uiva käppähevisti löytänee varmasti useamman suosikin myös mitalikolmikon välittömässä vanavedessä uivasta loppukymmeniköstä joiden ansiosta tämän kokoelman hankkiminen on täysin perusteltua.

Highrider
Armageddon Rock EP
The Sign
3

Ristiriitaisuudet musiikissa voivat parhaimmillaan olla hyvinkin kiehtovia kokonaisuuden kannalta jos toisinaan sontaa onkin haukattu joko silkkaa osaamattomuuttaan tai kikkailemalla asioilla jotka eivät vaan yhdisty kuten vesi ja öljy. Highrider jää esikois-EP:llään ärsyttävästi näiden ääripäiden välimaastoon.

Nimensä mukaisesti neljässä kappaleessa esitetään ihan kiitettävällä kiihkeydellä aina laulajaa myöten dystooppista ja maailmanloppua povaavaa rock'n' rollia, jonka juuret ovat 70-luvulla. Mistään maailmoja syleilevästä retrohippeilystä ei silti ole tietoakaan ja onpahan musiikissa osansa myös proto/toisen aallon hevistä tutusta raskaammasta poljennosta.

Highriderin erikoisuus on taajaan biisien taustalla hieman epäortodoksisesti ujeltava urku, joka suurimman osan aikaa tuntuu päälle liimatulta turhalta lisukkeelta peittäen suotta alleen jämäkän pätevästi toimivaa kitarointia pahimpana esimerkkinä Agony of Limbo. Tätä hitaammin etenevässä The Moment (Plutonium) -kappaleessa kombinaatio on selkeästi toimivampaa ja perustellumpaa.

Uudella yhtyeellä on tuoreehko joskaan ei täysin loppuun saakka viety lähestymistapa rock-musiikkiin. Armageddon Rock onnistuu herättämään samanaikaisesti sekä kiinnostusta että ärtymystä mitä sinällään voi pitää ihan onnistuneena saavutuksena. Seuraavalla julkaisulla vaakakupin toivoisi kumminkin painuvan jompaan kumpaan suuntaan.

Horizon of the Mute
Horizon of the Mute EP
Omakustanne
4,5

Pitkälti viime vuosituhannen puolelta asti mm. Congestionissa, Let Me Dreamissa, Saattueessa kuin vastikään lusikan nurkkaan nakanneessa 0 X í S T:ssa puurtaneen Jani Koskelan tekemiset ovat aina jättäneet enempi vähempi toivomisen varaa. Viime vuonna aloittaneen ja pelkästään maestron käsissä olevan Horizon of the Muten kanssa kaikki on kuitenkin heti kättelyssä toisin.

Projektin kolmen biisin ja yli puolen tunnin mittainen EP on täyttä ja painavaa asiaa. Funeral doom -genrelle tyypillisesti erittäin jyhkeät mutta samalla myös erittäin pelkistetyt kappaleet raahustavat eteenpäin äärimmäisen hitaasti. Tyylilajia tuntemattomien ja vierastavien mielestä kappaleet ovat todennäköisesti erittäin sekä tyypillisiä että tapahtumaköyhiä, mutta syvemmälle aiheeseen sukeltaneet nauttivat Koskelan ääretöntä kosmosta kuvaavista visioista taatusti enemmän.

Jo pelkän örinän ja massiivisen kielisoitinvallin simppeli yhdistelmä on itsessään mielenkiintoinen, mutta hienovaraisen vähäeleisesti käytetyt kosketin yms. elementit syventävät musiikin luomaa lohduttomuuden tunnetta entisestään. Kun kerta taivasta ei ole asetettu rajaksi, onnistuu Horizon of the Mute syöksymään tätäkin korkeammalle. Samojen lähestymisentapojen voi vain toivoa olevan käytössä myös parhaillaan työstössä olevan täyspitkän kanssa, jonka mahdollinen gargantuamainen suuruus ei yhtä kovatasoisella materiaalilla olisi mikään ongelma.

The Poisoned Glass
10 Swords
Ritual
3

The Poisoned Glass -kaksikon ensimmäinen julkaisu ei ole kivaa kuuntelumusiikkia. Se vaatii oikeanlaisen mielentilan yhdistettynä pimeään vuorokaudenaikaan, jolloin mieli on halukas ottamaan vastaan ja nauttimaan piinaavista äänimaisemista. Juuri sellaisista, joita elokuvissa kuullaan hetkeä ennen kuin näyttelijälle käy todella ikävästi.

10 Swordsin musiikki ei silti ole soundtrackmaista, vaan lähinnä minimalistista dark ambientia, josta löytyy myös vähäisissä määrin droneilua bassojylinän ja pörinän muodossa. Kaikkien kuuden biisin perustukset ovat yksinkertaisen viiltävissä kosketinvinkunoissa ja pimputuksissa sekä ihmisääntelyssä, joka tulkitsee tuskaisaa tunnelmaa onnistuneesti. Satunnaisesti käytetyt huminat ja muut efektin täydentävät lopputulosta juuri sopivan säästeliäästi.

Parhaimmillaan kuten kahden ensimmäisen kappaleen aikana tunnelma pystyy varsin intensiivisenä, mutta läpi albumin samoin keinoin aiheutettuun äänishokkiin turtuu yllättävän nopeasti. Niin kelvollinen kuin mukavasti pelkoa ja inhoa levittävä musiikillinen konsepti onkin, voisi se toteutukseltaan olla oivaltavampaakin ja vähemmän improvisaatiolta kuulostavaa.

