tiistai 28. maaliskuuta 2017

Inferno #144/2017

Albinö Rhino
Upholder LP
Omakustanne
4

Nimettömällä esikoisellaan Uphold the Light -tarinan käynnistänyt Albinö Rhino on julkaisua seuranneiden reilun kahden ja puolen vuoden aikana saanut taltioitua ja julkaistua eri sessioissa ja paikoissa kokoon osat kaksi ja kolme. Meno on tänä aikana kasvanut, huurustunut ja seestynyt entisestään sellaiseksi, että vinyylinpitkäsoiton kumpaisellekin puoliskolle kappaleita mahtuu vain yksi.

Linjanmuutos perinteisemmän stonerin ja doom seoksesta kohti jumittelevampia ja psykedeelisempiä ulottuvuuksia on onnistunut. Albumin lämmin ja muhjuinen soundi etenkin rytmiryhmän osalta on samettia korville ja lähestulkoon täysin instrumentaalisiksi jätetyt kappaleet eivät sanoja kaipaa. Tästä pitää huolen musiikin herättämät mielikuvat, joita bändi osaavasti ja yksinkertaisesti luo.

Uphold the Light part 2:ssa kuuntelijaa vaivutetaan transsiin rauhallisen toiston ja sfääreihin kurottelemisen yhdistelmällä ja liikuttelemalla tätä tuon olotilan sisällä varovaisesti lisäämällä painetta. Samoja metodeja käytetään myös kääntöpuolen part 3:ssa, jossa kokijaa palautellaan takaisin reaalimaailmaan painavammilla ja vauhdikkaammilla otteilla.

Aiemmin pelkistetymmin tantereella painavasti tömistellyt vaalea hippo on ikääntymisen myötä saanut kasvoilleen enemmän ilmettä ja sen ruhostakin löytyy huomattavasti enemmän erilaisia sävyjä. Itse rakennetusta häkistä luontoon vapautuneen elukan käyskentely on aiempaa vaistonvaraisempaa ja kaikessa luonnollisuudessaan miellyttävää seurattavaa.

Bathsheba
Servus
Svart
3

Punakka, tanakka ja hanakka. Tämä adjektiivikolmikko kuvaa kirjaimellista punoitusta lukuun ottamatta vallan hyvin itseäni mutta myös päässäni ennemminkin halvalta kylpyvaahtomerkiltä kuin doom-bändiltä kuulostavaa Bathshebaa. Meissä molemmissa on paljon hyviä puolia, mutta myös niitä asioita, joista ei välitetä tai joita ei ymmärretä.

Omiin korviini belgialaisten ensimmäinen täyspitkä on juuri sellainen ristiriitainen tapaus, joka hyvistä lähtökohdistaan huolimatta ja ärsyttävien piirteiden poissa ollessa taantuu pelkäksi ihan kivaksi levyksi. Musiikki jyrää mukavan tanakasti lämpimän muhkuilla soundeilla mm. Serpentcultista tutuksi tulleen Michelle-neitokaisen tulkitessa varjopuolen asioita pääosin puhtaasti, mutta myös ääntään korottaen.

Saatekirjeen puheet ”skitsofrenisesta doomista” sekä ”saastaisesta mustennetusta sludgesta, joka linkoaa kuulijansa syvälle suruun ja sisäiseen vihaan” ovat suurimmalta osin pelkkää sanahelinää. Ja vaikka levyä ei mainostekstin perusteella arvioidakaan, juuri jotain tällaista Servukselta nimenomaan jää kaipaamaan. Tällaisenaan se ei herätä paatuneessa painavan synkistelyn ystävässä riittävän suuria tunnekuohuja päätyäkseen edes genrensä tämän vuoden top 5 -listoille, mutta helpon ja pikaisen fiksin siitä kyllä saa jos parempaa ei ole tarjolla.

Electric Guitars
Rock’n’Roll Radio
Mighty Music
3,5

Konstailemattomuus on musiikissa hyve, jonka harva kuitenkaan taitaa. Monessakin suhteessa D.A.D.:n jalanjälkiä tarpova tanskalaiskaksikko on niin ikään kliseinen nimiä myöten, mutta sen verran osaavista kitaristijäpiköistä on kyse, että bändin perinteikäs hard rock meinaa väkisinkin mennä jalan alle. Eikä eetterin valtaamisen perään haikailu olisi sekään millään tavoin epärealistinen ajatus, jos rokkikanavilla todellakin soitettaisiin mitä halutaan ja kuunteleva yleisö  ymmärtäisi muunkin kuin tutun ja turvallisen päälle.

