tiistai 29. tammikuuta 2019

Inferno #164/2018

Pää Kii
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Stupido
3,5
Huora
Kosto elää!
Stupido
2,5

Pää Kiin kakkonen on levy, jonka ilmestymiseen en uskonut. Keulahahmonsa Teemu Bergmanin uraan kun on kuulunut jäsenien ja kokoonpanojen alituinen vaihtelu tyylin ja tason pysytellessä kutakuinkin tasaisen laadukkaana. Notkahduksia oli kuitenkin jo havaittavissa esikoisalbumin jälkeisillä moninaisilla hieman innottomilta kuulostavilta pikkujulkaisuilta, joiden kappaleista kolmasosa löytyy yhdentoista joukosta näin vuosia myöhemminkin.

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on skeptisistä lähtöoletuksistani huolimatta varsin kelvoillinen punk rock -kiekko. Aiemmin julkaistut biisitkin kuulostavat jopa paremmilta kuin alun perin ilmestyessään ja napakan mittaista kokonaisuuttakin tarkasteltaessa ne ovat kotonaan. Tarttuvan ytimekäs joskin yllätyksetön ja osin hieman innotonkin biisin- ja sanoitusten tekokaava on tosin edelleen käytössä eli samaa paskaa aina vaan. Lopputulos ei kuitenkaan haise täysin väkisin turistetulle ja pahalle, vaikka debyytin tasolle ei ylletä parhaimmillaankaan kuin muutamassa kohtaa.

Viime vuonna heti kätellyssä itsensä tunnetuksi tehneelle Huoralle oli kysyntää. Yhtye osasi tehdä kantaaottavia biisejä, jotka olivat tarttuvia ja uskottavasti rock ja sopivan ronskisti joskaan ei liikaa punk. Ja kun livenäkin meno oli solistinsa luonnonlapsimaisen Anni Lötjösen johdolla kiitettävän energistä ja viihdyttävän huoletonta, oli paketti siltäkin osin täysin kasassa.

Kosto elää! on monella tapaa taantumuksellinen kiekko esikoisalbumiin verrattuna. Selkeät punk-vaikutteet ovat hiipuneet entisestään ja tilalle on tullut aiempaa selkeämmin tanakasti taottu perusmallisempi rockin- ja metallin seos. Muutos ei periaatteessa ole iso, mutta käytännössä sen myötä tamperelainen rockin seksityöläinen on myös menettänyt osan kiehtovuudestaan. 

Kiihottavuutta laskee myös Annin tylsempi ja kapea-alaisempi äänenkäyttö, joka paikka paikoin kuulostaa jopa siltä kuin lavoilla ja niiden ulkopuolella riekkuminen olisi jo vaatinut äänijänteiltä veronsa. Huoralla on toki myös yhä sanottavaa, mutta aihepiirit ovat silti jo tuttuja ja turvallisiakin. Jos aiemmin epäkohtia tuotiin esille raivoamalla, tuntuu nyt että sinällään tärkeistä aihepiireistä lähinnä kitistään ison kaveriporukan kesken.

Kosto ehkä elää niin yhtyeen sisällä kuin siihen korviaan myöten ihastuneidenkin joukossa, mutta tämän esityksen perusteella se vaikuttaa minusta enemmänkin vain enemmän isoilta sanoilta kuin teoilta. 

Rue Morgue
Rue Morgue
Svart
4,5

Sanoo yhtye itse mitä tahansa, niin kyllähän Rue Morgue ehtaa postpunkkia on. Mutta yhtä lailla se yllättävänkin paljon myös muuta liikkuen karsinansa sisällä laaja-alaisen sulavasti punkista, popin kautta goottailuun. Hämmentävää on myös se, että näinkin tuore, aiemmin vain kaksi pikkuvinyyliä viime vuonna julkaissut porukka on heti esikoisellaan kaikin puolin täysin valmista tavaraa.

Orkesterin eponyymi debyytti on todella naseva ja tyylikäs julkaisu. Sen mustavalkoisen pelkistetyissä kansissa ei ole mitään ylimääräistä ja samaa pätee kokonaisuuteen. Yhdeksän biisiä 27 minuuttiin on rohkeahko mutta täysin oikea ratkaisu, sillä jokainen monipuolinen yksilönsä on hävyttömän hitikäs ilman että peräkkäiskuuntelussa ne aiheuttaisivat minkäänlaista ähkyä. Ilmavuudestaan huolimatta musiikki koskettaa eikä oikealla lailla osin naivistisestikin ahdistusta ja melankoliaa tihkuvat uskottavasti tulkitut sanoitukset hävetä piiruakaan, vaan niihin pystyy moni samaistumaan vähintäänkin osittain.

On eri hienoa, että Kuudes Silmä -yhtyeen viime vuonna ilmestynyt Pelko saa Rue Morguesta näin kovan seuraajan tälle genrekentälle. Vanhat parrat paraatissaan voivat vain seurata kaukaa perästäpäin nuorempien tekijöiden esiinmarssia tässä ajassa eikä pelkästään menneisyyteen takertuvan musiikkiperinteen ylläpitämisessä.

Shelton/Chastain
The Edge of Sanity – 88 Demo Session
Pure Steel
3,5

Myönnettävä on, että suhtauduin perin kyynisesti tähän julkaisuun ennen perehtymistä. Manilla Road -keulahahmon Mark Sheltonin menehdyttyä yllättäen viime kesänä 30 vuoden takaisen demon julkaisu näinkin pian tuntui lähes haudanryöstöltä. Etenkin kun kyseessä on kappalemäärältään, joskaan ei pituudeltaan, tynkä tuotos, joka on vieläpä alun perin taottu rumpukoneella kasaan sessioiden täydentämiseksi.

Vaan kun biisit ovat vaillinaisinakin versioina näin vahvoja, puolustaa julkaisu hyvinkin paikkaansa. Ote jenkki-power metalia muistuttaviin biiseihin on kauttaaltaan yllättävänkin raskas ja rankka, johon Sheltonin kertovan pehmeähkö laulutyyli yhdistettynä David T. Chastainin kitaran rappaukseen ja revitykseen luo oivan kontrastin. Edes konerumpujen tylsähkön tarkka papatus ei haittaa liiemmin kuuntelua ja demosoundien utuisuus syventää sekin vain tunnelmaa.

Biisejä 42 minuuttia kestävällä levyllä ei ole kuin neljä, joista Orpheus Descending on vieläpä kahteen kertaan. Vaan sen verran erilaisia vajaan 12 ja reilun 20 minuutin mittaiset versiot lopulta ovat, että tätäkin myös kestoltaan eeppistä ja voimakasta hämyhevia kuuntelee ilolla. Ennen oli miehet ja metalli rautaa, nykyään paperia ja muovia.