The Temple
Forevermourn
I Hate
2

The Templen laulaja-basistia Isä Alexia ja tämän kolmea apupappia voisi korkeintaan syyttää kateudesta ja laiskuudesta jos seitsemästä kuolemansynnistä pitäisi jotkut valita, mutta tämäkin olisi varsin kohtuutonta. Ensimmäinen täysmittainen liturgiansa kun seuraa liiankin nöyrästi ilmeisten esikuviensa oppeja päästäen saarnaajansa liian helpolla. Ja koska heikkoudet ja paheet ovat osa ihmisyyttä, olisi näidenkin hengenmiesten syytä tutustua tarkemmin vähintäänkin synneistä pienimpään eli himoon. 

Forevermournista pahin ongelma on sen kiihkeyden puute. Papiston itsensä asettama vaatimustaso on sen verran matalalla ja peruskantimissa, että bändin tiuhaan tarvottuja polkuja orjallisesti seuraava klassinen doom metal kuulostaa hyvin hengettömältä. Musiikkityylin tärkeimmät tekijät eli eeppisyys ja kaihoisuus ovatkin esillä vain kalpeina häivähdyksinä eikä seurakunnalla olekaan  syitä ylistyshuutoihin. Hengellisten johtajiensa olisikin syytä hoilata hoosiannaa entistä kovempaa mikäli mielivät pelastautua ennen seuraavan albumin julkaisua.

The Temple tietää kyllä mistä saarnata, mutta miten saarnata on vielä lapsen kengissään. Tästä on turha syyttää heikkouskoisia, sillä doom metalissa jos missä tuomiopäivän pasuunoiden pitää pauhata mahtipontisina pakottaen päät kääntymään kohti taivaita, jotta edes jonkinlainen musiikillinen hurmos olisi saavutettavissa.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Inferno #135/2016

Crisix
From Blue to Black
Listenable
3

Edellisellä Rise...The Rest -albumillaan Crisixin nykyaikainen thrash-tykitys lupasi enemmän kuin mitä lopulta pystyi lunastamaan. Kikat on kolmannella levyllään hyvin pitkälti samat kuin ennenkin, mutta jonkinlaista petraamista on onneksi kuitenkin tapahtunut.

Lost Societyhän tästä tulee tosin edelleen vahvasti mieleen. Kiihkeätempoisissa kappaleissa on jyväskyläläisten debyytin kaltaista iloluontoista riehakkuutta, jossa kitaristit tikkaavat teknisellä tasolla mallikkaasti parastaan niin riffeissä kuin sooloissakin. Kireällä suorituksellaan ja hysteerisillä kiekaisuillaan laulaja on yhä bändin valopilkku, mutta onneksi biisimateriaali on edeltäjäänsä verrattuna piirun verran sekä monipuolistunut että tiukentunut.

Nasevasta mitastaan ja helposta kuuntelukokemuksesta huolimatta From Blue to Blackin temppuvalikoima tulee nopeasti selväksi ja leipiintyminen rässipaahtoon alkaa väkisinkin puolivälin kantturoilla. Nuoriso osannee arvostaa levyä kovemmaksikin, mutta vanhan jäärän korviin on kantautunut mielenkiintoisempiakin uusia tulokkaita ja levyjä kuin mitä Crisix edustaa.


Hypnos
Cold Winds
Crusher
3,5

Hurrien rock-skenessä lahkeet ne vaan pysyvät leveinä ja viikset tuuheina. Graveyardin ja Witchraftin johdattamassa skenessä laadukasta joskin useimmiten ei niinkään omaperäistä tarjokasta on piisannut ja tästä Hypnos on malliesimerkki. Kaksi vuotta sitten ilmestynyttä esikoista ei liiemmin mietitty kuten ei ilmeisesti myös yhtyeen nimivalintaakaan, sillä studiossa oltiin albumin kimpussa vain kolme kuukautta bändin perustamisen jälkeen. Kakkoskiekkoa maltettiin sentään kehitellä keikkailun ohessa toista vuotta.

Oletusarvoisen nihkeähköstä suhtautumisesta huolimatta Hypnos onnistuu vakuuttamaan suurimmalta osin. Sen kappaleissa on hyvää ilmavuutta ja rullaavuutta ilman että eksyttäisiin liiallisen hippeilyn pariin. Siitäkin huolimatta, että laulajanpestiä tyylillä hoitava Philip puhaltelee paikoitellen myös huiluunsa. Rankempaa ja vauhdikkaampaa jytämenoa Descending Sunin (Unrootables White) ja Transylvanian Nightmaren malliin voisi tosin olla enemmänkin.

Ei Cold Winds kovinkaan raikkaita ja uusia tuulia retroiluun puhalla, mutta lisänostetta se tuonee bändille ja ihan ansiostakin. Hyvin tehtynä rokki se vaan on poikaa silloinkin kun sitä syytetään trendikkyydestä.

Izegrim
The Ferryman's End
Listenable
3

Muitakin yhteneväisyyksiä kuin kotimaa on niin Izegrimissä kuin vähän aiemmin 90-luvun alkupuolella aloittaneessa Occultissa, joka kymmenisen vuotta sitten tosin modernisoi hieman linjaansa ja samalla nimensä Legion of the Damnediksi. Kummankin thrash-vivahteinen death metal räksytys on näet periaatteiltaan varsin hyvää, mutta levymitassa nopeasti itseään toistavaa ja puuduttavaa.

