perjantai 30. maaliskuuta 2012

Inferno #95/2012

Horse Latitudes
Awakening
Doomentia

4 Kitaran korvaaminen bassolla ei sinällään ole mikään uusi idea, vaikka harvemmin tällaiseen ratkaisuun törmääkin. Helsingistä kotoisin olevan Horse Latitudes triolla kahden basson käyttö on täysin ymmärrettävä ratkaisu, sillä sen esittämä tanakka ja tumma doom metal kuulostaa entistäkin synkemmältä ja alkukantaisemmalta alataajuuskielisoittimilla tulkittuna ilman minkäänlaista tunneta itsetarkoituksellisesta pyrkimyksestä omalaatuiseen soundiin.

Orkesterin toinen albumi on läpeensä kiehtovaa ja painavaa julistusta, jonka sävellyksellinen ja soundillinen yksinkertainen lanaus on saatu valjastettua oivasti voimavaraksi. Levyltä löytyy yhtymäkohtia tunnetasolla niin Skepticismiin kuin Reverend Bizarreen, joiden omaa polkua kulkevaksi primitiivisemmäksi sekasikiöksi kolmikon musiikkia voisi myös kuvailla. Rumpali-vokalistin(!) puhdas ja vahva tulkinta on hyvä tehokeino ja mukavaa jännitettä luova vastapaino synkälle tunnelmalle, jonka korostamiseksi monet muut yhtyeet olisivat valjastaneet murinaa ja örinää.

Awakening ei tuudita uneen, vaan pikemminkin se herättää nimensä mukaisesti pitkillä hypnoottisilla biiseillään miettimään syntyjä syviä ja maailman murheita. Yksinkertaisuus on useimmiten kaunista ja sitä voi olla myös rumakin. Horse Latitudesissa nämä kaksi adjektiivia kohtaavat hienosti.

Mad Max
Another Night of Passion
SPV

3 Niinpä vain ovat nämäkin 30 vuotta sitten yhtyeensä perustaneet sakemannit ehtineet julkaista enemmän musiikkia vuoden 1999 comebackinsa jälkeen kuin ennen hajoamistaan vuonna 1989. Another Night of Passion kun on jo 10. kiekko eikä tällaiselle pitkäjänteisyydelle ja periksi antamattomuudelle voi vain kuin vetää kättä lippaan. Suurimman kunnian ansaitsee tosin vokalisti-kitaristi Michael Voss, joka ei vain ole kynäillyt suurimman osan biiseistä ja muutaman tekstinkin, mutta onpahan myös tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut koko kiekon. Todellinen ammattimies siis jos kuka.

Eikä ole herr Voss yhtään hullumpi kitaristi, laulaja ja säveltäjä, sillä melkoisen leppoisaa ja vahvasti 80-lukuun kallellaan päin olevaa melodista hard rockia löytyy levyltä viisu toisensa jälkeen. Eipähän tämä tosin aikoinaankaan julkaistuna olisi sen parempaa tai huonompaa kuin nyt herran vuonna 2012, mutta kaikessa sympaattisessa ajattomuudessaan levyä kuuntelee hymynkare suupielessä ihan mielellään, vaikka itse musiikki ei vahvaa keskitasoa paremmaksi kohoakkaan.

Mad Maxille on aika vaikea kuvitella ostavaa yleisöä kotimaansa ulkopuolelta ja/tai alle 35-vuotiaista, mikä sinällään on sääli, koska kylmä, kova ja suorittamista arvostava moderni maailma tarvitsee Mad Maxin kaltaisia yhtyeitä monessakin eri mielessä. Ehkä saksalaisilla sittenkin voi ainakin satunnaisesti olla hyvä maku.
 
Ufo
Seven Deadly
SPV

3,5 Jo vuonna 1969 aloittaneen hard rock yhtye Ufon ura on varsin komea, vaikkei porukan ura olekaan koskaan lähtenyt yhtä korkeaan lentoon genren jättiläisten lailla. 70-80 lukujen taitteeseen mahtuu kuitenkin jonkinnäköistä menestystä ja jokunen arvostettu julkaisu, mutta niin vain yhtye porskuttaa edelleen. Miehistöä on tullut ja mennyt kuin ostajia Prisman ovista ruuhka-aikana konsanaan, mutta kolmikolla Mogg-Parker-Raymond on pitkä historia yhtyeen kanssa ja onpahan 80-luvun kitarasankari Vinnie Moorekin ehtinyt olemaan bändissä jo kahdeksan vuotta.

21. studioalbumi Seven Deadly on leppoisan relevantti julkaisu veteraaneilta. Yhtyeen klassisessa ja pääosin verkkaisesti etenevässä hard rockissa on letkeää groovea, jonka jotkut kuuloelimet voisivat todeta laiskanpulskeaksi yhdistettynä Phil Moggin venyttelevään laulutyyliin. Eipähän kiekolta ikuiseksi ajoiksi elämään jääviä iskusävelmiä löydy, mutta hienon melankolinen puoliballadi Burn Your House Down on koskettavaa ja uskottavaa kuunneltavaa ja tämän seuraaja boogie-pala The Fear osuu myös maaliinsa.

Britit taatusti tietävät asian jos toisenkin seitsemästä kuolemansynnistä sekä rockista ja mukavasti nämä onkin saatettu naitettua yhtyeen. Onneksi maailmassa ja musiikissa on yhä perusasioita, jotka pysyvät ja joihin voi aina ainakin jossain määrin luottaa.