Jos juutti hard rockin paras bändi onkin toiminut ilmeisenä esikuvana, voi myös AC/DC:n kaltaisten vanhojen konkareiden vaikutuksen kuulla levyllä. Poljento on sekä letkeää että tanakkaa, joka osaltaan on peräisin blues rockin puolelta. Hyvin toimivat stemmalaulut yhdistettynä eläväiseen sekä sopivan sähköiseen kitarointiin ovat myös bändin ehdottomia vahvuuksia eikä kappaleiden tarttuvuudestakaan edes albumimitassa löydy suurempia puutteita.

Rock’n’Roll Radio ei ole millään muotoa klassikko, mutta pirun mukava ja taatusti myös aikaa kestävä perus mallin kuuntelulevy se kyllä on. Riittävässä monipuolisuudessaankin se on myös mielenkiintoisempi kuin lähes kaikkien legendojen ja näitä peesaavien porukoiden tuoreimmat levyt, joista ensiksi mainitut ovat usein silkkaa jälkihikistä pakkovatkaamista matkalla kohti eläkepäiviä jälkimmäisten yrittäessä pitää puoliväkisin perinteitä yllä valjummin ottein.

Night Ranger
35 Years And a Night in Chicago 2CD+DVD
Frontiers
4

Sitten 80-luvun kultakautensa Night Ranger on julkaissut harvakseltaan levyjä 90- ja 2000-luvuilla. Maailma muuttui, bändi ei. Ja hyvä niin, sillä yhtyeen tuorein levy High Road vuodelta 2014 on vallan komea ammattimiesten työnäyte ajattoman ja kepeän hard rockin saralla ja toivon mukaan tänä vuonna julkaistava seuraaja jatkaa samalla korkealla tasolla.

Vaikka onkin täysin ymmärrettävää, että etenkin keikkataltiointia tehdessä settilista koostuu niistä kaikista tunnetuimmista biiseistä vuosikymmenten takaa, olisi tälläkin tallenteella toivonut kuulevansa hieman enemmänkin kuin em. viimeisimmän albumin nimiraidan. Mutta selkeästi Chicagon House of Bluesiin toukokuussa 2016 kokoontunut vähän varttuneempi väki saa täyslaidallisen nuoruutensa musiikkia ja toinen toistaan hienompia kappaleitahan reilun puolentoista tunnin aikana kuullaan.

Jos on kuvissa vilahteleva yleisö normaalia rokkikansaa iäkkäämpää, on sitä myös Night Rangerin seniorisetämiehiin lukeutuva alkuperäiskolmikko basisti-laulaja Jack Blades, tyylikäästi leiviskänsä hoitava kitaristi Brad Gillis sekä eri hienosti sekä rumpaloinnin että laulun hanskaava Kelly Keagy. Herrojen toimintaa on ilo seurata eikä vain pelkästään soittosuoritusten takia, vaan myös osin etenkin Bladesin hellyttävänkin hömelön habituksen ja jutustelun takia. Matkatut mailit näkyvät jo selkeästi koko kolmikon naamasta, mutta samalla niistä myös loistaa iloluonteisuus ja poikamainen into musiikin esittämistä kohtaan.

Modernien standardien mukaan niin leikkaus kuin kuvanlaatukin on TV-tasoa eikä saatavilla ole kuin pelkkä stereoääniraita, joka tosin on äärimmäisen miellyttävää ja tasapainoista kuunneltavaa. Kotikutoista vaikutelmaa vahvistaa edelleen bonukset, joita ei ole tarjolla kuin yksi: 7 Wishes samaiselta (?) keikalta taltioituna eikä kuva- ja äänitallenteiden sisällössäkään ole eroja. Vaan toisaalta näinkin pelkistetty ja kaikenlaisista moderneista teknologiahömpötyksistä vapaa julkaisu on täysin bändin näköinen ja suorastaan pakottaa keskittymään itse pääasiaan eli hyviin kappaleisiin.

Polanski
Medicine 7”
Omakustanne
2,5

Monet 90-luvun musiikki-ilmiöt ovat viime vuosina tehneet paluuta. Osa niistä kuulostaa tuoreelta lähes 20 vuoden tauon jälkeen ja osa taas on edelleen ihan yhtä paskaa kuin aikoinaankin. Alternative rockin ja grungen uudesta tulemista on nähty täällä Härmässäkin konkreettisia viitteitä  erilaisten musiikillisten aktiviteettien muodossa jo useamman vuoden ajan ja ilahduttavasti taso on ollut paikoitellen vallan korkealla.