Neljän täyspitkän ja kolmen EP:n kokemuksella hollantilaiset hoitavat hommansa jämäkästi varustettuna hyvällä annoksella oikeanlaista räyhäkkyyttä. Varsinaisia vikoja levyltä on vaikeaa löytää, sillä sen verran vaivattomasti 11 biisiä soljuu ämyreistä. Vaan eipä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikein mikään kappale toisistaan edukseenkaan erotu, vaikka hyviä pieksentä- ja junttauskohtia sekä värikkäitä sooloja sieltä täältä löytyykin.

Albumin kansitaide ja nimi ovat lopulta mielenkiintoisempia kuin itse musiikki. Josko kuudennella täyspitkällä balanssi näiden välillä löytyisi paremmin.

Protector
Cursed And Coronated
High Roller
3,5

Teutonirässin kolme suurta ovat kannuksensa ansainneet ja ovat 2000-luvullakin onnistuneet pysymään vallan relevantteina ja vetreinä tapauksina. Näiden perässä on seurannut aina 80-luvulta saakka lukematon joukko vähemmälle huomiolle jääneitä tapauksia, joista kovimmat itselle ovat Tankardin lisäksi Deathrow ja Vendetta. Tasan 30 vuotta sitten startannut Protector on kuitenkin aina jäänyt Exumerin lailla pieneen paitsioon, vaikka monen ylistämä kakkoskiekko Urm the Mad (-89) hallussa onkin.

Kuten arvata saattaa, myös Protectorin uraan mahtuu uran lopetusta, pitkiä levytystaukoja ja lukemattomia miehistönvaihdoksia, mutta 2010-luvulla bändiä on eteenpäin piiskannut muutoin ruotsalaisista koostuvan nykyporukan alkuperäisräksyttäjä Martin Missy. Näiden tietojen valossa ei ole kovinkaan yllättävää, että vanhan koulukunnan bändi kuulostaa kuudennella albumillaan kaikkea muuta kuin ei-saksalaiselta ja modernilta.

Cursed And Coronated on samalla sekä takuuvarmaa että yllätyksetöntä rässinmäiskettä aivan kuten uransa alkuaikoinakin. Samat heikkoudet ja vahvuudet sillä yhä myös on, joiden ansiosta paikka B-luokan kärkikahinoissa on edelleen taattu. Vanhemman ikäluokan edustajaa tällainen sinnikkyys ja tiukasti kaksin käsin musiikillisesta menneisyydestä kiinni pitäminen kuitenkin miellyttää huomattavasti enemmän kuin saman saran modernisoidut ja uusiin vaatteisiin puetut yrittäjät.

Satan's Fall
Seven Nights 7”
Underground Power
4

Kotimainen tosiheavykenttä kasvaa hitaasti mutta varmasti eikä tämä ole missään nimessä väärin tänä modernina tuotteistamisen aikana. Vuoden kasassa ollut helsinkiläinen Satan's Fall saa uralleen mukavan startin, kun ainut demo julkaistaan heti kättelyssä kaikissa mahdollisissa formaateissa aina kasettia myöten. Samalla yhtye on alkanut myös keikkailla ja arvata saattaa, että setistä löytyy coveri jos toinenkin, vaikka omia biisejä on oletettavasti syntynyt enemmänkin näiden kolmen lisäksi.

Kuten olettaa saattaa, hönkii bändin musiikki ehtaa 80-luvun asennetta ja tunnelmaa, mutta onneksi riittävän hyvällä näkemyksellä toteutettuna. Maistuvaa melodiaa ja vauhdikas riffittelyä piisaa juuri sopivasti, ja kun kappaleet ovat sovituksellisestikin napakoita ja hyvin rullaavia, ei ihmeellisempää omaperäisyyttä jää edes kaipaamaan. Tämä pätee myös orkesterin nimeen, sillä suora viittaus Mercyful Fateen sekä myös vähintäänkin epäsuorat musiikilliset referenssit kuuluvat asiaan.

Iso merkitys kokonaisuuden toimivuuden kannalta on juuri tällaiseen melskaamiseen mainiosti istuva, äänialaltaan ilahduttavan laaja-alainen ja omaperäinen laulaja. Hienoisen kömpelyyden kun suorituksesta saisi vielä kokemuksen karttumisen myötä hiottua pois, voisi herraa alkaa tituleeraamaan aidoksi kultakurkuksi.

Seven Nights toimii seitsemänä päivänä ja yönä viikossa myös kuukausitasolla. Vuoden kovimmaksi genrensä edustajaksi on vielä matkaa, mutta edellytykset siihen on jo olemassa.

Inferno #134/2016

Maze Of Terror
Ready to Kill
Empire
3

Eteläamerikkalaisen ”viidakkometallin” keskeisimpiin tunnusmerkkeihin kuuluva, vaivoin hanskassa pysyvä ylenpalttinen kohkaus on aina ollut sekä äärimmäisen hellyttävää että kiehtovaa. Tämä ominaisuus löytyy toki myös perulaisen thrash-porukan Maze Of Terrorin ensimmäiseltä täyspitkältä, vaikka niin tuotanto kuin itse biisitkin aina laulajaa myöten ovat vain hysteria-asteikon alkukolmanneksessa.

Bändin enemmän vanhaan kuin uuteen koulukuntaan viittaavassa mäiskeessä on kauttaaltaan mukavan aggressiivinen ja jämäkkä ote, mikä ikävän usein nykyisellään on ennemminkin peräisin studiolaitteistojen sisuksista kun soittajien sisimmästä. Levyn ensimmäisen puoliskon biisit jaksavatkin pitää mielenkiintoa yllä tiukassa otteessaan, mutta pian tämän jälkeen biisien yksioikoisuus ja timanttisten riffien sekä kertosäkeiden puute käy ikävästi tympimään.

Tilannetta ei paranna kokonaisuuden ylimittaisuus, jota päätöskappale Giles De Rais vielä venyttää turhaan kymmenen minuutin kestollaan lähemmäs tuntia. Kohtuullisina annoksina Ready to Kill on kuitenkin aivan kelvollista papatusta ja räksytystä, mutta kasvuvaraa se jättää vielä melko tavalla.

New Keepers of the Water Towers
Infernal Machine
Listenable
4,5

Kolme vuotta sitten julkaistusta New Keepers of the Water Towersin kakkoslevystä Cosmic Child tuli intouduttua aika tavalla. Hurrien painava kevytprogeilu oli juuri sopivalla tavalla haastavaa sortumatta kuitenkaan missään vaiheessa liialliseen taiteiluun. Ja ennen kaikkea yhtyeen kappaleissa oli kauneutta ja sisältöä ilman punaisiin housuihin puettua ärsyttävyyttä.

Periaatteellisella tasolla yhtyeen linja on pysynyt samana, mutta nyt itse musiikille on annettu selkeästi enemmän tilaa lauluosuuksien kustannuksella. Kun tunnelmaa on samanaikaisesti syvennetty pahaentisemmäksi ja raskaammaksi unohtamatta kuitenkaan vastapainoina toimiva herkempiä ja kevyempiä osuuksia, on levy kerrassaan herkullisen monitasoinen ja tasapainoinen.

Albumin erityisesti esille nostettaviin hienouksiin kuuluu laulajan hienon heleä äänenkäyttö juuri oikeissa paikoissa sekä hypnoottisen ilmapiirin luominen kraut rock -henkisellä jumituksella. Etenkin silloin kun sen päälle kudotaan psykedeelistä kitarointia, joka kaikessa jami-hengessään on epäilemättä mahtavalla tyylitajulla tarkkaan harkittua.

Infernal Machine on progressiivista doom metalia, josta voi nauttia nekin jotka eivät kummastakaan genrestä erityisemmin perusta.


Scumrise!
Stains 7”
Omakustanne

2,5

Kouvolassa on selkeästi haluttu hypätä pois trendikelkasta, kun rokkia metallisella ja hiukan punkahtavallakin tatsilla roiskiva Scumrise! julkaisee kolmannen tuotoksensa pikkuvinyylinä ja CD:nä. Edellinen, melko kivaa mätkettä sisältänyt Super Hits EP kun oli tarjolla vain kasettina. Mikään muu ei sitten juuri olekaan merkittävästi muuttunut, mitä nyt kappaleita on saatu mahtumaan toiselle puolelle kaksi ja toiselle vain yksi.

Sama räväkkä mutta turhaa puristusta kaihtava rokinrytke kajahtelee myös Stainsilla. Tompan keuhkoja raastava ja kitarisoja repivä laulutyyli tuo kaivattua erottuvuutta ja lisäpontta muuten varsin perusmallin biiseille, joista pientä koukkua toki löytyykin. Perin pieniä ovat tosin silakat joulukaloiksi ja isompaa saalista ei tällä haavaa pyydykseen käy.

Jos B-puolen Drinking with the Kingissä nasta onkin jätetty painamatta lautaan, rääytään laulupuolella samoin kuin ennenkin. Riffirepertuaarista on kuitenkin haettu se fiilistelevämpi ja nätimpi puoli, joka näyttää kuinka raavas mies herkistelee. Naisten pöksyt tuskin tälläkään kappaleella kostuvat, mutta uroiden pahi ja pehi-tasot saattavat tästä jopa hieman kohota. Sama pätee myös kokonaisuuteen.

Horizon of the Mute

Vuosikymmeniä eri bändeissä puurtanut Jani Koskela kohottautui oitis kohti korkeuksia Horizon of the Muten kuukausi sitten julkaistulla nimettömällä minialbumilla, jonka jokaisesta osa-alueesta hän on yksin vastuussa. Minkälaisista lähtökohdista urasi selkeästi paras ja synkin musiikki oikein on syntynyt?

Lue koko haastattelu Imperiumi.net:istä

maanantai 22. helmikuuta 2016

Inferno #133/2016

Casket Soil
In the Gardens of Vermin
Omakustanne
3

Kotimainen death metal elää ja voi hyvin kuten on 2010-luvulla monen bändin ja julkaisun myötä saatu iloksi todeta. Lajivaihtelua on löytynyt aina syvimmistä syvyyksistä kumpuavasta mustimmasta vyörytyksestä hieman maanläheisempään ja helpommin lähestyttävään rullaukseen. Yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin aina ollut, jos ei nyt mullistava omaleimaisuus, niin vähintäänkin intensiivinen ote ja suomalainen säväys on oppi sitten otettu rapakon takaa, länsinaapurista tai jostain muaalta.

Ensimmäistä täyspitkäänsä nyt julkaiseva muhoslainen Casket Soil ei ole läheskään synkin eikä rankin ruholle löyhkäävä myllyttäjä mitä rajojemme sisältä on tullut, mutta ei levyllä myöskään elämää syleillä duurisointujen ja purkkakertsien tahdissa. Bändin varovaisesti rönsyilevässä ja synkempäänkin suuntaan kurkottelevassa death metalissa on kunnianhimoisuutta ja omanlaistaan ilmettä, joka osittain toimiikin vallan hyvin.