Kalliolainen Polanski ei seiskallaan varsinaisesti mene riman alta. Biisikolmikko soi hyvällä otteella ahdistuneesti ja raskaasti sisältäen kuitenkin samalla genrelle hyvin tyypillistä letkeyttä ja herkkyyttä. Piiritason kauden kärkituloksiin sillä kuitenkin on vielä pitkälti matkaa lähinnä siksi, että koukut kertosäkeissä eivät ole läheskään niin yksinkertaisen huikeita kuin kuuluisi olla eikä kitaristeja päästetä kunnolla irti No Will No Wayn pientä psykesoolorevittelyä lukuun ottamatta.

Polanski osaa kyllä ihan pätevästi asiansa, mutta kuulostaa silti tympeän pyöreältä aivan kuten moni muukin vastaava yrittäjä aikoinaan. Skarppaamisen varaa on ja paljon, mutta tähän vaikuttaisi olevan myös edellytyksiä.

White Death
White Death
Werewolf
4,5

Avoimin mielin ja käsi sydämellä voin jo tässä vaiheessa vuotta julistaa nyt julkaistavan etelä-karjalaisen White Deathin esikoisalbumin ehdottomasti vuoden parhaaksi black metal -julkaisuksi. Suorituksen arvoa omissa kirjoissani nostaa bändin kyky tehdä näin vakuuttavasti 90-luvun musiikillisia perinteitä ja alankerran herraa kunnioittavaa sekä muita rienaavaa mustaa metallia ilman minkäänlaisia turhaa kromeluureja ja hienostunutta mystisyyttä. Aivan kuten tuolloin aloittaneet genren legendatkin tekivät klassikkolevytyksillään.

Em. ikonisista bändeistä puhuttaessa etenkin Emperorin ensimmäisen EP:n ja In the Nightside Eclipsen vaikutus kuuluu White Deathissa vahvana. Molemmissa on samaa kylmyyttä, majesteetillisuutta, pimeyttä ja viiltävyyttä niin musiikissa kuin sen esiin manaamassa ilmapiirissä. Eivät lappeenrantalaiset norjalaisia kuitenkaan kopioi, vaan pikemminkin pukevat keisarin uusiin itsellensä parhaiten sopiviin sotisopaa muistuttaviin vaatteisiin pelkän munasillaan patsastelun sijasta.

Napakan mittaisen levyn viimeinen niitti isketään White Death’s Power -päätösraidassa, joka sisältää vahvoja kukkopillihevin peruselementtejä aina akustisista kitaroista, yksinkertaisiin kansanlaulumelodioihin ja puhtaaseen hoilotukseen. Monen muun käsittelyssä lopputulos kuulostaisi ainoastaan falskilta ja huvittavalta, mutta tämä bändi onnistuu tekemään siitä tyylikkään uljaan ja sotaisan hymnin, joka sekin on melkoinen taidonnäyte.

Juice Leskinen runoili tähänkin tilanteeseen osuvasti Musta aurinko nousee -kappaleessaan: Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen. Ilmeisen vahvasta hengestään huolimatta White Death ei universaalissa mittakaavassa katsottuna vähäisellä työllään sentään luo uutta universumia, mutta roihauttaa kekäleiksi hiipunutta entisaikojen maailmaa takaisin komeisiin liekkeihin.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Inferno #143/2017

Bethlehem
Bethlehem
Prophecy
4,5

Heti ensimmäisellä täyspitkällä albumillaan Dark Metal (1994) Bethlehem tuli määritelleeksi kokonaan uuden genren, jossa black metalin intensiteetti ja synkkyys yhdistyivät doom metalin äärimmäiseen melankolisuuteen. Ja kun sanoitusten inspiraatioina toimivat itsemurhat, kuolema ja hulluus, oli bändin vahva ja ennen kaikkea täysin uniikki ja vakuuttava konsepti kerrasta kasassa.