In the Gardens of Verminin suurin vika on usein esikoisille tyypillinen sovituksellinen kulmikkuus sekä liiallinen tyhjäkäynti. Biiseissä on kyllä kauttaaltaan paljon hienoja hetkiä, mutta sitä kaikista olennaisinta niistä ei ole saatu tiristettyä esiin. Köpöksi tämä ei sentään kokonaisuutta tee, mutta kärkikahinoihin ei tällaisella materiaalilla ole vielä mitään asiaa. Lupaukset jäävät ainakin vielä toistaiseksi lunastamatta.

Chastain
We Bleed Metal
Leviathan
2,5

Heavy metalin ihmeellinen maailma on työmyyriä täynnä, joista useimmat saavat arvostusta enemmän sinnikkyydestään kuin musiikistaan. Yksi näistä on amerikkalainen kitaristi David T. Chastain, jota myös tilusankariksi on tituleerattu. Vähän reilu 30 vuotta kestäneen uran aikana onkin syntynyt kymmenittäin levyjä, joista koko nimen alla julkaistut keskittyvät instrumentaaliseen kitarasankarointiin. Pelkän sukunimen taas lukiessa kannessa juntataan suoraviivaisempaa tosimetallia kuten kymmenennen We Bleed Metal -levyn pelkästä nimestäkin voi jo ounastella.

Kappaleista paistaa edelleen läpi vahva 80-lukulaisuus, vaikka raskas ja synkkä yleissävy modernimpaa aikakautta edustaakin. Yhdistelmä tekee musiikista omalla tavallaan ajatonta, vaikka suurin osa nykynuorison edustajista tuskin piittaisi Chastainista palaneen puupennin puolikkaan vertaa. Puolestaan me kokeneemmat viehätymme albumista selvästi enemmän, vaikka paria poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet tasaista tuuttaamista ovatkin.

Jos Leather Leonen tarvittaessa riittäviin korkeuksiin yltävässä äänessä onkin mukana viihdyttävä annos kohtalokkuutta ja ilkeää raspia, ei mies pääse juurikaan lataamaan kunnolla vaisuiksi jääviin kertosäkeisiin, vaikka näitä edeltävät osiot usein runsaammin lupailevatkin. Jos herra kitaristi väläytteleekin paikoitellen mukavilla sooloillaan, on varsinainen riffittely ja sovitukset lähes poikkeuksetta yllättävänkin tönkköjä.

We Bleed Metalilla tokkopa saavutetaan uusia sankkoja yleisöjä, mutta metallinsa muuttumattomina kuten vanhoina hyvinä aikoina tahtovat kelpuuttanevat tämänkin äänitteen kokoelmiinsa.

Horrendous
Anareta
Dark Descent
4

Melko tarkkaan vuosi sitten ilmestyneellä kakkosalbumillaan Ecdysis triona toimiva Horrendous osoitti olevansa yksi mielenkiintoisimmista death metal -yhtyeistä tässä ajassa. Jos The Chills -esikoinen olikin jo lähes täysin valmista kauraa, oli seuraajallaan tehty kaikki hieman eri tavalla mutta samalla myös paremmin ja taidokkaammin. Eikä yhtye ole nyt kolmannella albumillakaan jämähtänyt paikoilleen, vaan rikkoo joko tietoisesti tai luonnollisen kehityksen myötä kaavojaan kuulostaen silti kuitenkin yhä edelleen vain itseltään.

Siinä missä Ecdysisillä kuultiin aina kansikuvaa myöten aiempaa eeppisempää ja maalailevampaa ja sitä myöten myös helpommin lähestyvää death metalia runnomisen vastapainona, on Anareta taas kiemuraisempi tapaus. Tokihan levyltä löytyy edelleen kappale kappaleelta toinen toistaan hienompaa melodiaa ja kuljetusta, mutta nyt uusina elementteinä on mukana äkkiväärää pieksentää, joka osaa yllättää kumartaen usein enemmän thrashin kuin deathin suuntaan. Levy muistuttaakin periaatteiltaan paljon monien 80-luvun uranuurtajien kuten Coroner, Destruction ja Death kehitystä, jossa juuri kolmas albumi oli selkeä irtiotto menneisyydestä kohti haastavampaa ja monimuotoisempaa ilmaisua tyylilajin pysyessä kuitenkin lähtökohdiltaan samana kuin aina ennenkin.

Lähtökohtaisesti Anareta on haastava ja vaikeasti lähestyttävä levy, joka ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuu jopa pieneltä pettymykseltä. Sen hienous ja syvällisyys alkaa kuitenkin paljastua pikkuhiljaa, vaikka osa biiseistä vastusteleekin avautumista muita enemmän. Ja juuri tästä syystä sen kahdeksan biisiä muodostavatkin vahvan kokonaisuuden, joka taatusti kestää aikaa ja jota vuosien päästä todennäköisesti tullaan arvostamaan enemmän kuin mitä nyt.

Inferno #132/2015

Phased
Aeon
Czar of Bullets
3,5

Painavaa sanomaansa messuavan Phasedin toiminta on ollut vaiheessa jo pidempään, sillä jos kaksi vuotta sitten ilmestynyttä kokoelmaa ei lasketa, on edellisestä albumista ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Hitaasti kumminkin hyvä tulee ja tätä slogania trio on noudattanut myös musiikillisessa kehittymisessäänkin. 

Alkuaikojen stoner rockista bändi on vaiheittain siirtynyt kohti aina vain jyrkempää ja painavampaa ulosantia. Vain vieno psykedelian katku ja murjomisen altakin esille puskeva groove ovat jääneet leijailemaan biiseihin muistutuksena alkuperäisistä lähtökohdista. Lanaus Aeonilla onkin kauttaaltaan tasaisen varmaa eikä missään nimessä kyllästyttävää. Siltikin sen toivoisi painostavan vieläkin raskaammin ja vastapainona taas kurkottavan entistäkin huuruisempiin ja yllättävämpiin sfääreihin.

Phasedin suuntavektorit sojottavat kyllä oikeisiin suuntiin, mutta nopeusvektorit tuppaavat taasen jäämään turhan tyngiksi. Nyt esimerkiksi pihinää ja suhinaa löytyy riittävästi vain Into the Gravity Well -biisistä Etchedin ollessa parhaiten balanssissa näiden keskeisten eri elementtien suhteen. Mitään muuta varsinaista vikaa ei Phasedin vektoriavaruudesta löydykään ja sen alkiotkin noudattavat musiikkiin vallan sopivia yksinkertaisia reaalilukujen lainalaisuuksia. Vaikka Aeon onkin ajaton levytys, ei se kuitenkaan tule uhmaamaan aikaa.

Seamount
Nitro Jesus
The Church Within
3,5

Hajanaisuudestaan huolimatta Seamountin kolmannesta ”Sacrifice”-albumista tuli varovaisesti innostuttua. Yhtyeen vanhakantaisessa doomin ja kaihoisan rockin hybridissä oli paljon kiehtovaa eikä vähiten Phil Swansonin omintakeisen äänen takia. Tätä seurannut IV: Earthmother -lätyskä onkin sitten livahtanut kokonaan ohi, mutta Nitro Jesuksen perusteella siihenkin olisi syytä kuulokontaktia ottaa.

Viidennellä levyllään bändi tuntuu rauhoittuneen hitusen verran ja melankolisten sävyjen kasvamisen myötä sen ote on myös entistä kiehtovampi. Kyllähän nelikko edelleenkin saa halutessaan instrumenteistaan irti raskaita riffejä ja painavia komppeja, mutta aiempaa ilmavammin, josta Can't Escape the Pain on paras esimerkki. Herkempää puoltaan orkka esittelee taas mainiosti Hold Up the Sunissa sekä No One Knowsissa ja näiden levyn parhaimmistoon kuuluvien ääripäiden väliin jää useita niin hyviä biisejä kuin myös mitäänsanomattomampaa täytemateriaaliakin.

Jos Seamount onnistuukin pistämään ehdottomasti parastaan levyllä, on kokonaisuus edelleen turhan epätasainen. Tasaisempaan lopputulokseen olisi vaadittu muutaman heikomman yksilön karsimista kokonaan kun taas parille-kolmelle olisi riittänyt pelkkä lisäsovitus ja tuottaminen. Jeesuksen toista tulemista odotellessa.

Status Abnormis
Amor Fati
Omakustanne
4

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void esitteli umpihullun ja hallittua kaaosta levittävän bändin. Albumin kutsuun ei ollut helppo vastata, mutta lopulta se imaisi väkisinkin mukaansa. Minkäänlaista rauhoittumista ei näiden vuosien aikana ole tapahtunut, mutta jonkunlaisesta kehityksestä voidaan kuitenkin puhua. Siitäkin huolimatta, että nyt ilmestynyt kakkoslevy on edeltäjäänsä hankalammin lähestyttävä mutta vähemmän ahdistava.

Nyttemmin jyväskyläläistyneet ylivieskalaiset kuulostavat edelleenkin järkälemäiseltä, vaikka Amor Fati nykyaikana maltillinen 43 minuutin mittain teos onkin. Itse musiikki säntäilee edelleenkin sinne sun tänne ja takaisin niin temmoiltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta kaikessa järjettömyydessäänkin biiseissä on jollain kieroutuneella tavalla ajatusta mukana. Helppoa punaisen langan löytäminen ei kuitenkaan ole ja vähän päivästä riippuen sen etsintä voi olla hyvinkin palkitsevaa tai vastapainoisesti jopa tympäisevää.

Vaikken koskaan ole oppinut ymmärtämään Strapping Young Ladin nerokkuutta, en myöskään ole voinut haukkua bändiä paskaksi. Status Abnormisin vertaaminen SYLiin ei varsinaisesti tee sille oikeutta, mutta samankaltaisista oireista ja pakkoliikkeistä molemmat tuntuvat kärsivän. Amor Fatiakaan ei helpolla voi eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää, ja tämä saattaakin olla monelle esteenä levystä nauttimiselle. Bändiä tämä tuskin haitannee.

TRS
Vicious Cycle of Life 7”
Eternal Now/Räkälevyt/Doomed to Misery/Filthy
3

Liekö kyseessä taiteellinen ratkaisu vai jonkinmoinen harkittu metamorfoosi, mutta TRS onnistui aluksi hämäämään uutena tuttavuutena. Meissä jokaisessa piilevä pieni Neiti Etsivä selvitti kuitenkin pian, että kyseessä on kotimainen aiemmin The Reality Show'na tunnettu trio. Valehtelisin jos väittäisin, että ilahduin löydöksestä, olihan mielikuvat yhtyeen kahden vuoden takaisesta Liberation Eschatalogy täyspitkästä varsin penseät.