25 vuoden aikana yhtye on myös kohdannut omat vastoinkäymisensä. Jäseniä on vaihtunut melkoisen tolkuton määrä ja tämä on myös kuulunut musiikissa tason heittelynä. Edeltävä Hexakosioihexekontahexaphobia (2014) nosti kuitenkin bändin takaisin sille tasolle, jota siltä oli totuttu odottamaan kolmen ensimmäisen levyn perusteella. Tässä valossa onkin kummallista, että bändi ehti lopettamaan toimintansa seuraavana vuonna, mutta onneksi tämä jäi sentään lyhytaikaiseksi. Erikoisen yksinkertaisesti nimetty albuminimihirviön seuraaja kun on parhaita Bethlehemin julkaisuja.

Laulaja on bändissä vaihtunut useimmiten, mutta aina tilalle on löytynyt omaperäinen riekkuja, joista nykyinen Darkened Nocturn Slaughtercultista jo aiemmin tuttu Onielar on yksi kovimmista ja monipuolisimmasta. Puolalaisneidosta kun lähtee lähes yhtä häiritsevän hienoa ja mielipuolistqa rääkymistä kuin Silencerin nokkamies Nattramnista, mutta laajasta repertuaarista löytyy myös perinteisempää raspia, örinää kuin puhtaampaakin ääntä.

Liideri Jürgen Bartsch on pistänyt biiseihin myös parastaan, sillä kiehtova ja tumma tunnelma pysyy yllä läpi koko kappalekymmenikön. Biiseissä on runsaasti luonnollista vaihtelevuutta alkupään rivakammin tykitetyistä kappaleista loppupuolen rauhallisempiin fiilistelyihin, mutta lähes jokaisesta löytyy aina myös osio, jollaista ei osaa olettaa. Myös tämä on yksi Bethlehemin ihastuttavista tavaramerkeistä siinä missä oman lisäsärmänsä tuova saksan kielen käyttö sekä vaikeammin määriteltävä ilkikurinen rienavuus.

Näin mainion kahdeksannen albumin perusteella voi vain toivoa, että Bethlehemin tähti loistaisi jatkossakin yhtä kirkkaana.

FM
Indiscreet 30
Frontiers
4

Brittiläinen AOR- ja hard rock -skene on punkin tavoin jäänyt melkoisen vähäiselle tutustumiselle timanttisimman kärkiosaston ulkopuolisten bändien osalta. FM:n vuonna -86 julkaistu Indiscreet -debyyttikin ilmestyi hyllyyn vasta kolmisen vuotta sitten, joten kovinkaan intohimoista sidettä siihen ei ole ehtinyt vielä muodostua. Suhteemme tosin tulee nyt syvenemään pyöreitä juhlistavan kiekon uudelleenäänityksen myötä, sen verran hunajaiselta ja onnistuneelta lopputulos kuulostaa.

Toisin kuin lähes kaikki remake-albumit ja leffat, Indiscreet 30 on kaikkea muuta kuin turha ainakin tällaisen noviisin näkökulmasta tarkasteltuna. Selkeämmiksi päivitetty tuotanto puhaltaa kokonaan uutta eloa ennestäänkin hyviin biiseihin tehden niistä entistäkin hienompia ja ennen kaikkea vielä ajattomamman kuuloisia. Juuri tällä levyllä FM:n esittämä AOR:n ja erittäin melodisen hard rockin risteytys onkin hieno esimerkki kuinka englantilaisetkin osaavat tehdä hyväntuulista ja silti kaihoisaa melodiaher(k)uttelua Amerikan malliin.

Seitsemän bonuksen myötä levy on tungettu lähes maksimimittoihinsa, joten makeaa mahan täydeltä on todellakin tarjolla. Mutta juuri nämä aiemmin julkaisemattomat lisät tekevät viimeistään levyn hankkimisen kannattavaksi myös alkuperäisen albumin omistajille, onhan mukana tasaisen laadukasta tavaraa kuriositeetit kuten akustinen versio That Girlistä ja Ozzyn jo aikoinaan tunnetuksi tekemä Shot in the Dark mukaan lukien.

Indiscreet 30 onkin brittiläiseen tapaan harkittu ja hienostunut levytys, jota kuunnellessa sopii ja ehtii nauttia myös pannullisen haudutettua teetä tilkalla hunajaa. 

Glenn Hughes
Resonate
Frontiers
3,5

Myönnettävä on, Glenn Hughesin laulama ja soittama musiikki on enempi vähempi tuttua lähestulkoon kaikista muista lukemattomista yhteyksistään paitsi soolotuotannostaan, jota sitäkin on kertynyt 90- ja 2000-luvuilla toistakymmentä. Resonaten perusteella todellisella vanhan liiton maestrolla on edelleenkin annettavaa hard rockille, vaikka ajattomalta kuulostava albumi vahvasti perinteitä kunnioittaakin.