Jonkinmoista riemastusta aiheutti kumminkin EP pyörittely soittimessa, sillä nyt mennään eikä meinata. Kaukana poissa on albumia pääasiallisesti edustanut tympeä hidas/keskitempoinen junnaus ja nyt vauhdin kasvun myötä koko orkesteri tuntuu heränneen koomasta ja saaneen vielä adrenaliinipiikin kannikkoihinsa. Kolme biisiä rymistellään raivokkaasti eteenpäin eikä edes seiskan avaava ja samalla sen sekä monipuolisin että mielenkiintoisin raita Mouth And Tail kärsi piiruakaan mitastaan, vaikka sillä onkin lähes viisi minuuttia kestävänä yhtä paljon mittaa kuin kääntöpuolen kappalekaksikolla yhteensä.

Rätväkän tymäkkä hardcore-myllytys on selkeästi TRS:n omin juttu. Vaikkei bändin mekkalointi ole kovinkaan kummoista edes kotimaan mittakaavassa, on se silti tällä julkaisulla ilahduttavan energistä ja vakuuttavaa.

Whiskey Ritual
Blow with the Devil
Art of Propaganda
3,5

Pelkän ensisilmäyksen perusteella tämän julkaisun olisi helppoa olettaa sisältävän jonkin sortin white trash & redneck uhoamista Teksasista, mutta erehdys kuin tärähdys joka suhteessa. Rokkaava proto-black metalista vaikutteensa vahvasti imenyt Whiskey Ritual onkin Italiasta ja täten niin lähtökohdiltaan kuin tutustumisen myötä myös sisällöltäänkin huomattavasti ennakko-oletuksia mielenkiintoisempi ja parempi.

Blow with the Devilin sanoituksellista sisältöä voisi kuvailla Popedan klassisella riimillä: Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa, maailma on täynnä kaikenlaista pahaa” paitsi että varallisuudella ei tällä levyllä leveillä. Nämä aihepiirit sopivat toki saastaa levittävään musiikkiin hyvin, vaikka osaltaan turhan alleviivaavilta ja huomiohakuisilta tuntuvatkin huolimatta kieroutuneesta viihdyttävyydestään.

Itse kappaleet eivät kuitenkaan ole sieltä rujoimmasta ja rienaavammasta päästä, vaan yllättävänkin jämäkästi ja tarttuvasti rullaavaa black'n'rollia, mikä pelkästään eduksi laskettakoon. Melkoisen kovalla draivilla starttaava kiekko ei kuitenkaan aivan pysty pitämään yllä intensiteettiä ja mielenkiintoa maaliin saakka, mutta notkahdus on lopulta melko vähäinen. Osaltaan tämä johtuu myös itse biisijärjestyksestä, sillä normia hitaammat ja haastavammat kappaleet löytyvät juuri albumin loppupuoliskolta.

Viskistä ja rituaaleista en perusta, mutta Saatanan sekaantuessa rock'n'rolliin ja metaliin jälki yleensä tuppaa olemaan hyvää kuten nytkin.

torstai 18. helmikuuta 2016

Nagant Neckshot "Under Downpour of Steel"

Sotaisaa black ja death metalia on tykitetty jo pitkään sekä maailmalla että kotirintamalla laaja-alaisesti ja hätäisen pintaraapaisun perusteella Nagant Neckshot ei vaikuttaisikaan erottuvan rivistöstä niin millään tavalla. Syventyminen lähinnä promokäyttöön tarkoitettuun "Under Downpour of Steel" -albumipakettiin paljastaa kuitenkin välittömästi taitonsa: tämä ryhmä on sittenkin lähempänä eliittisotilaita kuin tavallisia tykinruuaksi tarkoitettuja rivimosureita. Tämä käy myös selväksi bändin sanoituksellisesta konseptista, jossa kerrotaan täysin realistisen oloisia tarinoita Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1939-1944 vallinneista sodista. Pääosissa on molempien osapuolien yksittäisen sotilaan kokemukset ja näkökulmat erilaisiin sotiin liittyneisiin tapahtumiin. Uraa!

Melkoisella pieteetillä kasattu yhdeksän biisin julkaisu mukana tulevine lukuisine aidoista lähteistä kopioituine propagandaleikkeineen on äärimmäisen tyylikästä jälkeä kaikkinensa. Albumi ei kuitenkaan missään nimessä ole pelkästään ulkokultainen, vaan myös itse tärkein eli musiikki on lähes tiptop-kunnossa. Nagant Neckshotin päälle käyvässä death metal -vyörytyksessä on armottomuutta, jylhyyttä, monipuolisuutta ja napakkuutta juuri sopivassa suhteessa. Näiden laadukkaiden ja taidokkaasti toteutettujen ominaisuuksiensa ansiosta naseva alle 24 minuuttinen kokonaisuus on sekä iskevä että riittävän omaperäinen tuotos, jotta sille voi saman tien antaa kenttäylennyksen suomalaisen death metalin päällystön joukkoon.

Jos bändi jossain osa-alueella voisi vielä parantaa ilmaisuaan, on se konseptinsa sopivan vähäisessä mittakaavassa laajentaminen myös musiikin puolelle. Enkä nyt tarkoita kitarasahauksen korvaamista balalaikalla, vaan melodioiden, puhesamplejen sekä aikalaismarssien ja sävelien mukaanottamista joiden toimivuudesta "Oh, Katyushkan" lyhyt intro antaa hyvää osviittaa.