65-vuotias herra Hughes niin laulaa kuin bassottelee tyylillä ja vahvasti matalalta korkeuksiin saakka. Tämä ei yllätä, mutta kappaleiden kauttaaltaan todella raskasta poljentoa ei todellakaan odottanut. Kertosäkeissä taas herkistellään etenkin laululinjoissa, mutta mukavan vähäeleisen hunajaista melodiaakin taustalta toki löytyy ilman että kokonaisuus tuntuisi tippaakaan ällömakealta. Kun levyllä kuullaan vielä urkujen ujellusta, on näinkin simppeli konsepti saatu toimimaan kappaleesta toiseen hienosti.

Vanha kettu ei todellakaan syö paskaa, ainakaan tässä tapauksessa. Glenn Hughes on yksi dinosauruksista, joka vielä onneksi taistelee sukupuuttoon kuolemista vastaan. Levy sen sijaan kärsii minimuotoisesta mammuttitaudista etenkin peräpuoliskossaan, jota olisi voinut typistää biisillä tai jopa kahdella.

Loath
Altered States MC
Omakustanne
4

Lähemmäs kolme vuotta julkaisujen suhteen hissukseen pysytellyt Loath päästää helvetin irti esittämällä ei niin kamalan kivoja havaintojaan ympäröivästä maailmastamme niin suomeksi kuin englanniksikin.  Totaalista (itse)inhoa ja vihaa suolletaan mm. niin kapitalismia kuin uskontoja eli yleistetysti ihmistä ja tämän tekemisiä kohtaan ja aivan syystäkin. Valonpilkahdustakaan ei nähdä  saati kuulla, siitä intensiivinen ja pikimusta death metalin, grindin ja crustin seos pitää huolen.

Total Peace -ensilevyyn verrattuna seinäjokelaiset ovat tehneet juuri ne kaipaamani pienet muutokset, joiden ansiosta Altered States nousee nelosen arvoiseksi. Pituutta on karsittu sekä biiseissä että minuuteissa ja jäljelle jääneet 7 kappaletta ja 24 minuuttia ovatkin täyttää tavaraa joka hetkeltään. Soundipoliittiset ratkaisut ovat nyt todella hyvällä tolalla kaikessa luonnollisuudessaan korostaen niin aggressiivisuutta kuin synkkyyttäkin, joita musiikista löytyy myös yksilötasolla.

Muuten kaikki on niin kuin ennenkin: on lyhyttä rykäisyä, keskimittaista vetäisyä kuin pidempääkin   piinaavaa jyräämistä ja kestot ovatkin lähes suoraan verrannollisia keskitempoihin. Juuri oikeanlaisen ja riittävän monipuolisen ilmaisun täydennyksenä ilmapiiriä sakeennuttavat ties mistä napatut puheenpätkät, jo aiemmasta tuttu mutta erityisen toimiva tehokeino sekin.

Altered Statesilla Loath toivottaa todella vakuuttavan inhorealistisesti kaikkea pahaa myös vuodelle 2017.

Napalm Ted/Mustasuo
Split 7”
Omakustanne
3

Kahden täysin omaehtoisen kasettijulkaisun jälkeen Napalm Ted on jämäköittänyt niin soittoaan kuin tekemisiään ja lopputuloksena on melkoisen tymäkkä musta seiska. Painopiste on siirtynyt pykälän verran grindcore-henkisestä suttuisesta roiskimisesta tiukan death metal -tykityksen puolelle säilyttäen kuitenkin punk-tatsinsa. Musiikki ei kuitenkaan ole menettänyt armottomuuttaan aiempaan verrattuna, vaan niin intensiteetti kuin omailmeisyys on pikemminkin kasvanut selvästi. Pienvinyylin A-puolen täyttävä, yli minuutin mutta alle kahden mittaisena pysyvä kappalenelikko on myös edukseen juuri tässä formaatissa, sillä liika olisi liikaa sanoo Yngwie mitä tahansa.