"Under Downpour of Steel" ansaitsisi ehdottomasti kunnollisen julkaisun ensitilassa, tapahtuu se sitten levy-yhtiön kautta tai "vain" omakustanteisesti. Tämän valmiimpaa tapausta tokkopa löytyy edes etsimällä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Alkuvuoden kasettikatsaus

Viime vuoden toukokuussa tuli kirjailtua satunnaisia ajatuksia muutamasta kasettijulkaisusta sekä itse formaatin paluusta otsikolla Kasetti on uusi vinyyli. Muutama nauha on tuonkin jälkeen ajautunut käsiini ja eiköhän tämän vuoden aikana haltuun päädy ainakin vielä julkaisuaan odottavat kirskuvan HC:n edustajien Conformin sekä Harhat-yhteen analogiasilmukat.


Lemmy otti ja kuoli juuri täytettyään 70-vuotta, mutta miehen arvostettava elämäntyö elää ja voi hyvin niin Motörheadin kuin tästä vaikutteita imeneiden likemattomien yhtyeiden musiikissa. Eräs näistä on viime vuonna esikoisensa maailmaan saattanut Steel Machine, jonka "Sacrifice on the Road" kertoo jo pelkällä kansikuvallaan mistä bändissä on pohjimillaan kysymys. Motörheadille, miehelle ja maltaallehan kassun neljä kappaletta haisevat ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kitaristi-laulajan lemmymäinen äänenkäyttö. Samaa draivia tai karismaa ei bändillä tietenkään ole kuin ilmeisellä esikuvallaan, mutta ehdottomasti oikealla asialla kolmikko kuitenkin on eivätkä kappaleet ole missään nimessä huonoja tai vaisuja. Uusi julkaisu on kuuleman mukaan työn alla ja päätyy kyllä tsekattavien listalle.


Heavy rockiksi itsensä määritelleeltä Initiatedilta ilmestyi niin ikään debyytti viime vuoden puolella. Väkevähköä ja mysteerisen tummaa tunnelmaa huokuva äänite on kaikin puolin mallikelpoinen tapaus. Minkäänlaisesta jo osaltaan ohimenneestääkin trendikkäästä retro-hippeilystä ei ole tietoakaan, vaikka menneiden vuosikymmenten kaikuja bändi musiikissaan hyödyntääkin. Vahvojen, joskin lisää tarttuvuutta kaipaavien kappaleiden lisäksi Initiatedin ehdoton plussa on vahvasti tulkintaansa eläytyvä komeaääninen laulaja. Nyt kun hommat on laitetu alulle, toivon mikään uutta siementä pannaan vakoon mahdollisimman pian.



Tuore tulokas Scumripper tarjoaa punkin sekaista death metal saastaa itäsuomalaiseen tapaan. Autopsyn ja etenkin Nekrofilthin tapaiset visvavatkaimethan musiikissa löyhkäävät suorastaan härskisti, mutta kun tekemisen asenne ja taso on näinkin hyvä, niin eikun lisää paskaa housuun ja korville. Sanakikkailuillaan rockin/metallin historiaan viittaavat "Burning of the Midnight Tramp" ja "Run to the Pills" vetävät suuta väkisinkin ilkikurisempaan virneeseen yhdessä musiikin kanssa.


Lappeenrantalainen Ripride ei sekään ole sieltä salonkikelpoisimmasta päästä. Ensimmäisen "Demo 2015" julkaisunsa sisältö on samaa mitä kantensakin: karskia ja konstailematonta thrashia, jossa on myös ripaus jos toinenkin death metalia mukana. Ties mistä eri lähteistä sekaan ujutetut puheenpätkät tuovat oman synkän säväyksensä mekkalointiin, mutta myös muunlaista väriä ja vaihtelua jää kappaleisiin vähän kaipaamaan. Repäisevä startti joka tapauksessa.


"Haista minua" ei varsinaisesti ole uutta materiaalia sisältävä julkaisu kerrassaam mainiolta Haistelijoilta, vaan yhtyeen koko neljän EP:n mittaisen levytysuran samalle nauhalle pakkaava kokoelma varustettuna yhdellä reenivedolla, parilla Terveet Kädet coverilla sekä yhdellä kokonaan uudella kappaleella. Bonuksia lukuunottamatta lähes kaikki biisit löytyvät toki myös bändin bandcampista, vaikka kasetti on aina kasetti vinyylistä puhumattakaan. Jostain syystä kasetin äänenlaatu jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa, mutta onneksi kannet ovat taattua Haistelijat-tyyliä.


Laukaan punk-ylpeys Aivolävistys otti ja laittoi pillit pussiin tammikuun lopulla soittamalla viimeisen keikkansa Lutakossa. Suunnitteilla ollut albumi jäi lopulta tekemättä, mutta osa sille tarkoitetuista biiseistä sentään päätettiin julkaista treenikämppädemoina ja asiaankuuluvasti kasetilla totta maar. Aivolävistykseltähän tämä edelleen toki kuulostaa, vaikka meno onkin aiempaa hieman suoraviivaisemmalta eikä aiemmin tutuksia tulleita joskus yllättäviäkin musiikillisia irtiottoja niinkään kuulla. Sanan säilä sentään sivaltaa bändille tutulla tavalla tarkasti kohti erilaisia yhteiskunnan epäkohtia antaen myös ajattelemisen aihetta ihan yksilötasollakin suhtautumisessa vaikeisiinkin asioihin.