Julkaisun kääntöpuolen kaveri Mustasuo on löytynyt läheltä eli samasta kaupungista Oulusta. Valinta on myös tyylillisesti hyvin perusteltua, vaikka vaikutteet löytyvätkin laajemmalla skaalalla aina ripauksella black metalia ja crustia myöten. Tämä kuuluukin ahdistavampana ja synkempänä ulosantina ja vaikutelmaa korostaa entisestään kahden eri laulajan perushuutamista hysteerisempi riekunta. Eri elementtejä on osattu sovittaa toisiinsa tyylillä ilman että oltaisiin liu’uttu poikkitaiteellisuuden tuolle puolen ja juuri tästä syystä triona operoiva yhtye tuo kokonaisarvosanaan varren mitan lisää.

Satan’s Fall
Metal of Satan LP
Underground Power 
4

Satan’s Fallin ensimmäinen demo ilmestyi digitaalisesti heti vuoden 2016 alussa ja kevään mittaan se sai myös virallisen julkaisunsa kaikissa mahdollisissa relevanteissa fyysisissä formaateissa. Nousukiito sen kuin jatkuu, ja täyspitkähän se on herroilla mielessä, mutta julkaistaan nyt vielä yksi EP ensin. Yhteen nivoutumisen myötä kunnianhimo ja osaaminen ovat kasvaneet ja näin tekee myös julkaisun koko biisimäärällisesti yhdellä ja tuumallisesti viidellä. Neljä kun ei enää pikkumustalle mahdu.

Yhtyeellä oli heti startatessaan vahva ja määrätietoinen ote tekemisissään ja tämä myös kuului sopivan vähäisellä käppä-factorilla ja mystiikalla varustetussa vauhdikkaassa back to the 80’s -heavyssa. Bändi tyyli ei tässä välissä ole juuri muuttunut mihinkään, mutta keikkojen ja treenauksen myötä musiikki ei vaan kuulosta tuotannollisesti jämäkämmältä, vaan on sitä myös soitannollisesti ja sävellyksellisesti. Viimeksi peräänkuuluttamani vahvistuminen kuuluu myös laulajan äänenkäytössä, joka tavoittaa ylempiä rekistereitä kiljaisuineen entistä varmemmin.

Vaikka olinkin jo riisunut usein debytanttien kohdalla käyttämäni silkkihansikkaan tarttuessani rautaisella kouralla Metal of Sataniin, ei auta kuin myöntää bändin olevan todellakin valmis suurempiin kuvioihin. Niin menevä draivi kuin nykyisissä Satan’s Fallin biiseissä onkin, jää demolta kaipaamaan ainoastaan vähäisesti käytettyjä, rauhallisempia usvaisia osuuksia. Näitä palauttelemalla tuleva albumi saattaisi asettautua paremmin kaipaamaani monipuolisuuden tasapainoon.

Void Pulse
Pulse 0.387 MC
Harm

Void Pulsen tulokasjulkaisun kohdalla on nöyrästi tunnustettava tietämättömyytensä. Kasetti-EP:n musiikillisen sisällön suhteenkin on ymmärryksessä puutteita, mutta vallan väkevästi esiin manattu ja jopa itse musiikkia merkittävämmäksi elementiksi kohoava sanoma on selkeästi osoitettu tekijöidensä lisäksi ainoastaan ja vain salatieteiden opinnoissaan pitkälle päätyneille. Tämä ei kuitenkaan haittaa pitämästä kokonaisuudesta sikäli mikäli varsinaisesta musiikkinautinnosta perinteisessä mielessä voidaan tässä yhteydessä edes puhua.

Julkaisun neljä erillistä osiota eivät myöskään noudata perinteisiä kappalerakenteita tai edes selkeitä  genrerajoja. Hidastempoisesti eteenpäin junnaavat kappaleet luovat hypnoottisen ja synkän auransa black ja death metalin sekä dark ambientin tyylikeinoin, mutta kokeellinen ja osin koneellinen lähestymistapa jauhaa raja-aidat säleiksi. Kun tällaisen perustuksen päällä julistetaan perin vakuuttavalla tavalla esoteerista ja rituaalimagialta kuulostavaa sisältöä, on lopputulos hyvinkin sisäänpäin kääntynyttä mutta silti samalla oudon kiehtovaa ja kutsuvaa.

Pulse 0,387 ei löydä arvosanaansa nimestään eikä sen ulkopuolelta. Jonkin sortin mystistä viisautta se kuitenkin kätkee sisäänsä, joka kohdallani saattaa tarkoittaa mistä avauskappale The Grand Openingissa on kyse. Ehkä tästä avautuu tulevaisuudessa polku kohti Foundation of the Temple, Upon the Flaming Waters ja All That Is Hidden Under the Heavenly Vault -biisejä.